Tatu ja Patu ovat saapuneet Helsinkiin

Kuva: Tuomo Manninen

Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista suhdetta kuuluisiin outolalaisiin Tatu ja Patu. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen luomat hahmot ovat ilostuttaneet lapsia jo melkein kahdenkymmenen vuoden ajan.

Ensimmäinen kirja oli osuvasti Tatu ja Patu Helsingissä (Otava 2003), jonka näyttämösovitus sai kuukausi sitten ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa. Sami Rannilan ohjaama, Havukaisen ja Toivosen kanssa käsikirjoittama näytelmä sisältää musiikkia, erikoisia hahmoja ja päähenkilöiden Helsinkiin muuttaneen serkun.

Jori on Tatun ja Patun serkku, jota kaksikko lähtee etsimään. Matkalla Tatu ja Patu kohtaavat Helsingin kummallisuuksia aina liivijengistä (kekseliästä!) ties minkälaiseen hiihtäjään. He ystävystyvät joka paikkaan ehtivät siivoja-Marin kanssa ja ihmettelevät Helsingin nähtävyyksiä ja raitiovaunuja.

Ympäröivät lapset tuntuivat pitävän esityksestä, eikä ihme: Tatu ja Patu Helsingissä toi näyttämölle värejä ja ajanmukaisesti videoprojisointeja. Antti Timosen ja Paavo Kääriäisen Tatu ja Patu olivat illan suuret tähdet.

Esityksessä oli hyviä hetkiä ja vauhtia, vaikka paikoin siltä olisi toivonut enemmän. Näytelmä ei koskaan vyörynyt yleisöön, vaan jäi suurelle näyttämölle. Videoprojisointeja näytettiin muutamassa isossa ruudussa, jotka lavan takaosaan oli pystytetty, mutta värit ja Helsinki jäivät lavan takaosaan.

Videoprojisointi mahdollisti asioita, joita oikeissa lavasteissa ei ehkä olisi pystynyt tuottamaan, mutta se söi esityksen mielikuvituksellisuutta. Lavasteita ei ollut paljoakaan, mikä oli ensimmäinen suuri pettymys. Tässä olisi ollut kaikki mahdollisuudet lähteä irrottelemaan, tekemään jotakin lapsia ilahduttavaa hienoa ja suurta. Nyt tunnuttiin jäävän sinne matalan aidan toiselle puolelle.

Ajatus luultavasti oli luottaa pelkän videon voimaan, mutta silloin herkästi teatterin taika jää puuttumaan. Pienessä merenneidossa videota osattiin hyödyntää, mutta sen ei annettu olla kaikki. Puvustuksessa oli hieman samaa vikaa: värejä käytettiin, mutta kaikki oli niin kovin tylsää.

Koreografia ei istunut lastennäytelmään, mutta osa lauluista olivat viihdyttäviä. Huippuhetkeksi nousee Liikennevalot -numero, joka toi koko esitykseen sähköä. Musiikkinumero oli visuaalisesti näyttävä ja innostava.

Esityksen dramaturgiassa olisi ollut parantamisen varaa. Ensimmäisellä puoliskolla seikkailtiin, oli menoa ja meininkiä, kunnes toisella puoliskolla esitys muuttui pitkästyttäväksi takaa-ajoksi ja romanttiseksi lässynlääksi. En ole lapsi, mutta voisin kuvitella, että finaali olisi kannattanut painottaa johonkin muuhun kuin romantiikkaan, joka vei näytelmän kestosta hieman liian pitkän ajan.

Entä mikä oli pulujen funktio? Oliko siltä yhdeltä sivuhenkilöltä kadonnut koira, enpä tajunnut sitä kuin vasta viimeisessä kohtauksessa.

Esityksen huumori tuntui uppoavan lapsikatsojiin, mutta harvemmin aikuiset siitä mitään saivat. Lastennäytelmän pitäisi olla lapsenmielinen, ei lapsellinen. Tatu ja Patu Helsingissä painui useasti jälkimmäiseen.

Lapsi, joka pitää Tatusta ja Patusta saa varmasti esityksestä irti kuitenkin niin paljon, että esitystä kannattaa mennä teatteriin nauttimaan. He ovat tulevaisuuden teatterikävijät, jotka täytyy huomioida.