Esko Salminen / Kuva: Tapio Vanhatalo |
Miller tunnetaan parhaiten
klassikostaan Kauppamatkustajan kuolema. Melkein 20 vuotta sen
jälkeen Miller kirjoitti Hinnan, joka on jäänyt yllättävän
vähälle huomiolle ottaen huomioon kuinka hieno teksti se on.
Mielestäni on muuten erikoista, että näytelmä sai kantaesityksensä
Suomessa samana vuonna kuin Broadwaylla – Edvin Laine ohjasi sen
tuoreeltaan Kansallisteatteriin 1968.
Kuinka Westerberg sitten onnistui
Hinnan tulkitsemisessa 50 vuotta myöhemmin? Esityksen lipuista
tullaan taistelemaan hampaat irvessä, sillä kyseessä on
poikkeuksellisen terävä ja hieno - merkittävä esitys ajastamme. Hinta on yksinkertaisesti
nähtävä.
Pääosin se kertoo perhesuhteista ja rahasta. On
itseasiassa häkellyttävää, kuinka ajankohtainen tämä
kapitalismia kritisoiva kolmituntinen puhenäytelmä onkaan.
Huonekalukauppias Solomon yrittää, ammattilleen luontaisesti, saada halvimmalla mahdollisella hinnalla poliisi Victorin ja lääkäri Walterin
vanhempien jäämistön – koska eihän kukaan halua vanhoja,
laadukkaita ja kestäviä huonekaluja, koska ne ovat ikuisia. Liian
käytännöllisiä, niistä ei pääse eroon.
Kertakäyttökulttuuri ja
shoppailu löi läpi. Kapitalismi sai lyötyä tuhlauksen läpi
ihmisten alitajuntaan, osaksi kulttuuriamme ja jokapäiväistä arkea. Kuluttaminen lisää onnea. Hyvin tätä
päivää, eikö totta?
Rahan lisäksi näytelmä käsittelee
perhesuhteita ja eri teitä joita ihminen voi valita. Uhrauksia ja
niiden vaikutusta omaan ja toisten elämiin. Miksi veljekset Victor
ja Walter eivät ole olleet yhteydessä 16-vuoteen? Miksi toinen elää
mukavasti ja toinen joutuu kituuttamaan vaimonsa kanssa? Mitä
valinnat lopulta merkitsevät?
Kuva: Tapio Vanhatalo |
Moni kritisoi puhenäytelmiä
yleensäkin, että ”puhuvat päät siellä vain puhuvat”.
Se on ollut omassa teatterihistoriassanikin muiden kirosana. Puhuva pää. Olen aina ollut erimieltä. Puhenäytelmissä on usein eniten substanssia. Hinta olisi aivan yhtä hyvin voinut olla Westerbergin itsensä kirjoittama, sillä hänen omat näytelmätekstinsä ovat lyömättömiä.
Ja vielä mitä puhuviin päihin tulee, ei se juokseminen, hikoileminen ja räkiminen mitään näyttelijäntaidetta ole. Se voi olla sitä, mutta se ei riitä. Täytyy olla uskottava. Täytyy osata näytellä. Jos tämä olisi reality-sarja Yllytyshullusta tehty näytelmä, voisi sanoa että näyttämöllä nähdään Reka, Reka, Reka ja Reka – ja kaikki näyttävät kuinka temppu tehdään.
Ja vielä mitä puhuviin päihin tulee, ei se juokseminen, hikoileminen ja räkiminen mitään näyttelijäntaidetta ole. Se voi olla sitä, mutta se ei riitä. Täytyy olla uskottava. Täytyy osata näytellä. Jos tämä olisi reality-sarja Yllytyshullusta tehty näytelmä, voisi sanoa että näyttämöllä nähdään Reka, Reka, Reka ja Reka – ja kaikki näyttävät kuinka temppu tehdään.
Kinnunen tekee yhden uransa
hienoimmista suorituksista. Olen iloinen, että häntä ei taas nähdä
farssissa. Draama tuo niin paljon uusia puolia näyttelijöistä
esiin. Ja olen nähnyt häntä draamassa ennenkin – tämä yhtälö
toimii, mutta siitä saa nauttia liian harvoin.
Aho on yksi Suomen parhaista
näyttelijöistä, eikä petä tälläkään kertaa. Seppo tuo
Estherin roolissa näytelmään kaivattua syvyyttä ja näkökulmaa,
jota ilman Hinta jäisi mahdollisesti hyvinkin heppoiseksi.
Kuva: Tapio Vanhatalo |
Täytyy myös huomioida erittäin onnistunut lavastus ja puvustus (Antti Mattila), sekä valaistus (Kalle Ropponen, joka teki upeat valot myös Turun Viimeiseen laivaan). Harvoin olen nähnyt yhtä upeaa valomestaria kuin Markus Schaffter. On sanomattakin selvää, että pukijana toimiva Essi Huovila on hengästyttävän upea.
Hinnan käsiohjelma ja koko tuotanto myös näyttää erittäin hyvältä - uskottavaa, aivan kuin Lontoossa suorastaan. Tätä lisää. Ei teatterimainosten ja käsiohjelmien tarvitse näyttää muovisilta, teennäisiltä ja rumilta fontti-revittelyiltä, ne voivat myös olla tyylikkäitä ja luokseen kutsuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti