keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Tampereen kohuttu Jeppe Niilonpoika palautti uskoni vaikuttavaan teatteriin

Kuva: Kari Sunnari
Kun moni eri media kirjoitti Tampereen Työväen Teatterin uudesta klassikkotulkinnasta Jeppe Niilonpoika, kiinnostukseni heräsi. Ei siksi, että sen sisällöstä olisi sanottu erityisesti mitään, vaan lähinnä ulkoisten seikkojen vuoksi: Katsojat kävelevät väliajalla ulos! Liian pitkiä kohtauksia! Sekava! Alkoholismia! Splatteria! Ja se kamalin – osa katsojista on joutunut sulkemaan silmänsä.

Todellisuudessa surullisinta on kuitenkin se, että kevään 25 näytöksestä yli kolmasosa peruttiin yleisökadon seurauksena. Tämä tarkoittaa sitä, että näytelmä on mahdollista nähdä vain 16 näytöksessä. Ja siis 16 on aivan helvetin vähän.

Oli selvää, että kaiken tämän jälkeen Jeppe Niilonpoika on pakko nähdä. Ennakko-odotuksia ei oikeastaan hirveästi ollut. Odotin näkeväni jotakin todella rajua, ainakin sellaista joka herättää mielipiteitä. Teatteri ei ole pitkään aikaan koskettanut, tai tuntunut oikein miltään. Ajattelin, että tästä voisi löytyä sitä jotakin, joka herättää minut taas teatterihorroksestani. Että voisin katsoessa taas tuntea jotakin, enkä vain katsoa kelloa ja toivoa pääseväni kotiin.

Olin nähnyt Akse Petterssonin ylistetyn Kaspar Hauserin Q-teatterissa 2014 ja pidin siitä kyllä, mutta en ehkä aivan niin paljon kuin Valtakuntamme Johtava Teatteriarvosteluja Kirjoittava Sanomalehtijulkaisu. Tai nykyteatterihörhöt. Parhaimmillaan nykyteatteri on oivaltavaa ja koko teatteritaidetta eteenpäin vievää, mutta suuri osa tuntuu pyörivän paikoillaan ja toistavan samaa kaavaa kuin edelliset. Kaspar Hauser oli omaperäinen helmi.

Jeppe Niilonpoikaa rakastin. Näytelmä ei ollut mitään sellaista mitä lehtijutut ja tuohtuneet katsojat ovat antaneet ymmärtää. Se oli rehellinen ja raadollinen tulkinta alkoholismista ja nyky-yhteiskunnasta eilisen ja tämän päivän Suomesta. Oliko toteutus liian suora osalle katsojista? Miksi Jeppe juo? Miksi Jaska-isäni juo? Miksi Jani-poikani juo? Miksi kaikki ihmiset ympärilläni juovat ja ovat aina juoneet, kuten Nillankin ympärillä?

Kuva: Kari Sunnari
Kansansairautemme alkoholismi on edelleen vahva tabu. Koska ei kai se humoristinen ja naurettavan lapsellinen verelläleikkiminen ("splatter") ja muoviraajojen heitteleminen voi ketään järkyttää? Elämme ajassa, jossa television jokaiselta kanavalta näytetään joka päivä raakoja ja realistisempia dekkareita tai dokumentteja.

Myönnän, että kaikki katsojat kävelivät väliajalla ulos, mutta nähdäkseni kyllä melkein kaikki tulivat myös takaisin.

Jeppe Niilonpoika on mielestäni mestarillinen esitys – Petterssonin sovitus oli näkemyksellinen ja juuri tähän aikaan sopivasti päivitetty. Ohjaus oli kekseliäs ja yllätyksellinen. En muista milloin olisin kokenut niin elävästi samat tunteet, kuin Jeppe tuntee pitkäksi venähtäneen baari-illan aikana kaupungilla. Näyttämön lattia pyörii, ihmiset, tapahtumat, bileet ja talot vilisevät silmissä. Ensin menee lujaa, pian koittaa lasku. Itsensä löytää aivan vieraasta paikasta ja kuitenkin sieltä minne itsensä jättikin.

Väliajan jälkeen Jepen humalaisen mielen kautta kuvataan kaikki se, mitä nykypäivän ihmisen puuroutuneet aivot pitävät sisällään: mieli turrutetaan viinalla ja halvalla viihteellä. Ehkä raskasta elämää ei muuten jaksa? Vahvat johtajat ja diktaattorit vilahtelevat, ehkä Yhdysvaltain presidentissä moni äänestäjä näkee itsensä? Venäjän johtaja on kuin suoraan toimintaelokuvissa aina ihailtu tähti. Esikuvia eksyneille ihmisille.

Jeppe Niilonpojan lavastus ja puvustus on näennäisesti yksinkertaista, mutta erittäin taidokkaasti toteutettua ja kokonaisuuteen istuvaa. Vaikka pukuja on täysin eri aikakausilta, menneisyydestä ja nykyisyydestä, esityksessä on ajattomuuden tuntu. Kiitos kuuluu tässä toki myös lavastukselle, joka kaikessa suoraviivaisuudessaan ja pelkistyksessään tuntuu runsaalta ja eheältä.

Jokainen näyttelijä (ja muusikkona loistava Lauri Schreck!) osuu napakymppiin. Nimiroolissa nähtävä Joonas Heikkinen tekee uskomattoman hienon ja tunnistettavan roolisuorituksen miehenä, jonka me kaikki olemme tavanneet. Törmäämme heihin kaupungilla joka päivä. Joskus heillä on hyväpalkkainen työ, joskus he istuvat ojassa ja haisevat kuselta. Toiset heistä hakevat kaupasta hieman liian usein pullon konjakkia, toiset sitä halvinta kossua.

Pieni ero näiden ihmisten välillä on siinä, että vain jälkimmäisistä revitään huumoria. Julkisuuden valokeila annetaan heille suopeasti, jotta me muut voimme nauraa heidän hauskoille hölmöilyilleen, kun kruunaamme heidät hetkeksi jonkun reality-ohjelman tähdeksi, julkisuuden kuninkaalliseksi. Ja kun kyllästymme, heitämme heidät pois silmistämme ja halveksimme heitä, turhia julkkiksia. Sitähän suomalainen eniten rakastaa, halveksia muita ja tuntea ylemmyydentunnetta.

Kotimatkalla keskustelin esityksestä äitini kanssa. Hän vertasi esityskokemusta Laura Jäntin ohjaamaan Peer Gyntiin Lahden Kaupunginteatterissa vuonna 2008. Se on yksi hienoimmista teatterikokemuksistamme. En osannut ajatella sitä, mutta nyt se tuntuu jollakin tavalla ilmeiseltä vertailukohdalta.

Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on mestariteos. Viimeinen näytös on huhtikuun 4. päivä. Helsingistäkin katsoen Tampere on aivan naurettavan lähellä ja hyvien kulkuyhteyksien päässä, vaikka sitä aina ajattelee muuta. Esitys osoittaa myös sen, että torvimusiikkia tulisi saada teatteriin enemmän.
Kuva: Kari Sunnari

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti