Helsingin Kaupunginteatteri: Ladykillers - Sarjahurmaajat

Mä ja frendit

Vuodesta 2010 olen nähny kaikki Neil Hardwickin ohjaukset Helsingin Kaupunginteatterilla. Huomionarvoista on se, että lähes kaikki näistä näytelmistä ovat klassikkotekstejä:

Ensimmäinen näkemäni oli Arsenikkia ja vanhoja pitsejä.

Toinen oli Lilla Teaternissa Den Girige (Saituri), jossa myös itse näyttelin.

Kolmannen näin kolme kertaa - musikaali Lainahöyhenissä.

Jossain vaiheessa ehdin onnekseni nähdä myös yli 10 vuotta pyörineen Kvartetin.

Harvinaista herkkua oli off-Broadway musikaali, Striking 12.

Sitten siirryttiin jälleen farssien pariin: vuorossa olivat Yksi mies, kaksi pomoa, sekä Hotelli Paradiso.

Myös tätä uusinta Ladykillers - Sarjahurmaajat (The Ladykillers) mainostetaan mustana farssikomediana. En ole genren asiantuntija, mutta minulle katsomoon näyttäytyi ennemmin korkeintaan "puolifarssi", esitys oli enemmän mielestäni puhdasta komediaa.

Näytelmähän perustuu samannimiseen brittiläiseen klassikkoelokuvaan vuodelta 1955, josta Coenin

veljekset käsikirjoittivat amerikkalaisen uusintafilmatisoinnin 2004. Brittiläisessä versiossa (tunnetaan Suomessa nimellä Naistentappajat) pääosassa nähdään legendaarinen sir Alec Guinness. Roolin peri uusintaveriossa Tom Hanks.

Pirkko Mannola ja Asko Sarkola
Kuva: Tapio Vanhatalo

Itse tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan ajaton: professori Marcus vuokraa hyvätahtoiselta vanhalta rouvalta asunnon. Todellisuudessa hän johtaa viiden rikollisen jengiä, jotka tekeytyvät klassisen musiikin soittajiksi, ryhtyen suunnittelemaan täydellistä pankkiryöstöä rouvan asunnosta.

Jos itse tarina on ajaton, niin niin on hahmotkin - karikatyyrimäisiä, hillittömän hauskoja pahiksia.

Vanhaa rouva Wilberforcea näyttelee suomenkielisessä kantaesityksessä mainio Pirkko Mannola.

Professori Marcuksena nähdään Asko Sarkola, joka vetää roolin kunnialla - Sarkolan nimi sopii tässä mainiosti Guinnessin ja Hanksin joukkoon.

Myös jokainen rikollisjoukon jäsen saa naurun herkkään. He ovat Mikko Kivinen, Sauli Suonpää, Rauno Ahonen ja Risto Kaskilahti. Erityisesti Kivisen tulkinta Majurina, huh!

Heikki Sankari oli erittäin miellyttävä Konstaapeli MacDonaldina. Tiedän, että moni ihmettelee kun sanon joidenkin näyttelijöiden olleen miellyttäviä, mutta se on tärkeää. Miellyttävää näyttelijää on ilo katsoa ja kuunnella. Elekieli on vaivatonta ja vaikka tässäkin tapauksessa lava-aikaa ei ollut paljoa, se jätti muistiin paljon positiivisia viboja.

Mikko Kivinen
Kuva: Tapio Vanhatalo

Ohjaaja Hardwick tekee palveluksen, kun tuo näin tuoreita näytelmiä Suomeen (mm. One Man Two Guvnors, Striking 12). Ladykillers on tähän mennessä yksi parhaista.

Hienot musiikilliset ratkaisut tuovat paikoin jännittävän elokuvallisen tunnelman, joka jollain tavalla saa katsojan vielä syvemmälle itse tarinaan mukaan. Nautin myös valaistuksen selkeästä rajauksesta, joka tarvittaessa auttoi myös vahvan tunnelman luonnissa. Tarina kulki eteenpäin kuin höyryjuna.

Kun käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijät ovat hyvät, se luo parhaassa tapauksessa mielikuvan ettei teosta ole ohjattu ollenkaan.

Onkohan Hardwick ohjaamassa Kaupunginteatterin näyttämölle Guinness-trilogiaa, kun kaksi edellistä, Paradiso ja Ladykillers, löytyvät myös näyttelijän filmografiasta?

Minulle tuli yllätyksenä, että tämä näyttämösovitus on niinkin tuore kuin vuodelta 2011. William Rosen alkuperäisen elokuvakäsikirjoituksen pohjalta, näytelmäversion on käsikirjoittanut Graham Linehan. Tarina on saatu toimimaan näyttämöllä mutkattomasti - vitsejä ja tempoa jopa lisäämällä, kuten mainio Linehan-Hardwick -haastattelu käsiohjelmassa kertoo (kannattaa lukaista, vaikka esityksen nettisivujen virtuaalisesta käsiohjelmasta!)

Tulin esityksestä hirveän hyvälle mielelle. Patistan sinua, lukijani, jälleen laatuteatterin pariin.

Pirkko Mannola, Asko Sarkola, Rauno Ahonen, Sauli Suonpää, Mikko Kivinen ja Risto Kaskilahti
Kuva: Tapio Vanhatalo