perjantai 5. marraskuuta 2021

Dosentit jatkaa Juha Jokelan mestarillisten näytelmien sarjaa

Kuva: Katri Naukkarinen

Suomen eturivin näytelmäkirjailija, ohjaaja Juha Jokela on palannut. Pidän Jokelan Patriarkkaa yhtenä parhaista kotimaisista näytelmistä 2000-luvulla, ja vaikka Sumu ei samalle tasolle yltänytkään, Dosentit nostaa tasoa jälleen.

Näytelmä on saanut inspiraationsa selvästi Sipilän hallituksen koulutusta väheksyvästä poliitikasta ja surullisen kuuluisasta "kaiken maailman dosentteja"-lohkaisusta. Yleensäkin elämme ajassa, jossa tietoa väheksytään. Tieto ja tutkimus ovat kadottaneet merkityksensä, niiden tilalla on mutu ja omat fiilikset.

Dosentit kertoo sosiaalipsykologian professorista Johanna Virtasesta, joka alkaa toteuttaa tutkimusta yliopiston sisäisistä kipupisteistä: työtä kasautuu yhä enemmän poliittisten päätösten vuoksi, ja kaikki ovat valvonnan alaisuudessa. Harva voi hyvin.

Alkuun täytyy todeta, että Dosentit on loistavan Ria Katajan show alusta loppuun. Kataja kannattelee lähes kolmituntista näytelmää vaikuttavasti, herkkyydellä. Herkkyyttä osaltaan tarjoaa myös ex-mies, käytännöllisen filosofian professori Eero Palolaa tulkitseva Hannu-Pekka Björkman, sekä kovakuorista post-doc-tutkijaa Fiona Eskolaa näyttelevä Marja Salo.

He toimivat ihmisyyden puolella alati suuremmilla kierroksilla käyvää kapitalistista koneistoa vastaan, jonka pyörät pyörivät jo yliopistomaailmassa. Rehtori Helander-Koskelana Maria Kuusiluoma ja dekaani-Heinilänä Tommi Korpela edustavat tehokkuutta, byrokratiaa, rahaa, valvontaa – kaikkea sitä, mikä nykyihmisen kahlitsee.

Merkille pantavaa on se, kuinka hienosti Jokela käyttää videota ja musiikkia teoksissaan. Aikalaisiinsa verraten ehdottomasti luontevimmin. Hän osaa ottaa irti niistä sen parhaalla mahdollisella tavalla. Melkein kaikilla, hyvilläkin tekijöillä, videon käyttö epäonnistuu karusti.

Dosentit pyörii yliopistomaailmassa, mutta Katajan hahmon kautta. Loppuunpalaminen, masennus tai uupumus, mikä tahansa kyseessä onkaan, välittyy katsojalle väkevästi. Romahdus on monen asian summa: näyttelijäntyön, mutta myös käsikirjoituksen ja ohjauksen. Virtasen maailma hajoaa palasiksi, kun mielenterveys alkaa horjua alati kasvavien vaatimusten puristuksissa. Eihän siinä kovempikaan jaksaisi.

Näytelmä on kunnianosoitus tiedolle ja tieteelle, sekä avunhuuto: mitä enemmän kapitalismille annetaan sijaa, sitä huonommin sen uhrit voivat. Ehkä se toimii tiettyyn pisteeseen asti, mutta samalla kapitalismin aatteeseen on sisäänrakennettu ajatus jatkuvasta kasvusta. Se ei ole koskaan valmis, mikä lopulta tulee koitumaan sen tuhoksi. Sen jälkeen, kun se on sairastuttanut ympäriltään tarpeeksi ihmisiä.

Hallittu kokonaisuus pureutuu myös toisen maailman, sosiaalisen median, aiheuttamiin paineisiin. Parasta Jokelan näytelmissä on se, että hän on oikeasti perehtynyt työhönsä ja aiheisiinsa. Teokset ovat poliittisia ja jopa dokumentaarisia luonteeltaan, ja niitä on aina onni seurata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti