Cartier-Bressonin maailma

Ranskalainen valokuvataiteilija Henri Cartier-Bresson (1908-2004) oli yksi alansa parhaista. Hän oli journalistisen valokuvan edelläkävijä ja katuvalokuvauksen suunnannäyttäjä. Todellinen dokumentaristi.

Valokuvaus oli Cartier-Bressonille elämäntapa. Hän matkusti ympäri maailmaa, ikuistamassa suurten nähtävyyksien ja tunnetuimpien kohteiden sijaan tavallisia ihmisiä. Pariisin Eiffeil tai New Yorkin Vapaudenpatsas ei kiinnostanut, hän halusi syvemmälle. Kaupunkien toiseen, todelliseen ytimeen.

Ateneumissa vielä tammikuun 2016 loppuun nähtävä retrospektiivinen näyttely on ehdoton kulttuurielämys. Maittain rakennetussa näyttelyssä päästään kevyesti matkaamaan maailman ympäri, historian tärkeimpien tapahtumien keskelle.

Nähtävissä on esimerkiksi kuvia Mahatma Gandhista vain paria tuntia ennen murhaa, tai hetkiä ennen ja jälkeen Mao Tse-Tungin valtaannousua Kiinassa. Cartier-Bresson on ikuistanut arkea joka puolella, mukaanlukien Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa ja Japanissa.

Nähtävillä on myös potretteja joissa esiintyy merkittäviä taiteilijoita. On esimerkiksi Pablo Picasso ja Henri Matisse, Truman Capote ja William Faulkner, tai Samuel Beckett ja Jean-Paul Sartre.

Näyttely muistutti paljon suomalaisen Pentti Sammallahden näyttelyä, jonka näin joitain vuosia sitten Kaapelitehtaalla. Myös Cartier-Bresson piti eläessään Sammallahden töitä suuressa arvossa. Väitän, että jos pitää toisesta heistä, pitää myös toisesta. Heidän töissään on paljon temaattisia yhtäläisyyksiä, jäljen laadusta puhumattakaan.

Itämaat ovat aina kiehtoneet minua, joten ei ole ihme että eniten minua kiehtoi Kiina ja Japani -huone. Myös Neuvostoliitto kiehtoi jännittävän kolealla olemisellaan.

Nämä valokuvat eivät olleet paikallaan pysyviä. Niissä näkyi liike ja elämä. Vahvasti suosittelen visiittiä Ateneumiin, matkaa maailman ympäri läpi historian Cartier-Bressonin opastettavana.

Billy Elliot lähtee lentoon Helsingin Kaupunginteatterilla

Antti Keinänen ja Lassi Hirvonen
Kuva: Mirka Kleemola

Tätä kirjoittaessani olen yhdistellyt kahta näkemääni esitystä ja kokoonpanoa.

Lienee sanomattakin selvää, että mikäli jokin suomalainen teatteri saa oikeudet esittää yhtä maailman suurinta, menestyneintä ja parhainta musikaalia, paineet ovat valtavat.

Paineita syntyy yleisön odotuksista, esitysoikeuksien valvojilta, taiteelliselta työryhmältä, sekä tietysti talousosastolta, koska halpaa lystiä tämän mittakaavan esitykset eivät ole.

Billy Elliot the Musical sai ensi-iltansa Lontoon West Endissä vuonna 2005, vain viisi vuotta Stephen Daldryn menestyselokuvan jälkeen. Alkuperäinen elokuvaversio ei kuitenkaan ollut musikaali. Kun sitä ryhdyttiin suunnittelemaan, ohjaaja Daldry ja käsikirjoittaja Lee Hall ottivat mukaan muusikkolegenda Elton Johnin, joka on aiemmin säveltänyt kappaleita musikaaleihin Leijonakuningas ja Aida.

Musikaaliversion olen nähnyt vain kerran. Se oli viime vuonna, tosin taltiona West Endistä Finnkinon teatterissa. Taltio ei koskaan aiheuta samaa reaktiota kuin oikea teatteri, mutta se oli silti pysäyttävän hieno kokemus. Kuinka Billy Elliot voisi onnistua suomalaisilla resursseilla? Voiko musikaalia edes suomentaa luontevasti? Suomessa ainoastaan Helsingissä ja Tampereella on niin korkeatasoisia musikaaleja tuottavia teattereja, että se voisi onnistua.

Helsingin Kaupunginteatteri toteutti musikaalin hienosti. Esitys oli nautittava, viihdyttävä, koskettava ja yllätyksiä tarjoava jopa vanhojen konkarien osalta. Huomasin esimerkiksi kuinka haastavampi rooli tekee Risto Kaskilahdelle hyvää - vastaavaa roolisuoritusta en Kaskilahdelta ole nähnyt.

Lassi Hirvonen / Kuva: Mirka Kleemola

Ensemble toimi hyvin ja Mikko Vihma. Yksi esityksen parhaista roolisuorituksista - ja mikä ääni!
Mieleeni tässä kokoonpanossa jäi myös Unto Nuora, Jonna Järnefelt ja Panu Vauhkonen. Well done!
Antti Keinänen tanssi aikuisen Billyn roolin. On luontevaa puhua Keinäsestä ja kylmistä väreistä samassa lauseessa - huipputanssia on ilo nähdä teatterilavalla.

Mutta Leena Uotilan rooli Billyn mummina! Rakastan Uotilaa, hän tuntuu näyttelevän aina nappiin. En ainakaan koskaan ole todistanut häntä heikompana hetkenä. Uotilan mahtava versio Grandma's Songista on niin hieno.

Lapsinäyttelijät onnistuivat hyvin. Siiri Kaskilahdella on edessään valoisa tulevaisuus näyttelijänä, jos hän itse niin tahtoo. Debbien roolin hän ainakin veti sen tason luontevuudella ja ajoituksella.
Amos Brotherus sopi Billy Elliotin rooliin oikein hyvin. Tanssitaustan huomaa, tanssit olivat väkeviä, kuten laulutkin. Eniten pelkäsin kuinka Billyn ystävän, Michaelin, roolin tekijä onnistuu. Rooli on nuorelle todennäköisesti haastavin, sillä komediantaju täytyy olla näyttelijällä väkevä. Luca Elshout oli Michaelina showmies ja veti homman nappiin. Hillitön ja onnistunut roolisuoritus.

Kuten ehkä päätellä voi, tämä on yksi suosikkimusikaalejani. Aihe ja teemat eivät ole haihattelua, vaan vahvoja ja aitoja. Musiikki on loistavaa alusta loppuun. Suosikkibiisejäni musikaalissa on menevät ja hauskat Merry Christmas Maggie Thatcher (Hyvät joulut Maggie Thatcher), Expressing Yourself (Itseilmaisua), sekä koskettavat Grandma's Song (Mummin laulu), The Letter (Kirje) ja tietysti Electricity (Sähköä).

Henrik Björklund ja Luca Elshout / Kuva: Mirka Kleemola

Suomennos toimi yllättävän hyvin, mutta pari kertaan korvaan särähti, ja kovaa. Esimerkiksi suomeksi Sähkössä (Electricity) lauletaan "Tunnen kipinän, sähkön ritinän" mikä tuntui vaan pahalta.

Minua suunnattomasti on ärsyttänyt tämä kiroilukeskustelu, mikä velloo esityksen ympärillä. Marco Bjurströmkin on huomauttanut, että tässä kiroillaan liikaa. Vitut.
Se kuuluu elämään. Teatteri ei ole täällä toimiakseen esimerkkinä nuorille. Jos "suuressa maailmassa" mietittäisiin kirosanoja ja ryhdyttäisiin sensuroimaan taideteosta sen perkeleen tähden, ei mistään tulisi mitään. Suomalaiset yrittävät aina ollaa niin helvetin esimerkillisiä. Se söisi esityksen tehoa, siksi todennäköisesti Lee Hall ja Stephen Daldry ovatkin ne saatanalliset säkeet sinne alunperin jättäneet. Huomasin kyllä, että Expressing Yourselfistä oltiin jätetty Billyn välihuuto "Shut up you puff" pois. Ehkä se on sitä siistimistä...

Lavastuksen toteutus toimi niin ikään hienosti. Kaiken kaikkiaan Billy Elliotista voi sanoa sen, että on hienoa toivottaa hänet tervetulleeksi Suomeen. Olisi saanut jatkua pitempäänkin, se olisi ollut ansaittua.

Tähän loppuun on osuvaa heittää sitaatti kappaleesta Expressing Yourself:

Everyone is different
It's the natural state
It's the facts, it's plain to see,
The world's grey enough without making it worse
What we need is individuality.

Amos Brotherus / Kuva: Mirka Kleemola

Easter egg:

Honkalinna ikuistaa mahdottoman

Intoni Docendon tietokirjoihin ei ota laantuakseen.

Helsingin kirjamessuilla en saanut katsettani eräästä kirjasta irti. Ensiksi vain selailin sitä, mutta minun oli palattava kirjan luokse. Ja vielä kerran.

Tämä kirja oli valokuvataiteilija Mika Honkalinnan uutuusteos Taigalunta - Taiga Snow.

En pysty, en kykene kirjoittamaan niistä hengästyttävän hienoista kuvista mitään. Haluaisin antaa kuvien puhua puolestaan, mutta se ei tekijänoikeusjuttujen vuoksi ole mahdollista.

Hiiripöllö ja myyrä / kuva: Mika Honkalinna

Honkalinna on saanut vangittua hetken. Hetken tunteen. Olen elämässäni nähnyt tiettyjä maisemia, esimerkiksi Norjan vuorilla, joita ei pysty tallentamaan kuvaan. Tai niin ainakin vakaasti uskon. Vaikka Honkalinna ei kuvaa kirjassa mitään yhtä megalomaanista, uskon että hänestä voisi olla siihen. Ikuistamaan mahdottoman.

Lakimetsän kuutamo / Kuva: Mika Honkalinna

Lapin maisemista on otettu kuvia varmasti jo siitä asti kun kamera keksittiin. Silti en vastaavia kuvia ole nähnyt. Lapin, ja erityisesti lumen, henki on vahvasti läsnä kuvasta toiseen.

Kirjasta ei puutu väriä. Sen aurinko, revontulet ja elämä valaisee jokaisen sivun. Hurmos. Nuoska. Tuisku.

Taigalumen tekstit on sekä suomeksi että englanniksi. Tarinat johdattavat lumen äärelle, toimivat kuvien tukena kertoakseen tarinaa. Taigalumen keskellä kohdattavista eläimistä, esimerkiksi. Oravia, lintuja, poroja... He kaikki toimivat kirjan kertojina.

Haastan kaikki valokuvasta kiinnostuneet tutustumaan tähän helmeen. Kirjaa lukiessa ja ihastellessa ei kuitenkaan tule kylmä. Olo on rauhallinen ja lämmin. Jos viitsin tähän hyvin blogimaisesti sanoa, niin tämä on todellinen fiilistelykirja.

Onko mikään kauniimpaa, kuin koskematon lumi? Tämä kirja tuoksuu raikkaalle pakkaselle ja jäälle.
Se kuulostaa hangessa narskuvalta askeleelta ja kotkalta.
Kaipuu saunaan.

Tykkyaihki / Kuva: Mika Honkalinna

Taigalunta tarjoilee hengästyttävää kauneutta.

"Lumi kantaa. Jänön jälki on jotenkin kepeän varovainen rikkumattomalla hangella. Uusi lumi on juuri ja juuri kantanut. Lumen painuttua kasaan ja säätilan käytyä hetken nuoskalla se kantaa kookkaammankin kulkijan."

Mika Honkalinna: Taigalunta - Taiga Snow
Docendo 2015. 144 sivua.

Kuu ja tykkymetsä / Kuva: Mika Honkalinna

Ryhmäteatterin Eduskunta III sisältää ongelman

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Susanna Kuparisen menestyksekäs Eduskunta -trilogia on tullut päätökseen. Valitettavasti.
Teatterin vahvuus on kuulemma se, että se on hetken taidetta.
Itseäni se lähinnä vituttaa, koska kun se on ohi - se on ohi. Edes historian tärkeimpiin esityksiin ei pysty palaamaan, eikä niitä usein pääse (edes huonoina) taltioina koskaan näkemään. Esimerkiksi trilogian ensimmäinen osa, Eduskunta, jäi minulta näkemättä.

Eduskunta III on kaikin puolin loistelias esitys. Se elää ajassaan ja muuttaa tarvittaessa muotoaan jos poliittinen tilanne sitä vaatii. "Sori siitä" ja muita poliittisia hassutuksia on saatu taitavasti liitettyä vielä ensi-illan jälkeenkin lennossa mukaan. Muodoltaan esitys muistutti Michael Mooren loistavaa Fahrenheit 9/11 -dokumenttia: ensimmäinen puolisko saa sinut nauramaan kyyneleet silmissä, toinen puolisko itkemään.

Robin Svartströmin Sipilä
Kuva: Ilkka Saastamoinen

Satunnaisia lippuja lähes koko näytäntökautensa loppuunmyytyyn esitykseen taitaa vielä olla saatavissa (esitys päättyy jo joulukuun 19. päivä!) ja vahvasti suositan lippuja kärkkymään. Parhaimmillaan teatteri on juuri tätä - kantaaottavaa, tarkkaa ja samalla rennon vaivatonta. Ei tehnyt heikkoakaan seurata esitystä sen kolmen ja puolen tunnin keston ajan.

Eduskunnassa on silti yksi suuri ongelma.
Mietitään Ryhmäteatterin, tai yleisesti teatterien katsojakuntaa: yleisesti ottaen valveutuneita ja itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Kulttuurista nauttivia ja sitä kohtuullisen paljon harrastavia ihmisiä, jotka pystyvät lippuun aina sen muutaman kympin pistämään.

Siinä missä Eduskunta III saa toki heidät ajattelemaan tämän päivän Suomessa vellovia ongelmia syvemmin, myös kaikki ne ihmiset joiden todella pitäisi tämä esitys nähdä eivät koskaan tule sitä näkemään. He eivät sattumalta lähde teatteriin, vaikka haluaisivatkin. Heillä ei ole siihen varaa, kiinnostusta tai edes oikeaa paikkakuntaa.

En sano, että nämä ihmiset äänestäisivät esimerkiksi Sipilän, Stubbin tai Soinin puolueita, mutta se on hyvin mahdollista. Valheiden tarkoitus on saada ihmiset uskomaan johonkin, mikä ei pidä paikkaansa. Tämä esitys osoittaa, kuinka lyhyet jäljet valheella todellisuudessa on.

Väitän, että suurin osa suomalaisista on autuaan tietämätön Suomen todellisesta poliittisesta tilanteesta, siksi tämä esitys on tärkeä. Se kaivaa esiin raa'an todellisuuden, esittäen sen siistissä, tarkoin analysoidussa paketissa. Siinä paketissa kaikki saavat osansa, oikeistosta vasemmistoon. Toisaalta jos nauraa muille, täytyy kyetä pystymään nauramaan myös itselleen. Kuparinen pystyy, myös häntä parodioidaan näyttämöllä.

Pihla Penttisen Urpilainen
Kuva: Ilkka Saastamoinen

Poliitikkojen takana saattaa olla vielä suurempi voima: ovatko kaikki poliitikot vain virkamiesten sätkynukkeja? Kuka tekee todelliset päätökset?

Kuparisen olisi ollut hyvin helppo lähteä laukomaan perussuomalaispoliitikkoja päin, mutta koska Kuparisen käsikirjoitus koostuu asiatekstistä ja siitä mitä oikeasti on sanottu, Perussuomalaiset pysyvät esityksessä hyvin hiljaa. Toisaalta myös persupoliitikkojen toimista (no pun intended) saa  taideteoksia tehtyä, kuten runovideoni muutamia kuukausia sitten...
Persujen sijaan profeetta Sipilä & co. puhuvat heidänkin edestään.

Jokainen näyttelijä ansaitsisi kiitoksen erikseen, loistavia yksilösuorituksia jokaisella vahvan ensemblen jäsenellä. Erityisesti rakastin Pihla Penttisen tulkintaa Jutta Urpilaisesta. Ne silmät!

Tämä esitys pitäisi nähdä TV:ssä, netissä, missä tahansa. Sen pitäisi lähteä Suomen kiertueelle. Sen pitäisi jatkua pidempään.

Eduskunta III on esitys, joka saa muuttamaan mielipiteitä. Se on puhenäytelmä, jonka pinnan alla kuohuu. Se on journalismia, se on teatteria. Satiiri elää.

Alaston Suomi

Tämä ei ole maksettu mainos Docendolle tai Black Horselle

Sanon sen tässä nyt, mustaa valkoisella: Riisuttu Suomi saattaa olla koko vuoden ajankohtaisin ja tärkein kirja.

Vuosi 2015 - Suomi ja koko maailma on jakautunut kahtia, kolmia, neliä... Useisiin eri paloihin. Kaikki tekee väärin yrittäessään tehdä oikein. Kun osoittaa tukea toisille, näyttää persettä toisille - tai niin ainakin halutaan tulkita. Jos puhuu pakolaisten puolesta on suvakkihuora, jos äänestää Perussuomalaisia on rasisti. Tänä päivänä nähdään vain vastakohdat. Siksi tämän kirjan aika on nyt.

Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi ovat lähteneet tutkimaan vastapareja uusimmassa teoksessaan Riisuttu Suomi. Alizad myönsi, että työnimeksi ajateltiin jossain vaiheessa Alaston Suomea, kunnes ajatuksesta luovuttiin... No... Jostain syystä.

Riisuttu Suomi riisuu ympäriltä kaiken turhan, sukeltaen kaiken ytimeen - ihmiseen. Oli kyseessä vanki, poliisi, huora, helvetin enkeli - kuka tahansa, Arman ja Meeri ovat päättäneet selvittää kuka on ammatin tai sen mielikuvan ytimessä. Jokaisessa ihmisessä on jotakin hyvää, jokainen nainen tai mies on ammattinsa takana ihminen. Elinkautisvanki on ihminen, joka on ajautunut tilanteeseensa useiden sattumien seurauksena.

Kirjassa käydään dialogia kahdessa eri ulottuvuudessa:
1) Armanin ulottuvuudessa tekstin keinoin: Arman haastattelee

Meeri Koutaniemi ja Arman Alizad / Kuva: anastettu Docendon fb-sivulta

2) Meerin ulottuvuudessa kuvien keinoin: Meeri valokuvaa

Teokseen on löydetty haastateltavaksi tavallisia ihmisiä (jokainen meistä on tavallinen, mutta pointti on varmaan ymmärrettävä) ja jokaisesta on saatu kiinnostava esiin. Täytyy osata vain kysyä oikeat kysymykset. Arman on erinomainen toimittaja.

Kuten myös Meeri. Hänen potrettinsa eivät ole pelkästään upeita potretteja - useasti ne ovat taidetta, jotka täyttäisivät näyttelyn. Näissä kuvissa todella olisi siihen ainesta. Jokainen ihminen on kaunis, jopa se naapurin mulkku Masa joka ei koskaan moikkaa.

Kaikki tarinat koskettavat, mutta viimeinen luku, jossa terminaalipotilas Soile Myllykangas pääsee ääneen, on kaikkein riipivin. Se saa ajatukset kulkemaan, selkeästi ja sumussa samaan aikaan. Poikkeuksellinen haastattelu. Soile olisi lopputuloksesta ylpeä.

Viljelen paljon suuria sanoja kuten ihminen, kauneus ja niin edelleen, mutta toivon ettei kukaan pelkää tarttua tähän kirjaan. Mielestäni tälle ei edes ole kohdeyleisöä, koska se on kaikille.
Luulen, että kuka tahansa voisi saada tästä paljon itselleen, jopa muissa maissa. Minä todella uskon tähän teokseen. Tätä kirjaa pitäisi jakaa jokaiseen kotitalouteen.

On turha pelätä.
Mitään.

Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi: Riisuttu Suomi
Docendo 2015. 160 sivua.

Ps. Jos haluttaa, käy lukemassa sepustukseni Armanin maailma -kirjasta.

Ville Haapasalon keittiössä

The Ville Haapasalo Rises. The Return of the Haapasalo. Ville Haapasalo and the Last Crusade.

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä ja Juha Metso ovat yhdistäneet voimansa vielä kolmanteen kirjaan. Se ei tosin ole täysiveristä jatkumoa kahdelle edelliselle menestysteokselle, jossa läpikäytiin Haapasalon (tuttavallisemmin Villen) uraa Venäjällä.

Makujen matka - Georgia on eräänlainen ekstra - siinä ei keskitytä niinkään Villeen, vaan Georgiaan ja erityisesti sen ruokakulttuuriin näyttelijän vahvasta näkökulmasta. Haapasalo myöntää, ettei ollut kiinnostunut ruuanlaitosta ennen kuin innostui georgialaisesta ruoasta. Hän kertoo pystyvänsä haistamaan ja maistamaan mitä georgialainen ruoka sisältää - hänen ei tarvitse lukea sitä keittokirjasta.

Kirjassa käydään läpi Georgian kiinnostavaa historiaa ja tapa- ja ruokakulttuuria. Itse havahduin siihen tosiasiaan, etten tiennyt maasta aiemmin mitään. Perinteistä dialogia, monologia ja Metson upeita kuvia kirjassa on reilun 100 sivun verran, kun taas loput kirjasta koostuu resepteistä ja herkullisten näköisten, värikkäiden ruokien kuvista.

Röyhkä myönsi eräässä vaiheessa kirjaa, että joutuu miettimään kuinka saa kirjasta kiinnostavan. Rehellisesti sanoen itse mietin samaa kun kuulin tästä projektista ensimmäisen kerran: mitä kiinnostavaa tämä kirja voi lukijalle tarjota?

Niin se vaan taas meni, että Villen tarinat veivät mukanaan. Ville voi puhua vaikka sukista kokonaisen kirjan verran ja silti pitää mielenkiinnon yllä. Sitä hän edelleen on - loistava tarinankertoja.

Vaikka aluksi olinkin skeptinen, kirja osoittautui miellyttäväksi kokemukseksi. Totuus on, että itse en tule todennäköisesti koskaan kokeilemaan kirjan reseptejä, mutta yhtään kokkihenkisempi ja makunystyräisempi henkilö saattaa innostua.
Sidos on myös huomattavasti parempi kuin edeltäjiensä, josta suuri kiitos Docendolle.

Ville-faneja löytyy Suomesta vaikka kuinka paljon, ja luulen ettei tämä "trilogian" viimeinen osa tuota pettymystä. Toisaalta on myös vaikea uskoa, että enempää Haapasalo-kirjoja tulisi, ainakaan tämän jälkeen en siihen usko. Aina tietysti saa toivoa, tarinoita nimittäin riittäisi varmasti vaikka kokonaiseen saagaan.

Mikäli kiinnostaa, käy lukemassa kirjoitukseni edellisestä osasta täältä.

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä ja Juha Metso: Makujen matka - Georgia
Docendo 2015. 168 sivua.

Röyhkä / Metso / Haapasalo // Kuva: Juha Metso

Kivikasvot: 50 vuotta suomiviihteen historiaa

Kivikasvot vuonna 1973 / Lehtikuva

Kivikasvot ja mä - 50 vuotta viihteellä on ollut valtavan työn takana.

Kaikki lähti siitä, kun kivikasvo Ismo Sajakorpi ryhtyi erinäisten syiden vuoksi tutkimaan Kivikasvojen kuitteja, kirjanpitoa ja muita dokumentteja. Joku ryhmän jäsen heitti että nyt kun kaikki on tutkittu, ehkä Sajakorven pitäisi kirjoittaa kirja. Niinhän siinä sitten kävi.

Ystävykset Sajakorpi, Matti Fredi Siitonen, Georg Dolivo ja Ilkka Lähteenmäki perustivat The Stone Faces -nimellä kulkevan ensemblen RUK:issa vuonna 1965. Myöhemmin ryhmän nimi suomennettiin Kivikasvoiksi ja he alkoivat toteuttaa itseään sketsien ja musiikin keinoin. He ryhtyivät levyttämään ja saivat televisioon oman show'nsa.

