Kansallisteatterin feministinen Hamlet hukkaa punaisen langan

Kuva Yehia Eweis

Kansallisteatterin juhlavuoden suuressa ensi-illassa nähtiin William Shakespearen suurin klassikko. Hamlet kirjoitettiin 1500–1600-lukujen taitteessa. Se perustuu islantilaisiin saagoihin, eli on jo itsessään sovitus. Siinä mielessä uudet sovitukset näyttäytyvät luonnollisena jatkumona.

Olen nähnyt shakespearea paljon, enkä voi sanoa preferoivani enemmän nykyaikaan sijoittuvia tutlkintoja tai epookissa tehtyjä. Shakespeare on hyvin näyttelijävetoista teatteria, joten pääasia on se, että näyttelijät ovat tekstin tasalla.

Runollinen kieli vaikeuttaa työtä, mikä onkin syynä sille miksi onnistunut shakespeare-tulkinta on niin vaikea tehdä. Ohjaajan tehtävä on tulkita teksti ja opastaa näyttelijät vaikeuksien yli – ja hallita kokonaisuus.

Samuli Reunasen ohjaama Hamlet jäi laimeaksi. Siitä yritettiin tehdä jonkinlainen astetta perinteisempi rock-versio (joka tehtiin hyvin onnistuneesti Tampereella), mutta kokonaisuus ei aivan kantanut. Siihen on useita syitä, joista päällimmäisenä ehkä se, ettei tekstiin luotettu. Kyllä, kaikkea ei oltu freesattu nykyaikaan, siinä oli paljon Matti Rossin käännöstä, mutta Hamletista yritettiin tehdä elämyksellinen.

Tuodaan mukaan hirveästi tilpehööriä, valoja, musiikkia, räiskyvää kikkailua. Se harhauttaa katsojan pois alkutekstin ääreltä, mikä ehkä olikin tarkoitus, mutta ei minusta toiminut. Aivan kuin teosta oltaisi lähestytty tyyli edellä, ei teksti edellä. Ja kun teksti on näin suuri, lähestymistapa on valtava riski.

Produktio tuntui enemmän konsertilta, enkä tarkoita musiikillisesti, vaan tietyllä tapaa henkisesti. Musiikkia toki oli runsaasti, mutta valot, spektaakkelimaisuus ja tietty rytmisyys saivat tunteen enimmäkseen aikaan. Niin, ja Olavi Uusivirta pääroolissa.

Mitä Hamletin teemoista jäi käteen? Ei paljon mitään. Sen sijaan mukaan tuotiin paljon lisää. Ofelian roolia kasvatettiin feminismin hengessä. Hahmosta tuli feministinen kapinallinen, Hamletin ja Shakespearen edustamaa miesneromyyttiä ja *aseta nykyajan termi tähän* vasten.

Suomen Kuvalehti uutisoi joskus, kuinka teatterikorkeakoululaiset opiskelijat pitävät Shakespearen lukemista väkivaltana. Siinä mielessä tämä tulkinta ei yllätä. Shakespeare eli yli 500 vuotta sitten, joten ei voi odottaa tekstin olevan nykyajan standardeilla laadittuja. Toki, niitä voi kirjoittaa tiettyyn pisteeseen asti uudelleen, mutta milloin teos muuttuu kokonaan toiseksi?

Hamletin ydin oli kateissa, mutta pääsipä Tanskan prinssi sentään antamaan suuseksiä Ofelialle. Hyvin nykyaikainen esitys – shokkiarvo edellä, jotta patsaat kaatuisivat, vanhoillinen yleisö järkyttyisi ja nuoret ajattelisivat, että teatteri on taas "cool". Terve vaan teille, fellow kids!