maanantai 29. joulukuuta 2014

Filmikeloja: Forrest Gump 20 vuotta (Radio Helsinki)

Tänään, maanantaina 29.12., minut on kutsuttu keskustelemaan Forrest Gump -elokuvan 20-vuotisesta taipaleesta Radio Helsingin Filmikeloja-ohjelmaan!

Mukana myös elokuvan alkuperäinen suomentaja, Mikko Lyytikäinen. Haastattelijana Mete Sasioglu.

Kova tunti tulossa, kääntäkää taajuuksille klo 18-19!

Keskustelu kuultavissa näin jälkeenpäin täältä.

Gary Sinise ja Tom Hanks, elokuvassa Forrest Gump
Reunion! Bubba, Dan ja Forrest.
Kuva: Tom Hanks

perjantai 26. joulukuuta 2014

Kansallisteatteri: Petos

Kävin ensin päivänäytöksessä katsomassa pienen näyttämön Pohjalla, iltanäytökseen sitten Willensaunaan todistamaan Petosta.

Ensiksi hiukan näytelmän käsikirjoittajasta, Harold Pinteristä (1930-2008). Näyttelijänä aloittanut, ohjaajanakin tunnettu Pinter on yksi arvostetuimmista brittiläisistä näytelmäkirjailijoista. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005. Käsikirjoituksen Oscar-ehdokkaana Pinter oli kaksi kertaa, elokuvista Ranskalaisen luutnantin nainen (The French Liutenant's Woman), sekä näytelmäfilmatisoinnistaan Petos (Betrayal).
Pinterin kuuluisin (ja tietämistäni parhain) näytelmä lienee Ei kenenkään maa (No Man's Land).

Maria Kuusiluoma
Kuva: Stefan Bremer
Arto af Hällström ohjasi tämän Kansallisteatterin version, mutta se toimi varmaan ajatuksena paremmin.
Juttelin läheisen ystäväni kanssa esityksen jälkeen ja olimme yhtä mieltä siitä, että näin brittiläistä tapaa ja tyyliä on hyvin vaikea saada sopimaan suomalaiseen kulttuuriin.
Mielestäni ainoa näyttelijä, joka oli uskottava illan esityksessä, saaden repliikeistä todentuntuiset oli Maria Kuusiluoma. Muuten Petos jäi suht tekniseksi suorittamiseksi.

Myös lavastus tuki tuota teknisyyttä; näyttämö oltiin jaettu kolmeen osaan: valkoiseen, pinkkiin ja mustaan. Värimaailma oli kaamea. Noin absurdi lavastus luo väärää tunnelmaa jos tavoitellaan realismia ja toimivaa "huonenäytelmää".

Pinter on rakentanut näytelmän tyylikkäästi, se etenee peruuttaen. Näytelmä käsittää 9 vuotta henkilöiden elämästä ja suhteista, alkaen vuodesta 1977, päättyen vuoteen 1968.
Esityksen kesto on tunti 15 minuuttia. Eikä väliaikaa tässäkään. Jos menet katsomaan, suosittelen vahvasti käsiohjelman ostoa: siinä on erittäin mielenkiintoinen ja kompakti tietopaketti Pinteristä, pinterismistä ja Petoksesta.

Jussi Rusanen rocks!

Marc Gassot ja Maria Kuusiluoma
Kuva: Stefan Bremer

torstai 25. joulukuuta 2014

Kansallisteatteri: Pohjalla

Kuva: Stefan Bremer
Olen niin iloinen, että kävin vuoden viimeisenä Kansallisteatterin aukiolopäivänä katsomassa Janne Reinikaisen ohjaaman, Maksim Gorkin klassikkonäytelmän, Pohjalla (Na dne). Pohjalla valittiin pienen näyttämön 60-vuotisjuhlanäytelmäksi, ja hyvä niin.

Edellisen kerran näin Reinikaisen mestarillista ohjausta vuonna 2010, jolloin Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä esitettiin Dostojevskin Idiootti, pääosassa Hannu-Pekka Björkman.
Molemmissa esityksissä oli samanlaista runsauden ja yltäkylläisyyden estetiikkaa, vaikka Pohjalla-väellä ei ollutkaan käytännössä mitään. Tämä klassikko on ajankohtainen helmi. Myös vahvimpia ensemble-kokemuksia mitä olen lavalla nähnyt. Jokainen näyttelijä teki 100 % lasissa hienoa työtä upeassa puvustuksessa ja lavasteissa.

Jukka-Pekka Palo
Kuva: Stefan Bremer
Jukka-Pekka Palo tekee yhtä karismaattista työtä kuin aina ennenkin, ja olen iloinen nähdessäni hänet Kansallisteatterin lavalla jälleen. Hän on yksi suurimmista suosikeistani, mutta edellisen kerran taisin nähdä hänet niinkin kauan kuin kaksi vuotta sitten Mr Vertigossa. En ainakaan muista esitystä sen jälkeen.
Antti Pääkkönen vetää myös tapansa mukaan vahvan roolityön. Petri Manninen. Paula Siimes. Kuten kaikki, nyt kun aloitin mainitsemaan nimeltä niin pitäisi oikeastaan nimetä kaikki. Kaikkien näyttelijöiden täytyy käydä katsomassa esitys ja nähdä tältä teatteritaiteen
Rekalta, kuinka se temppu tehdään.
Kuva: Stefan Bremer

Sanaa "kokemus" käytetään liian usein teatterista puhuttaessa.
Mutta todellisuudessa juuri Pohjalla on niitä näytelmiä joita ei mennä katsomaan, vaan kokemaan. Koe vuoden WOW! mainostaa Kansallisteatterikin Facebookissa. Kaksi tuntia, ei väliaikaa. Sisään teatteriin ja ulos, toivottavasti jotain oivaltaneena.

Timo Hietalan musiikki ja äänisuunnittelu on hämmästyttävän hienoa ja mukaansa tempaavaa, kuten myös Max Wikströmin valosuunnittelu.

Pohjalla ei ole helppo esitys toteuttaa, päin vastoin. Luulen, että se on yksi teknisesti vaativimmista.

Entä mistä näytelmä kertoo? Ihmisyydestä. Siitä kun ei ole mitään. Näytelmän idea kiteytyy sopivasti yhteen lauseeseen, jonka poimin Kansallisteatterin sivuilta. Yksinkertaisimmillaan se menee jotenkin näin: "Yömajaa kansoittaa alamaailman kirjava väki."

Astu pienen näyttämön yömajaan, istu alas ja nauti. Minä ainakin aion vielä toisen kerran.

Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatteri: Europaeus

Juha Hurmeen taitavasti käsikirjoitettu ja ohjattu Europaeus kertoo taiteellisesti suomalaisen, historiankirjoista lähes kokonaan kadonneen, David E.D. Europaeuksen tarinan. Hän keksi suomenkieleen uusia sanoja (kuten tasa-arvo, jota hän vahvasti eläessään ajoikin), keräsi kansanrunoutta ympäri Suomea ja toimi yleisenä vastarannan kiiskenä ja Lönnrotin kritisoijana.
Europaeus ei eläessään saanut arvostusta, todennäköisesti osin änkytyksensä, osin kouluttamattomuutensa vuoksi. Hän oli ikuinen ylioppilas ja kirjallisuuspiireissä täten aliarvostettu. Tänä päivänä vastaava tilanne voisi olla näyttelijöillä: ilman koulutusta on lähes mahdoton saada mahdollisesti ansaittua arvostusta, saatika töitä. Europaeus kuoli köyhänä, vailla arvostusta.

Hurme on kirjoittanut näytelmän neljälle miehelle ja kahdelle naismuusikolle.
Kansallisteatterin kantaesityksessä pääroolissa nähdään Timo Tuominen Europaeuksena. Kaikki muut roolit hoitavat Taisto Reimaluoto, Esa-Matti Long ja Antti Pääkkönen. Muusikkoina Duo Hurmeessa nähdään Petra Poutanen-Hurme, sekä Hanna Rajakangas.
Reimaluoto, Tuominen, Pääkkönen ja Long
Kuva: Tuomo Manninen

Esitys soljui vaivatta eteenpäin.
Lavastus oli yksinkertainen, moneen taipuva.
Näytelmään oltiin kirjoitettu myös alkuperäistä musiikkia ja lauluja.
Luulen, että esityksestä kertoo jotain se, että sitä esitetään täysille saleille edelleen, melkein vuosi ensi-iltansa jälkeen. Europaeus jatkaa ohjelmistossa vielä ensi kevään. Jos Suomen historia kiinnostaa niin tässä ihan kompakti paketti erään miehen elämästä. Hurme on kaivanut hänet esiin, ja hyvä niin.

Olen iloinen, että suomalaiseen teatteriskeneen on tuotu henkilökuvat. Tämä Europaeus ei ole perinteinen henkilönäytelmä, mutta herättää henkiin jälleen uuden merkkihenkilön teatterin keinoin. Esimerkiksi muutaman vuoden sisällä Helsingin Kaupunginteatterissa on nähty näytelmiä niin Katri Helenasta, G.A. Serlachiuksesta, kuin Armi Ratiastakin. Kansallisteatterin Europaeus jatkaa tätä sarjaa, ollen Kansallisteatterin näköinen teos.
Long, Rajakangas, Poutanen-Hurme, Tuominen ja Pääkkönen
Kuva: Tuomo Manninen


sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Haastattelussa Jessica Oreck

Jessica Oreck Aatsinki -elokuvan kulissien takaa
Juliste


   Äskettäin Suomessa ensi-iltansa saanutta, dokumentaristi   Jessica Oreckin uusinta dokumenttia, Aatsinki: The Story of         Arctic Cowboysia on esitetty muun muassa New Yorkin          maineikkailla Tribeca-elokuvafestivaaleilla.

