Innocence on elämäni suurimpia kulttuuritapauksia

 

Kuva: Ilkka Saastamoinen / Suomen Kansallisooppera

Taideteos synnyttää parhaimmillaan katsojissaan tunteita. Olen kokenut elämäni aikana lukuisia upeita taide-elämyksiä, jotka ovat naurattaneet, itkettäneet – kauhistuttaneetkin. Se, mitä koin Suomen Kansallisoopperan Innocencen jälkeen oli kuitenkin jotain ainutlaatuista.

En muista, milloin henkeni olisi salpautunut niin, että en saa aplodeissa äännähdystäkään suustani. En saanut kurkustani ulos mitään. Kyyneleet valuivat poskillani. Innocence oli iskenyt minuun täydellä voimalla. On varhaista sanoa, voisiko kyseessä olla kaikkien aikojen väkevin taidekokemukseni, mutta se on varmasti kärkikahinoissa.

Historiani oopperan kanssa ei ole pitkä – olen kuunnellut yksittäisiä silloin tällöin, mutta olen paikan päällä käynyt ennen Innocencea vain kahdesti: Aidassa ja Madama Butterflyssa. Molemmat ovat niin sanottuja standardeja, klassikkoja, joita esitetään jatkuvasti ympäri maailmaa.

Innocence on tuore tapaus. Ensi-ilta oli vuonna 2021 Aix-en-Provencessa, jossa se sai haltioituneen vastaanoton. Esitystä kehuttiin mestariteokseksi ja siitä puhuttiin vuoden oopperatapauksena.

Sävellyksestä vastaa nykysäveltäjien arvostetuimpiin lukeutuva Kaija Saariaho, joka vietti tänä vuonna 70-vuotisjuhlaansa monipuolisin menoin. Pääsin katsomaan Musiikkitalon juhlakonsertteja, sekä tietysti hankin hänen tuoreen elämäkertansa, Pekka Hakon Kristallista savuksi – Kaija Saariahon maailma (Otava, 2022).

Libretto on Sofi Oksasen käsialaa. En tunne hänen töitään kovin syvästi, mutta on turvallista sanoa, että pelkistetty ja dramaattinen Innocence lukeutuu hänen suurten mestariteostensa joukkoon.

Ooppera kertoo traumoista, elämästä ja kuolemasta, menetyksestä, tuskasta ja surusta. Tunteet teoksessa ovat kollektiivisia, mutta samalla yksityisiä. Henkilöhahmoja on paljon, ottaen huomioon oopperan lyhyen keston: tunti ja 45 minuuttia.

Ooppera kulkee kahdessa aikatasossa: nykypäivän häissä ja takaumien tragediassa, kouluammuskelussa. Tapahtumat yhdistyvät tavalla, jota ei ehkä odottaisi. Aina, kun kuvittelee tietävänsä mitä seuraavaksi tapahtuu, Innocence vetäytyy vielä syvempiin vesiin. Se on oopperan suuri etu ja lahja katsojalle. Ennalta-arvaamattomuus tekee teoksesta nokkelan ja aina kiinnostavan seurata.

Lavastus on mitä upein ja idearikkain kaikessa yksinkertaisuudessaan – aikatasot näkyvät myös tässä talossa, joka toimii kahden tapahtuman näyttämönä sulavasti.

Esiintyjät ovat poikkeuksellisen vakuuttavia. Monesti pelkään, että esiintyjät suurien tunteiden oopperoissa tuntuvat falskeilta, mutta tässä niin ei pääse käymään. Tapahtumat itsessään ovat niin traagisia, että suuret tunteet ovat luonnollisia.

Innocencessa lauletaan yhdeksää eri kieltä, mikä osaltaan tekee siitä myös tästä näkökulmasta modernin. Erityisesti kaksi äitiä (Jenny Carlstedt ja Anu Komsi) nousevat tarinan keskiöön ja koskettavat tavalla, joka tuntuu pakahduttavalta.

Opettajan roolissa nähtävä Lucy Shelton tekee nautittavan sivuroolin – ja pakkohan kaikin puolin upea Vilma Jää on mainita.

Innocence on kypsä teos – se ei osoittele sormella tai syytä ketään, vaan esittää useat puolet asioihin. Kaikki olemme viallisia ihmisinä, mutta osa murtuu ja toteuttaa puistattavia tekoja. Myös henkinen väkivalta on peruuttamatonta väkivaltaa.

Oksanen ja Saariaho ovat antaneet äänen uhreille, eikä tämä tarkoita vain heitä jotka kuolivat – jälkeen jää myös eloonjääneet uhrit, sekä heidän läheisensä, jotka joutuvat kantamaan tragediaa sisällään koko loppuelämänsä.

Toivon suuresti, että Innocence jatkaisi ohjelmistossa loppuunmyytyä esityskautta pidempään. Kyseessä on tapaus, joka ei saisi jäädä keneltäkään väliin. Se on totisesti mestariteos, joka tullaan liittämään oopperaklassikkojen kaanoniin. Se on selvää jo nyt.

Jani Toivolan yhden miehen show sykähdyttää

Kuva Heidi Bergström

Näyttelijä, kirjailija Jani Toivola kirjoitti omakohtaisen kirjan Rakkaudesta (Kosmos 2021), jossa käy läpi maskuliinisuuteen ja miehisyyteen, sekä isyyteen liittyviä teemoja, peilaten niitä moderniin yhteiskuntaan ja itseensä.

Nyt Toivola toi kirjan näyttämölle. Tekstinpätkät ovat ilmeisesti samoja, eli kyseessä on kirjan tulkinta, jonka ohjauksesta vastaa Emilia Hernesniemi.

Mikä parasta, Toivola on suorastaan hillittömän hauska. Hänen terävät huomionsa yhteiskunnasta nousevat esiin henkilökohtaisten pohdintojen juurilta. Toki esitys on elämäkerrallinen, mutta seksuaalisuus, vanhemmuus ja epäonnistumiset ovat kaikkia jollakin tavalla koskettavia tekijöitä.

Itseironia on myös huipussaan, mikä tekee Rakkaudesta entistä paremman. Monesti nykyään keskitytään nauramaan muille tahoille, joten Toivola saa tämän tuntumaan raikkaalta.

Kaiken pohjana on Toivolan persoona ja tekstit, esitys on muutoin hyvin pelkistetty. Pidän ratkaisusta, koska yksinkertainen esillepano ei vie huomiota pois ytimestä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei esitys olisi paikoin näyttävä: kaksi tanssinumeroa jo itsessään ovat sellaisia, että esitys kannattaa nähdä.

Toivola käy läpi lapsuuttaan, homoseksuaalisuutensa heräämiseen, ihonväriin liittyviä kysymyksiä, poliittista uraansa ensimmäisenä mustana kansanedustajana Suomessa, siihen liittyviä kipukohtia, sekä tietysti vanhemmuuttaan, joka on avannut kokonaan uuden sivun Toivolan elämässä.

Oleellisinta ovat pohdinnat miehisyydestä. Sitä, onko miessukupuoli hukassa, en osaa sanoa, mutta maskuliinisuuden ja feminiinisyyden suhteessa on epäsuhta.

Mikä minua järkytti, oli KoKo-teatterin henkilökunnan ja kanssayleisön suhtautuminen koronaan. Rajoituksia höllennettiin juuri, ja ihmiset ahtautuivat täyteen tilaan ilman maskia. Mukana ensi-iltayleisössä oli myös runsaasti taiteen alalta ihmisiä, jotka ovat valittaneet alan huonosta kohtelusta koronan aikana. Eikö vähintä, mitä kaikki voimme tehdä, on maskin pitäminen?

Kansallisteatterin feministinen Hamlet hukkaa punaisen langan

Kuva Yehia Eweis

Kansallisteatterin juhlavuoden suuressa ensi-illassa nähtiin William Shakespearen suurin klassikko. Hamlet kirjoitettiin 1500–1600-lukujen taitteessa. Se perustuu islantilaisiin saagoihin, eli on jo itsessään sovitus. Siinä mielessä uudet sovitukset näyttäytyvät luonnollisena jatkumona.

Olen nähnyt shakespearea paljon, enkä voi sanoa preferoivani enemmän nykyaikaan sijoittuvia tutlkintoja tai epookissa tehtyjä. Shakespeare on hyvin näyttelijävetoista teatteria, joten pääasia on se, että näyttelijät ovat tekstin tasalla.

Runollinen kieli vaikeuttaa työtä, mikä onkin syynä sille miksi onnistunut shakespeare-tulkinta on niin vaikea tehdä. Ohjaajan tehtävä on tulkita teksti ja opastaa näyttelijät vaikeuksien yli – ja hallita kokonaisuus.

Samuli Reunasen ohjaama Hamlet jäi laimeaksi. Siitä yritettiin tehdä jonkinlainen astetta perinteisempi rock-versio (joka tehtiin hyvin onnistuneesti Tampereella), mutta kokonaisuus ei aivan kantanut. Siihen on useita syitä, joista päällimmäisenä ehkä se, ettei tekstiin luotettu. Kyllä, kaikkea ei oltu freesattu nykyaikaan, siinä oli paljon Matti Rossin käännöstä, mutta Hamletista yritettiin tehdä elämyksellinen.

