Dosentit jatkaa Juha Jokelan mestarillisten näytelmien sarjaa

Kuva: Katri Naukkarinen

Suomen eturivin näytelmäkirjailija, ohjaaja Juha Jokela on palannut. Pidän Jokelan Patriarkkaa yhtenä parhaista kotimaisista näytelmistä 2000-luvulla, ja vaikka Sumu ei samalle tasolle yltänytkään, Dosentit nostaa tasoa jälleen.

Näytelmä on saanut inspiraationsa selvästi Sipilän hallituksen koulutusta väheksyvästä poliitikasta ja surullisen kuuluisasta "kaiken maailman dosentteja"-lohkaisusta. Yleensäkin elämme ajassa, jossa tietoa väheksytään. Tieto ja tutkimus ovat kadottaneet merkityksensä, niiden tilalla on mutu ja omat fiilikset.

Dosentit kertoo sosiaalipsykologian professorista Johanna Virtasesta, joka alkaa toteuttaa tutkimusta yliopiston sisäisistä kipupisteistä: työtä kasautuu yhä enemmän poliittisten päätösten vuoksi, ja kaikki ovat valvonnan alaisuudessa. Harva voi hyvin.

Alkuun täytyy todeta, että Dosentit on loistavan Ria Katajan show alusta loppuun. Kataja kannattelee lähes kolmituntista näytelmää vaikuttavasti, herkkyydellä. Herkkyyttä osaltaan tarjoaa myös ex-mies, käytännöllisen filosofian professori Eero Palolaa tulkitseva Hannu-Pekka Björkman, sekä kovakuorista post-doc-tutkijaa Fiona Eskolaa näyttelevä Marja Salo.

He toimivat ihmisyyden puolella alati suuremmilla kierroksilla käyvää kapitalistista koneistoa vastaan, jonka pyörät pyörivät jo yliopistomaailmassa. Rehtori Helander-Koskelana Maria Kuusiluoma ja dekaani-Heinilänä Tommi Korpela edustavat tehokkuutta, byrokratiaa, rahaa, valvontaa – kaikkea sitä, mikä nykyihmisen kahlitsee.

Merkille pantavaa on se, kuinka hienosti Jokela käyttää videota ja musiikkia teoksissaan. Aikalaisiinsa verraten ehdottomasti luontevimmin. Hän osaa ottaa irti niistä sen parhaalla mahdollisella tavalla. Melkein kaikilla, hyvilläkin tekijöillä, videon käyttö epäonnistuu karusti.

Dosentit pyörii yliopistomaailmassa, mutta Katajan hahmon kautta. Loppuunpalaminen, masennus tai uupumus, mikä tahansa kyseessä onkaan, välittyy katsojalle väkevästi. Romahdus on monen asian summa: näyttelijäntyön, mutta myös käsikirjoituksen ja ohjauksen. Virtasen maailma hajoaa palasiksi, kun mielenterveys alkaa horjua alati kasvavien vaatimusten puristuksissa. Eihän siinä kovempikaan jaksaisi.

Näytelmä on kunnianosoitus tiedolle ja tieteelle, sekä avunhuuto: mitä enemmän kapitalismille annetaan sijaa, sitä huonommin sen uhrit voivat. Ehkä se toimii tiettyyn pisteeseen asti, mutta samalla kapitalismin aatteeseen on sisäänrakennettu ajatus jatkuvasta kasvusta. Se ei ole koskaan valmis, mikä lopulta tulee koitumaan sen tuhoksi. Sen jälkeen, kun se on sairastuttanut ympäriltään tarpeeksi ihmisiä.

Hallittu kokonaisuus pureutuu myös toisen maailman, sosiaalisen median, aiheuttamiin paineisiin. Parasta Jokelan näytelmissä on se, että hän on oikeasti perehtynyt työhönsä ja aiheisiinsa. Teokset ovat poliittisia ja jopa dokumentaarisia luonteeltaan, ja niitä on aina onni seurata.