Toisaalta kirjan nimi on harhaanjohtava - se ei käy läpi pelkästään ensembleä Kivikasvot - vaan koko sakkia. Jokainen jäsen käydään läpi myös erikseen, mikä on erittäin hienoa. Jokaisella jäsenellä on kiistattomasti hyvin merkittävä ura takanaan, osin Kivikasvojen ansiosta.

Fredi tietysti on porukan tunnetuin, ja se tehdään myös tiettäväksi. Hänen kerrotaan esimerkiksi toimineen muiden jäsenten lompakkona, koska hänellä oli eniten rahaa omien levytyksiensä ansiosta. Hän piti ryhmää yllä, mutta täytyy muistaa että Kivikasvot on aina ollut osiensa summa.

Kirja koostuu subjektiivisesti Sajakorven omasta näkökulmasta, mikä on luonnollista. Olisi ollut hyvin vaikea tuottaa materiaalia sisältä käsin ilman mielipidettä. Tämä on tutkimus sisäpiiristä. Saja kirjoittaa värikkäästi, vahvalla ammattitaidolla.

Kirja on jykevä viihdepläjäys. Se on paksu ja hieno, sisältäen paljon kuvia kattaen 50 vuotta suomiviihteen historiaa. Parasta on kuitenkin ne pienet sisäpiiritarinat, joihin lukeutuu milloin vaakuna, milloin pimeä pullo - milloin mikäkin niitä enempää spoilaamatta.

Siitäkin jo pelkästään tietää että kirja on onnistunut, kun sitä lukiessa tuntee tietävänsä mitä Kivikasvot olivat. Vaikka minulla ei koskaan ole ollut mahdollisuutta nähdä Kivikasvojen sketsejä, enkä ole kuullut kuin ne suurimmat hitit, minusta silti tuntuu että tiedän mistä puhutaan. Suosion ymmärtää.

Ismo Sajakorpi: Kivikasvot ja mä - 50 vuotta viihteellä
Docendo 2015. 260 sivua.

Onnenetsijät

Kaukana jossain onnenmaa kertoo äidin ja pojan tarinan.

Asetelmasta:
Otto on keski-ikää lähestyvä työterveyspsykologi, jonka vaimo on juuri jättänyt. Hän kirjoittaa kirjaa onnellisuudesta.
Hänen äitinsä Kaarina taas tavoittelee nuoruuttaan kauneusleikkausten avulla.

Kirjassa kertoja vaihtuu Oton ja Kaarinan välillä. Otto on tässä hetkessä ja Kaarina koostuu hyvin pitkälle takaumista aina 1970-luvusta lähtien.

Molemmat henkilöt tavoittelevat onnea, omin tavoin.

Toisinaan Johanna Venhon tapa kirjoittaa muistutti itseäni hieman Stephen Kingistä. Muistan joskus aloittaneeni jotakin Kingin klassikoa vain todetakseni, että jokainen nurkka kolutaan kuvailuissa läpi. Korostan kuitenkin, ettei Venho sorru tähän niin häiritsevästi, pikemmin merkille pantavasti.

Johanna Venho
Kuva: Veikko Somerpuro

Yllätyin kun Otto paljastui lähes nelikymppiseksi mieheksi. Alun käytöksestä ja "naiset" -kommentista tuli mieleeni pikemmin teini-ikäinen jätkä.

Pidin teoksen dialogimaisuudesta, juurikin kertojien vaihtelun vuoksi. Venhon luoma maailma oli helposti lähesyttävä ja turvallinen, vaikka henkilöt elävätkin täysin eri maailmassa kuin itse.

Venho heittää ilmoille kysymyksiä jättäen pohdittavaa, mikä osoittaa luottamusta lukijaan. Kaikkea ei aina tarvitse viedä loppuun.

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa
WSOY 2015. 327 sivua.

Pedot on kokonainen esikoinen

Pedot on Vuokko Sajaniemen vahva esikoinen.

Keskushenkilö Pedoissa on pikkukylän ortodoksipapin tytär Maria. Hän kyseenalaistaa isänsä vakaumuksen ja elää nuoren tytön elämää juhlien ja muitten tyttöjen kanssa supisten.
Susistaan huolimatta kirja kertoo ihmisestä, pedosta ihmisen sisällä. Keskiössä ei ole eläin, vaan yhteisö, itseys.

Sajaniemi on kirjoittanut itseään etsivän Marian aidosti. Mariasta huomaa kuinka sisällä kirjailija on aiheessaan todella ollut. Yleensä henkilöhahmojen murre tuntuu etäiseltä, mutta Pedoissa se on voimavara.

Sajaniemen kieltä ovat monet kuvailleet lyyriseksi. Sitä se on, mutta luontevasti. Kirjailija ei pakota kieltä tulemaan, vaan se kumpuaa. Luonnollisesti.

(Kaunis) Vuokko Sajaniemi
Kuva: Carl Bergman

Eläin. Eläimen luonto. Luonto tulee sanana esille myös kirjan takakansitekstissä. Kaikilla eläimillä on oma luontonsa, eikä ihminen ole poikkeus. Jokaisella on oma ainutlaatuinen tapansa suhtautua maailmaan - vai onko tapa niin ainutlaatuinen sittenkään?

Pedot tarjoaa realismia ja mystiikkaa mukavassa paketissa. Se leikittelee tyylillä ja muodolla raikkaasti ja jopa melko rohkeasti. Siitä huolimatta, ja osin varmasti sen vuoksi, kirja on melko nopealukuinen.

Ensimmäinen sana joka kirjasta tulee mieleen on kokonainen. Tämä jos mikä on kokonainen teos.
Kokonaisuutta ei välttämättä ole helppoa hallinnoida, mutta Sajaniemi on onnistui ensimmäisessä romaanissaan näyttämään kyntensä.

Toisinaan kirja jopa tuoksui. Minulle se tuoksui hallalta, mökiltä, eläimen turkilta ja savulta.

Vuokko Sajaniemi: Pedot
Tammi 2015. 308 sivua.

Paavo Nurmen silmin

Kannen yksinkertaisesta tyylikkyydestä huolimatta, olin hyvin skeptinen Karo Hämäläisen Yksin -romaaniin.

Kyseessä on siis Hämäläisen kirjoittama fiktiivinen romaani olympiamitalisti Paavo Nurmesta, Nurmen itsensä silmin. Hämäläinenhän on syntynyt Nurmen kuoleman jälkeen. Hämäläinen juoksee itsekin, mikä ilmeisesti on saanut kiinnostumaan aiheesta enemmänkin.

Skeptisyyteni johtui siitä, että en nähnyt projektissa mitään järkeä, vaikkei se uusi konsepti olekaan. Kirjoitetaan vakavastiotettava kirja ihmisen elämästä, jonka kertojaäänenä kuullaan tätä samaista ihmistä, mutta kirjailijan kuvitelmana. Myönnetään, tietenkin hyvät kirjailijat (kuten Hämäläinen) pystyvät tähän, mutta onko sellaisella kirjalla loppujen lopuksi mitään arvoa?

Paavo Nurmi Antwerpissa 1920

Se on fiktiivinen romaani, kuitenkaan olematta sitä. Se on hypoteesi: näin hän olisi voinut ajatella.

Kirjan lukee kuitenkin vauhdilla ja se pitää otteessaan. Karo Hämäläinen kirjoittaa loistavasti - hänen kielensä on monipuolista ja rikasta. Hämäläisen teksti on vaivatonta ja luonnollista. Siksi kiinnostukseni Hämäläisen muuhun tuotantoon heräsi väistämättä tätä lukiessani.

Karo Hämäläinen
Kuva: Harri Hinkka

Hänen esittelemänsä Paavo Nurmi on kunnianhimoinen, säntillinen, periksiantamaton ja perisuomalainen sisumies, kuten varmasti myös todellinen henkilö on ollut. En yhdy kuitenkaan Hämäläisen tulkintaan Nurmesta "vittumaisena miehenä", kuten hän eräässä haastattelussa oli maininnut. Tai tämä vittumaisuus ei ehkä välittynyt minulle kirjasta. Nurmelle ura oli ensimmäinen prioriteetti.

Yksin käy läpi Nurmen uran ja elämän, alusta loppuun. Enempää ei odota eikä vaadi. Teos toimii myös historian oppituntina, sillä tarjolla on historiallista faktaa niin Nurmesta itsestään kuin hänen ympärillään tapahtuvista historiallisista tapahtumista.

Näin jälkeen päin olen hyvin iloinen kun tartuin kirjaan. Voin puhtaasti suositella sitä, oikeastaan kaikille jotka tykkäävät lukea. Tämän kirjan kanssa käy nimittäin samoin kuin monen urheiluleffan kanssa: se kertoo niin paljon muustakin, että urheilusta itsestään tulee sivuseikka, yllättäen katsojan/lukijan joka ei ole kiinnostunut urheilusta pätkän vertaa. Kuten minä.

Karo Hämäläinen: Yksin
WSOY 2015. 251 sivua.

Kuvareportaasi: Kirjamessut 2015

Kirjamessuista on vierähtänyt jo tovi, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä intoutua muistelemaan niitä neljää hienoa päivää, jotka surullista kyllä, ovat vain kerran vuodessa. On ikävää, että ilman kirjamessuja on vietettävä vuosittain 361 päivää ja yötä.

Järjestäjät olivat panostaneet jälleen messuvieraiden viihtyvyyteen ja ainutlaatuiseen tunnelmaan. Enkä ole ainoa kuka messuista tuntui nauttivan: ei toivoakaan päästä istuen kuuntelemaan suosikkeja useilla eri lavoilla. Iso kiitos kirjamessujen väki!

Mainittavaa tämän vuoden messuilta on ainakin se, että ostin vähemmän uutuuskirjoja kuin aiemmin. Yllätyin myös kirjamessujen nuoresta iästä: tänä vuonna messut järjestettiin vasta 15. kertaa.

Ruokamessut olivat tänä vuonna panostaneet ruokapaikkoihin, mikä oli positiivista. Toisaalta ruoka oli joko omistuista tai liian kallista. Hinnan ymmärtää sinänsä, mutta valikoimaa voisi oikeasti olla vielä enemmän ja laajemmalla skaalalla. Hauska huomio oli myös kuinka vähän juustoja sai maistella tikkujen kera. Suurin osa tarjosi juustonsa tikuitta.

Myös musiikkimessut ylittivät itsensä tänä vuonna. Niitä ei nimittäin järjestetty viime vuoden fiaskon jälkeen. Musiikkimessut lupasivat palata ensi vuodeksi, odotukset eivät kuitenkaan ole korkealla.

Kokonaisuudessa koko messukeskus oli näiden päivien ajan nautinto, paljon antikvariaatteja, treffikahvila (jonka toivon laajenevan ensi vuodeksi), kiinnostavat vieraat ja niin edelleen. Myös kuulemani haastattelijat olivat viime vuoteen nähden loistavia. Toisaalta välillä harmitti ettei pystynyt olemaan kahdessa paikassa samaan aikaan...

Olen valikoinut muutamia kuvia, jotka kuvittavat parhaiten omaa messukokemustani tänä vuonna.

Esko Seppänen (Suomen rikkaat) ja Simo Sipola (Rahavallan jäljet) keskustelevat kirjoistaan Kirjakahvilassa. Erittäin kiinnostavia poliittisia näkemyksiä, kumpaisellakin.

Myyrä nautti messuista ehdoitta.

Siisti meininki.

Ensimmäistä kertaa kävin lukupiirissä. Aiheena Jari Tervon Pyrstötähti. Lukupiiriä veti pätevä haastattelija (nimeä en valitettavasti löydä), sekä useita kirjallisuusbloggareita, joista osa ei tuntunut edes tuntevan Tervon tuotantoa. Tilaisuuden jälkeen sain signeerauksen Tervon runokokoelmaan Muistoja Pohjolasta.

Myös Kansallisteatterin Mörkö nautti messuista.

Lauri Meri on kirjoittanut kirjan legendaarisesta Jussi Jurkasta.

Ja mitä olisi messut ilman ystäviä?

Osmo Soininvaara Kirjakahvilassa keskustelemassa kirjastaan Jäähyväiset eduskunnalle, sekä tietenkin, eduskunnasta.

Stormtrooper lähestulkoon pidätti liian komean messuvieraan.

Myös Waldo niin ikään nautti messuista.

Antti Holma Kirjakahvilassa keskustelemassa kokoamastaan runoteoksesta Kauheimmat runot. Holman lausuessa runoja ääneen, ensimmäisen vitun kohdalla vanha rouva lähti nopeasti kävelemään.

"Oletko täältä päin?"

"Joo, tulin Helsinkiin lukioon ja tänne jäin."

"Niin monille käy."

Presidentti Sauli Niinistö käppäili hyvinkin rentona messuilla. Huomatkaa "unelmat" päidemme välissä.

Kirjailija ja poliitikko Claes Andersson keskustelemassa elämästä ja uudesta Aamu meren rannalla -teoksestaan. Andersson veti käsittämättömän määrän kuuntelijoita.

Niin myös Jörn Donner. Tässä keskutelemassa Akateemisen kirjakaupan osastolla uutuuskirjastaan Ruotsi - Matkalla vieraassa maassa.

Nämä messuilta tuli hankittua. Mukana on Doncendon tietokirjallisuutta, Pentti Holappaa, Shakespearea, Tammen Keltaista kirjastoa, sekä Claes Anderssonin ja Jörn Donnerin uutuudet - signeerattuna tietenkin.

Kun alku oli reikä seinässä

Tom Angin suurteos Valokuvan historia (Photography: The Definitive Visual History) on kattava tietopaketti juuri siitä mistä lupaakin. Siinä se on. Valokuvan historia, yksissä kansissa.

Ang aloittaa tietysti kuten arvata saattaa: alusta. Ajasta jolloin ei ollut digiä, saatika salamaa. Kirjailija kuvaa järkäleessään tekniikan kehityspolun raivaten sen tieltä kaiken epäolennaisen.

Kuten kirjan alussa mainitaan, valokuvataide on taiteenlajeista nuorimpia. Kuvia on pystytty tallentamaan ensimmäistä kertaa vasta 1800-luvun puolivälissä. Kaikki alkoi camera obscurasta - tarvittiin vain pimeä huone ja reikä, josta valo pääsi sisään. Siitä on kuljettu pitkä matka.

Tietysti painava, vaikkakin hyvin jäsennelty, asiateksti valokuvauksesta vaatii tuekseen paljon komeita kuvia kuvittamaan tämän valokuvan historian.

Jokaisessa kameraa esittelevässä luvussa on myös havainnollistavia kuvia kameran otoksista. Mukana on runsaasti myös valokuvahistoriallisesti merkittäviä kuvia.

Vaikka kameran tekniikka ei varsinaisesti lukijaa kiinnostaisi (minulle ne osuudet olivat kirjan tylsintä antia), Valokuvan historia esittelee kattavasti maailman kuuluisimpien (ja vähemmän tunnettujen) valokuvaajien profiileja. Ja esimerkkejä heidän otoksistaan, luonnollisesti.

Tom Ang

Kuvitelkaa maailma ilman valokuvia. Toki ihmiset saattaisivat olla parempia kuvailemaan tekstin kautta asioita ja tapahtumia, mutta on niin paljon asioita jotka vain kamera voi tallentaa. Kuva on myös raaka: se ei selittele eikä perustele näyttämäänsä. Kuinka hienoa olisikaan, jos kameroita olisi ollut aikojen alusta asti. Vessaselfieiden lisäksi meillä olisi kuvia dinosauruksista, Jeesuksesta tai Shakespearesta. Joku olisi valokuvannut Nefertitin haudan. Toisaalta ehkä on parempi, että maailma pysyy salaperäisenä iäti.

Enää valokuvaus ei ole pienen piirin etuoikeus - kaikki voivat tehdä sitä vaikka joka hetki. Jokainen kuvaaja on taiteilija, samalla juuri olematta sitä.

Yhtä laadukasta ja laajaa opusta vastaavasta aiheesta saa hakea. Niitäkin varmasti on, mutta tämä on ainakin uusi, päivitetty laitos.

Docendo on kovaa vauhtia nousemassa yhdeksi tietokirjallisuuden johtavista suomalaisista kustantamoista.

