lauantai 12. marraskuuta 2022

Innocence on elämäni suurimpia kulttuuritapauksia

 

Kuva: Ilkka Saastamoinen / Suomen Kansallisooppera

Taideteos synnyttää parhaimmillaan katsojissaan tunteita. Olen kokenut elämäni aikana lukuisia upeita taide-elämyksiä, jotka ovat naurattaneet, itkettäneet – kauhistuttaneetkin. Se, mitä koin Suomen Kansallisoopperan Innocencen jälkeen oli kuitenkin jotain ainutlaatuista.

En muista, milloin henkeni olisi salpautunut niin, että en saa aplodeissa äännähdystäkään suustani. En saanut kurkustani ulos mitään. Kyyneleet valuivat poskillani. Innocence oli iskenyt minuun täydellä voimalla. On varhaista sanoa, voisiko kyseessä olla kaikkien aikojen väkevin taidekokemukseni, mutta se on varmasti kärkikahinoissa.

Historiani oopperan kanssa ei ole pitkä – olen kuunnellut yksittäisiä silloin tällöin, mutta olen paikan päällä käynyt ennen Innocencea vain kahdesti: Aidassa ja Madama Butterflyssa. Molemmat ovat niin sanottuja standardeja, klassikkoja, joita esitetään jatkuvasti ympäri maailmaa.

Innocence on tuore tapaus. Ensi-ilta oli vuonna 2021 Aix-en-Provencessa, jossa se sai haltioituneen vastaanoton. Esitystä kehuttiin mestariteokseksi ja siitä puhuttiin vuoden oopperatapauksena.

Sävellyksestä vastaa nykysäveltäjien arvostetuimpiin lukeutuva Kaija Saariaho, joka vietti tänä vuonna 70-vuotisjuhlaansa monipuolisin menoin. Pääsin katsomaan Musiikkitalon juhlakonsertteja, sekä tietysti hankin hänen tuoreen elämäkertansa, Pekka Hakon Kristallista savuksi – Kaija Saariahon maailma (Otava, 2022).

Libretto on Sofi Oksasen käsialaa. En tunne hänen töitään kovin syvästi, mutta on turvallista sanoa, että pelkistetty ja dramaattinen Innocence lukeutuu hänen suurten mestariteostensa joukkoon.

Ooppera kertoo traumoista, elämästä ja kuolemasta, menetyksestä, tuskasta ja surusta. Tunteet teoksessa ovat kollektiivisia, mutta samalla yksityisiä. Henkilöhahmoja on paljon, ottaen huomioon oopperan lyhyen keston: tunti ja 45 minuuttia.

Ooppera kulkee kahdessa aikatasossa: nykypäivän häissä ja takaumien tragediassa, kouluammuskelussa. Tapahtumat yhdistyvät tavalla, jota ei ehkä odottaisi. Aina, kun kuvittelee tietävänsä mitä seuraavaksi tapahtuu, Innocence vetäytyy vielä syvempiin vesiin. Se on oopperan suuri etu ja lahja katsojalle. Ennalta-arvaamattomuus tekee teoksesta nokkelan ja aina kiinnostavan seurata.

Lavastus on mitä upein ja idearikkain kaikessa yksinkertaisuudessaan – aikatasot näkyvät myös tässä talossa, joka toimii kahden tapahtuman näyttämönä sulavasti.

Esiintyjät ovat poikkeuksellisen vakuuttavia. Monesti pelkään, että esiintyjät suurien tunteiden oopperoissa tuntuvat falskeilta, mutta tässä niin ei pääse käymään. Tapahtumat itsessään ovat niin traagisia, että suuret tunteet ovat luonnollisia.

Innocencessa lauletaan yhdeksää eri kieltä, mikä osaltaan tekee siitä myös tästä näkökulmasta modernin. Erityisesti kaksi äitiä (Jenny Carlstedt ja Anu Komsi) nousevat tarinan keskiöön ja koskettavat tavalla, joka tuntuu pakahduttavalta.

Opettajan roolissa nähtävä Lucy Shelton tekee nautittavan sivuroolin – ja pakkohan kaikin puolin upea Vilma Jää on mainita.

Innocence on kypsä teos – se ei osoittele sormella tai syytä ketään, vaan esittää useat puolet asioihin. Kaikki olemme viallisia ihmisinä, mutta osa murtuu ja toteuttaa puistattavia tekoja. Myös henkinen väkivalta on peruuttamatonta väkivaltaa.

Oksanen ja Saariaho ovat antaneet äänen uhreille, eikä tämä tarkoita vain heitä jotka kuolivat – jälkeen jää myös eloonjääneet uhrit, sekä heidän läheisensä, jotka joutuvat kantamaan tragediaa sisällään koko loppuelämänsä.

Toivon suuresti, että Innocence jatkaisi ohjelmistossa loppuunmyytyä esityskautta pidempään. Kyseessä on tapaus, joka ei saisi jäädä keneltäkään väliin. Se on totisesti mestariteos, joka tullaan liittämään oopperaklassikkojen kaanoniin. Se on selvää jo nyt.

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Jani Toivolan yhden miehen show sykähdyttää

Kuva Heidi Bergström

Näyttelijä, kirjailija Jani Toivola kirjoitti omakohtaisen kirjan Rakkaudesta (Kosmos 2021), jossa käy läpi maskuliinisuuteen ja miehisyyteen, sekä isyyteen liittyviä teemoja, peilaten niitä moderniin yhteiskuntaan ja itseensä.

Nyt Toivola toi kirjan näyttämölle. Tekstinpätkät ovat ilmeisesti samoja, eli kyseessä on kirjan tulkinta, jonka ohjauksesta vastaa Emilia Hernesniemi.

Mikä parasta, Toivola on suorastaan hillittömän hauska. Hänen terävät huomionsa yhteiskunnasta nousevat esiin henkilökohtaisten pohdintojen juurilta. Toki esitys on elämäkerrallinen, mutta seksuaalisuus, vanhemmuus ja epäonnistumiset ovat kaikkia jollakin tavalla koskettavia tekijöitä.

Itseironia on myös huipussaan, mikä tekee Rakkaudesta entistä paremman. Monesti nykyään keskitytään nauramaan muille tahoille, joten Toivola saa tämän tuntumaan raikkaalta.

Kaiken pohjana on Toivolan persoona ja tekstit, esitys on muutoin hyvin pelkistetty. Pidän ratkaisusta, koska yksinkertainen esillepano ei vie huomiota pois ytimestä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei esitys olisi paikoin näyttävä: kaksi tanssinumeroa jo itsessään ovat sellaisia, että esitys kannattaa nähdä.

Toivola käy läpi lapsuuttaan, homoseksuaalisuutensa heräämiseen, ihonväriin liittyviä kysymyksiä, poliittista uraansa ensimmäisenä mustana kansanedustajana Suomessa, siihen liittyviä kipukohtia, sekä tietysti vanhemmuuttaan, joka on avannut kokonaan uuden sivun Toivolan elämässä.

Oleellisinta ovat pohdinnat miehisyydestä. Sitä, onko miessukupuoli hukassa, en osaa sanoa, mutta maskuliinisuuden ja feminiinisyyden suhteessa on epäsuhta.

Mikä minua järkytti, oli KoKo-teatterin henkilökunnan ja kanssayleisön suhtautuminen koronaan. Rajoituksia höllennettiin juuri, ja ihmiset ahtautuivat täyteen tilaan ilman maskia. Mukana ensi-iltayleisössä oli myös runsaasti taiteen alalta ihmisiä, jotka ovat valittaneet alan huonosta kohtelusta koronan aikana. Eikö vähintä, mitä kaikki voimme tehdä, on maskin pitäminen?

perjantai 1. huhtikuuta 2022

Kansallisteatterin feministinen Hamlet hukkaa punaisen langan

Kuva Yehia Eweis

Kansallisteatterin juhlavuoden suuressa ensi-illassa nähtiin William Shakespearen suurin klassikko. Hamlet kirjoitettiin 1500–1600-lukujen taitteessa. Se perustuu islantilaisiin saagoihin, eli on jo itsessään sovitus. Siinä mielessä uudet sovitukset näyttäytyvät luonnollisena jatkumona.

Olen nähnyt shakespearea paljon, enkä voi sanoa preferoivani enemmän nykyaikaan sijoittuvia tutlkintoja tai epookissa tehtyjä. Shakespeare on hyvin näyttelijävetoista teatteria, joten pääasia on se, että näyttelijät ovat tekstin tasalla.

Runollinen kieli vaikeuttaa työtä, mikä onkin syynä sille miksi onnistunut shakespeare-tulkinta on niin vaikea tehdä. Ohjaajan tehtävä on tulkita teksti ja opastaa näyttelijät vaikeuksien yli – ja hallita kokonaisuus.

Samuli Reunasen ohjaama Hamlet jäi laimeaksi. Siitä yritettiin tehdä jonkinlainen astetta perinteisempi rock-versio (joka tehtiin hyvin onnistuneesti Tampereella), mutta kokonaisuus ei aivan kantanut. Siihen on useita syitä, joista päällimmäisenä ehkä se, ettei tekstiin luotettu. Kyllä, kaikkea ei oltu freesattu nykyaikaan, siinä oli paljon Matti Rossin käännöstä, mutta Hamletista yritettiin tehdä elämyksellinen.

Tuodaan mukaan hirveästi tilpehööriä, valoja, musiikkia, räiskyvää kikkailua. Se harhauttaa katsojan pois alkutekstin ääreltä, mikä ehkä olikin tarkoitus, mutta ei minusta toiminut. Aivan kuin teosta oltaisi lähestytty tyyli edellä, ei teksti edellä. Ja kun teksti on näin suuri, lähestymistapa on valtava riski.

Produktio tuntui enemmän konsertilta, enkä tarkoita musiikillisesti, vaan tietyllä tapaa henkisesti. Musiikkia toki oli runsaasti, mutta valot, spektaakkelimaisuus ja tietty rytmisyys saivat tunteen enimmäkseen aikaan. Niin, ja Olavi Uusivirta pääroolissa.

Mitä Hamletin teemoista jäi käteen? Ei paljon mitään. Sen sijaan mukaan tuotiin paljon lisää. Ofelian roolia kasvatettiin feminismin hengessä. Hahmosta tuli feministinen kapinallinen, Hamletin ja Shakespearen edustamaa miesneromyyttiä ja *aseta nykyajan termi tähän* vasten.

Suomen Kuvalehti uutisoi joskus, kuinka teatterikorkeakoululaiset opiskelijat pitävät Shakespearen lukemista väkivaltana. Siinä mielessä tämä tulkinta ei yllätä. Shakespeare eli yli 500 vuotta sitten, joten ei voi odottaa tekstin olevan nykyajan standardeilla laadittuja. Toki, niitä voi kirjoittaa tiettyyn pisteeseen asti uudelleen, mutta milloin teos muuttuu kokonaan toiseksi?

Hamletin ydin oli kateissa, mutta pääsipä Tanskan prinssi sentään antamaan suuseksiä Ofelialle. Hyvin nykyaikainen esitys – shokkiarvo edellä, jotta patsaat kaatuisivat, vanhoillinen yleisö järkyttyisi ja nuoret ajattelisivat, että teatteri on taas "cool". Terve vaan teille, fellow kids!