keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Jani Toivolan yhden miehen show sykähdyttää

Kuva Heidi Bergström

Näyttelijä, kirjailija Jani Toivola kirjoitti omakohtaisen kirjan Rakkaudesta (Kosmos 2021), jossa käy läpi maskuliinisuuteen ja miehisyyteen, sekä isyyteen liittyviä teemoja, peilaten niitä moderniin yhteiskuntaan ja itseensä.

Nyt Toivola toi kirjan näyttämölle. Tekstinpätkät ovat ilmeisesti samoja, eli kyseessä on kirjan tulkinta, jonka ohjauksesta vastaa Emilia Hernesniemi.

Mikä parasta, Toivola on suorastaan hillittömän hauska. Hänen terävät huomionsa yhteiskunnasta nousevat esiin henkilökohtaisten pohdintojen juurilta. Toki esitys on elämäkerrallinen, mutta seksuaalisuus, vanhemmuus ja epäonnistumiset ovat kaikkia jollakin tavalla koskettavia tekijöitä.

Itseironia on myös huipussaan, mikä tekee Rakkaudesta entistä paremman. Monesti nykyään keskitytään nauramaan muille tahoille, joten Toivola saa tämän tuntumaan raikkaalta.

Kaiken pohjana on Toivolan persoona ja tekstit, esitys on muutoin hyvin pelkistetty. Pidän ratkaisusta, koska yksinkertainen esillepano ei vie huomiota pois ytimestä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei esitys olisi paikoin näyttävä: kaksi tanssinumeroa jo itsessään ovat sellaisia, että esitys kannattaa nähdä.

Toivola käy läpi lapsuuttaan, homoseksuaalisuutensa heräämiseen, ihonväriin liittyviä kysymyksiä, poliittista uraansa ensimmäisenä mustana kansanedustajana Suomessa, siihen liittyviä kipukohtia, sekä tietysti vanhemmuuttaan, joka on avannut kokonaan uuden sivun Toivolan elämässä.

Oleellisinta ovat pohdinnat miehisyydestä. Sitä, onko miessukupuoli hukassa, en osaa sanoa, mutta maskuliinisuuden ja feminiinisyyden suhteessa on epäsuhta.

Mikä minua järkytti, oli KoKo-teatterin henkilökunnan ja kanssayleisön suhtautuminen koronaan. Rajoituksia höllennettiin juuri, ja ihmiset ahtautuivat täyteen tilaan ilman maskia. Mukana ensi-iltayleisössä oli myös runsaasti taiteen alalta ihmisiä, jotka ovat valittaneet alan huonosta kohtelusta koronan aikana. Eikö vähintä, mitä kaikki voimme tehdä, on maskin pitäminen?

perjantai 1. huhtikuuta 2022

Kansallisteatterin feministinen Hamlet hukkaa punaisen langan

Kuva Yehia Eweis

Kansallisteatterin juhlavuoden suuressa ensi-illassa nähtiin William Shakespearen suurin klassikko. Hamlet kirjoitettiin 1500–1600-lukujen taitteessa. Se perustuu islantilaisiin saagoihin, eli on jo itsessään sovitus. Siinä mielessä uudet sovitukset näyttäytyvät luonnollisena jatkumona.

Olen nähnyt shakespearea paljon, enkä voi sanoa preferoivani enemmän nykyaikaan sijoittuvia tutlkintoja tai epookissa tehtyjä. Shakespeare on hyvin näyttelijävetoista teatteria, joten pääasia on se, että näyttelijät ovat tekstin tasalla.

Runollinen kieli vaikeuttaa työtä, mikä onkin syynä sille miksi onnistunut shakespeare-tulkinta on niin vaikea tehdä. Ohjaajan tehtävä on tulkita teksti ja opastaa näyttelijät vaikeuksien yli – ja hallita kokonaisuus.

Samuli Reunasen ohjaama Hamlet jäi laimeaksi. Siitä yritettiin tehdä jonkinlainen astetta perinteisempi rock-versio (joka tehtiin hyvin onnistuneesti Tampereella), mutta kokonaisuus ei aivan kantanut. Siihen on useita syitä, joista päällimmäisenä ehkä se, ettei tekstiin luotettu. Kyllä, kaikkea ei oltu freesattu nykyaikaan, siinä oli paljon Matti Rossin käännöstä, mutta Hamletista yritettiin tehdä elämyksellinen.

Tuodaan mukaan hirveästi tilpehööriä, valoja, musiikkia, räiskyvää kikkailua. Se harhauttaa katsojan pois alkutekstin ääreltä, mikä ehkä olikin tarkoitus, mutta ei minusta toiminut. Aivan kuin teosta oltaisi lähestytty tyyli edellä, ei teksti edellä. Ja kun teksti on näin suuri, lähestymistapa on valtava riski.

Produktio tuntui enemmän konsertilta, enkä tarkoita musiikillisesti, vaan tietyllä tapaa henkisesti. Musiikkia toki oli runsaasti, mutta valot, spektaakkelimaisuus ja tietty rytmisyys saivat tunteen enimmäkseen aikaan. Niin, ja Olavi Uusivirta pääroolissa.

Mitä Hamletin teemoista jäi käteen? Ei paljon mitään. Sen sijaan mukaan tuotiin paljon lisää. Ofelian roolia kasvatettiin feminismin hengessä. Hahmosta tuli feministinen kapinallinen, Hamletin ja Shakespearen edustamaa miesneromyyttiä ja *aseta nykyajan termi tähän* vasten.

Suomen Kuvalehti uutisoi joskus, kuinka teatterikorkeakoululaiset opiskelijat pitävät Shakespearen lukemista väkivaltana. Siinä mielessä tämä tulkinta ei yllätä. Shakespeare eli yli 500 vuotta sitten, joten ei voi odottaa tekstin olevan nykyajan standardeilla laadittuja. Toki, niitä voi kirjoittaa tiettyyn pisteeseen asti uudelleen, mutta milloin teos muuttuu kokonaan toiseksi?

Hamletin ydin oli kateissa, mutta pääsipä Tanskan prinssi sentään antamaan suuseksiä Ofelialle. Hyvin nykyaikainen esitys – shokkiarvo edellä, jotta patsaat kaatuisivat, vanhoillinen yleisö järkyttyisi ja nuoret ajattelisivat, että teatteri on taas "cool". Terve vaan teille, fellow kids!

perjantai 5. marraskuuta 2021

Dosentit jatkaa Juha Jokelan mestarillisten näytelmien sarjaa

Kuva: Katri Naukkarinen

Suomen eturivin näytelmäkirjailija, ohjaaja Juha Jokela on palannut. Pidän Jokelan Patriarkkaa yhtenä parhaista kotimaisista näytelmistä 2000-luvulla, ja vaikka Sumu ei samalle tasolle yltänytkään, Dosentit nostaa tasoa jälleen.

Näytelmä on saanut inspiraationsa selvästi Sipilän hallituksen koulutusta väheksyvästä poliitikasta ja surullisen kuuluisasta "kaiken maailman dosentteja"-lohkaisusta. Yleensäkin elämme ajassa, jossa tietoa väheksytään. Tieto ja tutkimus ovat kadottaneet merkityksensä, niiden tilalla on mutu ja omat fiilikset.

Dosentit kertoo sosiaalipsykologian professorista Johanna Virtasesta, joka alkaa toteuttaa tutkimusta yliopiston sisäisistä kipupisteistä: työtä kasautuu yhä enemmän poliittisten päätösten vuoksi, ja kaikki ovat valvonnan alaisuudessa. Harva voi hyvin.

Alkuun täytyy todeta, että Dosentit on loistavan Ria Katajan show alusta loppuun. Kataja kannattelee lähes kolmituntista näytelmää vaikuttavasti, herkkyydellä. Herkkyyttä osaltaan tarjoaa myös ex-mies, käytännöllisen filosofian professori Eero Palolaa tulkitseva Hannu-Pekka Björkman, sekä kovakuorista post-doc-tutkijaa Fiona Eskolaa näyttelevä Marja Salo.

He toimivat ihmisyyden puolella alati suuremmilla kierroksilla käyvää kapitalistista koneistoa vastaan, jonka pyörät pyörivät jo yliopistomaailmassa. Rehtori Helander-Koskelana Maria Kuusiluoma ja dekaani-Heinilänä Tommi Korpela edustavat tehokkuutta, byrokratiaa, rahaa, valvontaa – kaikkea sitä, mikä nykyihmisen kahlitsee.

Merkille pantavaa on se, kuinka hienosti Jokela käyttää videota ja musiikkia teoksissaan. Aikalaisiinsa verraten ehdottomasti luontevimmin. Hän osaa ottaa irti niistä sen parhaalla mahdollisella tavalla. Melkein kaikilla, hyvilläkin tekijöillä, videon käyttö epäonnistuu karusti.

Dosentit pyörii yliopistomaailmassa, mutta Katajan hahmon kautta. Loppuunpalaminen, masennus tai uupumus, mikä tahansa kyseessä onkaan, välittyy katsojalle väkevästi. Romahdus on monen asian summa: näyttelijäntyön, mutta myös käsikirjoituksen ja ohjauksen. Virtasen maailma hajoaa palasiksi, kun mielenterveys alkaa horjua alati kasvavien vaatimusten puristuksissa. Eihän siinä kovempikaan jaksaisi.

Näytelmä on kunnianosoitus tiedolle ja tieteelle, sekä avunhuuto: mitä enemmän kapitalismille annetaan sijaa, sitä huonommin sen uhrit voivat. Ehkä se toimii tiettyyn pisteeseen asti, mutta samalla kapitalismin aatteeseen on sisäänrakennettu ajatus jatkuvasta kasvusta. Se ei ole koskaan valmis, mikä lopulta tulee koitumaan sen tuhoksi. Sen jälkeen, kun se on sairastuttanut ympäriltään tarpeeksi ihmisiä.

Hallittu kokonaisuus pureutuu myös toisen maailman, sosiaalisen median, aiheuttamiin paineisiin. Parasta Jokelan näytelmissä on se, että hän on oikeasti perehtynyt työhönsä ja aiheisiinsa. Teokset ovat poliittisia ja jopa dokumentaarisia luonteeltaan, ja niitä on aina onni seurata.

Yöllisen koiran mysteeri ratkeaa Lillanin hienossa koko perheen seikkailussa

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kuulin ensimmäisen kerran näytelmästä The Curious Incident of a Dog in the Night-Time vuosia sitten, luultavasti muutama vuosi sen ensi-illan (2013) jälkeen. Kaverini oli nähnyt sen Lontoossa ja ylisti sitä. Se on aiemmin nähty myös Suomessa nimellä Yöllisen koiran merkillinen tapaus, mutta en nähnyt sitä.

Nyt Lilla Teaternissa näytelmä nähdään ruotsiksi, nimellä Den besynnerliga händelsen med hunden om natten. Vaikka itselläni on historiaa Lillanin kanssa, en ole käynyt katsomassa siellä kovinkaan paljon. En häpeäkseni osaa juurikaan ruotsia, joten näytelmän seuraaminen olisi vaikeaa.

Olen toki ollut tietoinen, että nyt muutaman vuoden säteellä on yleistynyt joku sovellus, jonka ansiosta esitystä voi seurata tekstityksen kanssa. Päätin siis hypätä kylmään veteen, ja kokeilla tällaista sovellusta ensimmäistä kertaa.

Oopperassahan tekstitys nähdään lavan yläpuolella, mutta puhelinsovellus tuntuu modernilta. Hieman aluksi jännitti, kuinka muut katsojat suhtautuvat kädessäni olevaan puhelimeen, mutta onneksi tekstityksen kirkkautta sai säätää mielensä mukaiseksi. Vierustoverillani oli myös tekstitys käytössä, enkä noteerannut sitä mitenkään.

Onneksi näyttämön tapahtumat olivat sen verran staattisia, ettei tullut hirveää hätää nostaa katsetta tekstityksestä ylös ja taas alas. Kokemus oli positiivinen, ja rohkaiseva – avaako tämä nyt myös ruotsinkielisen teatterin maailman? Toivotaan, koska ohjelmisto tuntuu usein olevan parempaa.

Nyt kuitenkin asiaan: ohjauksesta vastaa Paavo Westerberg, joka jo itsessään nostaa odotuksia korkealle. Koska en tiennyt juonesta mitään, näytelmän maailmaan oli helppo heittäytyä mukaan.

Kaikkihan alkaa siitä, kun Christopher Boone alkaa selvittää naapurinsa koiran kuolemaa opiskelujensa ohella. Boone törmää kuitenkin seinään, kun hänen isänsä kieltää tapauksen tutkimisen jatkamista.

Lopulta koiran kuoleman selvittäminen jää tietysti taka-alalle: perhedynamiikka, "kirjolla" olevan päähenkilön maailmaan uppoutuminen, sekä puhdas seikkailu nousevat näytelmän keskiöön. Huumoria ei puutu, mutta pohjalla on vakava vire jatkuvasti läsnä – Simon Stephensin dramaturgia näyttämöllä toimii hienosti. Mark Haddonin romaani on kuin näyttämölle tehty.