  Suomeen hänellä on hyvin läheinen linkki: hänen isänsä Bruce   Oreck on toiminut Helsingissä Yhdysvaltojen suurlähettiläänä     vuodesta 2009.

  Tapasin Jessica Oreckin ja puhuimme rennolla otteella hänen     elokuvistaan ja suhteestaan Suomeen.

  Aatsinkiin voit tutustua sen omilta nettisivuilta tästä.



Onnittelut uusimman dokumenttisi Aatsinki: The Story of Arctic Cowboys menestyksestä. Kuulin että halusit kuvata elokuvan alunperin Siperiassa?
Alunperin, kyllä. Mutta sitten vanhempani muuttivat tänne, hylkäsin Siperian ja sen sijaan tulin Suomeen.

Etsit Gary Cooper -tyylistä miestä elokuvan päähenkilöksi. Miksi juuri Gary Cooper, miksei John Wayne tai James Stewart?
Rakastan länkkäreitä. Jimmyssä on aina ollut jotain höpsöä, eikä John Waynekaan ole samaa kaliiperia. Cooperin älykkyyden taso on aina ollut minusta viehättävää.

Mikä on suosikki länkkärisi?
Vaikea sanoa... Se vaihtelee. Lempi Cooper-elokuvani on Mies lännestä (Man of the West, 1958). Rakastan sitä. Toinen suosikkini on Jimmy Stewartin ja Anthony Mannin Maa vuorten takana (Bend of the River, 1952).

Oliko rakkautesi länkkäreihin syynä siihen miksi halusit tehdä elokuvan nykyajan cowboyista?
Se on eri asioiden sekoitus. Rakastan sitä genreä, se vetoaa minuun. Pidän ajatuksesta, että edelleen on sitä ihmistyyppiä, joilla on hyvin syvä yhteys maahan ja eläimiin. Se eroaa tämän päivän yhteiskuntamallista huomattavasti. Siinä on jotain hyvin aitoa ja alkuperäistä.

Asuit Lapissa kuvausten ajan. Nautitko ajastasi Lapissa?
Voi kyllä, paljon. Niin paljon. Aluksi oli vaikeaa kun en esimerkiksi tiennyt kuinka sytyttää tuli tai kuinka pukeutua sopivasti kylmältä. En tiennyt kuinka pitää huolta itsestäni. Aluksi oli vaikeaa, mutta pian saapumiseni jälkeen minut tavallaan otettiin perheen ”neljänneksi tyttäreksi”. He opettivat minulle niin paljon ja pitivät minusta huolta. Rakastan sitä paikkaa, aluetta. Se on niin kaunis ja rakastuin perheeseen. Palasin itseasiassa viime viikolla heidän luotaan. Se on yksi suosikkipaikoistani maailmassa.

Opit paljon. Sanoit jossain haastattelussa että me suomalaiset olemme hyvin hiljaista kansaa. Tuntuiko se alkuun sinusta ahdistavalta?
Siihen tottuminen vei aikaa. He eivät pelkästään puhuneet toisilleen juuri mitään, muttei aluksi minullekaan kerrottu mitään! Yhdysvalloissa on paljon ääneen suunnittelua - ”nyt tehdään tätä ja nyt tätä, sitten syödään, sitten juodaan ja sitten mennään nukkumaan...” - tällaista ei koskaan tapahtunut Lapissa.
Aatsinki -elokuvan kulissien takaa
Kerran ihmettelin minne kaikki ovat lähdössä ja he vastaavat ”olemme menossa korjaamaan aitaa”. Hyppään autoon ja vielä 12 tuntia myöhemmin olemme jossakin tekemässä jotakin, eikä tietenkään tullut mieleen ottaa mukaan vettä tai ruokaa. Odotin vähän enemmän asioiden suunnittelua. Siihen oli aluksi vaikea tottua, mutta siitä jopa oppii pitämään. Kun palasin Yhdyvaltoihin kaikki ihmettelivät miksi olen niin hiljaa, miksen sano mitään. Se oli pieni kulttuurishokki, mutta se on hyvä.

Dokumenttisi on saanut hyvän vastaanoton, mm. Tribecan elokuvajuhlilla. Miltä elokuvan saama vastaanotto on sinusta tuntunut?
Olen iloisesti yllättynyt. Se ei ole helppo elokuva katsoa. Se on hyvin hiljainen eikä siinä ole kerrontaa tai musiikkia, vuoropuheluakin hyvin vähän... On pieni sitoumus katsoa elokuva alusta loppuun. Joidenkin elokuvien kanssa on tehtävä pieni sitoumus ja olen iloinen, että ihmiset vielä ottavat sen.
Mitä enemmän meihin survotaan tätä nykypäivän ADD-mediaa, sitä vaikeampi ihmisten on muistaa että on todella mahdollista keskittyä jonkin aikaa.
Näytännöissä saan toki tiettyjä kysymyksiä mitkä saavat minut hyvin vihaiseksi, mutta olen iloinen että yleisö vastaa elokuvaan.

Millaisia kysymyksiä ne ovat?
Inhottavin kysymys mitä saan on, että miksi näytän elokuvassa poron teurastuksen.
Minulle vastaus on hyvin selvä: se on osa heidän elämäänsä, siksi he kasvattavat niitä ja niin porolle tapahtuu. USAssa meillä on tilanne, että useimmat syövät lihaa mutta eivät tiedä mistä se tulee. Jos on lihansyöjä, niin minusta on myös syytä myös tietää mistä se liha tulee. Jos et pysty katsomaan kun eläintä teurastetaan, sinun ei pitäisi syödä teuraseläintä. Ymmärrän, jos eläintä ei pysty itse tappamaan, mutta jos ei pysty edes katsoa kun eläin tapetaan niin ei sitä silloin pitäisi edes syödä. Yksinkertaisimmillaan sen pitäisi olla sääntö. Se saa minut vihaiseksi kun ihmisillä ei ole tarpeeksi arvostusta sille elämäntavalle ja niille eläimille.
Olen kuitenkin aina hyvin kärsivällinen niille ihmisille, ei kenellekään pysty vakuuttamaan että hän on väärässä jos ainoa asia mitä teet heille on että hoet heidän olevan vääärssä.
Ja Lapissa nämä porot ovat eläneet hyvän elämän, niitä on kohdeltu hyvin. Toisin kuin meidän tapamme kasvattaa lihaa Yhdsyvalloissa, lehmät eivät saata koskaan edes nähdä auringonvaloa tai saada tietää mitä elämä on.
Tämä ihmisten kaksinaismoralismi on haastavaa.

Kuten varmasti jo tiedät, me suomalaiset olemme hyvin huolissamme välittämästämme kuvasta ulkopuolelle. Millaisena sinä näet Suomen?
Minusta on mielenkiintoista kuika Helsinki on niin vastakohta Lapille. Ja ne ovat ainoat paikat joissa olen viettänyt enimmäkseen aikani. On vaikea summata kokonainen kulttuuri pariin lauseeseen. Suomalaiset ovat hyvin pidättyväisiä, mutta ette onnettomia. Olette Venäjän ja Skandinavian välissä ettekä oikein kuulu kumpaankaan. Rakastan tätä paikkaa ja minusta suomalaiset ovat mahtavia.

Jessica Oreck ja lapsi, kulissien takaa
Mistä aiheita haluaisit käsitellä seuraavassa dokumentissasi?
En tiedä. Olen ajatellut pitää vähän taukoa elokuvien tekemisestä, koska rahoitusta on hyvin vaikea saada ja elokuvien on hankala tienata rahaa. Tuntuu kuin olisin vuodattanut paljon verta, hikeä, kyyneliä ja rahaa jokaiseen projektiin eivätkä ne tunnu menevän kovin pitkälle. Se ei toki ole syy miksi teen elokuvia, mutta on niitä vaikeaa pusertaa. Eikä luonteeni ehkä sovi tähän, en ole Facebookissa enkä käytä Twitteriä, joten on hyvin vaikea promota elokuviani ja se tuntuu olevan tänä päivänä tärkeää tällä alalla. En ole hyvä itseni mainostamisessa. Minulla on muutama projekti-idea, mutta mitään ei ole vielä valmistumassa. Elän elämääni ja katson mitä tapahtuu.

Voitko kertoa edellisestä dokumentistasi Beetle Queen Conquers Japan?
Se kertoo japanilaisten rakkaudesta hyönteisiin ja menestyi aika hyvin. Siitä on kauan, aloitin tekemisen 2007 ja päätin sen 2009.

Kuinka valitset projektisi?
Ne valitsevat minut! Esimerkiksi Aatsinki: vanhempani olisivat voineet päätyä töihin minne päin maapalloa tahansa ja he päätyivät tänne. Kaikki kävi niin mukavasti.

Uskotko kohtaloon?
En oikeastaan, kohtalolla on liian vahvoja konnotaatioita. Uskon, että kun asiat ovat valmiita tapahtumaan ne tapahtuvat.

Viimeiseksi minun on pakko kysyä isästäsi, Bruce Oreckista. Hän vaikuttaa olevan todella siisti tyyppi ja suomalaiset rakastavat häntä. Onko se sinusta kummallista?
En tiedä, on vaikea olla objektiivinen kun hän on isäni. Hän tekee mitä rakastaa ja hänestä on mahtavaa olla Suomessa. On paljon suurlähettiläitä, jotka kulkevat ympäriinsä ja vaan kehuvat olevansa suurlähettiläitä, mutta isäni haluaa todella vaikuttaa asioihin. Olen ylpeä hänestä.

Kuva elokuvasta Aatsinki

lauantai 20. joulukuuta 2014

Alasti-klubi: Anssi Kela

Kuvan oikeudet omistanee Klubiteatteri, tms?
Joulukuun 18. päivä oli itselleni varsinainen musiikin päivä.

Ismo Alangon Kevätkiertue 2015 julkistettiin edellisenä päivänä ja kävin ostamassa liput Virgin Oiliin (jossa en aiemmin ole vielä käynyt), sekä Tavastialle kiertueen päätöskeikalle. Kokoonpano on jälleen sama kuin Maailmanlopun sushibaari -albumilla ja rundilla. Kevätkiertueella kuullaan myös syksyllä julkaistavan uuden albumin kappaleita ensimmäistä kertaa, eli osallistumiseni on ehdotonta. Yrittänen saada vielä Finlandiaklubille Lahteen, niin eiköhän kaikki ala natsata.

Päivän pääjuttuna oli kuitenkin elämäni ensimmäinen Klubiteatteri -elämys. Klubiteatterihan perustettiin LeBonkin tiloihin tänä syksynä ja sen menestys on ollut huikea. Alasti-klubi on laulaja-lauluntekijä Elias Kaskisen vetämä "MTV Unplugged" tai "VH1 Storytellers" -tyyppinen klubi, jossa aluksi haastatellaan lauluntekijää puolen tunnin ajan, jonka jälkeen yleisölle tarjoillaan harvinainen akustinen setti. Tällä klubilla aiemmin tänä syksynä on vieraillut mm. Olavi Uusivirta. Kaskinen ilmoitti ennen show'n alkua buukanneensa ensi keväälle mm. Kasmirin, Scandinavian Music Groupin, sekä Jenni Vartiaisen.

Anssi Kela ja nuottiteline-Kaskinen
Minun täytyy myöntää, etten tunne Anssi Kelaa artistina kovin hyvin. En kuuntele radiota, enkä käy festareilla.
Olen jämähtänyt hyvin pitkälle artisteihin jotka olen jo todennut hyväksi, enkä kovin helposti uskalla lähteä kokeilemaan mitään uutta. Tiesin, että Kela on kirjoittanut kirjan, useammankin jos tarkkoja ollaan. Niistä uusin, Matkamuistoja on haalittava jostain.

Tiesin Kelan olevan myös intohimoinen Bruce Springsteen -fani, mikä tietysti sopii minulle Pomon suurena ihailijana paremmin kuin hyvin. Jos hyppään nyt kuulemaamme keikkaan, niin springsteen-vaikutteita oli havaittavissa biiseissä yllättävän paljon, mutta ei millään tavalla matkien. En edes usko sen olevan tietoista. Lavakarisma oli myös esiintyessä häkellyttävän rock, kuten Springsteenillä, mutta jälleen Kelan omalla tavalla. Se karisma oli omaa, ei kopioitu suoraan Brucelta kuten Juha Tapion olen nähnyt yrittävän. Tänä iltana paikalla itseasiassa vilahtikin eräs kuuluisan suomalaisen Bruce -fanifoorumin This Hard Landin -jäsen THL-paidassaan.

Pidin tunnelmasta paljon, tilasin viinin jonka siemailin siinä keikkaa odotellessani. Saavuimme jopa niin aikaisin, että ehdimme saada oman loosin jossa nauttia haastattelusta ja keikasta. Porukkaa alkoi valua reilustikin puolta tuntia ennen keikkaa, ja pian ennenkuin huomasinkaan LeBonk oli täynnä. Myöhemmin tiedustelin vähän tilastoja ja melkein maksimissa kuljettiin; reilu 130 vierasta oli tullut nauttimaan.

Anssi Kela ja Elias Kaskinen
Haastattelu alkoi ja haastattelija-Kaskinen oli juuri niin selvillä tehtävästään kuin voi olla - artisti oltiin otettu haltuun kunnolla ennen itse haastattelua ja vieraalle annettiin juuri se tila mikä kuuluukin antaa. Kaskinen on loistava kuuntelija, tarttuen juuri niihin asioihin, jotka tahdoin itsekin kuulla. Olen iloinen myös siitä, että aikaa on annettu sopiva määrä - puoli tuntia on minimi näin ainutlaatuiseen taiteilijahaastatteluun. Kelan haastattelu saattoikin venyä 45 minuuttiin, en ole siitä ihan varma. Mutta se on loistavaa, sehän on juuri sitä mitä yleisö on tullut kuuntelemaankin! Kelan ura käytiin läpi nuoresta musiikkidiggarista ja gospel-yhtye Yhdeksäs hetki -basistista Pekka ja susi -yhtyeen nokkamieheksi, myöhemmin sitäkin kuuluisammaksi sooloartistiksi, jonka läpimurto ja uran kärkihetki (toistaiseksi) tuli heti alkuun kun Nummela julkaistiin vuonna 2001.

Kela kertoi ajatuksiaan musiikin tekemisestä, hauskoista sattumuksista ja uransa vastoinkäymisistä.
Konsertti alkoi klo 21 aikoihin ja kesti noin puolitoista tuntia. Yhteensä 16 (ja puoli) biisiä! Ja setti ei ollut edes aiemmin määritetty, yleisö sai toivoa suurimman osan. Mukana oli myös muutama kappale, jotka Kela oli selvästi päättänyt esittää, kuten esimerkiksi uudelta, mahdollisesti toukokuussa 2015 julkaistavalta, albumiltaan biisi nimeltä Nostalgia, josta saattaa lohjeta levyn ensimmäinen sinkku. Se kuultiin käsittääkseni toista kertaa ikinä livenä. Ensimmäistä kertaa livenä kuultiin komea Band Aid -cover 30 vuoden takaisesta hitistä Do They Know It's Christmas?

Käsitin, että biisi nimeltä Kaivos on jollain tapaa harvinainen ja sitä toivottiin. Kela aloitti yhdessä vaiheessa kappaletta, muttei muistanut sanoja. Yleisöstä huikattiin, että joku on tullut Osakasta asti kuuntelemaan juuri sen laulun… Ei kai siinä sitten muukaan auttanut: "Tänä iltana mahdottomastakin voi tulla mahdollista", Kela sanoi onnistuessaan esittämään kappaleen toisella yrittämällä kunnialla loppuun; nuottitelineenä kukas muukaan kuin Elias Kaskinen itse.
(Tähän täytyy tosin huomauttaa, että kunnia ilmeni hyvin kyseenalaiseksi - nimittäin edellisen kerran vastaavanlaisessa tilanteessa sanoja Kelalle pitänyt on Kadotuksessakin aikaansa viettänyt Jari Sarasvuo.)

Kolme tähtisilmää
Keikan täydellinen settilista:

Milla
Karhun elämää
- Kaivos - (yritys)
- Maitohapoilla - (pätkä)
Levoton tyttö
Kaivos
Mikan faijan BMW
Aamu
Miten sydämet toimii?
Nostalgia
Do They Know It's Christmas? (Band Aid -cover)
Parasta aikaa
Puistossa
Nummela
1972
Matkalla Alabamaan (Popeda -cover)
Älä mene pois
Kaksi sisarta

 
Anssi Kela (2013)
Keikan jälkeen olin mykistynyt artistista Anssi Kela. Tapa, jolla hän ottaa yleisönsä huomioon, kuinka antaumuksellisesti mies rokkaa ja pelkällä kitaralla! Yleisö oli haltioissaan ja mukana. Lopuksi Kela sanoi vielä olevansa tavattavissa myyntikojun luona, jonne sai tulla juttelemaan, ottamaan selfieitä tai hakemaan nimmareita. Näin otetaan fanit huomioon.

Kaikin puolin keikka oli loistava. Tulen varmasti käymään niin Anssi Kelan, kuin Alasti-klubin keikoilla myös jatkossa. Ja kuuntelemaan levyjä. Keikasta inspiroituneena ostinkin keikan jälkeen Anssi Kelan uusimman albumin, Anssi Kelan - vinyylinä tietysti.

Alasti-klubi on loistava formaatti. Sille olisi kysyntää varmasti myös taltiointeina. TV:stä katsottaisiin aivan varmana tällaista laadukasta puolentoista tunnin-parin tunnin spesiaalia kaiken nykyisen tarjonnan ohessa.

Anssi Kela kertoi elävänsä uransa parasta aikaa. Hän pyysi kiinnittämään erityisesti huomiota myös kyseisen biisin sanoihin:
Kukaan ei vanhana muistele hetkiä jolloin tiskas tai imuroi / Siis jätä astiat altaaseen silloin kun sielussa salamoi

maanantai 15. joulukuuta 2014

Kansallisteatteri: Jukka Puotila -Show 2014

Jukka Puotila
Kuva: Krista Mäkinen
Useille Jukka Puotila lienee tuttu Kotikatu -sarjasta. Itse en sarjaa koskaan ole katsonut, ja Puotila onkin minulle tutuin Kansallisteatterin kärkinäyttelijänä. Tänä vuonna (ainakin aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan) hänen uransa Kansallisteatterissa on jatkunut tasan 30 vuotta.

Näyttelijäntyön ohella Puotila on mieletön imitaattori. Ensimmäisen kosketukseni hänen imitaatiokykyynsä sain varmaan Iltalypsystä.

Jukka Puotila -Show on Puotilan ja Taina Westin yhteistyön tulos.
Puotila pitää yksin pienen näyttämön täyttä salia hyppysissään koko esityksen keston (1h 45min) ajan.
Ja on pitänyt itseasiassa jo 7 vuotta, sillä tämä vuosi on järjestyksessään juurikin volume 7.

Esitys ei suinkaan ole pysynyt samana vuodesta toiseen, vaan on joka kerta hyvinkin ajankohtainen - ajankohtaiset poliitikot ja julkisuudenhenkilöt puheineen ja päätöksineen saavat osansa tässä löylyssä. Jossain haastattelussa Puotila onkin sanonut, että hänen täytyy harjoitella aina istuva presidentti, pääministeri, sekä muistaakseni ulkoministeri. Vuosien saatossa hahmokavalkadi on siis vain kasvanut.

Illan (totta puhuakseni olin matineanäytöksessä) päräyttävimmät imitaatiot saimme mielestäni Sauli Niinistöstä, Paavo Lipposesta ja Väyrysestä, Esko Salmisesta, Martti Ahtisaaresta, Hjallis Harkimosta, Antero Mertarannasta ja lukuisista muista. Lähestulkoon jokainen imitaatio oli täydellinen. Vaikka politiikkaa ei seuraisi, olen varma että esityksessä ja jutuissa pysyy mukana. Sitä ei pidä pitää esteenä tämän taidekokemuksen näkemiselle.

Jos haluatte viihtyä, nauraa tai kuulla miltä kuulostaa kun koko sali nauraa - mene katsomaan tämä. Omalla kohdallani tämä oli toinen kerta, näin show'n ensimmäisen kerran vuonna 2012. Kolmannen kerran toivottavasti vuoden päästä.

Tuossa alhaalla on vielä video, jonka kaverini oli linkannut Facebookiin joku aika sitten.
Suosittelen katsomaan.
Jos 2,5 minuuttia viihdyttää näin paljon, kuvittele sama potenssiin kaksi tuntia.

Jukka Puotila
Kuva: Krista Mäkinen

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Helsingin Kaupunginteatteri: Otetaas toiset!

Jouko Klemettilä ja Heidi Herala
Kuva: Tapio Vanhatalo
Tätä mielipuolista komediaa ei kannata missata. Voi olla, että kehun esitystä nyt "liikaa", mutta tässä huumori iski minuun täydellä teholla.

Heidi Herala ja Jouko Klemettilä ovat koomisia neroja. Aina puhutaan, että näyttelijällä täytyy olla hyvä kunto; se ei tarkoita sitä kuka jaksaa punnertaa eniten, vaan sitä kuka jaksaa fyysisesti ja henkisesti vetää näin raskaan esityksen. Hengästyin jo katsoessani esitystä. Väliajalla kasvoihini sattui liiasta hymyilystä.

Klemettilän ja Heralan ohella rooleissa nähdään Jonna Järnefelt, Eppu Salminen, Jari Pehkonen, Vappu Nalbantoglu, Matti Rasila ja Juha Jokela. Jos haluaisin olla oikein kliseinen, sanoisin että tämä oli "näyttelijöiden juhlaa". Jokainen näyttelijä tuntui olevan parhaassa mahdollisessa iskussaan. Heidän roolihahmonsa oltiin kirjoitettu mielettömän hyvin. Siksi otinkin selvää kuka on tämän loistavan tekstin takana…

Avery Hopwood. Kuka? Olin ällikällä lyöty kun luin, että näytelmä ei olekaan 60-luvulta, vaan ensi vuonna sen julkaisusta on kulunut tasan 100 vuotta! Kirjailija eli vuosina 1882-1928, ja Fair and Warmer (1915) on Hopwoodin yksi kuuluisimmista näytelmistä. Käsiohjelman mukaan teosta on esitetty Suomessa myös nimillä Malliaviomies ja Vihreä hissi. Tämä Otetaas toiset! on Reita Lounatvuoren uusi suomennos.

Jouko Klemettilä
Kuva: Tapio Vanhatalo
Kehuin tässä vähän aikaa sitten toista HKT:lla pyörivää laatukomediaa, Ladykillersia, joka on näytelmänä uusi, mutta pohjautuu vanhaan 50-luvun elokuvaan. Miksi tuntuu siltä, että vanhat komediat ja ideat naurattavat paljon enemmän kuin uudet? Tietenkin myös uusia hyviä löytyy, paljonkin, mutta näytelmästä kertoo erittäin paljon se, kuinka hyvin se kestää aikaa.

Näytelmän aihe on jälleen kerran mahdollisimman yksinkertainen: on kaksi avioparia, Bartlettit ja Wheelerit. Pariskuntien hissukat, herra Bartlett ja rouva Wheeler, jäävät keskenään heidän puolisoidensa lähtiessä juhlimaan. Niinpä he päättävät tutustua cocktailien ja samppanjan salaperäiseen maailmaan ja kiinnittää kerrankin puolisoidensa huomio.

Kuten seuralaiseni sanoi, esitys ei olisi ollut samanlainen ilman näitä näyttelijöitä, ja yhdyn siihen. Toisaalta ei pidä vähätellä Arn-Henrik Blomqvistin loistavaa ohjausta. Mutta myös teksti on kerrassaan loistava. Jo 100 vuotta sitten lauottiin näitä viisauksia ja totuuksia mieheydestä ja naiseudesta, juomisesta ja kaikesta… Hopwood käsittelee näytelmässään sellaisia ikuisuusaiheita, ettei ole ihme että tekstin ajankohtaisuus on pysynyt tähän päivään.

Erityiskiitokset ansaitsevat myös esityksen järjestäjä, tarpeistonhoitaja ja pukija Elina Reiman, sekä näyttämömies Markus Schaffter!

Näytelmän jälkeen miehen ja naisen välinen keskustelu kuvaa esitystä ehkä parhaiten:
Mies: "Tollasia te naiset ootte!"
Nainen: "Kyllä te miehetkin saitte osanne!"
Niinhän se on. Kaikki yhtä hulluja ja yleensä vielä toistemme vuoksi.

Eppu Salminen, Jonna Järnefelt, Jouko Klemettilä, Heidi Herala ja takana Vappu Nalbantoglu
Kuva: Tapio Vanhatalo

Helsingin Kaupunginteatteri: Tarzan


Tarzan ei esittelyjä kaipaa, mutta esittelenpä nyt vähän kuitenkin:

Viidakon sankari syntyi yli 100 vuotta sitten amerikkalaisen Edgar Rice Burroughsin kynästä, tarinaan Tarzan of the Apes. Tarzan on kieltämättä Burroughsin kuuluisin, mutta mainita täytyy myös Marsin sankari John Carter yhtenä merkittävistä.
Omalle sukupolvelleni tutuin Tarzan lienee Disney-animaatio vuodelta 1999, johon tämä musikaalikin osin perustuu. Elokuva voitti Oscarin parhaasta laulusta You'll Be In My Heart, josta muun musiikin ohella vastaa tietenkin mm. Genesis -yhtyeestä tuttu Phil Collins.

Tämä Disney Productions -tuotanto pohjautuu elokuvan lisäksi tasan 100 vuotta sitten julkaistuun kirjaan. Ensi-iltansa Broadwaylla musikaali sai vuonna 2006.

Liisa Talvitien kirjoittamassa elämäkertakirjassa Asko Sarkola: naurun takana, Sarkola paljastaa yrittäneensä saada Kaupunginteatteriin Leijonakuninkaan. Siitä ollaan kuitenkin erittäin tiukkoja, joten vastatarjouksena tuli Tarzan.
(Onneksi syksyllä 2015 nähdään kuitenkin toinen Elton John -menestysmusikaali, kiitos Sarkolan ja Kaupunginteatterin - Billy Elliot.)

Jon-Jon Geitel
Kuva: Mirka Kleemola / Imagenary Oy
Ennen väliaikaa olin hurmioitunut. Koin kylmiä väreitä heti alusta asti ja nautin esityksestä suunnattomasti. En keksinyt juuri mitään kritisoitavaa ja olin ällikällä lyöty. Jostain syystä odotukseni eivät olleet korkealla (mikä hyvin monessa tapauksessa johtuu julisteista, ne kun on ainoita asioita yleensä joita esityksestä näkee ennakkoon), ja ne täyttyivät. Näyttelijöiden komea kehonhallinta, lavasteiden fantasiamaisuus, Kari Rentolan ohjaus… Kaikki toimi. Leopardi oli upea, Jon-Jon Geitel teki karismaattisen vedon nimiroolissa, Annamaria Karhulahti ja ensemble vetosi täysin ja Sanna Majuri oli viehättävä apinaäiti Kalana. Matti Leino Tarzanin parhaana ystävänä Terkinä varasti show'n.
Erityismaininta Luka Haikoselle nuoren Tarzanin roolista, en tiedä olenko nähnyt noin hyvää lapsinäyttelijää teatterissa koskaan!

Huom. esityksessä on tuplamiehitys!

Väliajan jälkeen tapahtui jotakin. Esitys ei saanut minua otteeseensa ollenkaan. Esimerkiksi lopussa tuntui, että oiotaan mahdollisimman puhtoinen loppu, ajatellen nimenomaan lapsikatsojia. Se ongelma taitaa piillä käsikirjoituksessa, ei saa jäädä yhdellekkään lapselle edes trauman tapaistakaan.
Nalle Puhille housut jalkaan ja Cruella de Vililta rööki pois!
Myöskään tarinan opetusta ei jätetä arvailujen varaan.

Tämä on kuitenkin kokonaisuutena onnistunut koko perheen esitys. Vanhemmat saavat paljon, mutta lapset enemmän.

Helsingin Kaupunginteatteri tekee arvokasta työtä, kun tuo tämän tasoista teatteria nimenomaan nuorille katsojille. Vessassa käydessäni kuulen isänsä ylpeänä kehuvan toiselle, että tämä on pojan ensimmäinen kerta Helsingin Kaupunginteatterissa. Hyvä niin, sillä lapset elivät esitystä alusta loppuun. Heidän intonsa pursusi, eikä sitä voinut olla huomaamatta niin väliajalla kuin katsomossakaan.
Näille katsojille tuleekin tarjota pelkästään parasta, sillä heistä toivottavasti tulee niitä uusia teatterissa kävijöitä. Siihen Suomessa panostetaan aivan liian vähän. Teatteri käy tarpeettomaksi, jos ei ole yleisöä kelle sitä esitetään! Turha sukkahousuissa on lavalla yksin koikkelehtia, ellei tykkää sellaisesta.

Ainoa asia mitä en ymmärrä on tämä karkkikulttuuri - teatteriin ei tulla mässyttämään makeisia. Se pitäisi olla kielletty.
Jos on vaikeuksia saada lapset istumaan katsomossa, niin ennemmin voisi luvata että väliajalla saa syödä. Muistan kun näyttelin Vinskiä Lahden Nuorisoteatterissa Koko kaupungin Vinskissä vuonna 2008. Taisi sattua juuri viimeiseen esitykseen kun joku synttäriporukka tuli maiskuttelemaan namuja ja rapisuttelemaan pusseja eturiviin.

Muistan Helsingin Kaupunginteatterilla Yökyöpelit pari vuotta sitten, jonka kävin katsomassa kaksi kertaa. Näin myös Kolme iloista rosvoa ja pidin siitäkin. Ensi vuonna Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu valtaa suuren näyttämön. Odotan innolla.

Pleikkarit (vaikka nykyään se lapsuuteni "pleikkari" taitaa olla Xbox) narikkaan ja teatteriin! HKT:lla narikka on vielä kaikenlisäksi ilmainen.

Edessä Matti Leino
Kuva: Mirka Kleemola / Imagenary Oy

maanantai 1. joulukuuta 2014

Annika Grahn ja Eija Mäkinen: Esko Roine (2014)

Like 2014
Olen elämäkertojen ja muistelmien liputtaja. Näyttelijä ja entinen teatterijohtaja Esko Roine täytti juuri 70 vuotta. Sen kunniaksi Like-kustannus julkaisi Annika Grahnin ja Eija Mäkisen kirjoittaman kirjan, Esko Roine, joka tuo Roineen elämän hänen omalla äänellään esiin hauskasti ja mielenkiintoisesti.

Kirjasta välittyy Roineen olevan tarinoiva huumoriveikko, monipuolinen näyttelijä, sekä taloudellinen teatterijohtaja - lopputuloksesta tinkimättä. Siinä olikin yksi hänen monista kiinnostavista ajatuksistaan, kompromisseja on tehtävä, mutta yleisölle on tarjottava paras mahdollinen esitys.

Esko Roine syntyi teatteriperheeseen, joka kasvaa edelleen.
Jos tarkkoja ollaan, Roineita on oikeastaan joka puolella. Esimerkiksi moni omasta ikäpolvestani tuntee hänen siskonsa, Eila Roineen, Pikku Kakkosen mummona - yhtenä lapsuuden merkittävimmistä mummoista.

Teatterikoulussa Roine opiskeli mm. Vesa-Matti Loirin ja Kirsti Wallasvaaran luokkatoverina. Hyviltä tarinoilta on vaikea välttyä.
Myöhempinä vuosina hänet valittiin johtajaksi Tampereen Teatteriin, ja myöhemmin Tampereen Työväen Teatteriin.

Kirja ei ulkoisesti vedä puoleensa ollenkaan, mutta olen niin iloinen että avasin sen. Oikeastaan juuri tietämäni Esko Roineen persoona ja ura saikin minut tarttumaan kirjaan. Kirja on hyvin kirjoitettu ja luo mielenkiintoisen läpileikkauksen Eskon lapsuudesta tähän päivään.

Hän laukoo älykkäitä mielipiteitä niin teatterikoulutuksesta, teatterin johtamisesta, kuin näyttelijäntyöstä.
Yksi mielenkiintoinen ajatus oli esimerkiksi se, että ennen Teatterikoulusta saatettiin heittää opiskelija pois, mikäli koetaankin ettei hän sovellu ammattiin. Faktaksi kuitenkin sanotaan, että ylikoulutusta on tänäkin päivänä - näyttelijöitä ketkä eivät harjoita ammattiaan päivääkään. Nykypäivänä lait kieltävät tämän, mutta entä jos…?

Kirjassa oli useita sitaatteja jotka haluaisin poimia, mutta en tiedä mitä tekijänoikeudet sanoisivat siitä. Uskallan poimia kuitenkin yhden mielenkiintoisen, joka sivuaa hieman myös edellistä pohdintaa:

"Vielä 1960-luvulla tähtinäyttelijäkultti oli Eskon mukaan voimissaan.
'Sitä ruvettiin tietoisesti tuhoamaan 1970-luvulla, jolloin roolit tuli jakaa vuorotteluperiaatteen mukaisesti. En ymmärrä, miten me harhaannuimme, minäkin. Eihän taide ole demokratialaji. Kun tehdään teatteritaidetta, näyttelijän pitää aina pyrkiä olemaan paras.
'En usko, että Albert Edelfelt olisi minään jouluna ajatellut, että voi paska, kun tuli tehtyä hyviä tauluja koko talvi. Kaverit eivät ole myyneet yhtä hyvin. Ensi vuonna maalaan tosi huonoja, niin kaverit saavat taulunsa paremmin kaupaksi. Ei se niin mene.''"

Kirja on alalle haluavien ja aiheesta kiinnostuneiden must read, ja siinäpä hyvä aasinsilta seuraavaan KILPAILUUN!
Voita tuplakappaleeni Esko Roine -kirjasta. (HUOM. kyseisessä kappaleessa ei ole signeerausta!)
Kerro minkä näytelmän haluaisit nähdä tai tehdä itse teatteriin. Perustele vastauksesi.
Lähetä vastauksesi kulttuurishokki [at] hotmail.com   Kilpailuun voi osallistua 10.12. asti! 

Annika Grahn ja Eija Mäkinen: Esko Roine
Like, 2014. 269 sivua.

Ryhmäpaine: Mielipuolen päiväkirja

Janne Jämsä, Janne Jämsä, Janne Jämsä ja Janne Jämsä
Kuva: Ryhmäpaine
Teatteriryhmä Ryhmäpaineen ensimmäinen produktio oli vuonna 2009. Se oli muutaman työryhmäläisen teatterin lukiodiplomi, johon myös minua pyydettiin näyttelemään.
Ensimmäinen näytelmä oli William Mastrosimonen koulusurmista kertova Bang Bang You're Dead, joka menestyi erittäin hyvin ympäri Suomea.

Toinen produktio oli muutamaa vuotta myöhemmin, kesällä 2013. Nopoloitten Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö. Kolmas oli viime kesänä lastennäytelmäklassikko Kaislikossa suhisee. Molemmat menestyivät hienosti.

Tämä Janne Jämsän dramatisoima ja näyttelemä Mielipuolen päiväkirja on ensimmäinen Ryhmäpaineen produktio, joka nähdään Helsingissä. Esitys nähtiin sitä ennen myös kahdesti Pieksämäellä.

Tämä lienee yksi maailman tunnetuimmista monologeista. Se perustuu Nikolai Gogolin (1809-1852) novelliin, josta on nähty useita versioita vuosien saatossa - esimerkiksi Tarmo Mannin versiota muistellaan tänäkin päivänä. Itse olen nähnyt Martti Suosalon version vuonna 2011. Suosalo esittää monologia täysille saleille edelleen. Ehkä Jämsäkin satunnaisesti virallisten esitysten jälkeen?

Koska näkemästäni Suosalon versiosta on kolme vuotta, enkä ole novellia lukenut, en muistanut tarinaa yhtään. Jämsä on räätälöinyt alkuperäisestä tekstistä itselleen sopivan, 45 minuutin monologin. Ohjaajaa ei varsinaisesti ollut, kokonaisuudesta vastaa työryhmä, itse taiteilijan ohella Roosa Lindeman, Jutta Pantsu ja Mira Simsiö.

Esityksen kesto oli mielestäni passeli - ehtaa tavaraa 45 minuuttia, ei väliaikaa.
Kuinka toimistotyöntekijästä tulee Yhdysvaltojen uusi presidentti?
Esityksessä piilee juonen ohella vahva, filosofinen viesti. En aio valmiiksi pureskella sitä teille, vaikka se saattaakin herättää epäilyksiä etten ole ymmärtänyt sitä.
Toisaalta kyseessä on niin suuri klassikko, että varmasti minulta on jäänytkin asioita näkemättä. Asioita, jotka saattavat aueta seuraavalla kerralla tai ensimmäisellä lukukerralla. Toisaalta älykäs ihminen ymmärtää varmasti enemmän kuin minä jo heti ensimmäisellä.

Esityksen Facebook-sivuilla esitystä kuvataan näin:
"Nuoret teatterintekijät ravistavat Nikolai Gogolin klassikon tähän päivään, tähän hetkeen ja näihin ihmisiin ympärillämme. Lopputulos on raikasta, tämän päivän teatteria. Tai niinhän ne raukat luulevat."

Jämsä tekee omannäköisensä matkan kohti Mielipuolen sielunelämää ja kipuamista kohti vallan kahvaa.
Hän on itsekin myöntänyt hypänneensä isoihin saappaisiin (usein vain konkarit uskaltavat tarttua tekstiin), mutta ottaa tämän suurena haasteena. Jämsä on valmistunut kulttuurituottajaksi, mutta on ikäänsä nähden tehnyt jo pitkän uran ohjaajana ja näyttelijänä. Kuten Tapani Kansa ääniskaalaansa kommentoi, aikalailla myös Jämsän skaala on mieletön; vauvateatterista ja lastenteatterista väkeviin draamoihin, kuten esimerkiksi Villisorsaan.

Esitykset sijaitsevat Valtimonteatterilla, Aleksis Kiven kadulla Helsingissä. Helpompaa tosin, jos alunperinkin oltaisi neuvottu Populuksen viereen.
Esityksiä on jäljellä viisi (viimeiset 13.12.14). Kannattaa käydä lukemassa lisää esityksen Facebook-sivuilta.

Mielipuolen päiväkirja ei koskaan mene hukkaan, se on yksi niitä teoksia joka täytyy joskus elämässään nähdä.
Tukekaa pieniä ja itsenäisiä teatteriryhmiä, käykää katsomassa tulevaisuuden tekijöitä!

Janne Jämsä
Kuva: Ryhmäpaine

lauantai 29. marraskuuta 2014

Helsingin Kaupunginteatteri: Ladykillers - Sarjahurmaajat

Mä ja frendit
Vuodesta 2010 olen nähny kaikki Neil Hardwickin ohjaukset Helsingin Kaupunginteatterilla. Huomionarvoista on se, että lähes kaikki näistä näytelmistä ovat klassikkotekstejä:
Ensimmäinen näkemäni oli Arsenikkia ja vanhoja pitsejä.
Toinen oli Lilla Teaternissa Den Girige (Saituri), jossa myös itse näyttelin.
Kolmannen näin kolme kertaa - musikaali Lainahöyhenissä.
Jossain vaiheessa ehdin onnekseni nähdä myös yli 10 vuotta pyörineen Kvartetin.
Harvinaista herkkua oli off-Broadway musikaali, Striking 12.
Sitten siirryttiin jälleen farssien pariin: vuorossa olivat Yksi mies, kaksi pomoa, sekä Hotelli Paradiso.

Myös tätä uusinta Ladykillers - Sarjahurmaajat (The Ladykillers) mainostetaan mustana farssikomediana. En ole genren asiantuntija, mutta minulle katsomoon näyttäytyi ennemmin korkeintaan "puolifarssi", esitys oli enemmän mielestäni puhdasta komediaa.

Näytelmähän perustuu samannimiseen brittiläiseen klassikkoelokuvaan vuodelta 1955, josta Coenin
veljekset käsikirjoittivat amerikkalaisen uusintafilmatisoinnin 2004. Brittiläisessä versiossa (tunnetaan Suomessa nimellä Naistentappajat) pääosassa nähdään legendaarinen sir Alec Guinness. Roolin peri uusintaveriossa Tom Hanks.
Pirkko Mannola ja Asko Sarkola
Kuva: Tapio Vanhatalo

Itse tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan ajaton: professori Marcus vuokraa hyvätahtoiselta vanhalta rouvalta asunnon. Todellisuudessa hän johtaa viiden rikollisen jengiä, jotka tekeytyvät klassisen musiikin soittajiksi, ryhtyen suunnittelemaan täydellistä pankkiryöstöä rouvan asunnosta.
Jos itse tarina on ajaton, niin niin on hahmotkin - karikatyyrimäisiä, hillittömän hauskoja pahiksia.

Vanhaa rouva Wilberforcea näyttelee suomenkielisessä kantaesityksessä mainio Pirkko Mannola.
Professori Marcuksena nähdään Asko Sarkola, joka vetää roolin kunnialla - Sarkolan nimi sopii tässä mainiosti Guinnessin ja Hanksin joukkoon.
Myös jokainen rikollisjoukon jäsen saa naurun herkkään. He ovat Mikko Kivinen, Sauli Suonpää, Rauno Ahonen ja Risto Kaskilahti. Erityisesti Kivisen tulkinta Majurina, huh!
Heikki Sankari oli erittäin miellyttävä Konstaapeli MacDonaldina. Tiedän, että moni ihmettelee kun sanon joidenkin näyttelijöiden olleen miellyttäviä, mutta se on tärkeää. Miellyttävää näyttelijää on ilo katsoa ja kuunnella. Elekieli on vaivatonta ja vaikka tässäkin tapauksessa lava-aikaa ei ollut paljoa, se jätti muistiin paljon positiivisia viboja.
Mikko Kivinen
Kuva: Tapio Vanhatalo

Ohjaaja Hardwick tekee palveluksen, kun tuo näin tuoreita näytelmiä Suomeen (mm. One Man Two Guvnors, Striking 12). Ladykillers on tähän mennessä yksi parhaista.
Hienot musiikilliset ratkaisut tuovat paikoin jännittävän elokuvallisen tunnelman, joka jollain tavalla saa katsojan vielä syvemmälle itse tarinaan mukaan. Nautin myös valaistuksen selkeästä rajauksesta, joka tarvittaessa auttoi myös vahvan tunnelman luonnissa. Tarina kulki eteenpäin kuin höyryjuna.
Kun käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijät ovat hyvät, se luo parhaassa tapauksessa mielikuvan ettei teosta ole ohjattu ollenkaan.
Onkohan Hardwick ohjaamassa Kaupunginteatterin näyttämölle Guinness-trilogiaa, kun kaksi edellistä, Paradiso ja Ladykillers, löytyvät myös näyttelijän filmografiasta?

Minulle tuli yllätyksenä, että tämä näyttämösovitus on niinkin tuore kuin vuodelta 2011. William Rosen alkuperäisen elokuvakäsikirjoituksen pohjalta, näytelmäversion on käsikirjoittanut Graham Linehan. Tarina on saatu toimimaan näyttämöllä mutkattomasti - vitsejä ja tempoa jopa lisäämällä, kuten mainio Linehan-Hardwick -haastattelu käsiohjelmassa kertoo (kannattaa lukaista, vaikka esityksen nettisivujen virtuaalisesta käsiohjelmasta!)

Tulin esityksestä hirveän hyvälle mielelle. Patistan sinua, lukijani, jälleen laatuteatterin pariin.

Pirkko Mannola, Asko Sarkola, Rauno Ahonen, Sauli Suonpää, Mikko Kivinen ja Risto Kaskilahti
Kuva: Tapio Vanhatalo

perjantai 28. marraskuuta 2014

Tahdon

Kuva kertonee enmmän kuin tuhat sanaa.

Kulttuurishokki haluaa tasa-arvoa kaikille.
Toisaalta, edistyksellisen Suomen täytyisi olla jo niin edellä, ettei tarvitsisi edes ajaa sellaista asiaa kuin tasa-arvo.

Toivotetaan Suomi tervetulleeksi 2000-luvulle.


Jesse

tiistai 25. marraskuuta 2014

Lahden Kaupunginteatteri: Chicago

Minulla on pitkä historia Lahden Kaupunginteatterin katsomosta. Lahdessa asuin yli 10 vuotta, kävin ala- ja yläasteen siellä, kuten myös Lahden Kansanopistossa kymppiluokan, että Teatterikoulutus ykkösen.

Aloin käydä yleensä teatterissa enemmän ja vähemmän vakituisesti vuonna 2008. Niihin aikoihin koin vaikuttavia elämyksiä LKT:ssa, mm. loistavan version Samuel Beckettin klassikosta Huomenna hän tulee, Vladimirina ja Estragonina Tapani Kalliomäki ja Iikka Forss.

