Aloin käydä yleensä teatterissa enemmän ja vähemmän vakituisesti vuonna 2008. Niihin aikoihin koin vaikuttavia elämyksiä LKT:ssa, mm. loistavan version Samuel Beckettin klassikosta Huomenna hän tulee, Vladimirina ja Estragonina Tapani Kalliomäki ja Iikka Forss.
Myös useita näyttäviä musikaaleja lavalla on nähty. Itselleni tärkein oli Cabaret vuonna 2011, jossa seremoniamestarina ja koreografina nähtiin Jorma Uotinen. Näin esityksen neljä kertaa.
Viime kertaisin mistä pidin kovasti oli musiikkinäytelmä Kun tyttö on hyvä, viime keväältä.
 |
| Laura Huhtamaa Kuva: Sami Heiskanen |
Teatteripiireissä musikaali on varmasti aina ollut tuttu, mutta kappaleet tulivat tutuiksi myös valtaosalle vuonna 2002, kiitos Rob Marshallin ohjaaman elokuvaversion, joka palkittiin mm. parhaan elokuvan Oscarilla. Siitä on kyllä paha pistää paremmaksi niin musikaalielokuvana, kuin Chicago-versiointina.
Minusta Chicagossa yleisesti kaikkein siistein hahmo on lakimies Billy Flynn. Hänellä on parhaat laulunumerot All I Care About, sekä We Both Reached for the Gun.
Muita musikaalin tähtihetkiä ovat tietenkin Cell Block Tango, When You're Good to Mama, sekä Mr. Cellophane. Finaalista puhumattakaan, siinä tulee aina, kuten Lahdenkin versiossa, kylmät väreet!
Katsojia Lahdessa oli reilusti, mikä oli ilo nähdä. Orkesteri oli hienossa vedossa.
Useissa kohdissa tuli sellainen tunne, ettei ohjaaja Miika Muranen luottanut tekstin kantoon ja aliarvioi katsojat. Otetaan esimerkkinä henkilöohjaus:
Hiski Grönstrandin rooli Roxien aviomiehena Amoksena - Grönstrand näytteli roolin hienosti, mutta ei se hahmo ole sellainen. Tuntui, että nyt yritetään väen vängällä tehdä hassu hahmo, kompastuen tähän omituiseen kimittävään ja neitimäiseen hahmoon… Painotan, että näyttelijä veti sen hyvin, mutta hahmo oli ihan ulkona Chicagon sfääreistä.
Samoin Mikko Pörhölän limainen Billy Flynn. Tyylikkyys, joka Flynnin hahmon luonteeseen kuuluu oli poissa. Flynn on tyylikäs hahmo. Nyt tilalla oli rasvainen tukka ja liian selkeä itsekäs ylimielinen rahanhimo. Mielestäni molemmissa tapauksissa sorruttiin väärän tyyppisiin karikatyyreihin.
Tietenkin onnistumisiakin löytyi, esimerkiksi oikeussalikohtaus. Oli myös hienoa, että orkesteri oli näkyvissä, stylish!
 |
| Tapani Kalliomäki Kuva: Sami Heiskanen |
Kovimpia näyttelijöitä Suomessa.
Lumikki Väinämö teki karismaattisen vedon Mama Mortonina, naisvankilan pomona. Hänen hahmonsa oli hyvin onnistunut, ja biisit esitettiin hienosti. Näkemässäni esityksessä Laura Huhtamaa teki Roxyn roolin. Pidin siitä. Huhtamaa laulaa todella hyvin. Ensbemblesuosikkejani olivat säkenöivät nuoret lupaukset, Anna Pukkila ja Konsta Reuter!
En ole nähnyt muita suomenkielisiä versioita musikaalista, mutta paikoin tuli fiilis, ettei tämä ehkä edes toimi suomeksi. Pitäisi nähdä uudelleen, jotta voisi analysoida tarkemmin. Tai pikemminkin lukea. Toisaalta kuten sanotaan, toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Lähde teatteriin ja päätä kumpaa itse suosit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti