lauantai 22. helmikuuta 2020

Kaksijakoinen Humiseva harju herättää ajatuksia, mutta tarjoaa väkinäistä rakkautta

Kuva: Robert Seger
Emily Brontë (1818–1848) kirjoitti alle 30-vuotiaana yhden Britannian rakastetuimmista romaaneista. Humiseva harju (Wuthering Heights) julkaistiin vain vuosi ennen kirjailijan kuolemaa. Vaikka kyseessä on näin suuri klassikko, siitä on tehty maailmalla yllättävän vähän teatterisovituksia. Erityisesti jos vertaa lukemattomiin elokuvaversioihin.

Helsingin Kaupunginteatterissa nähtävä Humiseva harju on Jo Cliffordin sovitus 90-luvun puolivälistä. Huomioitavaa tässä on ehkä se, että näytelmä etenee kronologisesti lapsuudesta eteenpäin, eikä arvoituksellisemmin kuten kirja.

Minulla on suuria ongelmia katsoa sitä, kun aikuiset ihmiset näyttelevät teatterissa lapsia. Tätä hupia kesti noin 25 minuuttia. Ymmärrän sen ratkaisun, mutta en pidä siitä. Kohtauksista tulee usein huonolla tavalla tahattomasti humoristisia, eikä se oikein istu Humisevan harjun maailmaan.

Pian lapset kasvavat teineiksi tai nuoriksi aikuisiksi. Ainoa hahmo, joka herättää minkäänlaista sympatiaa on Heathcliff. Ja tunne säilyy melkein näytelmän loppuun asti, mikä tietysti on vähän huono muita hahmoja ajatellen. Jos ei siis välitä pätkääkään mitä heille tapahtuu.

Yksi ongelmista on siinä, että näytelmän tunnetila tuntuu olevan koko ajan sama, tasapaksu paatoksellisuus. En tiedä onko vika katsojassa, illan vedossa, vai ohjauksessa, mutta näyttelijöiden tunnetila tuntuu olevan sama esityksen alusta loppuun. Ja välissä tietysti jumpataan, kuten kotimaisessa teatterissa kuuluu.

Miksi kukaan ei ole keksinyt vielä tehdä teatterirakennusta, joka voisi päivisin olla punttisali kaikille ja iltaisin esitystanner? Pehmeitä patjoja, vähän sitä kehollisuutta ja kuperkeikkoja ja mitä muuta lihasten repimistä tahansa. En tiedä onko kohdeyleisönä ollut sitten tosiaan kaikki ne, jotka tulevat teatteriin katsomaan lähinnä sitä kuinka ihmiskeho yltää fyysisiin saavutuksiin. Ikään kuin rahalle saisi vastinetta silloin, kun näyttelijät näyttelevät sydämensä kyllyydestä palkkansa eteen.

Humiseva harju on onneksi niin loistava tarina, että mikäli sille pysyy uskollisena, se herättää varmasti ajatuksia. Heathcliff on yksi hienoimmista rooleista, jonka näyttelijä voi tehdä. Hän kokee vääryyttä lapsesta asti, rakastuu, menettää rakkaansa typeryyden vuoksi (ainakin tämän version mukaan, Catharine Earnshaw valitsee aseman ja rahaa hyvin selkeästi) ja muuttuu katkeraksi mieheksi.

Kuva: Robert Seger
Lopulta Heathcliff nousee, kostaa ja tekee saman mitä hänelle on aina tehty – joskin se fyysinen ja raadollisin kosto kohdistuu häneen, joka ei sitä ansaitse. Raaka maailma on ainoa, jonka Heathcliff tuntee. Hänen elämässään ei ole ollut muuta hyvää kuin Catharine, ja tämäkin pettää hänet.

Siitä tietysti voidaan keskustella, että onko Catharinella vastuuta Heathcliffistä? Ei tietenkään, mutta hänen ratkaisunsa olivat väärät jopa hänelle itselleen, eivätkä perustuneet muuhun kuin ahneuteen. Tässä näytelmässä ainakin tulee tunne, että kaikki muuta hahmot käyttävät Heathcliffiä vain peilinä ja syynä omaan pahaan oloonsa.

Tässä tulee tietysti myös rasismin ja pakolaisuuden näkökulma, jota ei esityksessä alleviivattu, mutta jonka sieltä melko helposti pystyy kyllä lukemaan. Catharinen veli vihaa Heathcliffiä, osin kyllä syystä, mutta ei kykene lapsena tai aikuisena samaistumaan orvon Heathcliffin kokemuksiin. Veli on itsekäs, kuten sisarensa.

Catharinena Oona Airola tekee mainion roolityön, kuten myös yltiökarismaattinen Markus Järvenpää. Tosin, olin näkevinäni hänen tulkinnassaan hieman liikaa Ralph Fiennesin kanavointia Peter Kosminskyn umpisurkeassa elokuvaversiossa (1992). Yhtä lailla Martti Manninen ja Sonja Pajunoja ovat loistavia Lintonin sisaruksina. Rauno Ahonen tekee hauskimman roolityönsä tohtorina – roolityö oli erittäin onnistunut muutenkin, koska en tunnistanut häntä Ahoseksi.

