Kansallisteatterin tulkinta Almodóvarin klassikosta jää puolitiehen

Kuva: Tommi Mattila

Kansallisteatterin syyskauden ensimmäinen ensi-ilta suurella näyttämöllä on saanut paljon huomiota. Kohun silmässä oli alun perin roolitus, sitten ristiriitaiset medialausunnot. Niitä ei tarvitse käydä uudelleen läpi. Tässä arviossa keskityn pääasiassa itse esitykseen. Olen sen nähnyt.

Pedro Almodóvar merkitsee minulle paljon. Vuoden 1999 elokuva Kaikki äidistäni on hieno teos, joka palkittiin muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnolla. Tarina on erittäin hieno ja koskettava.

Anne Rautiaisen ohjaaman version jälkeen heräsi kuitenkin kysymys siitä, että miksi katsoisin mielummin Kansallisteatterin näyttämöversion. Näytelmä ei tarjoa uutta elokuvaan, eikä elokuva tarvitse näyttämöversiota tuekseen.

Näytelmä tuntuu suurelta osin kädenlämpöiseltä Almodóvar -jäljitelmältä. Näytelmällä olisi ollut sauma olla visuaalinen taidonnäyte, mutta sekin jäi puolitiehen. Visuaalisesta puolesta ainoastaan projisoinnit ja valojen käyttö innostivat minua.

Ensimmäinen hämmästys näyttelijöiden suhteen oli päähenkilö Manuelan ja hänen poikansa Estebanin välinen suhde. Heidän oli tarkoitus olla äiti ja poika, mutta havaitsin heidän välillään ennemmin seksuaalista vetovoimaa.

Yleisesti ottaen tuntui falskilta katsoa, kun yritettiin luoda illuusio espanjalaisesta kulttuurista. En tällä kertaa ostanut sitä. Mielikuvissani suomalaisten intohimo ei ole lieskuvaa tulta, vaan vaivaantunut hikoileva käsi, joka hapuilee toista pimeässä elokuvateatterissa tai hississä.

Kuva: Tommi Mattila

Mietin paljon Agradon hahmoa. Ehkä liikaakin, sattuneesta syystä. Yritin miettiä syitä siihen, miksi käsikirjoittaja Samuel Adamson on halunnut vuonna 2007 vaihtaa hahmon transnaisesta transvestiitiksi. Mielestäni perusteluja valinnalle ei ainakaan teoksen sisältä löydä.

Hahmo olisi toiminut alkuperäisessä muodossaan paremmin. Ensimmäisellä puoliskolla heräsi epäilys, että kyseessä voisi olla "vanha klassikko", eli naurujen kalasteluyritys miehestä mekossa. Mielessäni tosiaan kävi se, että Adamson on halunnut lisätä vakavaan näytelmään kepeyttä Agradon kustannuksella.

Yleisö on helpompi saada nauramaan, kun mies puhuu hame päällä rivoja suihinotosta. Se on tutumpaa kuvastoa. Jos hahmo olisi ollut transnainen puhumassa hame päällä rivoja suihinotosta, suuri yleisö ei olisi ehkä osannut reagoida Adamsonin haluamalla tavalla. Ne tietyt kepeyden hetket olisivat saattaneet jäädä kokonaan pois, eikä draama olisi painottanut mikään.

Agradon hahmosta tehtiin näytelmäversiossa eräänlainen näytösten (tai osioiden) välishow. Ensimmäisessä Janne Reinikainen puhui kuin neljännen seinän rikkoneena. Monologi kuulosti siltä, kuin sillä olisi viitattu näytelmän yllä vellovaan kohuun. Se oli hauskaa.

Mielestäni hahmo on näytelmässä raflaavampi kuin elokuvassa. Se ei haittaa, mutta se vie hieman kokonaisteoksen tyylikkyydeltä pois. Toisaalta hengähdystauot olisivat tulleet tarpeeseen, jos ensimmäisellä puoliskolla olisin katsojana tuntenut hahmoja kohtaan jotakin.

Väliajalla olin harmissani hukatusta mahdollisuudesta, mutta onneksi toinen puolisko pelasti paljon.

Tuntui siltä, kuin näyttelijät olisivat olleet enemmän kotonaan jälkimmäisellä puoliskolla. Melkein kaikkien työ parani omasta mielestäni huomattavasti.

Kun Reinikainen esitti viimeisen monologinsa, uskon että se riisui kriittisimmänkin katsojan aseista. Se oli kerta kaikkiaan upeasti näytelty hetki. Vaikka sanon, että Agrado on eräänlainen kevennys näytelmässä, mukana on kuitenkin vakavuuden taso, joka tekee hahmosta kokonaisemman.

Kohtauksessa kulminoitui myös Kaikki äidistäni -näytelmän sanoma, eli toisten, ja ennen kaikkea itsensä, ymmärtäminen ja hyväksyminen. Se ei saa jäädä kohun jalkoihin.

Oli ilo katsoa myös erityisesti Anna Airolan ja Pirjo Luoma-ahon roolitöitä.

Kaikki äidistäni on myös näytelmä elämästä ja kuolemasta. Asiasta, joka kuuluu meidän kaikkien elämään.

Lopulta näytelmä onnistui koskettamaan. Tarina on niin vahva. Ja toisaalta yksi syy mennä teatteriin mielummin, kuin katsoa elokuva on se, kun katsomo suojamaskiensa takana taputtaa näyttelijät kerta toisensa jälkeen takaisin kiitoksiin... Ei sitä koe missään muuaalla. Kyllä silmäni kostuivat.

Kuva: Tommi Mattila