Yöllisen koiran mysteeri ratkeaa Lillanin hienossa koko perheen seikkailussa

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kuulin ensimmäisen kerran näytelmästä The Curious Incident of a Dog in the Night-Time vuosia sitten, luultavasti muutama vuosi sen ensi-illan (2013) jälkeen. Kaverini oli nähnyt sen Lontoossa ja ylisti sitä. Se on aiemmin nähty myös Suomessa nimellä Yöllisen koiran merkillinen tapaus, mutta en nähnyt sitä.

Nyt Lilla Teaternissa näytelmä nähdään ruotsiksi, nimellä Den besynnerliga händelsen med hunden om natten. Vaikka itselläni on historiaa Lillanin kanssa, en ole käynyt katsomassa siellä kovinkaan paljon. En häpeäkseni osaa juurikaan ruotsia, joten näytelmän seuraaminen olisi vaikeaa.

Olen toki ollut tietoinen, että nyt muutaman vuoden säteellä on yleistynyt joku sovellus, jonka ansiosta esitystä voi seurata tekstityksen kanssa. Päätin siis hypätä kylmään veteen, ja kokeilla tällaista sovellusta ensimmäistä kertaa.

Oopperassahan tekstitys nähdään lavan yläpuolella, mutta puhelinsovellus tuntuu modernilta. Hieman aluksi jännitti, kuinka muut katsojat suhtautuvat kädessäni olevaan puhelimeen, mutta onneksi tekstityksen kirkkautta sai säätää mielensä mukaiseksi. Vierustoverillani oli myös tekstitys käytössä, enkä noteerannut sitä mitenkään.

Onneksi näyttämön tapahtumat olivat sen verran staattisia, ettei tullut hirveää hätää nostaa katsetta tekstityksestä ylös ja taas alas. Kokemus oli positiivinen, ja rohkaiseva – avaako tämä nyt myös ruotsinkielisen teatterin maailman? Toivotaan, koska ohjelmisto tuntuu usein olevan parempaa.

Nyt kuitenkin asiaan: ohjauksesta vastaa Paavo Westerberg, joka jo itsessään nostaa odotuksia korkealle. Koska en tiennyt juonesta mitään, näytelmän maailmaan oli helppo heittäytyä mukaan.

Kaikkihan alkaa siitä, kun Christopher Boone alkaa selvittää naapurinsa koiran kuolemaa opiskelujensa ohella. Boone törmää kuitenkin seinään, kun hänen isänsä kieltää tapauksen tutkimisen jatkamista.

Lopulta koiran kuoleman selvittäminen jää tietysti taka-alalle: perhedynamiikka, "kirjolla" olevan päähenkilön maailmaan uppoutuminen, sekä puhdas seikkailu nousevat näytelmän keskiöön. Huumoria ei puutu, mutta pohjalla on vakava vire jatkuvasti läsnä – Simon Stephensin dramaturgia näyttämöllä toimii hienosti. Mark Haddonin romaani on kuin näyttämölle tehty.

Toimiva lavasteratkaisu, valoilla leikittely ja tarpeiston maaginen käyttö tuo näytelmään omaperäisyyttä, mutta ennen kaikkea tukee kaikkea sitä mitä teos itsessään haluaa sanoa.

Näyttelijät tekevät niin ikään hienoa työtä. Pääroolissa nähtävä Alexander Wendelin tekee monisävyisen roolin Christopher Boonena, mutta jokainen sivurooli tukee hahmoa juuri kuten pitää. Robert Kock, Pia Runnakko ja Joachim Wigelius, muutamia mainitakseni, ovat katsojien suuri ilo.

Muutama musiikkivalinta tuntui lattealta, kuten myös tönkkö videon käyttö, mutta muuten en moitittavaa keksi. Den besynnerliga händelsen med hunden om natten pitää jalat visusti maassa, vaikka vilkas mielikuvitus viekin katsojan pitkälle seikkailulle.

Rohkaisen katsojia, kielestä riippumatta, katsomaan mistä koko perheen näytelmässä on kyse.