Tuodaan mukaan hirveästi tilpehööriä, valoja, musiikkia, räiskyvää kikkailua. Se harhauttaa katsojan pois alkutekstin ääreltä, mikä ehkä olikin tarkoitus, mutta ei minusta toiminut. Aivan kuin teosta oltaisi lähestytty tyyli edellä, ei teksti edellä. Ja kun teksti on näin suuri, lähestymistapa on valtava riski.

Produktio tuntui enemmän konsertilta, enkä tarkoita musiikillisesti, vaan tietyllä tapaa henkisesti. Musiikkia toki oli runsaasti, mutta valot, spektaakkelimaisuus ja tietty rytmisyys saivat tunteen enimmäkseen aikaan. Niin, ja Olavi Uusivirta pääroolissa.

Mitä Hamletin teemoista jäi käteen? Ei paljon mitään. Sen sijaan mukaan tuotiin paljon lisää. Ofelian roolia kasvatettiin feminismin hengessä. Hahmosta tuli feministinen kapinallinen, Hamletin ja Shakespearen edustamaa miesneromyyttiä ja *aseta nykyajan termi tähän* vasten.

Suomen Kuvalehti uutisoi joskus, kuinka teatterikorkeakoululaiset opiskelijat pitävät Shakespearen lukemista väkivaltana. Siinä mielessä tämä tulkinta ei yllätä. Shakespeare eli yli 500 vuotta sitten, joten ei voi odottaa tekstin olevan nykyajan standardeilla laadittuja. Toki, niitä voi kirjoittaa tiettyyn pisteeseen asti uudelleen, mutta milloin teos muuttuu kokonaan toiseksi?

Hamletin ydin oli kateissa, mutta pääsipä Tanskan prinssi sentään antamaan suuseksiä Ofelialle. Hyvin nykyaikainen esitys – shokkiarvo edellä, jotta patsaat kaatuisivat, vanhoillinen yleisö järkyttyisi ja nuoret ajattelisivat, että teatteri on taas "cool". Terve vaan teille, fellow kids!

Dosentit jatkaa Juha Jokelan mestarillisten näytelmien sarjaa

Kuva: Katri Naukkarinen

Suomen eturivin näytelmäkirjailija, ohjaaja Juha Jokela on palannut. Pidän Jokelan Patriarkkaa yhtenä parhaista kotimaisista näytelmistä 2000-luvulla, ja vaikka Sumu ei samalle tasolle yltänytkään, Dosentit nostaa tasoa jälleen.

Näytelmä on saanut inspiraationsa selvästi Sipilän hallituksen koulutusta väheksyvästä poliitikasta ja surullisen kuuluisasta "kaiken maailman dosentteja"-lohkaisusta. Yleensäkin elämme ajassa, jossa tietoa väheksytään. Tieto ja tutkimus ovat kadottaneet merkityksensä, niiden tilalla on mutu ja omat fiilikset.

Dosentit kertoo sosiaalipsykologian professorista Johanna Virtasesta, joka alkaa toteuttaa tutkimusta yliopiston sisäisistä kipupisteistä: työtä kasautuu yhä enemmän poliittisten päätösten vuoksi, ja kaikki ovat valvonnan alaisuudessa. Harva voi hyvin.

Alkuun täytyy todeta, että Dosentit on loistavan Ria Katajan show alusta loppuun. Kataja kannattelee lähes kolmituntista näytelmää vaikuttavasti, herkkyydellä. Herkkyyttä osaltaan tarjoaa myös ex-mies, käytännöllisen filosofian professori Eero Palolaa tulkitseva Hannu-Pekka Björkman, sekä kovakuorista post-doc-tutkijaa Fiona Eskolaa näyttelevä Marja Salo.

He toimivat ihmisyyden puolella alati suuremmilla kierroksilla käyvää kapitalistista koneistoa vastaan, jonka pyörät pyörivät jo yliopistomaailmassa. Rehtori Helander-Koskelana Maria Kuusiluoma ja dekaani-Heinilänä Tommi Korpela edustavat tehokkuutta, byrokratiaa, rahaa, valvontaa – kaikkea sitä, mikä nykyihmisen kahlitsee.

Merkille pantavaa on se, kuinka hienosti Jokela käyttää videota ja musiikkia teoksissaan. Aikalaisiinsa verraten ehdottomasti luontevimmin. Hän osaa ottaa irti niistä sen parhaalla mahdollisella tavalla. Melkein kaikilla, hyvilläkin tekijöillä, videon käyttö epäonnistuu karusti.

Dosentit pyörii yliopistomaailmassa, mutta Katajan hahmon kautta. Loppuunpalaminen, masennus tai uupumus, mikä tahansa kyseessä onkaan, välittyy katsojalle väkevästi. Romahdus on monen asian summa: näyttelijäntyön, mutta myös käsikirjoituksen ja ohjauksen. Virtasen maailma hajoaa palasiksi, kun mielenterveys alkaa horjua alati kasvavien vaatimusten puristuksissa. Eihän siinä kovempikaan jaksaisi.

Näytelmä on kunnianosoitus tiedolle ja tieteelle, sekä avunhuuto: mitä enemmän kapitalismille annetaan sijaa, sitä huonommin sen uhrit voivat. Ehkä se toimii tiettyyn pisteeseen asti, mutta samalla kapitalismin aatteeseen on sisäänrakennettu ajatus jatkuvasta kasvusta. Se ei ole koskaan valmis, mikä lopulta tulee koitumaan sen tuhoksi. Sen jälkeen, kun se on sairastuttanut ympäriltään tarpeeksi ihmisiä.

Hallittu kokonaisuus pureutuu myös toisen maailman, sosiaalisen median, aiheuttamiin paineisiin. Parasta Jokelan näytelmissä on se, että hän on oikeasti perehtynyt työhönsä ja aiheisiinsa. Teokset ovat poliittisia ja jopa dokumentaarisia luonteeltaan, ja niitä on aina onni seurata.

Yöllisen koiran mysteeri ratkeaa Lillanin hienossa koko perheen seikkailussa

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kuulin ensimmäisen kerran näytelmästä The Curious Incident of a Dog in the Night-Time vuosia sitten, luultavasti muutama vuosi sen ensi-illan (2013) jälkeen. Kaverini oli nähnyt sen Lontoossa ja ylisti sitä. Se on aiemmin nähty myös Suomessa nimellä Yöllisen koiran merkillinen tapaus, mutta en nähnyt sitä.

Nyt Lilla Teaternissa näytelmä nähdään ruotsiksi, nimellä Den besynnerliga händelsen med hunden om natten. Vaikka itselläni on historiaa Lillanin kanssa, en ole käynyt katsomassa siellä kovinkaan paljon. En häpeäkseni osaa juurikaan ruotsia, joten näytelmän seuraaminen olisi vaikeaa.

Olen toki ollut tietoinen, että nyt muutaman vuoden säteellä on yleistynyt joku sovellus, jonka ansiosta esitystä voi seurata tekstityksen kanssa. Päätin siis hypätä kylmään veteen, ja kokeilla tällaista sovellusta ensimmäistä kertaa.

Oopperassahan tekstitys nähdään lavan yläpuolella, mutta puhelinsovellus tuntuu modernilta. Hieman aluksi jännitti, kuinka muut katsojat suhtautuvat kädessäni olevaan puhelimeen, mutta onneksi tekstityksen kirkkautta sai säätää mielensä mukaiseksi. Vierustoverillani oli myös tekstitys käytössä, enkä noteerannut sitä mitenkään.

Onneksi näyttämön tapahtumat olivat sen verran staattisia, ettei tullut hirveää hätää nostaa katsetta tekstityksestä ylös ja taas alas. Kokemus oli positiivinen, ja rohkaiseva – avaako tämä nyt myös ruotsinkielisen teatterin maailman? Toivotaan, koska ohjelmisto tuntuu usein olevan parempaa.

Nyt kuitenkin asiaan: ohjauksesta vastaa Paavo Westerberg, joka jo itsessään nostaa odotuksia korkealle. Koska en tiennyt juonesta mitään, näytelmän maailmaan oli helppo heittäytyä mukaan.

Kaikkihan alkaa siitä, kun Christopher Boone alkaa selvittää naapurinsa koiran kuolemaa opiskelujensa ohella. Boone törmää kuitenkin seinään, kun hänen isänsä kieltää tapauksen tutkimisen jatkamista.

Lopulta koiran kuoleman selvittäminen jää tietysti taka-alalle: perhedynamiikka, "kirjolla" olevan päähenkilön maailmaan uppoutuminen, sekä puhdas seikkailu nousevat näytelmän keskiöön. Huumoria ei puutu, mutta pohjalla on vakava vire jatkuvasti läsnä – Simon Stephensin dramaturgia näyttämöllä toimii hienosti. Mark Haddonin romaani on kuin näyttämölle tehty.

Toimiva lavasteratkaisu, valoilla leikittely ja tarpeiston maaginen käyttö tuo näytelmään omaperäisyyttä, mutta ennen kaikkea tukee kaikkea sitä mitä teos itsessään haluaa sanoa.

Näyttelijät tekevät niin ikään hienoa työtä. Pääroolissa nähtävä Alexander Wendelin tekee monisävyisen roolin Christopher Boonena, mutta jokainen sivurooli tukee hahmoa juuri kuten pitää. Robert Kock, Pia Runnakko ja Joachim Wigelius, muutamia mainitakseni, ovat katsojien suuri ilo.

Muutama musiikkivalinta tuntui lattealta, kuten myös tönkkö videon käyttö, mutta muuten en moitittavaa keksi. Den besynnerliga händelsen med hunden om natten pitää jalat visusti maassa, vaikka vilkas mielikuvitus viekin katsojan pitkälle seikkailulle.

Rohkaisen katsojia, kielestä riippumatta, katsomaan mistä koko perheen näytelmässä on kyse.

Everstinna on Heidi Heralan vaikuttava monologi

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Finlandia-palkittu Rosa Liksom julkaisi vuonna 2017 pienen kirjan, jonka nimesi Everstinnaksi. En ole itse yrittänyt kirjaa lukea, mutta pari tuttavaani ovat valitelleet, kuinka vaikea sitä on lukea. Kirja on nimittäin kirjoitettu meänkielellä.

Ottamatta kantaa siihen onko kirja vaikeaselkoinen vai ei, näytelmä ei sitä ole. Päin vastoin, sen voisi kuvitella olevan selkeämpi, kun puhuttuna murteet heräävät eloon.

Everstinna kertoo naisesta, naisen elämästä. Kuinka runoja rakastava, viaton lapsi päätyy naimisiin melkein 30 vuotta vanhemman everstin kanssa. Suhde ei sinänsä ole erikoinen, mutta Liksomin tarina tuo siihen sävyjä, jotka tekevät siitä ajankohtaisen ja tärkeän.

Pääasiassa näytelmän tapahtumat käsittelevät toisen maailmansodan aikoja. Eversti pitää Hitleriä arvossa, joten perhe oli kallellaan natsi-Saksaan. Siinä suhteessa teos tuo mieleen Kazuo Ishiguron nerokkaan läpimurtoromaanin Pitkän päivän ilta.

Suomalaisten suhdetta natsismiin on kuvattu vähän, mikä varmasti osin johtuu siitä, kuinka kipeä aihe vielä tänäkin päivänä on. Monien isovanhemmat tai isoisovanhemmat olivat varmasti natsisympatisoijia, koska eivät tienneet tarpeeksi. Ja toisaalta ne jotka tiesivät, siitä tuskin kukaan haluaa pitää meteliä.

Suomi ja natsismi on vaiettu aihe, vaikka se on nostanut päätään vielä tälläkin vuosisadalla. Everstinna antaa mahdollisesti eväitä ymmärtää miksi aiemmin.

Näytelmä ei missään tapauksessa ole sympaattinen aihetta kohtaan, vaan tarkastelee sitä etäisyyden päästä ja viisaudella.

Myös naisen seksuaalisuus on jonkinlainen aihe esityksessä, mutta se ei nouse samalla tavalla kiinnostavaksi kuin historiallinen kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta pohjoisen naisen näkökulmasta.

Näytelmän on hienosti, vankasti ohjannut ja dramatisoinut Susanna Airaksinen. Näyttämöllä nähdään ainoastaan Heidi Herala, mikä lisää vakuuttavuutta. Tämä lienee yksi Heralan elämän rooleista, ja jatkaa hienosti unohtumattoman Kirsikkatarhan tiellä. Heralan monipuolisuus näyttelijänä tulee kummassakin teoksessa esiin, ja vaikka Everstinna onkin vakava draama, Heralan komiikka tuo hahmoon ja siten koko esitykseen kaivattua lämpöä.

Yleisö ihastui ja joi kaiken viinin Timo Tuomisen Brel -konsertin aikana

Chanson-laulajien kärkeen kuuuluva Jacques Brel (1929-1978) on ollut Timo Tuomisen intohimona jo kauan. Vuonna 2011 hän esitti ensimmäisen kerran Timo Tuominen avec Jacques Brel -konserttinsa Kansallisteatterin Lavaklubilla.

Koko Teatterissa nähtiin nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, se ensimmäinen konserttikokonaisuus, jota on seurannut kolme muuta. Itseänikin harmitti, kun missasin juuri tämän ensimmäisen (aiemmin olen nähnyt vain Brel Final Spécialin Kansallisteatterissa).

Tosin, tässä vuoden 2021-versiossa on lisäyksiä, ja Tuomisen itsensä mukaan sitä voi pitää kokonaan uutena kokonaisuutena. Niin tai näin, konsertti Koko Teatterilla oli nautinto.

EsitysKokonaisuus istui loistavasti juuri Koko Teatteriin – ilta oli intiimi, toisin kuin se aiempi näkemäni esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Kyse ei ole siitä, etteikö Tuominen yhtyeineen pystyisi täyttämään lavaa, vaan siitä kuinka itse chansonit miellän: lasi viiniä pienellä klubilla, jossa taiteilijat ovat yhtä yleisönsä kanssa. Suuri näyttämö toiseuttaa.

Kokon saliin oli tuotu pieniä pyöreitä pöytiä ja tuoleja, sekä sivuille perinteisempi katsomo. Itse istuin seuralaiseni kanssa tietysti pöytien ääreen, koska juuri näin esitys kuuluu kokea. Join kaksi lasia viiniä – enkä ilmeisesti ollut ainoa. Koko Teatterista loppui punaviini kokonaan esitysiltana! Mielestäni tämä on hyvin kuvaavaa – punaviini ja chanson kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Yhtyeessä kitaraa ja alttoviulua soitti Tomi Rikkola, kontrabassoa Jori Huhtala ja pianoa ja haitaria Marko Roinininen.

Sanoin Brel Final Spécialista, että se oli "perkeleen kova". En muuta sanojani, mutta tämä oli huomattavasti nautittavampi tunnelman ja settilistan osalta.

Mukana on klassikot Mathilde, Epätoivoiset, Ei et mennä saa, Jackyn laulu, Porvarit, sekä tietysti upeat Sen tuhannen valssi ja Rakastakaa, jotka ovat klassikkoja syystä. Viimeeksi petyin, kun settilista oli suurelta osin itselleni tuntematonta, mutta nyt mukana oli juuri niitä hittejä, jotka olen halunnut livenä kuulla.

Väliajalla sain ostettua kokoelmaani puuttuvat Tuomisen Brel-levytykset Ne... (2020) ja En concert Brel (2020). Levyt olivat erittäin hyvässä tarjouksessa, mikä tuli hauskojen välispiikkienkin välissä selväksi. Välispiikeistä sen verran, että ne istuivat ohjelmaan hienosti ja luonnollisesti. Ja mikä harvinaista ne oikeasti naurattivatkin.

Kuten olen aiemminkin todennut, Tuominen tekee sivistystyötä kääntämiensä laulujen kanssa. Ranskalainen kulttuuri on Euroopan ja koko maailman silmissä merkittävää, musiikkikulttuuri erityisesti.

Uskoakseni juuri tämä kokonaisuus on se definitiivinen. Sunnuntaina 28. marraskuuta on vielä mahdollisuus kokea tämä hieno konsertti, joten tiedät mitä tehdä.

Settilista

1. Rakastin (J'aimais)
2. Mathilde
3. Hevoinen (Le Cheval)
4. Fanette (La Fanette)
5. Epätoivoiset (Les désespérés)
6. Iso herra (Grand Jacques)
7. Viha (La haine)
8. Arat (Les timides)
9. Ei, et mennä saa (Ne me quitte pas)
10. Jackyn laulu (La chanson de Jacky)
11. Kuolema (La mort)
12. Härät (Les toros)
13. Porvarit (Les bourgeois)
14. Vanhanpojan bourree (La bourrée du célibataire)
15. Vanhojen rakastavaisten laulu (La chanson des vieux amants)
16. Lapset (Fils de...)
17. Yksin (Seul)
18. Seuraava (Au suivant)
19. Luutarhatango (Le tango funébre)
20. Sen tuhannen valssi (La valse á mille temps)
21. Rakastakaa (Quand on n'a que l'amour)

Seela Sella on Adolf Hitler pakahduttavan hienossa näytelmässä

Kuva: Kari Sunnari / TTT

Kun Kansallisteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto Hitler ja Blondi ilmoitettiin, olin innoissani. Korona pilasi kuitenkin orastavan esityskauden, enkä uskonut näkeväni esitystä. Toki siitä tarjottiin striiminä, mutta en erityisemmin lämpeä niille jos on kyse suomalaisesta esityksestä.

Esitys kuitenkin palasi Kansallisteatteriin nyt lokakuussa. En voi kyllin vahvasti painottaa, että tämä on nähtävä ennen kuin se on ohi. Oikeastaan on suuri pettymys, että näin mestarillinen esitys ei näytä toistaiseksi jatkuvan Kansallisteatterissa. Marraskuun alussa nähdään pari esitystä Tampereella, ja sitten se näyttää olevan siinä.

Vetoan tekijöihin ja tuottajiin: antakaa sen jatkua. Hitler ja Blondi on jotakin poikkeuksellista. Se ei ole vain hyvä esitys, se on tärkeä. Se on kaunis, kaikin puolin upeasti kirjoitettu ja valmistettu. Seela Sella tekee suurella varmuudella yhden uransa hienoimmista rooleista, eikä Tampereen Työväen Teatterin loistava Verneri Lilja jää näyttelijälegendan varjoon.

Sella näyttelee natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitleriä ja Lilja tämän saksanpaimenkoiraa Blondia. Hitler ja Blondi on nykyteatteria parhaimmillaan, vaikka ei varsinaisesti riko rajoja. Tai no, laadun rajoja kyllä, mutta nykyteatteriksi esitys on jopa melko perinteinen. Silti se tuo mieleeni Kristian Smedsin Mr Vertigon noin kymmenen vuoden takaa. En osaa oikeastaan sanoa edes miksi, ehkä se aiheutti niin suuren tunne-elämyksen.

Vuoden hienoimmasta näkemästäni lavastuksesta (ja puvustuksesta) vastaa Tarja Simone, valoista Eero Auvinen, äänistä Kyösti Kallio. Yhdessä he ja moni muu nostavat Michael Baranin teoksen täyteen loistoonsa.

Esityksessä kuullaan paljon musiikkia saksalaiselta avantgarde-säveltäjä Karlheinz Stockhausenilta, jonka pianoteoksia soittaa vuoroin Mariola Aniolek ja Niina Ranta.

Sanoin samaa Baranin toisesta mestariteoksesta Tyttö joka käveli mitä aion sanoa nyt Hitleristä ja Blondista: tässä on kansainvälistä potentiaalia. Näen paremmin kuin hyvin, että esitys kiertäisi maailmaa tällä kokoonpanolla, mutta myös sen että teksti jäisi klassikoksi. Kuvitelkaa kuinka hienoa olisi, jos näytelmän Hitler-roolista tulisi samanlainen kuin vaikka Kirsikkatarhan Firsistä tai Kuningas Learin nimiroolista: rooliin etsittäisi paikallinen ansioitunut (tässä tapauksessa nais-)näyttelijä, ja rooli olisi sulka ansioituneen taiteilijan hattuun.

Vaikka tiesin aiemmin kuinka monipuolinen ja merkittävä näyttelijä Sella on, muodonmuutos tuntui mahdottomalta. Siinä katsojien silmien edessä tämä 84-vuotias nainen muuttuu aikamme kylmäverisimmäksi murhaajaksi. Sella kuitenkin toi rooliin lämpöä, ja lähestyi hirmuhallitsijaa ymmärryksellä. Hän rakensi Hitleristä ihmisen, eikä turvautunut psykopaatin maneereihin.

Vierailin kuukausi sitten Lontoossa ja Windsorissa, ja näin kaksi näytelmää jotka sattumalta yhdistyvät omalla tavallaan Hitlerissä ja Blondissa. Theatre Royal Windsorissa katsoin Hamletin, jossa 82-vuotias Ian McKellen näytteli, perinteisesti nuoren miehen, Hamletin roolin. Lontoon Wyndham's Theatressa sen sijaan pyöri Tom Stoppardin natsi-Saksan nousua viennalaisten juutalaisten näkökulmasta kuvaava Leopoldstadt. Baranin näytelmä toimi näiden kahden näytelmän vastaparina mainiosti.

Tämän esityksen kohdalla tähdet ovat olleet oikeassa asennossa. Tämän esityksen pitäisi jatkua ikuisesti.

Kuva: Kari Sunnari / TTT

Tatu ja Patu ovat saapuneet Helsinkiin

Kuva: Tuomo Manninen

Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista suhdetta kuuluisiin outolalaisiin Tatu ja Patu. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen luomat hahmot ovat ilostuttaneet lapsia jo melkein kahdenkymmenen vuoden ajan.

Ensimmäinen kirja oli osuvasti Tatu ja Patu Helsingissä (Otava 2003), jonka näyttämösovitus sai kuukausi sitten ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa. Sami Rannilan ohjaama, Havukaisen ja Toivosen kanssa käsikirjoittama näytelmä sisältää musiikkia, erikoisia hahmoja ja päähenkilöiden Helsinkiin muuttaneen serkun.

Jori on Tatun ja Patun serkku, jota kaksikko lähtee etsimään. Matkalla Tatu ja Patu kohtaavat Helsingin kummallisuuksia aina liivijengistä (kekseliästä!) ties minkälaiseen hiihtäjään. He ystävystyvät joka paikkaan ehtivät siivoja-Marin kanssa ja ihmettelevät Helsingin nähtävyyksiä ja raitiovaunuja.

Ympäröivät lapset tuntuivat pitävän esityksestä, eikä ihme: Tatu ja Patu Helsingissä toi näyttämölle värejä ja ajanmukaisesti videoprojisointeja. Antti Timosen ja Paavo Kääriäisen Tatu ja Patu olivat illan suuret tähdet.

Esityksessä oli hyviä hetkiä ja vauhtia, vaikka paikoin siltä olisi toivonut enemmän. Näytelmä ei koskaan vyörynyt yleisöön, vaan jäi suurelle näyttämölle. Videoprojisointeja näytettiin muutamassa isossa ruudussa, jotka lavan takaosaan oli pystytetty, mutta värit ja Helsinki jäivät lavan takaosaan.

Videoprojisointi mahdollisti asioita, joita oikeissa lavasteissa ei ehkä olisi pystynyt tuottamaan, mutta se söi esityksen mielikuvituksellisuutta. Lavasteita ei ollut paljoakaan, mikä oli ensimmäinen suuri pettymys. Tässä olisi ollut kaikki mahdollisuudet lähteä irrottelemaan, tekemään jotakin lapsia ilahduttavaa hienoa ja suurta. Nyt tunnuttiin jäävän sinne matalan aidan toiselle puolelle.

Ajatus luultavasti oli luottaa pelkän videon voimaan, mutta silloin herkästi teatterin taika jää puuttumaan. Pienessä merenneidossa videota osattiin hyödyntää, mutta sen ei annettu olla kaikki. Puvustuksessa oli hieman samaa vikaa: värejä käytettiin, mutta kaikki oli niin kovin tylsää.

Koreografia ei istunut lastennäytelmään, mutta osa lauluista olivat viihdyttäviä. Huippuhetkeksi nousee Liikennevalot -numero, joka toi koko esitykseen sähköä. Musiikkinumero oli visuaalisesti näyttävä ja innostava.

Esityksen dramaturgiassa olisi ollut parantamisen varaa. Ensimmäisellä puoliskolla seikkailtiin, oli menoa ja meininkiä, kunnes toisella puoliskolla esitys muuttui pitkästyttäväksi takaa-ajoksi ja romanttiseksi lässynlääksi. En ole lapsi, mutta voisin kuvitella, että finaali olisi kannattanut painottaa johonkin muuhun kuin romantiikkaan, joka vei näytelmän kestosta hieman liian pitkän ajan.

Entä mikä oli pulujen funktio? Oliko siltä yhdeltä sivuhenkilöltä kadonnut koira, enpä tajunnut sitä kuin vasta viimeisessä kohtauksessa.

Esityksen huumori tuntui uppoavan lapsikatsojiin, mutta harvemmin aikuiset siitä mitään saivat. Lastennäytelmän pitäisi olla lapsenmielinen, ei lapsellinen. Tatu ja Patu Helsingissä painui useasti jälkimmäiseen.

Lapsi, joka pitää Tatusta ja Patusta saa varmasti esityksestä irti kuitenkin niin paljon, että esitystä kannattaa mennä teatteriin nauttimaan. He ovat tulevaisuuden teatterikävijät, jotka täytyy huomioida.

Baskervillen koira on Putous-kansalle räätälöityä typeryyttä

Kuva: Jaakko Vuorenmaa

Yleisö nauraa ja antaa väliaplodeja ties mille naaman vääntelyille ja kaksimielisyyksille. Esityksen jälkeen moni tuntuu poistuvan nauttineena Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöltä.

Minun ja seuralaiseni reaktioita kuvaili parhaiten esityksen Sherlock itse: "Onko tuo teidän käsityksenne huumorista?" Olemme pettyneitä, huvittuneita ehkä siitä kuinka halpa esitys Arthur Conan Doylen klassikosta on saatu aikaan. Baskervillen koira (Baskerville: A Sherlock Holmes Mystery) on Ken Ludwigin muutaman vuoden takainen sovitus, josta ei "huumoria" puutu.

Vaikka hahmoja on esityksessä useita, näyttelijöitä on vain viisi. Näyttelijät Sherlock Holmesin ja tohtori Watsonin takana ovat vain yhdessä roolissa, mutta kolme muuta näyttelijää esittävät ison kavalkadin toinen toistaan erikoisempia ja hassumpia persoonia.

Holmes ja Watson ovat hauskoja, mutta naturalistisempia hahmoja. Heidän ympärillään sen sijaan "tapahtuu paljon hauskaa", kun toinen toistaan hullummat hahmot sekoittavat soppaa. Baskervillen koiran on ehkä ajateltu olevan jonkinlainen "näyttelijäntaiteen" mestarikurssi, mutta se on vain Putous-hömppää.

Kuten alussa mainitsin: moni tuntui nauttivan, eikä ehkä kaikissa tapauksissa voi edes syyttää väliaika-sherryä. Sitähän suomalaiset taitavat suurin osa ollakin, Putous-kansaa, joiden mielestä on hauskaa kun näyttelijät venyttävät itseään äärirajoille fyysisesti ja vahvasti liioitellen.

Tehdään vahvaa hahmoa, mikä on pitemmän päälle pitkästyttävää. Raja menee itselläni yleensä yhdessä hahmossa. Tässä kaksi hahmoa elävät normaalissa maailmassa, mutta friikkisirkuksen keskellä. Välillä mietin onko esityksen kohdeyleisö jossakin ala-asteella, jotka eivät vain olleet löytäneet teatteriin.

Kaksimielisyys alkoi ensin varovaisesti, mutta tuntui kuin tekijät olisivat saaneet naurusta lisää sitä kuuluisaa "pökköä" pesään. Luultavasti jutut ovat kuitenkin jo suomennoksessa. Sen sijaan jäin pohtimaan, olivatko näyttelijöiden sanoissa sekoamiset käsikirjoitettuja vai eivät. Uskon, että ne olivat suunniteltuja, eivätkä vahinkoja, koska en uskonut edes "virheiden" olleen aitoja.

Santeri Kinnunen ja Mikko Virtanen olisivat ansainneet olla mukana jossakin laadukkaammassa tekeleessä, koska Baskervillen koira on heidän resurssiensa väärinkäyttöä.

Ainoa valopilkku esityksessä on sen tyylitelty (miesten) puvustus, jota ei ole tehty vain kasaamalla ruutukuvioisia vaatteita naapurin UFFista. Värien käyttö oli vaikuttavaa ja hyvällä silmällä valittu – se toi omaperäisyyttä tähän muuten niin ummehtuneeseen esitykseen. Kiitos siis Elina Vättö, joka tarjosi valoa sinne missä sitä ei ole.

Kuva: Jaakko Vuorenmaa

Bolla on syksyn kuumin lippu

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Niin oudolta kuin se tuntuukin, teatterittomuuteen on mukautunut. Laskeskelin, että en ole käynyt teatterissa vuoteen. Helsingin Kaupunginteatterin edellinen esitys sen sijaan oli Humiseva harju puolitoista vuotta sitten.

En ole siis kokenut Helsingin teattereissa pitkään aikaan suuria elämyksiä, ennen koronaakin niukasti. Se johtuu osin varmasti omasta mielenlaadustani, mutta myös tietysti esityksistä. Sitten tuli Bolla.

Kirjailija Pajtim Statovci palkittiin pari vuotta sitten Finlandia-palkinnolla samannimisestä romaanistaan. Bolla kertoo albaanin ja serbin rakkaustarinan sodan runtelemassa Kosovossa. Arsim on naimisissa, yrittäen elättää vaimonsa ja lapsensa, herkkä Miloš opiskelee kirurgiksi.

Miesten välinen rakkaus on riski 1990-luvun lopulla, mitä jatkuva sotatila ei helpota. Arsimin ja Milošin maailma murenee, yhteinen ja henkilökohtainen, samaan aikaan kuin heidän maansa.

Tarina on universaali, mutta ohjaaja Milja Sarkola on ohjannut siitä hyvin intiimin. Lopputuloksena on koskettava näytelmä. Kuten ystäväni etukäteen varoitti, Bolla yksi parhaista näytelmistä, joka Helsingin Kaupunginteatterissa on viime vuosina nähty. Edellisen kerran muistelen olleeni yhtä innoissani Paavo Westerbergin Hinnasta, josta on jo kolme ja puoli vuotta.

Bolla kuvaa rakkauden rehellisesti, pääasiassa Arsimin näkökulmasta. Ratkaisu on onnistunut, koska Arsim on Milošin hahmoa kiinnostavampi. Vaikka jälkimmäinen saa näytelmän loppua kohden enemmän sävyjä, Arsim on kaikessa kompleksisuudessaan mielenkiintoinen. Hahmo on inhimillinen, koska se on niin epätäydellinen ja rujo.

Arsimilla on kaksi puolta, joista toinen ilmenee vain Milošin kanssa. Toinen puoli on synkkä: varjopuoli ilmenee lähinnä vain tilanteissa, kun Miloš ei ole läsnä. Lopulta katsoja oppii kuitenkin tuntemaan Arsimin – hän on kadoksissa, menneisyyteen ripustautunut mies, joka lopulta pistää itsensä kaiken muun edelle. Ehkä.

Sarkola antaa näyttelijöille tilaa näytellä, mikä tuo koko teokseen ilmavuuden tuntua. Samuli Niittymäki ja Mikko Kauppila loistavat Bollan haastavissa ja kiehtovissa päärooleissa, mutta eipä mainiot Otto Rokka tai Ursula Salo jää heidän varjoonsa.

Jouko Klemettilä on Suomen hienoimpia näyttelijöitä, ja on suuri ilo nähdä hänet vakavan draaman parissa. Moni näyttelijä ei pysty samaan: Klemettilä hoitaa tonttinsa jokaisessa roolissa niin hienosti – avauskohtauksessa hänet nähdään tarjoilijana, joka rapsuttaa kahvilan pöydästä likaa, putsaa niitä rätillään ja vaihtaa tuolin paikkaa. Huomio on koko ajan hänessä, mikä kertoo vankasta karismasta.

Esitys olisi tuntunut falskilta, jos katsoja ei olisi uskonut olevansa tapahtumien keskipisteessä. Kansallisteatterin Kaikki äidistäni ei esimerkiksi tuntunut tapahtuvan siellä, missä pitäisi. Bolla tuntui. Se kertoo koko työryhmän onnistumisesta, eikä vähiten Statovcin hienon alkuteoksen ja Tuomas Timosen onnistuneen sovituksen.

Toistaiseksi näyttää siltä, että Bollan kaikki esitykset ovat loppuunmyytyjä. Kannattanee kuitenkin seurata tilannetta, ja yrittää päästä katsomaan esitys, joka on eittämättä syksyn suurimpia teatteritapauksia.

Kansallisteatterin tulkinta Almodóvarin klassikosta jää puolitiehen

Kuva: Tommi Mattila

Kansallisteatterin syyskauden ensimmäinen ensi-ilta suurella näyttämöllä on saanut paljon huomiota. Kohun silmässä oli alun perin roolitus, sitten ristiriitaiset medialausunnot. Niitä ei tarvitse käydä uudelleen läpi. Tässä arviossa keskityn pääasiassa itse esitykseen. Olen sen nähnyt.

Pedro Almodóvar merkitsee minulle paljon. Vuoden 1999 elokuva Kaikki äidistäni on hieno teos, joka palkittiin muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnolla. Tarina on erittäin hieno ja koskettava.

Anne Rautiaisen ohjaaman version jälkeen heräsi kuitenkin kysymys siitä, että miksi katsoisin mielummin Kansallisteatterin näyttämöversion. Näytelmä ei tarjoa uutta elokuvaan, eikä elokuva tarvitse näyttämöversiota tuekseen.

Näytelmä tuntuu suurelta osin kädenlämpöiseltä Almodóvar -jäljitelmältä. Näytelmällä olisi ollut sauma olla visuaalinen taidonnäyte, mutta sekin jäi puolitiehen. Visuaalisesta puolesta ainoastaan projisoinnit ja valojen käyttö innostivat minua.

Ensimmäinen hämmästys näyttelijöiden suhteen oli päähenkilö Manuelan ja hänen poikansa Estebanin välinen suhde. Heidän oli tarkoitus olla äiti ja poika, mutta havaitsin heidän välillään ennemmin seksuaalista vetovoimaa.

Yleisesti ottaen tuntui falskilta katsoa, kun yritettiin luoda illuusio espanjalaisesta kulttuurista. En tällä kertaa ostanut sitä. Mielikuvissani suomalaisten intohimo ei ole lieskuvaa tulta, vaan vaivaantunut hikoileva käsi, joka hapuilee toista pimeässä elokuvateatterissa tai hississä.

Kuva: Tommi Mattila

Mietin paljon Agradon hahmoa. Ehkä liikaakin, sattuneesta syystä. Yritin miettiä syitä siihen, miksi käsikirjoittaja Samuel Adamson on halunnut vuonna 2007 vaihtaa hahmon transnaisesta transvestiitiksi. Mielestäni perusteluja valinnalle ei ainakaan teoksen sisältä löydä.

Hahmo olisi toiminut alkuperäisessä muodossaan paremmin. Ensimmäisellä puoliskolla heräsi epäilys, että kyseessä voisi olla "vanha klassikko", eli naurujen kalasteluyritys miehestä mekossa. Mielessäni tosiaan kävi se, että Adamson on halunnut lisätä vakavaan näytelmään kepeyttä Agradon kustannuksella.

Yleisö on helpompi saada nauramaan, kun mies puhuu hame päällä rivoja suihinotosta. Se on tutumpaa kuvastoa. Jos hahmo olisi ollut transnainen puhumassa hame päällä rivoja suihinotosta, suuri yleisö ei olisi ehkä osannut reagoida Adamsonin haluamalla tavalla. Ne tietyt kepeyden hetket olisivat saattaneet jäädä kokonaan pois, eikä draama olisi painottanut mikään.

Agradon hahmosta tehtiin näytelmäversiossa eräänlainen näytösten (tai osioiden) välishow. Ensimmäisessä Janne Reinikainen puhui kuin neljännen seinän rikkoneena. Monologi kuulosti siltä, kuin sillä olisi viitattu näytelmän yllä vellovaan kohuun. Se oli hauskaa.

Mielestäni hahmo on näytelmässä raflaavampi kuin elokuvassa. Se ei haittaa, mutta se vie hieman kokonaisteoksen tyylikkyydeltä pois. Toisaalta hengähdystauot olisivat tulleet tarpeeseen, jos ensimmäisellä puoliskolla olisin katsojana tuntenut hahmoja kohtaan jotakin.

Väliajalla olin harmissani hukatusta mahdollisuudesta, mutta onneksi toinen puolisko pelasti paljon.

Tuntui siltä, kuin näyttelijät olisivat olleet enemmän kotonaan jälkimmäisellä puoliskolla. Melkein kaikkien työ parani omasta mielestäni huomattavasti.

