Kansallisteatteri: Patriarkka

Kirsti Wallasvaara ja Raimo Grönberg
Kuva: Stefan Bremer

Juha Jokelan Patriarkka sai kantaesityksensä melkein tasan kaksi vuotta sitten. Näytelmä oli Kansallisteatterin virallinen 140-vuotisjuhlanäytelmä. Saksan arvostetulla Heidelberger Stückemarkt -näytelmäfestivaalilla Patriarkka voitti yleisöpalkinnon.

 Itse näin näytelmän nyt toista kertaa. Näin silloisen viimeisen esityksen (joka oli myös Juha Mujeen viimeinen esitys ennen eläkkeelle jääntiään), ja nyt tämän toisen tulemisen ensimmäisen esityksen. Eli ensimmäisen viimeisen ja toisen ensimmäisen.

Esitys on aivan huikea. Se hipoo täydellisyyden rajoja. Ensinäkin Teppo Järvisen lavastus on kaikessa yksinkertaisuudessaan upea. En halua kuvailla sitä, koska parempi vaan nähdä se itse.

Juha Muje, Juha Varis, Raimo Grönberg
Kuva: Stefan Bremer

Toinen erityismaininnan arvoinen asia on videokuvan käyttö. Se oli täydellistä. Nykypäivän teatterissa videokuva on valitettavaa. Sitä käytetään aivan liikaa ja siitä on tullut itseisarvo. Tuntuu, että liian moni esitys yrittää hakea siitä nykyaikaisuutta ja tuoretta näkemystä. Mutta sitten taas: on esityksiä, joissa käytetään videokuvaa ja joissa Käytetään videokuvaa. Siis oikeasti, saadaan hyöty täysin irti. Tämä esitys on sellainen. En pysty edes sanomaan kuinka tietyt videoprojisoinnit on toteutettu - mutta onneksi katsojana minun ei tarvitsekaan tietää kuinka se kani sieltä hatusta vedetään. Patriarkassa se, kuten kaikki muukin, on niin tarkkaan mietittyä. Tiedetään mitä ollaan haluttu ja se on järjestetty.

Kolmantena tietysti näyttelijät. Ei tässä mitään vikaa ole. Raimo Grönbergin mieletön, miellyttävä roolityö Heimona, politiikan ja liike-elämän eläköityneenä vaikuttajana saa kokemaan laajan tunneskaalan.
Mahtavaa nähdä myös Kirsti Wallasvaara kerrankin arvoisessaan roolissa. Lahden Kaupunginteatterissa olen nähnyt hänet useasti, ja jostain syystä roolitettu aina samanlaisiin rooleihin Niissä hän näyttelee tietenkin aivan mainiosti, mutta inhoan tätä ettei jostain syystä ymmärretä tai uskalleta luottaa näyttelijöiden potentiaaliin tehdä oikeasti oikeaa roolityötä ja työstää erilaisia rooleja. Näyttelijäntyö on näyttelijän työ! Typecasting sucks.

Juha Muje
Kuva: Stefan Bremer

Juha Muje oli Juha Muje. Hän oli hulvaton ja karismaattinen, nostaen pinnan alta esiin aika rankankin hahmon.
Kaija Pakarinen teki pienen ja merkittävän roolin Mujeen hahmon vaimona. Haluan nostaa hahmon esille siksi, että se oli äärimmäisen onnistunut. Erittäin, erittäin vahva naishenkilö, erittäin hyvin näyteltynä. Se saattaa jäädä monissa kritiikeissä ehkä mainitsematta, mutta tahdon ehdottomasti nostaa tämän esiin.
Esityksen toinen Juha, Varis (keksinpä hauskan) nähdään Heimon tarkkanäköisenä poikana ja Kristiina Halttu hänen suorapuheisena ja älykkäänä vaimonaan…
Heimon sovittelevana tyttärenä nähdään Pirjo Määttä. Antti Luusuaniemi liikemiehenä, joka tekee suurinpiirtein mitä liikemiehet tekevät.
Herkulliset, vaikkakin aika surulliset roolit saa nähdä myöskin Minka Kuustoselta ja Heikki Pitkäseltä.
Heidän tarinansa oli kuvattiin kuin suomifilmissä, näyttäen haikean totuuden kuvan ulkopuolelta.

Esityksessä nivoutui hienosti yhteen nuoruus ja vanhuus, menneisyys ja nykyisyys. Voiko koira oppia uusia temppuja? Tarvitseeko edes? Onko mies '70-luvulta nykyajan nainen 2000-luvulla? Olen melko varma ettei tuo ole kysymys mikä esitykseen kuului, mutta sellaisen kelan se minussa herätti.

Yksi asia mistä voimme olla samaa mieltä on, että Juha Jokela on yksi Suomen merkittävimpiä ja tarkkanäköisimpiä näytelmäkirjailijoita, että ohjaajia. Hänen edellisiin näytelmiinsä lukeutuu mm. Esitystaloudet Espoon Kaupunginteatterissa.

Patriarkka on puhdas ja komea puhedraama, joka on nähtävä. Esityksiä on jäljellä enää yhdeksän, hieman reilu kuukauden. Käy katsomassa (tämä ei ole kehotus). 

Hienoa teatteria on ilo katsoa. Kestää toisen katsomiskerran… Tai no. Oikeastaan jopa paransi sitä.

Kuva: Stefan Bremer