Lauri Maijalan ohjaus ei lukeudu hänen parhaimpiinsa, mutta toisaalta Maijala parhaimmillaan on mestarillinen, joten suotakoon tämä. Minulla oli hieman väkinäinen olo katsoessani Humisevaa harjua, mutta kaikki muuttui väliajan jälkeen. En aina pidä siitä, että epookki tuodaan nykyaikaan, mutta tässä sitä ei osannut odottaa!

Ensimmäinen puolisko tehtiin epookissa ja väliajan jälkeen aikakausi muuttui! Se ratkaisu oli loistava, enkä muista nähneeni vastaavaa aiemmin. Siitä (ilmeisesti Maijalalle, ei käsikirjoittajalle?) täydet pisteet. Tuo on juuri sitä, mikä tekee teatterista arvokasta. Mutta siinä kontrasti näkyi toisaalta rajuimmin: ennen väliaikaa hahmot eivät olleet uskottavia, eivät tuntuneet olevan kotonaan ja vasta väliajan jälkeen uskoin heihin.

Toinen ja ehkä tärkein asia, joka esityksestä jäi uupumaan on rakkaus. En uskonut Heathcliffin ja Catharinen rakkauteen. Kaikki oli päälle liimattua. Eikä se paatoksellinen juoksentelu humisevilla harjuilla tai oudot tanssimiset auta rakkauden rakentamisen illuusiossa.
Kuva: Robert Seger

perjantai 24. tammikuuta 2020

Idearikas kuvaelma Sapiens herää henkiin Kansallisteatterissa

Kuva: Katri Naukkarinen
Kansallisteatterin kekseliäs Sapiens on visuaalisesti komea näytelmä Yuval Noah Hararin menestyskirjasta Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016). Muun muassa tämä kirja on nostanut Hararin maailman tunnetuimpien kirjailijoiden ja tutkijoiden joukkoon.

On suuri ylpeyden aihe, että Kansallisteatteri on esittänyt kirjasta näyttämösovituksen ensimmäisenä maailmassa. Se on hieno osoitus siitä, että Suomessa teatteri voi toimia myös edelläkävijänä. Kyseessä ei ole perinteinen näytelmä, vaan pikemmin kuvaelma, jossa käydään läpi ihmisen historia.

Esitystä on erittäin kiinnostava seurata ja se toimii. Sapiensin ohjannut Minna Leino on tehnyt erittäin hyvää työtä. Leino on kunnostautunut tekemään näytelmiä, jotka eivät noudata perinteistä kaavaa. Hänen ohjauksensa eivät kuitenkaan mene pitkäveteiseksi sekoiluksi, vaan niissä on aina punainen lanka.

En pitänyt erityisen paljon hänen Kuningas kuolee -näytelmästään, mutta siinä oli ehdottomasti ansionsa. Sen sijaan Vanhat mestarit oli erinomainen ja loputtoman kiinnostava. Sapiens jatkaa tätä hankalien ja idearikkaiden teosten sarjaa saumattomasti.

Esityksen lavastus, puvustus ja valot ovat nappisuorituksia. Taiteilijat ovat saaneet venyä ja käyttää mielikuvitustaan ohjaajan kanssa. Visuaalisuuden lisäksi esitys myös kuulostaa hyvältä. Musiikkivalinnat ja toteutus ovat kaikin puolin tyylikästä ja kokonaisuuteen luontevasti istuvaa.

Avara luonto -dokumenteista tuttu Jarmo Heikkinen toimii kertojana – loistava idea! Periaatteessa Heikkinen on siitä syystä Sapiensin pääroolissa, vaikka siinä ei ole päärooleja. Sapiens on täysin ensemble-työ, eikä tunnetut näyttelijätkään ole tunnistettavissa etäännyttävien (ja hieman jopa pelottavien) maskien takaa.

Kansallisteatterin näyttelijöistä mukana on muun muassa Markku Maalismaa, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, sekä tanssija Johannes Purovaara ja W A U H A U S -ryhmä.

Esitys oli vaikuttava ja ehdottomasti suositeltava. Koska siitä on vaikea kertoa, olen päättänyt laittaa kaikki kuvat esityksestä isona tähän arvioon. Niistä saa ehkä hieman käsitystä siitä, millainen tapaus on luvassa. En usko, että Suomessa mikään muu teatteri olisi tätä teosta tehnyt.

Kuva: Katri Naukkarinen
Kuva: Katri Naukkarinen
Kuva: Katri Naukkarinen

Kaikkien aikojen parhaisiin näytelmiin lukeutuva Kauppamatkustajan kuolema on napakymppi

Kuva: Mitro Härkönen
Arthur Millerin suurin klassikko on myös yksi amerikkalaisnäytelmien kirkkaimpia teoksia. Kauppamatkustajan kuolema (Death of a Salesman, 1949) palkittiin aikoinaan Pulitzerilla ja parhaan näytelmän Tony-palkinnolla.

Palkinnot ja ylisanat ovat selvästi osuneet täysin oikeaan, sillä vielä 70-vuoden jälkeenkin näytelmä ravisuttelee ajankohtaisuudellaan maailmanlaajuisesti. Toki, jotkut yksityiskohdat ovat tietenkin vanhentuneita, mutta näytelmän ydin on edelleen tätä päivää, ehkä vielä laajemmassa mittakaavassa kuin koskaan ennen.

Ammatteja katoaa ja työn arvostus nousee sitä mukaan kun ihmisen arvostus laskee. Ihminen musertuu kaiken tämän alle. "Amerikkalainen unelma" alkaa hiipiä myös muihin yhteiskuntiin tuhoisin seurauksin. Unelmassa on tietysti näennäisesti kauniin ulkokuoren takana synkkä varjopuoli.

Ihminen voi olla mitä tahansa, jos tekee tarpeeksi lujasti töitä. Se on totta, jotkut voivat, jotkut onnistuvat. Suurin osa jää kuitenkin unelman ulkopuolelle. Joskus tavoitteet ovat liian suuria. Tai ehkä ne eivät koskaan olleetkaan tavoittelemisen arvoisia?

Kuva: Mitro Härkönen
Kauppamatkustajan kuolema kertoo Willy Lomanista. Loman haluaa sisukkaasti elättää perheensä itse, oman kunniansa kautta. Heikko työmenestys ajaa hänet kuitenkin burnoutin partaalle. Ongelma ei varsinaisesti ole itse työssä, vaan siinä, että töitä ei enää ole. Tai työ on, mutta siitä ei saa enää palkkaa, koska kukaan ei tarvitse sinua enää. Willy Loman painaa valtavasti töitä ilman korvausta työstään, koska hänen tulonsa perustuvat siihen mitä hän saa myytyä.

Hänen poikansa Biff on isänsä ylpeyden aihe, niin sanotusti "isän suosikki". Biffillä oli lupaava ura urheilun parissa, mutta viime vuosina poika on ollut isälle pettymys. Hän ei halua samoja asioita. Hänen veljensä Happy sen sijaan ei saa isänsä hyväksyntää, vaikka sitä on aina kaivannut.

Linda Loman on miehensä tukena kaikissa vastoinkäymisissä ja yrittää pitää perheen, mutta ennen kaikkea Willyn pään koossa. Willy alkaa kärsiä vainoharhoista ja keskustelee jatkuvasti edesmenneen esikuvansa, veljensä Benin kanssa.

Näytelmässä on niin paljon upeita yksityiskohtia ja näkökulmia joihin tarttua. On Millerin terävät havainnot kapitalismista ja sen mahdottomuudesta, aina herkullisista ja hankalista perhesuhteista, jotka Kauppamatkustajan kuolemassa kulminoituvat isän ja hänen poikiensa välisiin suhteisiin.

Mika Myllyahon ohjaama versio oli paras näkemäni ensi-ilta viime vuodelta. Tämä on juuri se klassikko, joka resonoi ajassamme parhaalla mahdollisella tavalla. Vieressäni istunut vanhempi mies kyynelehti, kuten myös minä. Ei haitannut, vaikka välillämme oli noin 50 vuotta ikäeroa, koska näytelmässä on samaistumispintaa sukupolvelta toiselle.

Kauppamatkustajan kuolemassa yksi tärkeimmistä asioista on sen roolitus. Roolit ovat erittäin vaativia, eikä kuka tahansa pysty kannattelemaan rikkaita hahmoja. Hannu-Pekka Björkman on loistava Willy Lomanina, mutta ei kukaan varmasti muuta odottanutkaan. Intensiteetti, harhat ja epätoivo löytyvät Björkmanin silmistä.

Happyn roolin näyttelee loistavasti Samuli Niittymäki, eikä Biffiä erittäin hienosti tulkitseva Aku Hirviniemi jää yhtään Niittymäen varjoon. Niittymäki ja Hirviniemi ovat kumpikin loistavia näyttelijöitä, joita soisi näkevän näin näkyvissä ja vakavissa rooleissa useamminkin. Näytelmässä nähdään myös aina karismaattiset Kristiina Halttu ja Jukka-Pekka Palo.

Kuva: Mitro Härkönen

tiistai 10. joulukuuta 2019

Vuoden kohokohdat: Rakkautta ja anarkiaa ylitti itsensä – vahvempana kuin koskaan!

The Lighthouse
Rakkautta ja anarkiaa -festivaali vuosimallia 2019 oli ohjelmistonsa puolesta valtavan positiivinen yllätys. Yllättipä festivaali myös yleisönsä puolesta, sillä kaikki näytökset joihin osallistuin olivat melkein täynnä. Sellaista näkyä ei voi kun ihailla.

Tänäkin vuonna festivaalilla nähtiin suurempien elokuvien lisäksi komeita indie-helmiä ja hienoja dokumentteja. Katsoin yhteensä 25 elokuvaa R&A:n ohjelmistosta joko ennen tai jälkeen festivaalin. Osasta kirjoitin lyhyen arvion Episodiin.

Olen osallistunut R&A:han nyt jo useamman vuoden ajan. Mielestäni tämä vuosi on ollut tähän mennessä kaikkien aikojen paras. Käyn elokuvat nyt läpi pienissä osioissa.

Dokumentit

System Crasher
Heartbound: A Different Kind of Love Story ja Jonathan Agassi Saved My Life kuuluivat kehnoimpiin näkemiini dokkareihin. Periaatteessa elokuvien tyylissä ei ollut vikaa, ne vain olivat niin täysin perinteisiä ja kerronnaltaan ehkä hieman laiskoja noustakseen erityisen kiinnostaviksi tapauksiksi.

Show Me the Picture: The Story of Jim Marshall ja What She Said: The Art of Pauline Kael ovat sarjan kelvot dokkarit. Jim Marshall oli kuuluisa rocktähtien valokuvaaja ja Pauline Kael arvostettu kriitikko – eli periaatteessa jo heidän henkilöidensä puolesta dokumenttien valmistus oli vain ajan kysymys. Molempia tosin vaivaa sama ongelma kuin ensiksi mainittuja. Ne ovat hieman turhan perinteisiä.

Perinteiseksi ei sen sijaan voi sanoa Anna Odellin kokeellista dokudraamaa X&Y, joka sekoittaa faktan ja fiktion perinpohjin keskenään. Elokuvassa nähdään Mikael Persbrandt ja jopa Ville Virtanen. Se on hauska katsanto kuinka taiteilijat toimivat kummallisessa projektissa, mutta selvennettäköön, että kyseessä on käsikirjoitettu elokuva. Tosin, erikoinen sellainen.

Miles Davis: Birth of the Cool oli aiheensa näköinen ja pätevä kertomus kaikkien aikojen parhaasta jazzmuusikosta. Henkilökohtainen suosikkini festivaalilla oli kuitenkin Stieg Larssonista kertova Mies, joka leikki tulella. Dokkari oli siitä erinomainen, että se ei keskittynyt Larssonin kirjailijanuraan, vaan toimittajuuteen ja äärioikeistotutkimuksiin. Ehdoton suositus. Olisin suonut dokumentin tulevan myös laajaan levitykseen, mutta niin ei valitettavasti käynyt.

Yksi parhaita dokumentteja festivaalilla (ja ehkä koko vuonna) oli Celebration. Elokuva pysyi noin 10 vuotta piilossa yleisön silmiltä, koska muotisuunnittelija Yves Saint Laurentin työpari ei tahtonut elokuvan tulevan julki. Celebration keskittyy muotisuunnittelijan viimeiseen näyttelyyn ja näyttää julkisuutta karttaneen mestarin työssään. Dokumentaarinen materiaali on todella harvinaista herkkua, ja materiaali on hienosti koostettu. YSL ei antanut paljoa haastatteluja elämänsä aikana, saatika osallistunut mihinkään kekkereihin.

Kotimaiset herkut

Festarilla oli laadukas kotimaisten elokuvien sarja. Toki sieltä löytyi heikompia lenkkejä, kuten Once Upon a Time in Sad Hill (joka tosin on yksi parhaiten kuvatuista elokuvista tänä vuonna), sekä ehkä vuoden huonoin kotimainen, Sofi Oksasen romaaniin pohjautuva pökäle Baby Jane.

Tosin, jos Baby Jane sai näytöksen, onneksi sai myös vuoden paras suomalaiselokuva, josta tuonempana lisää. Keskitasolla keikkuu oikeastaan vain Klaus Härön Tuntematon mestari, joka on kelpo kaikin puolin. Juice ja Ihmisen osa tosin edustavat parempaa sarjaa, mikä osaltaan ajaa Härön unohduksiin.

Koirat eivät käytä housuja. Vuoden... toiseksi paras kotimainen elokuva. Yksi parhaista silti, kun tarkastellaan useiden vuosien aikaväliä. JP Valkeapään erinomainen elokuva ansaitsee kaiken ylistyksen jota se saa. Elokuva on jotakin sellaista, jota Suomessa ei oikeastaan olla aiemmin nähty. Se on rohkea, omalaatuinen, kosiskelematon ja raaka.

Aurora
Sen sijaan Miia Tervon Aurora on mielestäni vuoden paras kotimainen elokuva. Eikä vaan vuoden kotimainen, yksi vuoden parhaista elokuvista yleisesti. Mimosa Willamo on loistava, kuten teoksessa kaikki. Elokuva on feministinen, mutta ei teennäisesti, vaan puhtaasti. Elokuvalla on vahva sanoma, mutta sitä ei olla tehty väite edellä. Siinä on niin paljon muutakin. Se on raikas ja luulen, että moni nuori voi elokuvaan samaistua.

Haisulit

Muutaman haisulinkin ehdin katsoa. Jokainen tosin yllätti ja sai minut surulliseksi. Norjalaisessa parisuhdedraama DUssa oli hieno lähtökohta, mutta tuskallinen toteutus. Kuvaus oli hienoa, mutta kappas, täysin yliviritettyä. Ohjaaja on ammatiltaan kuvaaja, ja hän piti myös huolen siitä, että jokainen kuva elokuvassa on itsetarkoituksellisesti taiteellinen. Puhdasta paskaa. Paikoin ihan seksikäs.

Blinded by the Light. Bruce Springsteenin musiikkiin pohjautuva kertomus nuorukaisesta, joka hurahtaa Pomon musiikkiin ja saa siitä voimaa. Voi hyvä luoja. Paikoin ihan jees, mutta myötähäpeämittari nousee välillä korkealle. Kuinka paljon tanssia ja elämäniloa ja teennäisyyttä voi kaksituntinen elokuva sisältää? Ei Mamma Mia! ole täydellinen, mutta mestarillinen tähän verrattuna.

Ja tämä. Legendaarisen Kenneth Branaghin Shakespeare-elämäkerta All Is True. Rakastan Shakespearea, rakastan Branaghia. Mitä tapahtui All Is Truessa? Puuduttavaa paskaa. Nukahdin ja koin kuumehoureisia tuntemuksia. Harvoin elokuva saa sellaista kärsimystä aikaan.

Väliinputoajia

Yorgos Lanthimosin lyhytelokuva Nimic on todella hieno tanssiteos. Jäi vain hieman muun ohjelmiston jalkoihin. Sibyl oli ihan kiva elokuva, joka ei jättänyt oikein minkäänlaista muistikuvaa. Jumalan armosta on suuresti ihailemani (kerran haastattelemani!) Francois Ozonin uusin. Oikein hyvä elokuva, joka oli matkalla kadottanut Ozonille tyypillisiä piirteitä. Elokuva oli perinteisempi kuin Ozonin aiemmat elokuvat. Siinä ei sinänsä ole mitään haittaa, mutta niin hyvä elokuva kuin se olikin, siltä olisi toivonut hieman enemmän.
Queen of Hearts

Herkkupalat

Herkkupaloja, eli niin sanotusti mestariteoksia, löytyi jopa neljä katsomistani ulkomaalaisista elokuvista. Saksa, Ranska, Yhdysvallat ja Tanska tarjoavat ne elämykset.

The Lighthouse myi hetkessä loppuun Bio Rexin suuren salin. Eikä ihme: elokuva oli kuten odottaa saattaa erikoinen, hauska ja erittäin tyylikäs. Robert Eggers todella on yksi tämän päivän kiinnostavimmista ohjaajista. Robert Pattinson ei ole koskaan ollut parempi, ja Willem Dafoe oli sanalla sanoen loistava.

Céline Sciamman upea Cannes-menestyjä Nuoren naisen muotokuva oli ehkä koko festivaalin paras elokuva. Katsoja rakastaa, elää ja tuntee hahmojen mukana. Noémie Merlant ja Adéle Haenel tekevät hengästyttävän hienoa työtä.

Tanskalainen Queen of Hearts palkittiin Pohjoismaisen neuvoston palkinnolla vastikään, eikä mikään ihme. Myös se on yksi vuoden parhaista elokuvista raskaalla aiheellaan, johon on löydetty poikkeuksellisen tuore näkökulma. Ei ole mitään perustetta, miksi May el-Toukhyn elokuva ei päässyt suurempaan levitykseen Suomessa. Trine Dyrholm loistaa.

Sitten on tietysti aina System Crasher. Nora Fingscheidtin ohjaama elokuva lienee myös yksi vuoden parhaista elokuvista kaiken kaikkiaan. Rooleissa loistavat nuori Helena Zengel ja Albrecht Schuch. Yksi koskettavimmista koskaan näkemistäni elokuvista. Kokemus oli niin suuri, että en usko katsovani sitä koskaan uudestaan. Tekee liian kipeää.
Nuoren naisen muotokuva

Pieni merenneito on hieno – mutta vaadimme Suuri Ursula -musikaalin!

Kuva: Robert Seger
Helsingin Kaupunginteatterin uusin suursatsaus on koko perheen Disney-musikaali Pieni merenneito. Esitys nähtiin vuonna 2008 Broadwaylla. Käsikirjoituksen on kirjoittanut Tony- ja Pulitzer-palkittu Doug Wright.

Pienen merenneidon musiikista vastaa alkuperäisestä Disney-elokuvasta tutut Alan Menken ja Howard Ashman, sekä Glenn Slater, joka paikkaa edesmennyttä Ashmania laulujen sanoittajana.

Millainen Pieni merenneito sitten on? Se on viihdyttävä ja visuaalisesti näyttävä. Meri on tuotu näyttämölle erittäin tyylikkäästi – kerrankin animointi toimii teatterissa visuaalisena elementtinä. Se tuo merelle uudenlaista vakuuttavuutta, vain sopivasti modernisoiden.

Lavastus ja puvustus on toteutettu hienosti viimeistä yksityiskohtaa myöten. Meren maailmaa yhtälailla hienosti luovat tietysti myös näyttelijät ja tanssijat, jotka esiintyvät erilaisina merenelävinä taidokkaasti. Merihevoset sulattivat sydämeni, ankeriaat erittäin kekseliäitä.
Kuva: Robert Seger

Esityksen ongelmiin lukeutuu kuitenkin se, että kaikki ulkoiset elementit ja toinen toistaan erikoisemmat sivuhenkilöt syövät pääparin fokusta. Arielin ja prinssi Erikin suhde on melkein jopa tylsä. Osin siksi, että ponnettomat hahmot ovat melko huonosti kirjoitettu.

Siihen ei tosin kiinnitä paljoa huomiota, koska show'n varastaa Arielin blondi-sisko (en tiedä kuka ansaitsee krediitit, mutta kiitos, aivan ihana hahmo) ja tietenkin Sanna Saarijärven upea, upea, upea Ursula. En muista milloin olen nähnyt teatterilavalla viimeeksi näin jännittävän ja onnistuneen tulkinnan näin herkullisesta pahiksesta. Saarijärvi varastaa lonkeroineen kaikki kohtaukset, joissa on mukana.

Myös kaikki Ursulan laulut innostavat aivan eri tavalla kuin suurin osa muista lauluista. Listalta poislukien Lääpällään (She's In Love), Aalloissa siis... Siis Jää syvyyksiin? (Under the Sea saanut uuden suomennoksen, joka omaan korvaani ei kuulosta oikealta), sekä hillitön Les Poissons.

Monin paikoin tuntui siltä, että Disney yrittää epätoivoisesti toistaa yli 20 vuotta pyörineen The Lion King -musikaalin menestyksen, mutta turhaan. Tyylillisesti Pienessä merenneidossa on paljon samaa, mutta juuri siksi se jää väliinputoajaksi.

Mutta kuten alussa totesin, Pieni merenneito on aikansa arvoinen seikkailu, josta tulee varmasti nauttimaan koko perhe. Kaikki on laitettu peliin, ja se on kannattanut. Huomasin itsekin välillä eläväni esitystä mukana. Shout out vielä lopuksi Martti Mannisen äänelle, Annamaria Karhulahden preesensille ja Mikko Vihman abseille.

Uskon, että Suomessa mikään muu teatteri ei olisi pystynyt tekemään näin hienoa versiota musikaalista, kuin Helsingin Kaupunginteatteri. Lasten iloinen nauru ja puhdas innostus todisti sen.

Kuva: Robert Seger

maanantai 6. toukokuuta 2019

Helsinki Lit tulee taas - Muistoja viime vuodelta ja katse tulevaan!

Kuva: Saara Autere
Vuosi on taas vierähtänyt edellisestä Helsingin kansainvälisestä kirjallisuusfestarista, Helsinki Litistä. Savoyssa järjestettävä kaksipäiväinen festivaali täyttää tänä vuonna jo viisi vuotta. Vuonna 2017 koin tapahtuman ensimmäistä kertaa.

Entä viime vuonna? Mistä Helsinki Lit koostuu? Mitä on odotettavissa tänä vuonna?

Helsinki Lit on kaksipäiväinen festivaali, jonka molemmat päivät jakautuvat kahteen osaan. Lyhyt tauko seuraa noin päivän puolessa välissä, jolloin ensimmäinen satsi kirjailijoita signeeraa kirjojaan. Kirjailijahaastatteluja on yleensä kolme ennen ja kolme jälkeen tauon ja ensimmäisenä päivänä lopuksi on myös konsertti.

Tapahtuman luonteeseen kuuluu se, että suomalainen kirjailija haastattelee vieraskielistä kirjailijaa. Tarkoitus olisi luoda elävä keskustelu, mutta usein se jää haastatteluksi. Toisten vieraiden kohdalla parempi niin, toisten kohdalla toivoisi aiheiden monipuolisempia käsittelyjä. Toisaalta kotimaisia kirjailijoita kuulemme koska tahansa, vierailijoita mahdollisesti vain tämän ainoan kerran, joten siinä on puolensa.

Useimmiten tapahtuma alkaa ruotsinkielisellä keskustelulla, viime vuonna Kjell Westö haastatteli Johannes Anyrua teoksesta He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S), jonka jälkeen siirryttiin luontevasti toisen ruotsalaiskirjailijan haastatteluun, kun tämän vuoden juontaja Jani Toivola haastatteli englanniksi Golnaz Hashemzadeh Bondea teoksesta Olimme kerran (Otava).

Yksi päivän ja koko festivaalin kiinnostavimpia keskusteluja oli Sofi Oksasen ja virolaisen elokuvantekijä-kirjailija Ilmar Taskan välillä. Taska kertoi kirjastaan Pobeda 1946 (WSOY), virolaisuudesta, avasi näkemyksiään Virosta maana, sekä suhteita Venäjään ja venäläisiin. Oksanen veti keskustelua mainiosti, antaen riittävästi tilaa paikoin hyvin hauskallekin Taskalle.