Myös useita näyttäviä musikaaleja lavalla on nähty. Itselleni tärkein oli Cabaret vuonna 2011, jossa seremoniamestarina ja koreografina nähtiin Jorma Uotinen. Näin esityksen neljä kertaa.
Viime kertaisin mistä pidin kovasti oli musiikkinäytelmä Kun tyttö on hyvä, viime keväältä.

Laura Huhtamaa
Kuva: Sami Heiskanen
Musikaalina Chicago lienee yksi maailman merkittävimpiä ja kuuluisimpia. Ensi-esityksensä Broadwaylla 1975 saaneen musikaalin on käsikirjoittanut Fred Ebb ja Bob Fosse. Musiikin on säveltänyt John Kender ja laulujen sanat ovat Ebbin käsialaa.
Teatteripiireissä musikaali on varmasti aina ollut tuttu, mutta kappaleet tulivat tutuiksi myös valtaosalle vuonna 2002, kiitos Rob Marshallin ohjaaman elokuvaversion, joka palkittiin mm. parhaan elokuvan Oscarilla. Siitä on kyllä paha pistää paremmaksi niin musikaalielokuvana, kuin Chicago-versiointina.

Minusta Chicagossa yleisesti kaikkein siistein hahmo on lakimies Billy Flynn. Hänellä on parhaat laulunumerot All I Care About, sekä We Both Reached for the Gun.
Muita musikaalin tähtihetkiä ovat tietenkin Cell Block Tango, When You're Good to Mama, sekä Mr. Cellophane. Finaalista puhumattakaan, siinä tulee aina, kuten Lahdenkin versiossa, kylmät väreet!

Katsojia Lahdessa oli reilusti, mikä oli ilo nähdä. Orkesteri oli hienossa vedossa.

Useissa kohdissa tuli sellainen tunne, ettei ohjaaja Miika Muranen luottanut tekstin kantoon ja aliarvioi katsojat. Otetaan esimerkkinä henkilöohjaus:
Hiski Grönstrandin rooli Roxien aviomiehena Amoksena - Grönstrand näytteli roolin hienosti, mutta ei se hahmo ole sellainen. Tuntui, että nyt yritetään väen vängällä tehdä hassu hahmo, kompastuen tähän omituiseen kimittävään ja neitimäiseen hahmoon… Painotan, että näyttelijä veti sen hyvin, mutta hahmo oli ihan ulkona Chicagon sfääreistä.
Samoin Mikko Pörhölän limainen Billy Flynn. Tyylikkyys, joka Flynnin hahmon luonteeseen kuuluu oli poissa. Flynn on tyylikäs hahmo. Nyt tilalla oli rasvainen tukka ja liian selkeä itsekäs ylimielinen rahanhimo. Mielestäni molemmissa tapauksissa sorruttiin väärän tyyppisiin karikatyyreihin.
Tietenkin onnistumisiakin löytyi, esimerkiksi oikeussalikohtaus. Oli myös hienoa, että orkesteri oli näkyvissä, stylish!

Tapani Kalliomäki
Kuva: Sami Heiskanen
Kalliomäki on Lahden Kaupunginteatterin aarre, hoitaen hommansa seremoniamestarina hienosti. Parempia rooleja vaan jatkossa niin hyvä tulee. Muun muassa hänen Peerinsä oli unohtumaton, never forget.
Kovimpia näyttelijöitä Suomessa.

Lumikki Väinämö teki karismaattisen vedon Mama Mortonina, naisvankilan pomona. Hänen hahmonsa oli hyvin onnistunut, ja biisit esitettiin hienosti. Näkemässäni esityksessä Laura Huhtamaa teki Roxyn roolin. Pidin siitä. Huhtamaa laulaa todella hyvin. Ensbemblesuosikkejani olivat säkenöivät nuoret lupaukset, Anna Pukkila ja Konsta Reuter!

En ole nähnyt muita suomenkielisiä versioita musikaalista, mutta paikoin tuli fiilis, ettei tämä ehkä edes toimi suomeksi. Pitäisi nähdä uudelleen, jotta voisi analysoida tarkemmin. Tai pikemminkin lukea. Toisaalta kuten sanotaan, toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Lähde teatteriin ja päätä kumpaa itse suosit.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (2014)

Tammi 2014
Japanilainen Haruki Murakami on tällä hetkellä yksi maailmankirjallisuuden suurimpia nimiä. Hän on keikkunut vuosia veikkauslistojen kärjessä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi, vielä toistaiseksi kunniaa saamatta. Murakami löi läpi elokuvaksikin päätyneellä Norwegian Wood -romaanilla, jonka jälkeen hänen kynästään ovat syntyneet muun muassa 1Q84 -sarja, sekä ylistetty ja palvottukin teos, Kafka rannalla.

Murakamin teoksia julkaisee Suomessa Tammi.
Hän lukeutuu Keltaisen kirjaston -kirjailijoihin.
En ole aiemmin lukenut hänen teoksiaan, mutta Värittömän miehen vaellusvuosien (Shikisai o Motanai Tazaki Tsukuru to, Kare no Junrei no Toshi) jälkeen on varmaan pakko. En malttanut yöllä käydä nukkumaan kun luin tätä.

Kirjan päähenkilö on Tsukuru Tazaki. Teininä hän kuului viiden tiiviiseen ystäväporukkaan. Yllättäen nämä neljä muuta sulkevat Tsukurun täysin ryhmän ulkopuolelle jättäen hänet yksin. Syytä ei Tsukurulle koskaan kerrottu. Useita vuosia myöhemmin, unelmansa kaikessa hiljaisuudessa toteuttanut Tsukuru tapaa naisen, joka rohkaisee häntä kohtaamaan menneisyytensä - tapaamaan kaikki neljä, yksi kerrallaan, ja pyytämään selvitystä hänen hylkäämiselleen. Meitä suomalaisia kiinnostaa varmasti erityisen paljon hänen matkansa Suomeen, Helsinkiin ja Hämeenlinnaan.

Haruki Murakami
Kuva: Elena Seibert
Murakamin teoksista tämä on ensimmäinen, joka on käännetty suoraan japaninkielestä. Se on hienoa, sillä käännös on erittäin laadukas. Siitä kiitos kuuluu Raisa Porrasmaalle. Luulen, että kirjan tekstin runollisuus ja kauneus löytyy nimenomaan myös alkuperäiskielen versiosta.

Värittömän miehen vaellusvuodet sai minut ajattelemaan toden ja epätoden häilyvää rajaa; esimerkiksi ovatko unet totta,vai tuottaako alitajunta pelkkiä valheita? Onko alitajunta yleensä tukahdutettua tietoisuutta tai unohtuneita ajatuksia? Jos on ihmisiä, jotka ovat luotuja elämään yksin, olenko minä sellainen? Voiko siihen vaikuttaa itse vai onko se kohtalon sanelemaa. Onko kohtaloa?

Minä uskon, että on. Kaikella on tarkoituksensa.

Suoraan sanoen rakastin tätä kirjaa. Tsukuru ei tunne itseään, ja luulen sen olevan yksi niistä syistä miksi samaistuin hahmoon hyvinkin paljon. Elämä jossain määrin kun on itsensä löytämistä, kadottamista ja uudelleen etsimistä.
Luen fiktiota surullisen vähän, mutta tänä vuonna olen kunnostautunut sen saralla onneksi aika hyvin - suurin piirtein puolet tänä vuonna lukemistani kirjoista ovat fiktiivisiä. Ja seasta löytyy klassikoita, joihin uskon tämänkin kirjan tulevaisuudessa lukeutuvan.

Värittömän miehen vaellusvuodet on hienosti rakennettu mestariteos, joka odottaa lukijaansa.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Tammi, Keltainen kirjasto 2014. 336 sivua.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Haastattelussa Klaus Klemola

Klaus Klemola
Sain Kansallisteatterilta mahdollisuuden päästä seuraamaan syksyn odotetun Maaseudun tulevaisuus -näytelmän tiedotustilaisuutta. Maaseudun tulevaisuus on Klemolan sisarusten uutuusnäytelmä, joka saa kantaesityksensä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 26.11. - hieman alle viikon päästä!

Teatterijohtaja Mika Myllyaho kertoi olevansa kiitollinen saadessaaan tämän näytelmän Kansalliseen.

Näytelmän ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja, näyttelijänäkin tunnettu Leea Klemola kertoi halustaan tarkastella toisenlaista maailmankuvaa suhteessa eläimiin: "Netissä leviää kissavideot, ihmisen geeneissä on kaipuu eläinten yhteyteen."

Meille näytettiin kohtaus näytelmästä, jonka perusteella voisin kuvata esitystä harvinaiseksi Kansallisen näyttämöllä, jopa suht' roisiksi. Näin ainakin kohtaus antoi minun ymmärtää.

Sain hienon mahdollisuuden haastatella näytelmän pääosaa ja toista käsikirjoittajaa, Klaus Klemolaa.
Koko produktion ajan, vähän yli vuoden verran, hän on pitänyt ainutlaatuista Matkalla kansallisnäyttämölle -blogia näytelmän valmistumisesta. Keskiviikon ensi-illan jälkeen, torstaina, on kuulemma luvassa viimeinen päivitys.