Tom Ang: Valokuvan historia
Docendo 2015. 400 sivua.

Ministeri jonka haluaa nähdä

Kuva: Tapio Vanhatalo

Siitäkin huolimatta, että Ray Cooneyn näytelmä Ministeriä viedään (Out of Order) on kirjoitettu 1990-luvun alun Britanniassa, Helsingin Kaupunginteatteri on onnistunut sijoittamaan esityksen saumattomasti Suomeen 2010-luvulla.

Farsseja on jo erityisesti Helsingin Kaupunginteatterilla nähty melko paljon, mutta Ministeriä viedään on napakymppi. Esko Roine näyttelee kevytkenkäistä ministeriä ja Asko Sarkola hänen poliittista avustajaansa. Hyvin klassinen asetelma siis.

Myös tätä duoa on nähty jo paljon, mutta näytelmää katsoessa muistaa jälleen miksi - Sarkolan ja Roineen kemia ja dynamiikka vaan toimii vaan hyvin.
Erityisesti Sarkolan Pöntinen uppoaa hahmona itseeni. Se on ihan killeri.

Santeri Kinnunen, Sari Siikander, Eppu Salminen, Kaisa Torkkel, Vappu Nalbantoglu ja Eija Vilpas tekevät enseblestä toimivan ja valppaan. Toisaalta jälleen esitystä katsoessa herää kysymys jos toinenkin - esimerkiksi mikä on syynä Eero Saarisen pieniin rooleihin? Hänet jos kenet todella toivoisi näkevänsä vihdoin ja viimein isommassa roolissa.

Ette saaneet kiinni! Luulitte että unohdin Heidi Heralan. En tekisi niin koskaan. Käytänkin tämän osion Heralan poikkeuksettomaan ylistämiseen: käsittämättömän monipuolinen ja hieno näyttelijä. Ylistän!

Esitystä katsoessa ei voi kun hämmästellä kuinka osuvia ja kekseliäitä päivänpoliittisia aiheita näytelmään ollaan saatu ujutettua mukaan. Ne todella toivat esitykseen tarvitun sysäyksen ja näkökulman, jota mielestäni on liian harvoin tarjolla. Siitä kiitos kuuluu työryhmälle ja tietysti suomentaja Pentti Järviselle.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Ohjaajan tehtävässään Neil Hardwick on onnistunut jälleen - yleisö nauroi ja pysyi mukana koko esityksen keston ajan. Poliittinen satiiri luonnistuu Hardwickilta luonnostaan. En tiedä kuinka paljon näyttelijöitä on tarkalleen tässä teoksessa ohjattu, mutta henkilöohjaus on joka tapauksessa mennyt maaliin.

Silmä jää kiinni tyylikkääseen lavastukseen - suhteellisen pienelle näyttämölle on saatu upotettua melkoinen määrä ovia ja hotellihuoneita. Lavastusratkaisu on kekseliäs ja miellyttää visuaalisuudessaan silmää. Toteutus toimii kaikin puolin - käsiohjelmasta lähtien.

Farssien yleinen ongelma on kuitenkin yksipuolisuus. Monet farssit tuntuvat täysin samanlaisilta - samantyyliset hahmot seikkailevat milloin missäkin ovimaailmassa, hotelli on varmaan se käytetyin. Useita tyylilajin edustajia nähneenä voin kuitenkin sanoa, että Ministeriä viedään on näkemistäni farsseista kevyesti onnistuinein ja hauskin.

Jostain syystä tämä helmi pyörii vain syyskauden, joten kiirehdi näkemään ennen ovien sulkeutumista - tämän ministerin nimittäin haluaa nähdä!

Ja ei sovi unohtaa tekemääni ohjaaja Hardwickin haastattelua:
Ensimmäisessä osassa puhellaan mm. taiteesta ja urasta
Toisessa osassa mm. Suomesta tänään ja tästä näytelmästä

Kinnunen, Sarkola ja Roine / Kuva: Tapio Vanhatalo

Oletko ylpeä suomalaisuudestasi, Neil Hardwick? (2/2)

Hardweek jatkuu. Haastattelun toinen osuus käsittelee Suomea vuonna 2015. Olemmeko muuttuneet?

Keskustelua muun muassa rasismista, sairaudesta, suomalaisuudesta, näyttelijöistä, unelmista, sekä Helsingin kaupunginteatterin ajankohtaisesta Ministeriä viedään -farssista.

Lue haastattelun ensimmäinen osa täältä.

Kuinka Suomi mielestäsi voi?
Suomi voi tällä hetkellä yllättävän huonosti. Hälyttävän huonosti.

Minulla on aikamoinen déjà vu tästä rasismikeskustelusta mikä meillä nyt on päällä, koska '80-luvun lopun paikkeilla Sulo Aittoniemi rupesi puhumaan rumia vietnamilaisista pakolaisista.
Se on silti jotenkin vakavampi asia nyt, koska siihen liittyy halu olla suljetussa tilassa, ettei oltaisi osana maailmaa. Uskon myös, että se on yleisempi näkymä kuin me täällä Helsingissä kuvitellaan. Luulen, että erittäin suuri osa kansaa ei halua olla missään tekemisissä ulkomaailman kanssa ja sehän on vaarallista.

En ole mikään taloustietelijä, mutta Suomi saattaa kuulemma hyvinkin olla muutaman vuoden kuluttua samassa tilanteessa kuin Kreikka, kaikki merkit viittaavat siihen.

Ja nykyäänhän Suomella on erittäin huono maine kansainvälisesti, se nähdään kylmänä ja pelokkaana maana josta ei ole kauheasti apua kenellekään. Silloin Suomella ei ole kauheasti ystäviä maailmassa. Edessä on hyvin vaikeat ajat.

Hardwick -talk show

Toimit aikoinaan juontajana monissa sarjoissa, miksi lopetit?
Mistä aloittaisin... 1989-90 oli tämä Hardwick talk-show joka oli todella näkyvä.
Se oli aika vaikutusvaltainen sarja. Silloin otin juuri Aittoniemen ohjelmaan ja päätin teloittaa hänet.
Sitten tuli vastareaktio, että ei saa, Sulo on isänmaallinen ja pelastaa Suomen. Sain tappouhkauksia, ja tämä oli 1989. Tilanne oli aivan yhtä kiihottunut kuin nyt.

Kun meillä oli lähetys lauantai-iltana, oli aivan varma että olin lööpissä maanantai-aamuna.
Se meni vähän överiksi, koska en sinänsä tykkää kauheasti julkisuudesta.
Se oli yksi syy miksi jäin sen jälkeen kameran toiselle puolelle.

Sen jälkeen oli tietysti ainakin vielä Paluu Timbuktuun (1996)...
Hyi, en haluaisi muistella sitä sarjaa... Sitä oli ensinäkin ihan mielettömän vaikea ja stressaavaa tehdä. Juuri siihen aikaan olin sairastumassa ja osittain sen sarjan takia.
Kun matkustaa ympäri maailmaa ihmisen kanssa kenen kanssa ei tule toimeen, koko kalusto mukana, eikä ole kolmatta ihmistä joka voisi vartioida samalla kun kuvataan.

Pitemmän päälle se on hirveän stressaavaa. Meidän periaate oli ettei tehdä niinkuin Michael Palin, että on iso ryhmä mukana, lennetään, mennään hyvään hotelliin, auto hakee ja vie kuvauspaikalle... Vain me kaksi mennään ja kuvataan.

Myöhemminhän Madventures teki saman.
Joo, he tekivät saman ja paremmin.
Matkan jälkeen olin ihan poikki, enkä suoraan sanoen pysty katsomaan niitä ohjelmia.

Kirjoittamasi teos Hullun lailla (1999) kertoo masennuksestasi. Se on yksi suosikkikirjoistani, jos niin voi sanoa. Oliko osa parantumisprosessin hakemista, että sairaspäiväkirjoistasi muokattiin kirja ja teit keskustelusta julkisen?
Oli. Olin vielä sairas kun kirjotin tuon kirjan. Ennen Timbuktun matkaa olin jatkuvasti julkisuudessa ja isosti - yhtäkkiä olin poissa kaksi vuotta. Tajusin että olen vielä selityksen velkaa, koska en ole kuollut. Sen alkuperäinen nimi on I'm Still Here.

Oli pakko vähän selittää, mutta en viitsinyt antaa mitään haastattelua aiheesta, koska ne aina väännetään jotenkin rumasti. Päätin siis kirjoittaa kirjan ja mennä yhteen suoraan tv-haastatteluun. Samalla ajattelin että voisin ehkä auttaa, en välttämättä masentuneita ihmisiä, mutta heidän sukulaisiaan ja ystäviään jotka eivät ymmärrä mistä on kysymys kun äiti ei pysty lähtemään enää pois kotoa, miksi se vaan istuu kotona sanomatta mitään... Kirja kertoo.

Kuvasit Suomea ja suomalaisuutta paljon, vaikkapa Hardwick's Sauce: Neilin tähteet (1988) -pakinakokoelmassasi. Ovatko suomalaiset muuttuneet niistä ajoista?
Sitä en osaa sanoa, sillä voi olla että he olivat samanlaisia silloinkin. Nyt vain nämä tuhoisat voimat ovat päässeet ihan eduskuntaan ja parlamenttiin asti. Ne on ikään kuin virallistettu.

Ja hyväksytty...
Ja hyväksytty. Yhtäkkiä nämä asiat, jotka ovat varmaan olleet mukana koko ajan, saa ja pitääkin sanoa. En tiedä miten tähän pitäisi reagoida, olen vähän peloissani ja aika ymmälläni.
Ja vaikka he sanovat, että näistä asioista pitäisi keskustella - ei saa sulkea lehtien kommenttiosioita, koska täytyy keskustella... Eihän heidän kanssaan pysty keskustelemaan. Ne vain huutaa sitä samaa.

Onko tilanne yhtä paha nyt, vai jopa pahempi kuin silloin '80-luvulla?
Pahempi.

Oletko ylpeä suomalaisuudestasi?
Ei se ole mikään saavutus minulle, eli en siis voi olla siitä ylpeä. Olen ylpeä lapsistani, mutta en voi olla ylpeä Suomesta tai suomalaisuudesta koska se vain on. Mutta en myöskään häpeä sitä. Vielä.
Sekin päivä saattaa tulla.

Asut talvet Mallorcalla. Mitä Espanja tekee Suomea paremmin?
Ei Espanjasta ole mitään muuta etua minulle kuin lämpö ja ettei kadut ole jäässä. Yritän opetella espanjan kieltä jotta voisin osallistua keskusteluun hieman enemmänkin. Minulle Espanja on vain paikka olla talvella, näin se on. Olen Suomessa koko ajan tietokoneen kautta. Olen vaan pakolainen. [naurua]

Mistä luulet syrjinnän johtuvan?
Kuinka pitkälle tässä voisi mennä?
Suurempi kuvio on siinä, että markkinakapitalismi tekee kuolemaa. Ei sen takia, että vallankumous olisi tulossa tai sosialismi voittaisi tai mitään, vaan että se ei vaan toimi.
Kapitalismi ei vaan toimi. Enkä tiedä mitä tulee seuraavaksi, mihin evoluutio vie, mutta näin se ei voi jatkua. Me kaikki kuolemme jos se jatkuu näin!

Ensiksi täytyy selvittää tämä ilmastoasia ja sitä ei pysty tekemään kapitalismissa. Se vaatii sääntöjä. Ja silloin kun iso ja kauan elänyt talousjärjestelmä alkaa hajota, jotkut ihmiset syrjäytyvät hyvin voimakkaasti ja sen määrä kasvaa koko ajan. Eikä minulla ole tähän ratkaisua. Totean pelkästään että näin tällä hetkellä tapahtuu. Uskon, että se on kapitalismin vika - se on erittäin suuri kuvio.

Oletko kohdannut rasismia?
En vakavasti koska olen valkoinen/punainen. Olen tietysti nähnyt sitä, ja silloin kun tämä Aittoniemi-juttu tapahtui 1989 ja sain tappouhkauksia, niin vain joissakin mainittiin että olen ulkomaalainen ja pitäisi lähteä ja viedä lapset mukanani.
Mutta se ei ole rasismia, se on jotain ihan muuta.

Eli loppujenlopuksi rasismi johtuu ihonväristä, ei kansallisuudesta?
Nimenomaan, juu juu! Paitsi nyt. Olen miettinyt että minkälainen ihminen on - mitä tapahtuu sellaisen ihmisen päässä - joka vastustaa vastaanottokeskuksia? Anteeksi kuinka? Mitä?
Ja ilmeisesti nyt ei sitten ole kyse rasismista, koska nämä voivat vaikka olla ihan valkoisia ihmisiä joita sinne tulee. He ovat vain ulkomaalaisia... He ovat ei-suomalaisia.

Joku kirjoitti äskettäin mitä Perussuomalaiset todella haluavat. Eiväthän he halua mitään, he haluavat muilta pois. Se on niiden primus motor - itselleni ei mitään, mutta muilta pois.
Ja tämä kaikki menee niin pitkälle, että jopa johtavat poliitikot voivat julkisesti vaatia, että nämä kumiveneet käännetään takaisin Välimereen... Eli he haluavat tappaa näitä ihmisiä.
[Viittaus Kokoomuksen Wille Rydmanin antamiin kommentteihin Iltalehdelle]
Se on mennyt niin pitkälle, että murhataan nämä ulkomaalaiset. Me ollaan helvetin pitkällä kun poliitikko voi sanoa julkisesti näin.

Missä Suomi on onnistunut?
Suomi oli onnistunut siinä että siitä tuli, tai oli aika nopeasti tulossa, hyvinvointivaltio. Enää ei voi sanoa sitä. Se oli oikeusvaltio - se ei ole sitä enää. Se oli turvallinen ympäristö - se ei ole sitä enää. Tällä hetkellä heitetään kaikki saavutukset menemään. Olen erittäin pessimistinen tästä.

Sinulla taisi joskus olla sukset ristissä pilapiirtäjä Kari Suomalaisen kanssa?
Joo, Aittoniemen aikaan.
Kun olin riidellyt televisiossa Aittoniemen kanssa, Kari piirsi Sulo Aittoniemen yhden miehen orkesteriksi näyttämölle ja minun pääni näkyi kulisseissa verhon takana ja sanoin jotakin, että "te suomalaiset olette inhottavia". Aittoniemi laulaa "Hit the Road Neil".
Se ei sattunut, taisin jopa naurahtaa kun näin sen.

Hän oli somalivastainen?
Viimeisinä päivinä kyllä. Aikaisemmin vietnamilaisvastainen.

Haastattelin toimittaja-kirjailija Michael Boothia syksyllä ja hän jakoi The Economist -lehden kannan siitä että skandinaviset maat, kuten Ruotsi ja Suomi, ovat hyviä maita syntyä jos on keskinkertainen. Olemmeko keskinkertaisia?
Tavallaan. Suomi on keskinkertaisuuden luvattu maa... Jos osaa edes vähän jotenkin sinne päin niin pärjää, ei pääse rikastumaan, mutta ei myöskään putoa yhteiskunnasta pois.

Booth jatkoi vielä: "Jos omaa keskinkertaiset kyvyt, keskinkertaiset kunnianhimot ja nauttii välimaastosta..."
[Nauraa] En pysty sanomaan paremmin, tuo on aika hyvin sanottu.

Olet hyvin tekstilähtöinen ihminen. Suomalaisessa teatterissa tai elokuvassa kieli tuntuu monesti melko tönköltä, eikä puhe aina ole luontevaa. Lopputulos saattaa näyttää ihan hyvältä, mutta ei kuulosta. Muistelen lukeneeni, että Raila Leppäkoski pitäisi aina läpimenon jota pelkästään kuuntelee. Onko Suomessa ongelmia kielen kanssa?
Jos puhutaan ensin näyttelijäntyöstä, niin esimerkiksi Sanna-June Hyde on ihan lempinäyttelijöitäni kaupunginteatterilla. Hän on opiskellut Lontoossa ja siellä koulutus lähtee aina tekstistä.
Perusperiaate on aina do the words. Siksi ensimmäisen vuoden aikana Lontoossa ei saa tehdä muuta kuin Shakespearea. Kun tekee Shakespearea pohjalle, ymmärtää jotakin kielestä ja sitten voidaan tehdä jotakin muuta.

