Innocence on elämäni suurimpia kulttuuritapauksia

 

Kuva: Ilkka Saastamoinen / Suomen Kansallisooppera

Taideteos synnyttää parhaimmillaan katsojissaan tunteita. Olen kokenut elämäni aikana lukuisia upeita taide-elämyksiä, jotka ovat naurattaneet, itkettäneet – kauhistuttaneetkin. Se, mitä koin Suomen Kansallisoopperan Innocencen jälkeen oli kuitenkin jotain ainutlaatuista.

En muista, milloin henkeni olisi salpautunut niin, että en saa aplodeissa äännähdystäkään suustani. En saanut kurkustani ulos mitään. Kyyneleet valuivat poskillani. Innocence oli iskenyt minuun täydellä voimalla. On varhaista sanoa, voisiko kyseessä olla kaikkien aikojen väkevin taidekokemukseni, mutta se on varmasti kärkikahinoissa.

Historiani oopperan kanssa ei ole pitkä – olen kuunnellut yksittäisiä silloin tällöin, mutta olen paikan päällä käynyt ennen Innocencea vain kahdesti: Aidassa ja Madama Butterflyssa. Molemmat ovat niin sanottuja standardeja, klassikkoja, joita esitetään jatkuvasti ympäri maailmaa.

Innocence on tuore tapaus. Ensi-ilta oli vuonna 2021 Aix-en-Provencessa, jossa se sai haltioituneen vastaanoton. Esitystä kehuttiin mestariteokseksi ja siitä puhuttiin vuoden oopperatapauksena.

Sävellyksestä vastaa nykysäveltäjien arvostetuimpiin lukeutuva Kaija Saariaho, joka vietti tänä vuonna 70-vuotisjuhlaansa monipuolisin menoin. Pääsin katsomaan Musiikkitalon juhlakonsertteja, sekä tietysti hankin hänen tuoreen elämäkertansa, Pekka Hakon Kristallista savuksi – Kaija Saariahon maailma (Otava, 2022).

Libretto on Sofi Oksasen käsialaa. En tunne hänen töitään kovin syvästi, mutta on turvallista sanoa, että pelkistetty ja dramaattinen Innocence lukeutuu hänen suurten mestariteostensa joukkoon.

Ooppera kertoo traumoista, elämästä ja kuolemasta, menetyksestä, tuskasta ja surusta. Tunteet teoksessa ovat kollektiivisia, mutta samalla yksityisiä. Henkilöhahmoja on paljon, ottaen huomioon oopperan lyhyen keston: tunti ja 45 minuuttia.

Ooppera kulkee kahdessa aikatasossa: nykypäivän häissä ja takaumien tragediassa, kouluammuskelussa. Tapahtumat yhdistyvät tavalla, jota ei ehkä odottaisi. Aina, kun kuvittelee tietävänsä mitä seuraavaksi tapahtuu, Innocence vetäytyy vielä syvempiin vesiin. Se on oopperan suuri etu ja lahja katsojalle. Ennalta-arvaamattomuus tekee teoksesta nokkelan ja aina kiinnostavan seurata.

Lavastus on mitä upein ja idearikkain kaikessa yksinkertaisuudessaan – aikatasot näkyvät myös tässä talossa, joka toimii kahden tapahtuman näyttämönä sulavasti.

Esiintyjät ovat poikkeuksellisen vakuuttavia. Monesti pelkään, että esiintyjät suurien tunteiden oopperoissa tuntuvat falskeilta, mutta tässä niin ei pääse käymään. Tapahtumat itsessään ovat niin traagisia, että suuret tunteet ovat luonnollisia.

Innocencessa lauletaan yhdeksää eri kieltä, mikä osaltaan tekee siitä myös tästä näkökulmasta modernin. Erityisesti kaksi äitiä (Jenny Carlstedt ja Anu Komsi) nousevat tarinan keskiöön ja koskettavat tavalla, joka tuntuu pakahduttavalta.

Opettajan roolissa nähtävä Lucy Shelton tekee nautittavan sivuroolin – ja pakkohan kaikin puolin upea Vilma Jää on mainita.

Innocence on kypsä teos – se ei osoittele sormella tai syytä ketään, vaan esittää useat puolet asioihin. Kaikki olemme viallisia ihmisinä, mutta osa murtuu ja toteuttaa puistattavia tekoja. Myös henkinen väkivalta on peruuttamatonta väkivaltaa.

Oksanen ja Saariaho ovat antaneet äänen uhreille, eikä tämä tarkoita vain heitä jotka kuolivat – jälkeen jää myös eloonjääneet uhrit, sekä heidän läheisensä, jotka joutuvat kantamaan tragediaa sisällään koko loppuelämänsä.

Toivon suuresti, että Innocence jatkaisi ohjelmistossa loppuunmyytyä esityskautta pidempään. Kyseessä on tapaus, joka ei saisi jäädä keneltäkään väliin. Se on totisesti mestariteos, joka tullaan liittämään oopperaklassikkojen kaanoniin. Se on selvää jo nyt.