Kun Reinikainen esitti viimeisen monologinsa, uskon että se riisui kriittisimmänkin katsojan aseista. Se oli kerta kaikkiaan upeasti näytelty hetki. Vaikka sanon, että Agrado on eräänlainen kevennys näytelmässä, mukana on kuitenkin vakavuuden taso, joka tekee hahmosta kokonaisemman.

Kohtauksessa kulminoitui myös Kaikki äidistäni -näytelmän sanoma, eli toisten, ja ennen kaikkea itsensä, ymmärtäminen ja hyväksyminen. Se ei saa jäädä kohun jalkoihin.

Oli ilo katsoa myös erityisesti Anna Airolan ja Pirjo Luoma-ahon roolitöitä.

Kaikki äidistäni on myös näytelmä elämästä ja kuolemasta. Asiasta, joka kuuluu meidän kaikkien elämään.

Lopulta näytelmä onnistui koskettamaan. Tarina on niin vahva. Ja toisaalta yksi syy mennä teatteriin mielummin, kuin katsoa elokuva on se, kun katsomo suojamaskiensa takana taputtaa näyttelijät kerta toisensa jälkeen takaisin kiitoksiin... Ei sitä koe missään muuaalla. Kyllä silmäni kostuivat.

Kuva: Tommi Mattila

Tampereella ollaan: Hamlet -rockooppera herättää teatterit horroksesta

Kuva: Kari Sunnari

Omakohtainen huomio: Tampereen Työväen Teatterin loistava Jeppe Niilonpoika katkaisi teatterikevääni. Koronarajoitusten vuoksi näytelmä jäi viimeiseksi. Melkein päivälleen puoli vuotta myöhemmin teatterivuoteni jatkuu siellä missä se päättyikin.

Tampereen Työväen Teatterin uusi rockooppera Hamlet puhaltaa Tanskan prinssin eloon. Suurena Shakespearen ystävänä suhtaudun aina hieman varauksella kotimaisiin versioihin. Meiltäkin (onneksi) löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät ja löytävät teoksista olennaisen.

Shakespearessa on monta ongelmaa. Kaunis kieli taittuu huonosti suomeksi. Kääntäjä täytyy valita tarkkaan. Ohjaajan pitäisi ymmärtää, mistä näytelmässä on pohjimmiltaan kyse. Koska teksti on satoja vuosia vanhaa ja haastavaa, väärät tulkinnat ovat aina vaarana. Tai no, vääriä tulkintoja ei ole, mutta kutsutaan niitä harha-askeleiksi. Esimerkiksi näytelmän Antonius ja Kleopatran komediallinen ulottuvuus jää usein huomaamatta.

Yksi haastavimmista ongelmista on näyttelijävalinnat. Suomessa on hienoja näyttelijöitä, mutta kaikki eivät kykene Shakespearen tekstien tulkitsemiseen. Moni kuulostaa valheelliselta ja pinnistelevältä yrittäessään lausua hänen sanojaan. Tässä päästään vielä siihen, että suomeksi se tuntuu olevan kaksin verroin vaikeampaa.

Kuva: Kari Sunnari

Tietyt sudenkuopat vältetään sillä, että sävelletään melkein koko höskä. Mukaan tuodaan myös materiaalia soneteista. Hamletin suomentaja ja dramatisoija, loistava Michael Baran, sekä musiikin sävellystyössä mukana ollut Eeva Kontu on ollut mukana myös sanoittamassa musikaalia.

Riski todella kannatti. Hamlet on hieno avaus teatterisyksylle. Mukana on asiansa osaava tekijäjoukko: ohjaaja Otso Kautto, säveltäjät Kontu, Jarmo Saari ja Varre Vartiainen, sekä "rokkikummeina" avustamassa Ismo Alanko ja Maija Vilkkumaa.

Hamletin roolissa nähdään vakuuttava Saska Pulkkinen, Ofeliana mainio Inke Koskinen. Sivurooleista kirkkaimpina mainittakoon karismaattisen Jussi-Pekka Parviaisen Laertes. Poloniuksesta saa harvoin irti paljoa, mutta Kautto on onnistunut kaivamaan Pentti Helinin kanssa paljon esiin.

Näyttelijöiden apuna liikeilmaisussa on ollut Tero Saarinen ja Satu Halttunen. Ratkaisu on ollut erinomainen, koska musiikin, äänen ja liikkeen puolesta tuntui välillä siltä, kuin olisi katsonut jotakin The Whon Tommyn ja Andrew Lloyd Webberin musikaalin rakkauslasta. Mieleen tulee David Leveauxin ja Alex Rudzinskin ohjaama Jesus Christ Superstar, jonka pikkuserkku Hamlet voisi olla.

Kokonaisuuteen vaikuttaa suuresti tietysti myös esityksen upea visuaalinen ilme. Revittelevästä, mutta johdonmukaisesta puvustuksesta vastaa Eila Jouttunpää tiimeineen. Aatu Rantasen tiimeineen rakentama lavastus antaa puitteet kaikelle. Myös äänisuunnittelu ja valot menevät nappiin.

Kuva: Kari Sunnari

Helsingin Sanomat antoi näytelmälle jopa viisi tähteä. Ymmärtäisin sen, jos olisin lähtenyt ensimmäisen puoliskon jälkeen pois. Hamlet tuntui todella hyvältä ja tuoreelta ensimmäisellä puoliskolla. Dramaturgisesti esitys toimi hyvin ja sitä oli ilo katsoa.

Sen sijaan väliajan jälkeen teos lässähti hieman. Tuntui, kuin työryhmältä olisi loppunut aika kesken. Ratkaisut, esimerkiksi Hamletin ja Laertesin taistelussa, tuntui mielikuvituksettomalta. Katsojana en jännittänyt.

Ennen tätä kohtausta käytiin pitkä dialogituokio Hamletin ja tämän äidin välillä. Aivan kuin Kautto olisi unohtanut tekevänsä rockoopperaa.

Yksi suurimmista kysymysmerkeistä on Horation hahmo. Mitä ihmettä hänen kohdallaan ajateltiin? Kun hahmoa katsoi ja yritti ymmärtää, mielessä kävi jopa että ei ajateltu: aivan kuin hänet olisi unohdettu ja lisätty jälkeen päin pakollisena pahana. Horatiolla ei ollut minkäänlaista funktiota tässä tulkinnassa ja väliajan jälkeen hahmo vieläpä tuntui täysin erilaiselta kuin ensimmäisellä puoliskolla.

Kappaleet toimivat suurimmaksi osaksi hienosti. Silloin tosin ei, kun tekijät kanavoivat sisäistä Samuli Putroaan. Pari kappaletta nimittäin tuntui tosiaan siltä, että Putro olisi ne säveltänyt ja jättänyt pöytälaatikkoonsa, koska ovat liian ilmeisiä putropop-lässytyksiä.

Kaiken kaikkiaan esitys oli kuitenkin mainio ja suositan ehdottomasti sen katsomista. Tampereen Työväen Teatteri on myös ottanut hienosti rajoitukset omakseen. Salin ovet avataan 20 minuuttia aiemmin, väliaika kestää 30 minuuttia. Muihin katsojiin pystyy pitämään väliä myös katsomossa. Kaikki vaikutti turvalliselta.

En siis epäröisi hetkeäkään teatteriin menemistä. Niin paljon on myös itsestä kiinni. Suojamaskia voi pitää katsomossa (joissakin paikoissa se on jopa pakollinen) ja kädet voi pestä ja desinfioida. Kun nämä käytännön asiat tekee, voi ottaa rennon asennon ja nauttia. Teatteri on palannut.

Kuva: Kari Sunnari

Kekseliäs Uotinen Goes Kekkonen tarjoaa kerronnallisen museokierroksen kolmessa maassa

Kuva: Minna Hatinen

Koronarajoitukset ovat vaikeuttaneet esittävien taiteiden tilaa huomattavasti. Compania Kaari & Roni Martinin kekseliäs tuotanto Uotinen Goes Kekkonen sai ensi-iltansa vuoden alussa, mutta olosuhteiden vuoksi esityskausi katkesi nopeasti.

Uotinen Goes Kekkonen on Suomen kansallismuseon kanssa tuotettu poikkitaiteellinen esitys, jota esitetään ainutlaatuisissa puitteissa: presidentti Urho Kekkosen museoidussa kodissa Tamminiemessä. Katsojia (rajoitusten vuoksi vain 20 per esitys) kuljetetaan eri tiloissa, joissa tulkitaan Kekkosen elämää ja uraa.

Teos koostuu neljästä liikkuvasta elementistä. Lienee sanomattakin selvää, että yksi on vastikään 70 vuotta täyttänyt tanssilegenda Jorma Uotinen, joka tulkitsee Kekkosta.

Koreografi Kaari Martin toimii Uotisen vastaparina, sekä eräänlaisena "anturana", joka välittää katsojille tuntemuksia ja väreilyjä vuosikymmenten takaa. Muusikko Roni Martin on hoitanut sävellystyön ja musiikin luomisen, soittimia sujuvasti vaihdellen. Dramaturgi Atro Kahiluoto pitää katsojista huolta, toimien eräänlaisena elävän museon oppaana.

Voidaan ajatella, että esitys on jaettu kolmeen osaan. Ensin kuitenkin on prologi, jossa katsojille kerrotaan mikä on homman nimi, ajetaan sisään ja luodaan tunnelmaa. Katsojat viedään Tamminiemen pihan poikki Kekkosen kotiin. Tuntuu siltä, kuin olisimme kutsumattomia vieraita, nuuskijoita, jotka pyrkivät sisään presidentin yksityisalueelle.

Meitä vastassa on Kekkosen muotokuva. Asetamme kenkiemme alle suojat. Prologin jälkeen on ensimmäisen osan aika. Tulkintani mukaan se on presidentin kauden alku. Tutustutaan, itseen, omiin rajoihin ja naisiin. Hiihdetään ja nautitaan omasta asemasta. Matkustetaan Venäjälle solmimaan suhteita.

Kuva: Minna Hatinen

Toisessa osassa katsojat saatetaan Havaijille, jossa Kekkonen kamppailee rakkauden ja noottikriisin välimaastossa. Uotinen Goes Kekkonen käy läpi pääasiassa presidentin suhdetta rakkauteen ja hänen intohimojaan. Esityksessä pääsee lauluääneen niin Martinit, kuin Uotinenkin.

Kolmas osa esittelee katsojille ikääntyneen Kekkosen. Aikaa ei enää ole paljon. Hän sai maailman, mutta joutui luopumaan siitä – vastoin tahtoaan. Kekkonen joutui luovuttamaan maailman, jota oli pitänyt hyppysissään, meille muille. Vai valmisteliko hän sitä kenties meille? Joka tapauksessa tunne siitä, että elämä jäi kesken.

Kuten edellisessä näkemässäni Compania Kaari & Roni Martinin tuotannossa Anna Karenina, duon vahvuus on yhteispelissä ja toisiaan tukevassa ilmaisussa. On myös hienoa nähdä, kuinka idearikkaasti ja omaperäisesti heidän käsissään teos voi taittua. En tiedä mistä näin kekseliäs idea on syntynyt, mutta se ei olisi samanlainen ilman Martineja.

En ole liikekielen asiantuntija millään mittarilla, mutta Kaari Martinin ja Uotisen välinen dialogi on luontevaa ja varmaa. Kaksi karismaattista tanssijaa täyttävät Tamminiemen salit. Ja kuin voiteluaineena, musiikki tanssijoiden kautta katsojia liikuttaa.

Kuva: Minna Hatinen

Tampereen kohuttu Jeppe Niilonpoika palautti uskoni vaikuttavaan teatteriin

Kuva: Kari Sunnari

Kun moni eri media kirjoitti Tampereen Työväen Teatterin uudesta klassikkotulkinnasta Jeppe Niilonpoika, kiinnostukseni heräsi. Ei siksi, että sen sisällöstä olisi sanottu erityisesti mitään, vaan lähinnä ulkoisten seikkojen vuoksi: Katsojat kävelevät väliajalla ulos! Liian pitkiä kohtauksia! Sekava! Alkoholismia! Splatteria! Ja se kamalin – osa katsojista on joutunut sulkemaan silmänsä.

Todellisuudessa surullisinta on kuitenkin se, että kevään 25 näytöksestä yli kolmasosa peruttiin yleisökadon seurauksena. Tämä tarkoittaa sitä, että näytelmä on mahdollista nähdä vain 16 näytöksessä. Ja siis 16 on aivan helvetin vähän.

Oli selvää, että kaiken tämän jälkeen Jeppe Niilonpoika on pakko nähdä. Ennakko-odotuksia ei oikeastaan hirveästi ollut. Odotin näkeväni jotakin todella rajua, ainakin sellaista joka herättää mielipiteitä. Teatteri ei ole pitkään aikaan koskettanut, tai tuntunut oikein miltään. Ajattelin, että tästä voisi löytyä sitä jotakin, joka herättää minut taas teatterihorroksestani. Että voisin katsoessa taas tuntea jotakin, enkä vain katsoa kelloa ja toivoa pääseväni kotiin.

Olin nähnyt Akse Petterssonin ylistetyn Kaspar Hauserin Q-teatterissa 2014 ja pidin siitä kyllä, mutta en ehkä aivan niin paljon kuin Valtakuntamme Johtava Teatteriarvosteluja Kirjoittava Sanomalehtijulkaisu. Tai nykyteatterihörhöt. Parhaimmillaan nykyteatteri on oivaltavaa ja koko teatteritaidetta eteenpäin vievää, mutta suuri osa tuntuu pyörivän paikoillaan ja toistavan samaa kaavaa kuin edelliset. Kaspar Hauser oli omaperäinen helmi.

Jeppe Niilonpoikaa rakastin. Näytelmä ei ollut mitään sellaista mitä lehtijutut ja tuohtuneet katsojat ovat antaneet ymmärtää. Se oli rehellinen ja raadollinen tulkinta alkoholismista ja nyky-yhteiskunnasta eilisen ja tämän päivän Suomesta. Oliko toteutus liian suora osalle katsojista? Miksi Jeppe juo? Miksi Jaska-isäni juo? Miksi Jani-poikani juo? Miksi kaikki ihmiset ympärilläni juovat ja ovat aina juoneet, kuten Nillankin ympärillä?

Kuva: Kari Sunnari

Kansansairautemme alkoholismi on edelleen vahva tabu. Koska ei kai se humoristinen ja naurettavan lapsellinen verelläleikkiminen ("splatter") ja muoviraajojen heitteleminen voi ketään järkyttää? Elämme ajassa, jossa television jokaiselta kanavalta näytetään joka päivä raakoja ja realistisempia dekkareita tai dokumentteja.

Myönnän, että kaikki katsojat kävelivät väliajalla ulos, mutta nähdäkseni kyllä melkein kaikki tulivat myös takaisin.

Jeppe Niilonpoika on mielestäni mestarillinen esitys – Petterssonin sovitus oli näkemyksellinen ja juuri tähän aikaan sopivasti päivitetty. Ohjaus oli kekseliäs ja yllätyksellinen. En muista milloin olisin kokenut niin elävästi samat tunteet, kuin Jeppe tuntee pitkäksi venähtäneen baari-illan aikana kaupungilla. Näyttämön lattia pyörii, ihmiset, tapahtumat, bileet ja talot vilisevät silmissä. Ensin menee lujaa, pian koittaa lasku. Itsensä löytää aivan vieraasta paikasta ja kuitenkin sieltä minne itsensä jättikin.

Väliajan jälkeen Jepen humalaisen mielen kautta kuvataan kaikki se, mitä nykypäivän ihmisen puuroutuneet aivot pitävät sisällään: mieli turrutetaan viinalla ja halvalla viihteellä. Ehkä raskasta elämää ei muuten jaksa? Vahvat johtajat ja diktaattorit vilahtelevat, ehkä Yhdysvaltain presidentissä moni äänestäjä näkee itsensä? Venäjän johtaja on kuin suoraan toimintaelokuvissa aina ihailtu tähti. Esikuvia eksyneille ihmisille.

Jeppe Niilonpojan lavastus ja puvustus on näennäisesti yksinkertaista, mutta erittäin taidokkaasti toteutettua ja kokonaisuuteen istuvaa. Vaikka pukuja on täysin eri aikakausilta, menneisyydestä ja nykyisyydestä, esityksessä on ajattomuuden tuntu. Kiitos kuuluu tässä toki myös lavastukselle, joka kaikessa suoraviivaisuudessaan ja pelkistyksessään tuntuu runsaalta ja eheältä.

Jokainen näyttelijä (ja muusikkona loistava Lauri Schreck!) osuu napakymppiin. Nimiroolissa nähtävä Joonas Heikkinen tekee uskomattoman hienon ja tunnistettavan roolisuorituksen miehenä, jonka me kaikki olemme tavanneet. Törmäämme heihin kaupungilla joka päivä. Joskus heillä on hyväpalkkainen työ, joskus he istuvat ojassa ja haisevat kuselta. Toiset heistä hakevat kaupasta hieman liian usein pullon konjakkia, toiset sitä halvinta kossua.

Pieni ero näiden ihmisten välillä on siinä, että vain jälkimmäisistä revitään huumoria. Julkisuuden valokeila annetaan heille suopeasti, jotta me muut voimme nauraa heidän hauskoille hölmöilyilleen, kun kruunaamme heidät hetkeksi jonkun reality-ohjelman tähdeksi, julkisuuden kuninkaalliseksi. Ja kun kyllästymme, heitämme heidät pois silmistämme ja halveksimme heitä, turhia julkkiksia. Sitähän suomalainen eniten rakastaa, halveksia muita ja tuntea ylemmyydentunnetta.

Kotimatkalla keskustelin esityksestä äitini kanssa. Hän vertasi esityskokemusta Laura Jäntin ohjaamaan Peer Gyntiin Lahden Kaupunginteatterissa vuonna 2008. Se on yksi hienoimmista teatterikokemuksistamme. En osannut ajatella sitä, mutta nyt se tuntuu jollakin tavalla ilmeiseltä vertailukohdalta.

Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on mestariteos. Viimeinen näytös on huhtikuun 4. päivä. Helsingistäkin katsoen Tampere on aivan naurettavan lähellä ja hyvien kulkuyhteyksien päässä, vaikka sitä aina ajattelee muuta. Esitys osoittaa myös sen, että torvimusiikkia tulisi saada teatteriin enemmän.

Kuva: Kari Sunnari

Kaksijakoinen Humiseva harju herättää ajatuksia, mutta tarjoaa väkinäistä rakkautta

Kuva: Robert Seger

Emily Brontë (1818–1848) kirjoitti alle 30-vuotiaana yhden Britannian rakastetuimmista romaaneista. Humiseva harju (Wuthering Heights) julkaistiin vain vuosi ennen kirjailijan kuolemaa. Vaikka kyseessä on näin suuri klassikko, siitä on tehty maailmalla yllättävän vähän teatterisovituksia. Erityisesti jos vertaa lukemattomiin elokuvaversioihin.

Helsingin Kaupunginteatterissa nähtävä Humiseva harju on Jo Cliffordin sovitus 90-luvun puolivälistä. Huomioitavaa tässä on ehkä se, että näytelmä etenee kronologisesti lapsuudesta eteenpäin, eikä arvoituksellisemmin kuten kirja.

Minulla on suuria ongelmia katsoa sitä, kun aikuiset ihmiset näyttelevät teatterissa lapsia. Tätä hupia kesti noin 25 minuuttia. Ymmärrän sen ratkaisun, mutta en pidä siitä. Kohtauksista tulee usein huonolla tavalla tahattomasti humoristisia, eikä se oikein istu Humisevan harjun maailmaan.

Pian lapset kasvavat teineiksi tai nuoriksi aikuisiksi. Ainoa hahmo, joka herättää minkäänlaista sympatiaa on Heathcliff. Ja tunne säilyy melkein näytelmän loppuun asti, mikä tietysti on vähän huono muita hahmoja ajatellen. Jos ei siis välitä pätkääkään mitä heille tapahtuu.

Yksi ongelmista on siinä, että näytelmän tunnetila tuntuu olevan koko ajan sama, tasapaksu paatoksellisuus. En tiedä onko vika katsojassa, illan vedossa, vai ohjauksessa, mutta näyttelijöiden tunnetila tuntuu olevan sama esityksen alusta loppuun. Ja välissä tietysti jumpataan, kuten kotimaisessa teatterissa kuuluu.

Miksi kukaan ei ole keksinyt vielä tehdä teatterirakennusta, joka voisi päivisin olla punttisali kaikille ja iltaisin esitystanner? Pehmeitä patjoja, vähän sitä kehollisuutta ja kuperkeikkoja ja mitä muuta lihasten repimistä tahansa. En tiedä onko kohdeyleisönä ollut sitten tosiaan kaikki ne, jotka tulevat teatteriin katsomaan lähinnä sitä kuinka ihmiskeho yltää fyysisiin saavutuksiin. Ikään kuin rahalle saisi vastinetta silloin, kun näyttelijät näyttelevät sydämensä kyllyydestä palkkansa eteen.

Humiseva harju on onneksi niin loistava tarina, että mikäli sille pysyy uskollisena, se herättää varmasti ajatuksia. Heathcliff on yksi hienoimmista rooleista, jonka näyttelijä voi tehdä. Hän kokee vääryyttä lapsesta asti, rakastuu, menettää rakkaansa typeryyden vuoksi (ainakin tämän version mukaan, Catharine Earnshaw valitsee aseman ja rahaa hyvin selkeästi) ja muuttuu katkeraksi mieheksi.

Kuva: Robert Seger

Lopulta Heathcliff nousee, kostaa ja tekee saman mitä hänelle on aina tehty – joskin se fyysinen ja raadollisin kosto kohdistuu häneen, joka ei sitä ansaitse. Raaka maailma on ainoa, jonka Heathcliff tuntee. Hänen elämässään ei ole ollut muuta hyvää kuin Catharine, ja tämäkin pettää hänet.

Siitä tietysti voidaan keskustella, että onko Catharinella vastuuta Heathcliffistä? Ei tietenkään, mutta hänen ratkaisunsa olivat väärät jopa hänelle itselleen, eivätkä perustuneet muuhun kuin ahneuteen. Tässä näytelmässä ainakin tulee tunne, että kaikki muuta hahmot käyttävät Heathcliffiä vain peilinä ja syynä omaan pahaan oloonsa.

Tässä tulee tietysti myös rasismin ja pakolaisuuden näkökulma, jota ei esityksessä alleviivattu, mutta jonka sieltä melko helposti pystyy kyllä lukemaan. Catharinen veli vihaa Heathcliffiä, osin kyllä syystä, mutta ei kykene lapsena tai aikuisena samaistumaan orvon Heathcliffin kokemuksiin. Veli on itsekäs, kuten sisarensa.

Catharinena Oona Airola tekee mainion roolityön, kuten myös yltiökarismaattinen Markus Järvenpää. Tosin, olin näkevinäni hänen tulkinnassaan hieman liikaa Ralph Fiennesin kanavointia Peter Kosminskyn umpisurkeassa elokuvaversiossa (1992). Yhtä lailla Martti Manninen ja Sonja Pajunoja ovat loistavia Lintonin sisaruksina. Rauno Ahonen tekee hauskimman roolityönsä tohtorina – roolityö oli erittäin onnistunut muutenkin, koska en tunnistanut häntä Ahoseksi.

Lauri Maijalan ohjaus ei lukeudu hänen parhaimpiinsa, mutta toisaalta Maijala parhaimmillaan on mestarillinen, joten suotakoon tämä. Minulla oli hieman väkinäinen olo katsoessani Humisevaa harjua, mutta kaikki muuttui väliajan jälkeen. En aina pidä siitä, että epookki tuodaan nykyaikaan, mutta tässä sitä ei osannut odottaa!

Ensimmäinen puolisko tehtiin epookissa ja väliajan jälkeen aikakausi muuttui! Se ratkaisu oli loistava, enkä muista nähneeni vastaavaa aiemmin. Siitä (ilmeisesti Maijalalle, ei käsikirjoittajalle?) täydet pisteet. Tuo on juuri sitä, mikä tekee teatterista arvokasta. Mutta siinä kontrasti näkyi toisaalta rajuimmin: ennen väliaikaa hahmot eivät olleet uskottavia, eivät tuntuneet olevan kotonaan ja vasta väliajan jälkeen uskoin heihin.

Toinen ja ehkä tärkein asia, joka esityksestä jäi uupumaan on rakkaus. En uskonut Heathcliffin ja Catharinen rakkauteen. Kaikki oli päälle liimattua. Eikä se paatoksellinen juoksentelu humisevilla harjuilla tai oudot tanssimiset auta rakkauden rakentamisen illuusiossa.

Kuva: Robert Seger

Idearikas kuvaelma Sapiens herää henkiin Kansallisteatterissa

Kuva: Katri Naukkarinen

Kansallisteatterin kekseliäs Sapiens on visuaalisesti komea näytelmä Yuval Noah Hararin menestyskirjasta Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016). Muun muassa tämä kirja on nostanut Hararin maailman tunnetuimpien kirjailijoiden ja tutkijoiden joukkoon.

On suuri ylpeyden aihe, että Kansallisteatteri on esittänyt kirjasta näyttämösovituksen ensimmäisenä maailmassa. Se on hieno osoitus siitä, että Suomessa teatteri voi toimia myös edelläkävijänä. Kyseessä ei ole perinteinen näytelmä, vaan pikemmin kuvaelma, jossa käydään läpi ihmisen historia.

Esitystä on erittäin kiinnostava seurata ja se toimii. Sapiensin ohjannut Minna Leino on tehnyt erittäin hyvää työtä. Leino on kunnostautunut tekemään näytelmiä, jotka eivät noudata perinteistä kaavaa. Hänen ohjauksensa eivät kuitenkaan mene pitkäveteiseksi sekoiluksi, vaan niissä on aina punainen lanka.

En pitänyt erityisen paljon hänen Kuningas kuolee -näytelmästään, mutta siinä oli ehdottomasti ansionsa. Sen sijaan Vanhat mestarit oli erinomainen ja loputtoman kiinnostava. Sapiens jatkaa tätä hankalien ja idearikkaiden teosten sarjaa saumattomasti.

Esityksen lavastus, puvustus ja valot ovat nappisuorituksia. Taiteilijat ovat saaneet venyä ja käyttää mielikuvitustaan ohjaajan kanssa. Visuaalisuuden lisäksi esitys myös kuulostaa hyvältä. Musiikkivalinnat ja toteutus ovat kaikin puolin tyylikästä ja kokonaisuuteen luontevasti istuvaa.

Avara luonto -dokumenteista tuttu Jarmo Heikkinen toimii kertojana – loistava idea! Periaatteessa Heikkinen on siitä syystä Sapiensin pääroolissa, vaikka siinä ei ole päärooleja. Sapiens on täysin ensemble-työ, eikä tunnetut näyttelijätkään ole tunnistettavissa etäännyttävien (ja hieman jopa pelottavien) maskien takaa.

Kansallisteatterin näyttelijöistä mukana on muun muassa Markku Maalismaa, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, sekä tanssija Johannes Purovaara ja W A U H A U S -ryhmä.

Esitys oli vaikuttava ja ehdottomasti suositeltava. Koska siitä on vaikea kertoa, olen päättänyt laittaa kaikki kuvat esityksestä isona tähän arvioon. Niistä saa ehkä hieman käsitystä siitä, millainen tapaus on luvassa. En usko, että Suomessa mikään muu teatteri olisi tätä teosta tehnyt.

Kuva: Katri Naukkarinen

Kuva: Katri Naukkarinen

Kuva: Katri Naukkarinen