Oli mukava haastatella Klemolaa. Hänen kanssaan oli erittäin helppo ja mukava puhua. Juttua ja tarinaa riitti. Tässä haastattelu myös muiden iloksi:

Oletko aiemmin näytellyt Kansallisteatterissa?
En ole täällä näytellyt ikinä, ainoastaan Tampereen Teatterin Arktisessa-trilogiassa. Muualla en ole näytellyt. Tämä ei tavallaan ole minun ammattini ollenkaan.

Tiesitkö heti kirjoitusvaiheessa, että tulet myös näyttelemään tässä?
Joo, sen tiesin kyllä. Se ihan eka mikä tehtiin [Leean kanssa] kimpassa oli Kokkola (2004). Sen Leea kirjoitti, mutta minä kirjoitin siihen kahden henkilön kieliasua. Silloin me teimme kuukauden reissun Grönlantiin. Kuosmasen Juho ja Rantamäen Jussi lähtivät mukaan ja alunperin me olimme siellä tavallaan esikuvina näyttelijöille kun Leea kirjottaa. Mutta sitten hän haluskin, että me näyteltäisiin siinä myös. Asun itse Tampereella, niin minut oli tavallaan helppo puhua ympäri. Oikea ammattini on elokuvajärjestäjä ja olen kokoajan Helsingissä töissä - mutta asun Tampereella. Se oli perheen kannalta kiva, että olin välillä Tampereella töissä. Oikeastaan näytteleminen ei muuten ole ikinä kiinnostanut, mutta näissä yhdessä tehdyissä hommissa olen sitten näytellyt.

Maaseudun tulevaisuus
Mikä sinua innotti näyttelemään alunperin?
No se oli varmaan se Tampere. Minulla ei siis kertakaikkiaan ole ollut mitään haavetta näyttelemisestä ikinä, mutta olen kuitenkin tällainen yliaktiivinen, sekava ja ekstrovertti ihminen, niin ei minulla ollut mitään sitä vastaankaan, missään nimessä. Mutta ei  tämä ole mitenkään muuttanut minun käsitystäni siitä, en vieläkään missään nimessä haluaisi näyttelijäksi. Olisi kauhean raskasta olla teatterissa näyttelijänä ja joutua vetämään montaa roolia samaan aikaan. Ja hirveät työajat ja kaikkea.
Tämä meikäläisen homma, että tulee tänne, tekee yhtä juttua ja that's it, on ihan eri. Näyttelijöillä on todella rankka ammatti ja sitä täytyy kyllä todella himoita, että sellaiseen lähtee. Nostan todellakin hattua kaikille näyttelijöille, mutta mitä enemmän tätä näkee niin sitä vähemmän kiinnostaa tällainen homma työnä.

Olet elokuvajärjestäjä, mutta haluatko kameran toiselle puolelle ollenkaan?
En. Minua kiinnostaa se järjestäjän homma. Se onkin semmoinen homma monille järjestäjille, että heistä tulee tuottajia tai jotain, mutta minua kiinnostaa juuri se elokuvajärjestäminen aivan valtavasti.
Eikä se ole mikään porras tai askelma, mua on kiinnostanut se siitä asti kun jäin 19-vuotiaana eläkkeelle pizzahommista jauhoallergian takia. Itseasiassa Leea siitä sanoi, että sellainenkin ammatti on olemassa kuin elokuvajärjestäjä, ja että se voisi sopia minulle. Ja on se kyllä sopinutkin hyvin. Järjestäminen kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän…

Ja kirjoittaminen myös?
Kirjoittaminen myös, joo. Sitä voisi tehdäkin jossain määrin itsekseenkin jossain. En tiedä, aikataulujen mukaan. Nyt ainakin tuon blogin kautta olen viihtynyt koneen ääressä sen verran... Kyllä me Leeankin kanssa jotain vielä keksitään!

Toivottavasti!
Vielä ei olla tietysti. Tässä on sen verran aikaa enskariin, että vielä ei olla ehditty alkaa suunnittelemaan mitään!

Olli Ikonen ja Ville Haapasalo
Kuva: Tuomo Manninen
Olet tosiaan ollut näytelmän toinen käsikirjoittaja. Miten yhdessä voi käsikirjoittaa?
Tämä on kolmas näytelmä jonka teimme yhdessä.
Prosessi alkoi siitä, että lähdimme puolitoista vuotta sitten Mongoliaan neljän hengen porukalla: minä, Leea, meidän dramaturgi, ja Kuosmasen Juho, joka teki dokkaria samalla. Tiesimme, että tähän liittyy se Mongolia jollain tavalla, mutta emme tienneet miten. Olimme reissussa siellä 5 viikkoa ja tutustuimme asioihin. Me olemme aina tehneet jonkun tällaisen reissun jonnekin, kahdesti Grönlantiin ja kerran Keniaan.
Se tavallaan on joku sellainen pohja, yhteinen kokemuspohja, mistä on hyvä ja helppo lähteä tekemään jotain. Sieltä se sitten lähti.

Me ollaan tosi hitaita Leean kanssa ja meillä menee melkein vuosi siinä kun me kirjoitellaan ja luodaan henkilöitä. Todella pitkiä päiviä.
Lähinnä se käytännön homma on sitten sellasta, että molemmat kutoo ja Leea on koneella. Minäkin olen varmaan kutonut 150 paria villasukkia, kaheksan villapaitaa ja tossuja ainakin 50 paria!

Miten ratkaisette mahdolliset erimielisyydet?
Ei meille oikeastaan tule. Näytelmään päätyy sellaiset asiat mistä me olemme samaa mieltä. Oikeastaan se on äärimmäisen paljon vähemmän dramaattista kuin voisi kuvitella! Meillä on hyvin samanlainen maku ja olemme aina innoissamme kun toinen keksii jotakin.
Nyt sen vielä huomaa tässä kolmannessa yhteistyössä kuinka asiat ovat menneet vielä pidemmälle - ei tarvitse enää ottaa edes sellaista valtavaa fiilistä jossa kirjoitellaan, vaan siitä on tullut enemmän työn tekemistä, se on hyvin jäsenneltyä, sellaista virastotyöhön verrattavaa hommaa tavallaan!
Eikä siinä meidän kirjoittamisessa ole kyllä mitään dramatiikkaa, se tuntuu olevan ihmisille monesti hirveän vaikea uskoa. Mielellään nähdään sellaista, että lautaset lentelis ja kaikkee, mutta ei siinä ole mitään sellaista.
Me kirjotellaan ja lähinnä nauretaan, juodaan kahvia ja kudotaan.

Mikä tässä Maaseudun tulevaisuudessa sinua kiinnostaa?
Oikeestaan tämä on ollut samaa jatkumoa jo siitä Kokkola -näytelmästä asti, mikä päättyi sellaiseen että Marja-Terttu -niminen henkilö oli muuttunut hylkeeksi, tai itseasiassa se oli hyvin tulkinnallista oliko se muuttunut hylkeeksi vai pukeutunut hylje-pukuun, mutta siitä aukesi luukku tuonne eläinmaailmaan.
Meidän seuraava näytelmä oli Kohti kylmempää (2008), jossa oli paljon eläimiä. Ne olivat koiria, mutta puhuivat keskenään eikä ihmiset ymmärtäneet niitä.
Sitten oli New Karleby (2011) jossa oli täplähyeenoja, jotka ymmärsivät ihmisiä ja ihmiset heitä.
Nyt olemme menneet vielä askeleen pidemmälle. On vielä vähemmän ihmisiä ja enemmän eläimiä. Se on tämä ihmisten ja eläinten välinen mikä kiinnostaa. Se on se mikä kiinnostaa tässä ehdottomasti.

Oletko itse eläinrakas, tai löytyykö lemmikkejä?
Kyllä, ehdottomasti. Mulla on kaksi laivakoiraa, Allan ja Bertta! Allan on Bertan isä. Ne on täälläkin ollut yhtenä viikonloppuna kylässä. Sulla on itselläkin vai?

Joo, kolme chihuahuaa! Vähän pienempiä.
Aijaa! Kyllä. No, ei laivakoiratkaan isoja ole!

Totta. Mitä mieltä olet Kansallisteatterista?
Tämä on mahtava paikka! En olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan, että kaikki nämä todella pätevät ihmiset täällä ovat näin voimakkaasti ammattinsa kautta ulospäinsuuntautuneita. Täällä kaikki toivotetaan niin tervetulleiksi. On tämä ihan erilaista kuin varmasti missään. Kaikilla on niin selkeät päämäärät ja tekevät parasta kokoajan. Siitä puuttuu niin paljon joutavaa välistä.

Ja varmaan upeaa päästä myös työskentelemään tuonne päälavalle…
Kyllä! Juuri semmoisia perusasioita. Monesti kun harjotellaan esimerkiksi vaihtoja on helvetin vaikea saada pimeyttä. Ja sitten kaikki volyymit, että voiko tarpeeksi lujaa soittaa - täällä ei oo tällaisia ongelmia. Täällä kaikki kertakaikkiaan ymmärtää, että kun niiden pitää olla näin, niin ne on näin. Siinä on jotain ammattiylpeyttä askeleen enemmän.

Jukka Puotila ja Klaus Klemola
Kuva: Tuomo Manninen