Suomessa näyttelijänkoulutus ei käsittele paljoa tekstiä, vaan se lähtee jostakin muusta - tunnetiloista ja tämmösistä asioista. Se on ihan eri lähtökohta ja ihan eri reitti. Tämä on pahasti sanottu, mutta tästä syystä suomalaisen näyttelijän replikointitaito on keskimäärin heikompi kuin keskimääräisen englantilaisnäyttelijän replikointitaito.

Sitten kun ajatellaan kirjoittajia, näytelmä- tai elokuvakäsikirjoittajia, niin heidän koulutuksensa ja kokemuksensa on varmaankin enimmäkseen proosassa, joka on aivan eri laji. Silloin kyky kirjoittaa repliikki jonkun ihmisen suuhun ei vielä ole kehittynyt tarpeeksi pitkälle.
Kun nämä kaksi asiaa törmää toisiinsa, se törmäys voi joskus olla erittäin ruma - ja joskus ihan sietämättömän keinotekoista ja luonnotonta.

Ministeriä viedään on hyvin ajakohtainen farssi. Kuka on vastuussa tämän päivän suomivertauksista?
Suomentaja Pentti Järvinen on keksinyt joitakin ja osa tuli harjotuksissa. Yleensä varmaan minulta ja joskus näyttelijät ehdotti. Eskolle ja Askolle annoin vapauden lisätä sitä mukaan kun asioita tapahtuu - Suomessa voi aina heittää jotain ajankohtaista esitykseen. Se ei ole helppoa, mutta sallittua.

Ministeriä viedään / Kuva: Tapio Vanhatalo

Ministeriin oltiin saatu yllättävän paljon nykyaikaa mukaan, ottaen huomioon näytelmän olevan '70-luvulta...
Suoraan sanoen ihmettelen että se ylipäätään ehti ensi-iltaan, koska kaupunginteatterilla on nyt remontti ja jouduimme harjoittelemaan Leipätehtaalla, jossa harjotustilat ovat hyvin pieniä.
Meillä oli lavastus pystyssä harjoitushuoneessa, pakko olla koska ne ovet ovat tavallaan pääroolissa, mutta sitten näyttelijät ovat siinä missä sä istut ja ne ovet on tossa seinässä ja ohjaaja istuu tässä ja kaikki asemat on periaatteessa tuolla, mutta ei voida mennä sinne koska tuossa on se toinen seinä...

Kun harjoittelimme kuusi viikkoa näissä olosuhteissa ei voitu tehdä asemia, ei liikeratoja, ei ajoituksia. Maanantaina 3. elokuuta pääsimme viimein Arena-näyttämölle ja saman viikon perjantaina oli ensimmäinen valmistava harjoitus! Tehtävä oli periaatteessa mahdoton, mutta me selviydyttiin.

Oletko tyytyvinen lopputulokseen?
Olen, mutta kerron mikä esityksemme suurin vika on.
Toisaalta myös Arena-teatterissa on hyvin pieni näyttämö: ei kovin syvä ja takaseinä tulee vastaan pian. Lavastuksen saaminen näyttämölle oli hyvin vaikeaa. Viime talvena kun olin Espanjassa, minä ja lavastaja Antti Mattila skypetettiin ja läheteltiin piirroksia kuinka tämä tehtäisi. Sitten keksimme pyörivän näyttämön, jota pyörittävät näyttämömiehet. He eivät vaan voi mennä koko pyöritysmatkaa, vaan joutuvat heittämään lavasteen seuraavalle koska rakoa ei ole juuri yhtään.

Tämä äärimmäisen tiivis ratkaisu tarkoitti, että kun näyttelijät tulevat ovista sisään he eivät näe muita ovia. Kaikki iskut ovat kuulossa, eli näyttelijä ainoastaan kuulee ovet. Tämä takoittaa sitä, että kun tuo ovi menee kiinni, niin toinen ovi menee heti perään - mutta ei samanaikaisesti. Farssissa ovien pitäisi mennä samanaikaisesti. Tässä lavastuksessa sitä ei pystytty tekemään. Ehkä jos olisi ollut täysin tekninen ratkaisu, jossa olisi paljon kameroita ja monitoreja.

Ministeriä viedään on tottakai nopea ja rullaa, mutta se ei ole vaarallinen. Jokaisen sisääntulon pitäisi olla vaarallinen: se just melkein näki sen ja yleisö nauraa vielä enemmän.
Mutta meidän lavastus on nerokas ratkaisu, Antti on ihan nero. Mieletön, erittäin hyvä lavastaja.

Syntyivätkö kaikki hahmot näyttämölle samantien, vai jouduitteko hakemaan niitä pitempään?
No, Santeri Kinnunen esimerkiksi rupesi jossakin vaiheessa tekemään hyökkäävää tyyppiä, jolla on pienet viikset. Annoin totta kai tehdä sitä muutaman päivän, mutta sain Santerin onneksi uskomaan, että tuodaan vähän pinteriä tähän farssiin.

Ministeriä viedään - Esko ja Asko
Kuva: Tapio Vanhatalo

Mikä on unelmiesi produktio? Varmaan Pinteriä tai Beckettiä?
Voisi sanoa, että suurin unelmani olisi tehdä joko Pinteriä tai se Stoppardin Rosencrantz and Guildenstern Are Dead.

Jos saisit haluamasi rahan ja puitteet, saisit tehdä mitä tahansa, missä tahansa - mitä tekisit?
En pysty vastaamaan täydellisesti, koska tuollaista pitäisi miettiä vakavasti...

Jos saisin Santerin, niin sellaisen Pinterin näytelmän kuin Onnellisten illallinen (Celebration). Se tapahtuu ravintolassa ja siinä on kaksi pöytää, jossa toisessa pöydässä on kaksi gangsteria ja niiden vanhoja vaimoja, toisessa pöydässä on pariskunta. Sitten on tarjoilija joka liikkuu niiden välillä... Todella vaikea sanoa mistä se kertoo, koska se on kuin runo! Ja miksei Helsingin kaupunginteatterille.
Ennen kaikkea varmaan kuitenkin Ei kenenkään maata. Esko ja Asko. Minne tahansa.

Saako mistä tahansa vitsailla?
Saa, mutta ajoitus on tärkeä. Jos joku nyt menisi heittämään vitsiä siitä pojasta joka hukkui Välimereen, niin sen täytyisi olla aika helvetin hyvä vitsi ennen kuin se olisi hyväksyttävä.

Luulen, että esimerkiksi raiskaus ja pedofilia ovat sellaisia aiheita joissa pitää olla hirveän varovainen.
Yhdessä Nyhjää tyhjästä -jaksossa Ulla Tapaninen joutui laulamaan Pedofiliahumpan.. Että kyllä se voidaan tehdä, jos on joku niin nerokas ihminen kuin Ulla.

Tappaako poliittinen korrektius komedian?
Ei Suomessa, mutta tämä ilmiö on varmaan varsinkin jenkeissä. Pikkuhiljaa, ainakin jenkeissä ja Britanniassa, ollaan opittu että esiintyjällä on oikeus loukata ihmisiä ja ettei loukkaantuminen ole kuolemaksi. Kyllä aikuinen ihminen kestää sen.
Suomessa pelätään hirveästi että joku muu loukkaantuu: en minä tietenkään, mutta naapuri hirveästi loukkaantuu... Siitä täytyisi vähän oppia pois.

Kun olin aktiivinen tv-viihteessä, kuolema oli se asia josta ei saanut kirjoittaa mitään. Voihan olla, että naapurin rouva on kuollut juuri sinä päivänä. Niin? Entä sitten? Meilläkin kuollaan... Kirjoitin paljon kuolemasta eikä mitään sensuroitu, paitsi yksi Reinikaisen jakso, jossa poliisi kysyi mihin vainaja viedään. Joku sanoi sen hautausmaan nimen ja se piipitettiin, koska ne joilla on omaisia samalla hautausmaalla saattaa loukkaantua.
Onneksi se tekstitettiin kuitenkin ruotsiksi ja siinä se lukee ihan... [naurua]