Baskervillen koira on Putous-kansalle räätälöityä typeryyttä

Kuva: Jaakko Vuorenmaa

Yleisö nauraa ja antaa väliaplodeja ties mille naaman vääntelyille ja kaksimielisyyksille. Esityksen jälkeen moni tuntuu poistuvan nauttineena Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöltä.

Minun ja seuralaiseni reaktioita kuvaili parhaiten esityksen Sherlock itse: "Onko tuo teidän käsityksenne huumorista?" Olemme pettyneitä, huvittuneita ehkä siitä kuinka halpa esitys Arthur Conan Doylen klassikosta on saatu aikaan. Baskervillen koira (Baskerville: A Sherlock Holmes Mystery) on Ken Ludwigin muutaman vuoden takainen sovitus, josta ei "huumoria" puutu.

Vaikka hahmoja on esityksessä useita, näyttelijöitä on vain viisi. Näyttelijät Sherlock Holmesin ja tohtori Watsonin takana ovat vain yhdessä roolissa, mutta kolme muuta näyttelijää esittävät ison kavalkadin toinen toistaan erikoisempia ja hassumpia persoonia.

Holmes ja Watson ovat hauskoja, mutta naturalistisempia hahmoja. Heidän ympärillään sen sijaan "tapahtuu paljon hauskaa", kun toinen toistaan hullummat hahmot sekoittavat soppaa. Baskervillen koiran on ehkä ajateltu olevan jonkinlainen "näyttelijäntaiteen" mestarikurssi, mutta se on vain Putous-hömppää.

Kuten alussa mainitsin: moni tuntui nauttivan, eikä ehkä kaikissa tapauksissa voi edes syyttää väliaika-sherryä. Sitähän suomalaiset taitavat suurin osa ollakin, Putous-kansaa, joiden mielestä on hauskaa kun näyttelijät venyttävät itseään äärirajoille fyysisesti ja vahvasti liioitellen.

Tehdään vahvaa hahmoa, mikä on pitemmän päälle pitkästyttävää. Raja menee itselläni yleensä yhdessä hahmossa. Tässä kaksi hahmoa elävät normaalissa maailmassa, mutta friikkisirkuksen keskellä. Välillä mietin onko esityksen kohdeyleisö jossakin ala-asteella, jotka eivät vain olleet löytäneet teatteriin.

Kaksimielisyys alkoi ensin varovaisesti, mutta tuntui kuin tekijät olisivat saaneet naurusta lisää sitä kuuluisaa "pökköä" pesään. Luultavasti jutut ovat kuitenkin jo suomennoksessa. Sen sijaan jäin pohtimaan, olivatko näyttelijöiden sanoissa sekoamiset käsikirjoitettuja vai eivät. Uskon, että ne olivat suunniteltuja, eivätkä vahinkoja, koska en uskonut edes "virheiden" olleen aitoja.

Santeri Kinnunen ja Mikko Virtanen olisivat ansainneet olla mukana jossakin laadukkaammassa tekeleessä, koska Baskervillen koira on heidän resurssiensa väärinkäyttöä.

Ainoa valopilkku esityksessä on sen tyylitelty (miesten) puvustus, jota ei ole tehty vain kasaamalla ruutukuvioisia vaatteita naapurin UFFista. Värien käyttö oli vaikuttavaa ja hyvällä silmällä valittu – se toi omaperäisyyttä tähän muuten niin ummehtuneeseen esitykseen. Kiitos siis Elina Vättö, joka tarjosi valoa sinne missä sitä ei ole.

Kuva: Jaakko Vuorenmaa