Ilmar Taska (Kuva: Saara Autere)
Tauon jälkeen oli argentiinalaisen Samantha Schweblinin vuoro, kun esiteltiin yksi kirjoista suosituimmaksi osoittautunut Houreuni (Like). Kirjailijahaastatteluista viimeiseksi jäi Juha Hurmeen show, kun hän haastatteli norjalaista Morten Strøksnesia Merikirjasta (Gummerus). Ensimmäiseltä päivältä Merikirja on Houreunen lisäksi toinen, josta edelleen kuulen puhuttavan.

Strøksnes ei tuntunut ymmärtävän hirveän hyvin Hurmeen huumoria. Paikoin haastattelun aikana minusta tuntui siltä, että norjalainen luuli Hurmeen pitävän häntä pilkkanaan, kun Finlandia-palkittu kirjailija puhui rallienglantiaan ja lyhyitä, hauskoja toteamuksiaan. En tiedä kuinka hyvin Hurmeen pätevyys Suomen yleisenä viisaana miehenä välittyi norjalaiselle kollegalle, mutta väliäkö sillä. Haastattelu oli erittäin hauska ja yleisö nauroi valtavasti, vaikka haastattelu olikin hyvin erilainen mitä Strøksnes alunperin oli varmaan ajatellut.

Illan päätti Berlin Sound Poets, jota kuuntelin hetken. Lauantai räjähti käyntiin jo yhdeltä päivällä, mutta Siivouspäivän vuoksi päivän alkuosa ehti mennä ohi. Onneksi Yle tekee poikkeuksellista työtä Helsinki Litin kanssa, ja haastattelut ovat live streamauksen jälkeen katsottavissa Yle Areenasta.

Ehdin Jarl Hellemann -käännöskirjapalkinnon jakoon, joka jaetaan vuosittain Helsinki Litissä. Vuoden parhaaksi käännökseksi valittiin Arto Schroderuksen suomentama järkäle, Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä (Tammi). Keltainen kirjasto on vuosittain vahvoilla kisassa, tänäkin vuonna ehdokkaina on kaksi KK:n kirjaa.

Domenico Starnone (Kuva: Saara Autere)
Palkinnonjaon jälkeen italialainen Domenico Starnone sai naiset sekaisin. Hän oli juuri kirjoittanut kirjan Solmut (WSOY) ja keskusteli siitä festivaalin vetäjän Philip Teirin kanssa. Miksi Starnone sai erityisesti naiset sekaisin?

Hän on naimissa napolilaisen kääntäjän Anita Rajan kanssa, jota veikataan naiseksi Napoli-sarjan kirjoittaneen Elena Ferrante -salanimen takana. Kuulin monen kuiskivankin ja jopa suoraan kysyneen Ferrantesta Starnonelta. Tietyissä yhteyksissä myös Starnonea on veikattu Ferranteksi.

Itselleni festivaalin tärkein kohtaaminen oli, kun Sirpa Kähkönen haastatteli tanskalais-norjalaista Keltaisen kirjaston kirjailijaa Kim Leineä, jonka uusin teos Kuilu (Tammi) sijoittuu osin Suomeen ja sisällissodan aikaan. Tänä vuonna Leine vierailee myös Suomessa, vaikka vierailu ei liitykään syksyllä julkaistavaan uutuuteen Punainen mies, musta mies (Tammi).

Keskustelussa hän kertoi sodan kiehtovan häntä, vaikka vahvasti pasifisti onkin. Kun kohtasin Leinen signeerauspöydällä, hän oli erittäin ystävällinen ja lämminhenkinen. Hän omisti Kuilun minulle ja kysyi miksi kieleksi haluan terveiset - englanniksi, tanskaksi vai norjaksi.

Illan päätti kahden feministin Ebba Witt-Brattströmin ja Koko Hubaran keskustelu.

André Aciman
Tänä vuonna tärppään seuraavia: ensimmäisenä päivänä kuullaan Pascal Engmanin ja Li Anderssonin keskustelu, aiheena varmasti entisen Expressen-toimittajan esikoisteos Patriootit (WSOY), joka on ilmeisesti jonkinlainen dekkari. Dekkarit eivät kiinnosta, mutta Andersson sitäkin enemmän.

Sen jälkeen on luvassa Vietnamissa syntyneen, kanadalaisen Kim Thuyn haastattelu omaelämäkerrallisesta romaanista Ru (Gummerus). Ehdottomasti yksi niistä keskusteluista jotka kiinnostavat eniten.

Päivän ja festivaalin odotetuin nimi on kuitenkin André Aciman teoksellaan Kutsu minua nimelläsi (Tammi). Acimanin kynästä on lähtöisin teos, josta muokattiin menestyselokuva Call Me by Your Name, joka oli yksi sen vuoden suurimpia suosikkejani. Kirjoitin elokuvasta arvostelun Film-O-Holic.comiin aikanaan.

Astrid Swanin koskettavan haastattelun luin Helsingin sanomista joku aika sitten, ja myönnän että hänen haastattelunsa ja konserttinsa kiinnostaa myös.

Jälkimmäisenä päivänä eniten odotan lähinnä islantilaista Sjónia, joka on sanoittanut Björkin tuotantoa ja jonka uusi CoDex 1962 (Like) on vastikään julkaistu. Hänen lisäkseen, päivän odotetuimpana kirjailijana, on brittiläistynyt kanadalainen Rachel Cusk, jonka Ääriviivat-trilogia (S&S) on yhtä osaa vaille suomentamatta.

Helsinki Lit järjestetään Savoyssa 17.-18.5.2019. Kuvat viime vuodelta Saara Autere.

Minä ja Kim Leine (Kuva: Saara Autere)

perjantai 3. toukokuuta 2019

Lauri Maijalan Kirsikkatarha on mestarillinen ja eheä elämys

Kuva: Stefan Bremer

Olen nähnyt Anton Tsehovin Kirsikkatarhan kaksi kertaa aiemmin. Ensimmäisen kerran lahtelaisessa Teatteri Vanhassa Jukossa 2010 ja toisen kerran Kansallisteatterissa 2013. Jälkimmäinen on yksi huonoimmista koskaan näkemistäni esityksistä, ensimmäisestä ei jäänyt kummoista muistijälkeä.

Näytelmäteksti on myös tuttu. Silti olen aina rankannut Kirsikkatarhan (tai suomennoksesta riippuen Kirsikkapuiston) Tsehovin tylsimmäksi näytelmäksi. Kolmas kerta siis toden sanoo.

Halusin nähdä Helsingin Kaupunginteatterin tulkinnan useasta syystä. Mainonnan graafinen ilme on ehkä hienointa mitä olen Kaupunginteatterilta nähnyt. Roolitus on kova. Olen kuullut esityksestä suorastaan ylistäviä kehuja. Ja tietysti Lauri Maijala. Maijalalta näin vuonna 2010 myös Teatteri Vanhassa Jukossa vierailuesityksen BB-Vanja-eno, joka on yksi parhaita koskaan näkemiäni esityksiä.

Kaupunginteatterin Kirsikkatarhaa on jäljellä enää yksi esitys, ja haluan vedota kaikkii lukijoihin: varatkaa liput mitä pikimmiten. Maijalan Kirsikkatarha on suorastaan mestarillinen, eheä, koskettava ja kaikin puolin onnistunut kokonaisuus.

Kirsikkatarha kertoo omistajuudesta, rahasta, perheestä ja perinnöstä, rakkaudesta, menetyksestä - oikeastaan kaikesta. Huolettoman Ranevskajan ja hänen lähipiirinsä todellisuuden välttely ja elämäntapa käy kalliiksi. Myös sydämellisyydestä saa maksaa kovan hinnan. Luopuminen on yksi vaikeimmista asioista, joita ihminen joutuu tekemään.

Nykypäivänä siitä voi lukea paljon kapitalismin näkökulmasta: kaikki kaunis ja merkityksellinen pilkotaan, koska on pakko saada rahaa. Jotta jotakin voi säilyttää, se täytyy tuhota. Kapitalismi ei kumartele historian tai kauneuden edessä, eikä sillä ole herraa. Kapitalismi on oma herransa, säälimätön ja epäinhimillinen.

Kuva: Stefan Bremer
Heidi Herala tekee elämänsä roolin Ranevskajana, ja oikeastaan yhden parhaista roolitöistä mitä olen viime vuosina nähnyt. Jos Suomessa jaettaisi Tony- tai Olivier-palkintoja, Herala saisi tämän vuoden pystin.

Samaten oli raikasta nähdä Eero Saarinen ja Jouko Klemettilä kerrankin kunnon rooleissa. Tosin, edelleen heitä kaivattaisi vielä suurempiin rooleihin ja mahdollisesti oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. On surkeaa, että niin loistavia näyttelijöitä kuin Heralaa, Saarista ja Klemettilää rankaistaan keskinkertaisilla farsseilla ja "elämänmakuisella" viihteellä.

Emilia Sinisalon Varja oli kiinnostava, samoin Chike Ohanwen Lopahin. Paikoin kuitenkin Seppo Maijala varasti show'n loistavalla tulkinnallaan Firsinä, joka onkin roolina ansaittu kunnianosoitus mestarille.

Näkemyksellinen visuaalisuus ansaitsee kiitosta myös kaikin puolin: Janne Vasaman lavastus, Tiina Kaukasen pukusuunnittelu, sekä Mika Ijäksen valot loivat suorastaan upean ja luontevan miljöön Maijalan Kirsikkatarhaan. Nappisuoritus.

Eikä esityksestä voi puhua ilman sen loistavaa musiikkia, jonka sävellyksestä vastaa Lauri Porra ja musisoinnista jompi kumpi, varmasti yhtä hyvistä, kokoonpanoista.

Tämä on raikas tuulahdus Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon. Klassikoita on aina syytä esittää, mutta ei vain sen vuoksi että halutaan tehdä klassikko. Täytyy olla raudanlujaa näkemystä ja syy tehdä. Maijalalla oli syy.

Kuva: Stefan Bremer