Toimiva lavasteratkaisu, valoilla leikittely ja tarpeiston maaginen käyttö tuo näytelmään omaperäisyyttä, mutta ennen kaikkea tukee kaikkea sitä mitä teos itsessään haluaa sanoa.

Näyttelijät tekevät niin ikään hienoa työtä. Pääroolissa nähtävä Alexander Wendelin tekee monisävyisen roolin Christopher Boonena, mutta jokainen sivurooli tukee hahmoa juuri kuten pitää. Robert Kock, Pia Runnakko ja Joachim Wigelius, muutamia mainitakseni, ovat katsojien suuri ilo.

Muutama musiikkivalinta tuntui lattealta, kuten myös tönkkö videon käyttö, mutta muuten en moitittavaa keksi. Den besynnerliga händelsen med hunden om natten pitää jalat visusti maassa, vaikka vilkas mielikuvitus viekin katsojan pitkälle seikkailulle.

Rohkaisen katsojia, kielestä riippumatta, katsomaan mistä koko perheen näytelmässä on kyse.

maanantai 25. lokakuuta 2021

Everstinna on Heidi Heralan vaikuttava monologi

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Finlandia-palkittu Rosa Liksom julkaisi vuonna 2017 pienen kirjan, jonka nimesi Everstinnaksi. En ole itse yrittänyt kirjaa lukea, mutta pari tuttavaani ovat valitelleet, kuinka vaikea sitä on lukea. Kirja on nimittäin kirjoitettu meänkielellä.

Ottamatta kantaa siihen onko kirja vaikeaselkoinen vai ei, näytelmä ei sitä ole. Päin vastoin, sen voisi kuvitella olevan selkeämpi, kun puhuttuna murteet heräävät eloon.

Everstinna kertoo naisesta, naisen elämästä. Kuinka runoja rakastava, viaton lapsi päätyy naimisiin melkein 30 vuotta vanhemman everstin kanssa. Suhde ei sinänsä ole erikoinen, mutta Liksomin tarina tuo siihen sävyjä, jotka tekevät siitä ajankohtaisen ja tärkeän.

Pääasiassa näytelmän tapahtumat käsittelevät toisen maailmansodan aikoja. Eversti pitää Hitleriä arvossa, joten perhe oli kallellaan natsi-Saksaan. Siinä suhteessa teos tuo mieleen Kazuo Ishiguron nerokkaan läpimurtoromaanin Pitkän päivän ilta.

Suomalaisten suhdetta natsismiin on kuvattu vähän, mikä varmasti osin johtuu siitä, kuinka kipeä aihe vielä tänäkin päivänä on. Monien isovanhemmat tai isoisovanhemmat olivat varmasti natsisympatisoijia, koska eivät tienneet tarpeeksi. Ja toisaalta ne jotka tiesivät, siitä tuskin kukaan haluaa pitää meteliä.

Suomi ja natsismi on vaiettu aihe, vaikka se on nostanut päätään vielä tälläkin vuosisadalla. Everstinna antaa mahdollisesti eväitä ymmärtää miksi aiemmin.

Näytelmä ei missään tapauksessa ole sympaattinen aihetta kohtaan, vaan tarkastelee sitä etäisyyden päästä ja viisaudella.

Myös naisen seksuaalisuus on jonkinlainen aihe esityksessä, mutta se ei nouse samalla tavalla kiinnostavaksi kuin historiallinen kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta pohjoisen naisen näkökulmasta.

Näytelmän on hienosti, vankasti ohjannut ja dramatisoinut Susanna Airaksinen. Näyttämöllä nähdään ainoastaan Heidi Herala, mikä lisää vakuuttavuutta. Tämä lienee yksi Heralan elämän rooleista, ja jatkaa hienosti unohtumattoman Kirsikkatarhan tiellä. Heralan monipuolisuus näyttelijänä tulee kummassakin teoksessa esiin, ja vaikka Everstinna onkin vakava draama, Heralan komiikka tuo hahmoon ja siten koko esitykseen kaivattua lämpöä.

sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Yleisö ihastui ja joi kaiken viinin Timo Tuomisen Brel -konsertin aikana

Chanson-laulajien kärkeen kuuuluva Jacques Brel (1929-1978) on ollut Timo Tuomisen intohimona jo kauan. Vuonna 2011 hän esitti ensimmäisen kerran Timo Tuominen avec Jacques Brel -konserttinsa Kansallisteatterin Lavaklubilla.

Koko Teatterissa nähtiin nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, se ensimmäinen konserttikokonaisuus, jota on seurannut kolme muuta. Itseänikin harmitti, kun missasin juuri tämän ensimmäisen (aiemmin olen nähnyt vain Brel Final Spécialin Kansallisteatterissa).

Tosin, tässä vuoden 2021-versiossa on lisäyksiä, ja Tuomisen itsensä mukaan sitä voi pitää kokonaan uutena kokonaisuutena. Niin tai näin, konsertti Koko Teatterilla oli nautinto.

EsitysKokonaisuus istui loistavasti juuri Koko Teatteriin – ilta oli intiimi, toisin kuin se aiempi näkemäni esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Kyse ei ole siitä, etteikö Tuominen yhtyeineen pystyisi täyttämään lavaa, vaan siitä kuinka itse chansonit miellän: lasi viiniä pienellä klubilla, jossa taiteilijat ovat yhtä yleisönsä kanssa. Suuri näyttämö toiseuttaa.

Kokon saliin oli tuotu pieniä pyöreitä pöytiä ja tuoleja, sekä sivuille perinteisempi katsomo. Itse istuin seuralaiseni kanssa tietysti pöytien ääreen, koska juuri näin esitys kuuluu kokea. Join kaksi lasia viiniä – enkä ilmeisesti ollut ainoa. Koko Teatterista loppui punaviini kokonaan esitysiltana! Mielestäni tämä on hyvin kuvaavaa – punaviini ja chanson kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Yhtyeessä kitaraa ja alttoviulua soitti Tomi Rikkola, kontrabassoa Jori Huhtala ja pianoa ja haitaria Marko Roinininen.

Sanoin Brel Final Spécialista, että se oli "perkeleen kova". En muuta sanojani, mutta tämä oli huomattavasti nautittavampi tunnelman ja settilistan osalta.

Mukana on klassikot Mathilde, Epätoivoiset, Ei et mennä saa, Jackyn laulu, Porvarit, sekä tietysti upeat Sen tuhannen valssi ja Rakastakaa, jotka ovat klassikkoja syystä. Viimeeksi petyin, kun settilista oli suurelta osin itselleni tuntematonta, mutta nyt mukana oli juuri niitä hittejä, jotka olen halunnut livenä kuulla.

Väliajalla sain ostettua kokoelmaani puuttuvat Tuomisen Brel-levytykset Ne... (2020) ja En concert Brel (2020). Levyt olivat erittäin hyvässä tarjouksessa, mikä tuli hauskojen välispiikkienkin välissä selväksi. Välispiikeistä sen verran, että ne istuivat ohjelmaan hienosti ja luonnollisesti. Ja mikä harvinaista ne oikeasti naurattivatkin.

Kuten olen aiemminkin todennut, Tuominen tekee sivistystyötä kääntämiensä laulujen kanssa. Ranskalainen kulttuuri on Euroopan ja koko maailman silmissä merkittävää, musiikkikulttuuri erityisesti.

Uskoakseni juuri tämä kokonaisuus on se definitiivinen. Sunnuntaina 28. marraskuuta on vielä mahdollisuus kokea tämä hieno konsertti, joten tiedät mitä tehdä.

Settilista

1. Rakastin (J'aimais)
2. Mathilde
3. Hevoinen (Le Cheval)
4. Fanette (La Fanette)
5. Epätoivoiset (Les désespérés)
6. Iso herra (Grand Jacques)
7. Viha (La haine)
8. Arat (Les timides)
9. Ei, et mennä saa (Ne me quitte pas)
10. Jackyn laulu (La chanson de Jacky)
11. Kuolema (La mort)
12. Härät (Les toros)
13. Porvarit (Les bourgeois)
14. Vanhanpojan bourree (La bourrée du célibataire)
15. Vanhojen rakastavaisten laulu (La chanson des vieux amants)
16. Lapset (Fils de...)
17. Yksin (Seul)
18. Seuraava (Au suivant)
19. Luutarhatango (Le tango funébre)
20. Sen tuhannen valssi (La valse á mille temps)
21. Rakastakaa (Quand on n'a que l'amour)

torstai 14. lokakuuta 2021

Seela Sella on Adolf Hitler pakahduttavan hienossa näytelmässä

Kuva: Kari Sunnari / TTT

Kun Kansallisteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto Hitler ja Blondi ilmoitettiin, olin innoissani. Korona pilasi kuitenkin orastavan esityskauden, enkä uskonut näkeväni esitystä. Toki siitä tarjottiin striiminä, mutta en erityisemmin lämpeä niille jos on kyse suomalaisesta esityksestä.

Esitys kuitenkin palasi Kansallisteatteriin nyt lokakuussa. En voi kyllin vahvasti painottaa, että tämä on nähtävä ennen kuin se on ohi. Oikeastaan on suuri pettymys, että näin mestarillinen esitys ei näytä toistaiseksi jatkuvan Kansallisteatterissa. Marraskuun alussa nähdään pari esitystä Tampereella, ja sitten se näyttää olevan siinä.

Vetoan tekijöihin ja tuottajiin: antakaa sen jatkua. Hitler ja Blondi on jotakin poikkeuksellista. Se ei ole vain hyvä esitys, se on tärkeä. Se on kaunis, kaikin puolin upeasti kirjoitettu ja valmistettu. Seela Sella tekee suurella varmuudella yhden uransa hienoimmista rooleista, eikä Tampereen Työväen Teatterin loistava Verneri Lilja jää näyttelijälegendan varjoon.

Sella näyttelee natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitleriä ja Lilja tämän saksanpaimenkoiraa Blondia. Hitler ja Blondi on nykyteatteria parhaimmillaan, vaikka ei varsinaisesti riko rajoja. Tai no, laadun rajoja kyllä, mutta nykyteatteriksi esitys on jopa melko perinteinen. Silti se tuo mieleeni Kristian Smedsin Mr Vertigon noin kymmenen vuoden takaa. En osaa oikeastaan sanoa edes miksi, ehkä se aiheutti niin suuren tunne-elämyksen.

Vuoden hienoimmasta näkemästäni lavastuksesta (ja puvustuksesta) vastaa Tarja Simone, valoista Eero Auvinen, äänistä Kyösti Kallio. Yhdessä he ja moni muu nostavat Michael Baranin teoksen täyteen loistoonsa.

Esityksessä kuullaan paljon musiikkia saksalaiselta avantgarde-säveltäjä Karlheinz Stockhausenilta, jonka pianoteoksia soittaa vuoroin Mariola Aniolek ja Niina Ranta.

Sanoin samaa Baranin toisesta mestariteoksesta Tyttö joka käveli mitä aion sanoa nyt Hitleristä ja Blondista: tässä on kansainvälistä potentiaalia. Näen paremmin kuin hyvin, että esitys kiertäisi maailmaa tällä kokoonpanolla, mutta myös sen että teksti jäisi klassikoksi. Kuvitelkaa kuinka hienoa olisi, jos näytelmän Hitler-roolista tulisi samanlainen kuin vaikka Kirsikkatarhan Firsistä tai Kuningas Learin nimiroolista: rooliin etsittäisi paikallinen ansioitunut (tässä tapauksessa nais-)näyttelijä, ja rooli olisi sulka ansioituneen taiteilijan hattuun.

Vaikka tiesin aiemmin kuinka monipuolinen ja merkittävä näyttelijä Sella on, muodonmuutos tuntui mahdottomalta. Siinä katsojien silmien edessä tämä 84-vuotias nainen muuttuu aikamme kylmäverisimmäksi murhaajaksi. Sella kuitenkin toi rooliin lämpöä, ja lähestyi hirmuhallitsijaa ymmärryksellä. Hän rakensi Hitleristä ihmisen, eikä turvautunut psykopaatin maneereihin.

Vierailin kuukausi sitten Lontoossa ja Windsorissa, ja näin kaksi näytelmää jotka sattumalta yhdistyvät omalla tavallaan Hitlerissä ja Blondissa. Theatre Royal Windsorissa katsoin Hamletin, jossa 82-vuotias Ian McKellen näytteli, perinteisesti nuoren miehen, Hamletin roolin. Lontoon Wyndham's Theatressa sen sijaan pyöri Tom Stoppardin natsi-Saksan nousua viennalaisten juutalaisten näkökulmasta kuvaava Leopoldstadt. Baranin näytelmä toimi näiden kahden näytelmän vastaparina mainiosti.

Tämän esityksen kohdalla tähdet ovat olleet oikeassa asennossa. Tämän esityksen pitäisi jatkua ikuisesti.

Kuva: Kari Sunnari / TTT