Dosentit jatkaa Juha Jokelan mestarillisten näytelmien sarjaa

Kuva: Katri Naukkarinen

Suomen eturivin näytelmäkirjailija, ohjaaja Juha Jokela on palannut. Pidän Jokelan Patriarkkaa yhtenä parhaista kotimaisista näytelmistä 2000-luvulla, ja vaikka Sumu ei samalle tasolle yltänytkään, Dosentit nostaa tasoa jälleen.

Näytelmä on saanut inspiraationsa selvästi Sipilän hallituksen koulutusta väheksyvästä poliitikasta ja surullisen kuuluisasta "kaiken maailman dosentteja"-lohkaisusta. Yleensäkin elämme ajassa, jossa tietoa väheksytään. Tieto ja tutkimus ovat kadottaneet merkityksensä, niiden tilalla on mutu ja omat fiilikset.

Dosentit kertoo sosiaalipsykologian professorista Johanna Virtasesta, joka alkaa toteuttaa tutkimusta yliopiston sisäisistä kipupisteistä: työtä kasautuu yhä enemmän poliittisten päätösten vuoksi, ja kaikki ovat valvonnan alaisuudessa. Harva voi hyvin.

Alkuun täytyy todeta, että Dosentit on loistavan Ria Katajan show alusta loppuun. Kataja kannattelee lähes kolmituntista näytelmää vaikuttavasti, herkkyydellä. Herkkyyttä osaltaan tarjoaa myös ex-mies, käytännöllisen filosofian professori Eero Palolaa tulkitseva Hannu-Pekka Björkman, sekä kovakuorista post-doc-tutkijaa Fiona Eskolaa näyttelevä Marja Salo.

He toimivat ihmisyyden puolella alati suuremmilla kierroksilla käyvää kapitalistista koneistoa vastaan, jonka pyörät pyörivät jo yliopistomaailmassa. Rehtori Helander-Koskelana Maria Kuusiluoma ja dekaani-Heinilänä Tommi Korpela edustavat tehokkuutta, byrokratiaa, rahaa, valvontaa – kaikkea sitä, mikä nykyihmisen kahlitsee.

Merkille pantavaa on se, kuinka hienosti Jokela käyttää videota ja musiikkia teoksissaan. Aikalaisiinsa verraten ehdottomasti luontevimmin. Hän osaa ottaa irti niistä sen parhaalla mahdollisella tavalla. Melkein kaikilla, hyvilläkin tekijöillä, videon käyttö epäonnistuu karusti.

Dosentit pyörii yliopistomaailmassa, mutta Katajan hahmon kautta. Loppuunpalaminen, masennus tai uupumus, mikä tahansa kyseessä onkaan, välittyy katsojalle väkevästi. Romahdus on monen asian summa: näyttelijäntyön, mutta myös käsikirjoituksen ja ohjauksen. Virtasen maailma hajoaa palasiksi, kun mielenterveys alkaa horjua alati kasvavien vaatimusten puristuksissa. Eihän siinä kovempikaan jaksaisi.

Näytelmä on kunnianosoitus tiedolle ja tieteelle, sekä avunhuuto: mitä enemmän kapitalismille annetaan sijaa, sitä huonommin sen uhrit voivat. Ehkä se toimii tiettyyn pisteeseen asti, mutta samalla kapitalismin aatteeseen on sisäänrakennettu ajatus jatkuvasta kasvusta. Se ei ole koskaan valmis, mikä lopulta tulee koitumaan sen tuhoksi. Sen jälkeen, kun se on sairastuttanut ympäriltään tarpeeksi ihmisiä.

Hallittu kokonaisuus pureutuu myös toisen maailman, sosiaalisen median, aiheuttamiin paineisiin. Parasta Jokelan näytelmissä on se, että hän on oikeasti perehtynyt työhönsä ja aiheisiinsa. Teokset ovat poliittisia ja jopa dokumentaarisia luonteeltaan, ja niitä on aina onni seurata.

Yöllisen koiran mysteeri ratkeaa Lillanin hienossa koko perheen seikkailussa

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kuulin ensimmäisen kerran näytelmästä The Curious Incident of a Dog in the Night-Time vuosia sitten, luultavasti muutama vuosi sen ensi-illan (2013) jälkeen. Kaverini oli nähnyt sen Lontoossa ja ylisti sitä. Se on aiemmin nähty myös Suomessa nimellä Yöllisen koiran merkillinen tapaus, mutta en nähnyt sitä.

Nyt Lilla Teaternissa näytelmä nähdään ruotsiksi, nimellä Den besynnerliga händelsen med hunden om natten. Vaikka itselläni on historiaa Lillanin kanssa, en ole käynyt katsomassa siellä kovinkaan paljon. En häpeäkseni osaa juurikaan ruotsia, joten näytelmän seuraaminen olisi vaikeaa.

Olen toki ollut tietoinen, että nyt muutaman vuoden säteellä on yleistynyt joku sovellus, jonka ansiosta esitystä voi seurata tekstityksen kanssa. Päätin siis hypätä kylmään veteen, ja kokeilla tällaista sovellusta ensimmäistä kertaa.

Oopperassahan tekstitys nähdään lavan yläpuolella, mutta puhelinsovellus tuntuu modernilta. Hieman aluksi jännitti, kuinka muut katsojat suhtautuvat kädessäni olevaan puhelimeen, mutta onneksi tekstityksen kirkkautta sai säätää mielensä mukaiseksi. Vierustoverillani oli myös tekstitys käytössä, enkä noteerannut sitä mitenkään.

Onneksi näyttämön tapahtumat olivat sen verran staattisia, ettei tullut hirveää hätää nostaa katsetta tekstityksestä ylös ja taas alas. Kokemus oli positiivinen, ja rohkaiseva – avaako tämä nyt myös ruotsinkielisen teatterin maailman? Toivotaan, koska ohjelmisto tuntuu usein olevan parempaa.

Nyt kuitenkin asiaan: ohjauksesta vastaa Paavo Westerberg, joka jo itsessään nostaa odotuksia korkealle. Koska en tiennyt juonesta mitään, näytelmän maailmaan oli helppo heittäytyä mukaan.

Kaikkihan alkaa siitä, kun Christopher Boone alkaa selvittää naapurinsa koiran kuolemaa opiskelujensa ohella. Boone törmää kuitenkin seinään, kun hänen isänsä kieltää tapauksen tutkimisen jatkamista.

Lopulta koiran kuoleman selvittäminen jää tietysti taka-alalle: perhedynamiikka, "kirjolla" olevan päähenkilön maailmaan uppoutuminen, sekä puhdas seikkailu nousevat näytelmän keskiöön. Huumoria ei puutu, mutta pohjalla on vakava vire jatkuvasti läsnä – Simon Stephensin dramaturgia näyttämöllä toimii hienosti. Mark Haddonin romaani on kuin näyttämölle tehty.

Toimiva lavasteratkaisu, valoilla leikittely ja tarpeiston maaginen käyttö tuo näytelmään omaperäisyyttä, mutta ennen kaikkea tukee kaikkea sitä mitä teos itsessään haluaa sanoa.

Näyttelijät tekevät niin ikään hienoa työtä. Pääroolissa nähtävä Alexander Wendelin tekee monisävyisen roolin Christopher Boonena, mutta jokainen sivurooli tukee hahmoa juuri kuten pitää. Robert Kock, Pia Runnakko ja Joachim Wigelius, muutamia mainitakseni, ovat katsojien suuri ilo.

Muutama musiikkivalinta tuntui lattealta, kuten myös tönkkö videon käyttö, mutta muuten en moitittavaa keksi. Den besynnerliga händelsen med hunden om natten pitää jalat visusti maassa, vaikka vilkas mielikuvitus viekin katsojan pitkälle seikkailulle.

Rohkaisen katsojia, kielestä riippumatta, katsomaan mistä koko perheen näytelmässä on kyse.

Everstinna on Heidi Heralan vaikuttava monologi

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Finlandia-palkittu Rosa Liksom julkaisi vuonna 2017 pienen kirjan, jonka nimesi Everstinnaksi. En ole itse yrittänyt kirjaa lukea, mutta pari tuttavaani ovat valitelleet, kuinka vaikea sitä on lukea. Kirja on nimittäin kirjoitettu meänkielellä.

Ottamatta kantaa siihen onko kirja vaikeaselkoinen vai ei, näytelmä ei sitä ole. Päin vastoin, sen voisi kuvitella olevan selkeämpi, kun puhuttuna murteet heräävät eloon.

Everstinna kertoo naisesta, naisen elämästä. Kuinka runoja rakastava, viaton lapsi päätyy naimisiin melkein 30 vuotta vanhemman everstin kanssa. Suhde ei sinänsä ole erikoinen, mutta Liksomin tarina tuo siihen sävyjä, jotka tekevät siitä ajankohtaisen ja tärkeän.

Pääasiassa näytelmän tapahtumat käsittelevät toisen maailmansodan aikoja. Eversti pitää Hitleriä arvossa, joten perhe oli kallellaan natsi-Saksaan. Siinä suhteessa teos tuo mieleen Kazuo Ishiguron nerokkaan läpimurtoromaanin Pitkän päivän ilta.

Suomalaisten suhdetta natsismiin on kuvattu vähän, mikä varmasti osin johtuu siitä, kuinka kipeä aihe vielä tänäkin päivänä on. Monien isovanhemmat tai isoisovanhemmat olivat varmasti natsisympatisoijia, koska eivät tienneet tarpeeksi. Ja toisaalta ne jotka tiesivät, siitä tuskin kukaan haluaa pitää meteliä.

Suomi ja natsismi on vaiettu aihe, vaikka se on nostanut päätään vielä tälläkin vuosisadalla. Everstinna antaa mahdollisesti eväitä ymmärtää miksi aiemmin.

Näytelmä ei missään tapauksessa ole sympaattinen aihetta kohtaan, vaan tarkastelee sitä etäisyyden päästä ja viisaudella.

Myös naisen seksuaalisuus on jonkinlainen aihe esityksessä, mutta se ei nouse samalla tavalla kiinnostavaksi kuin historiallinen kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta pohjoisen naisen näkökulmasta.

Näytelmän on hienosti, vankasti ohjannut ja dramatisoinut Susanna Airaksinen. Näyttämöllä nähdään ainoastaan Heidi Herala, mikä lisää vakuuttavuutta. Tämä lienee yksi Heralan elämän rooleista, ja jatkaa hienosti unohtumattoman Kirsikkatarhan tiellä. Heralan monipuolisuus näyttelijänä tulee kummassakin teoksessa esiin, ja vaikka Everstinna onkin vakava draama, Heralan komiikka tuo hahmoon ja siten koko esitykseen kaivattua lämpöä.

Yleisö ihastui ja joi kaiken viinin Timo Tuomisen Brel -konsertin aikana

Chanson-laulajien kärkeen kuuuluva Jacques Brel (1929-1978) on ollut Timo Tuomisen intohimona jo kauan. Vuonna 2011 hän esitti ensimmäisen kerran Timo Tuominen avec Jacques Brel -konserttinsa Kansallisteatterin Lavaklubilla.

Koko Teatterissa nähtiin nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, se ensimmäinen konserttikokonaisuus, jota on seurannut kolme muuta. Itseänikin harmitti, kun missasin juuri tämän ensimmäisen (aiemmin olen nähnyt vain Brel Final Spécialin Kansallisteatterissa).

Tosin, tässä vuoden 2021-versiossa on lisäyksiä, ja Tuomisen itsensä mukaan sitä voi pitää kokonaan uutena kokonaisuutena. Niin tai näin, konsertti Koko Teatterilla oli nautinto.

EsitysKokonaisuus istui loistavasti juuri Koko Teatteriin – ilta oli intiimi, toisin kuin se aiempi näkemäni esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Kyse ei ole siitä, etteikö Tuominen yhtyeineen pystyisi täyttämään lavaa, vaan siitä kuinka itse chansonit miellän: lasi viiniä pienellä klubilla, jossa taiteilijat ovat yhtä yleisönsä kanssa. Suuri näyttämö toiseuttaa.

Kokon saliin oli tuotu pieniä pyöreitä pöytiä ja tuoleja, sekä sivuille perinteisempi katsomo. Itse istuin seuralaiseni kanssa tietysti pöytien ääreen, koska juuri näin esitys kuuluu kokea. Join kaksi lasia viiniä – enkä ilmeisesti ollut ainoa. Koko Teatterista loppui punaviini kokonaan esitysiltana! Mielestäni tämä on hyvin kuvaavaa – punaviini ja chanson kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Yhtyeessä kitaraa ja alttoviulua soitti Tomi Rikkola, kontrabassoa Jori Huhtala ja pianoa ja haitaria Marko Roinininen.

Sanoin Brel Final Spécialista, että se oli "perkeleen kova". En muuta sanojani, mutta tämä oli huomattavasti nautittavampi tunnelman ja settilistan osalta.

Mukana on klassikot Mathilde, Epätoivoiset, Ei et mennä saa, Jackyn laulu, Porvarit, sekä tietysti upeat Sen tuhannen valssi ja Rakastakaa, jotka ovat klassikkoja syystä. Viimeeksi petyin, kun settilista oli suurelta osin itselleni tuntematonta, mutta nyt mukana oli juuri niitä hittejä, jotka olen halunnut livenä kuulla.

Väliajalla sain ostettua kokoelmaani puuttuvat Tuomisen Brel-levytykset Ne... (2020) ja En concert Brel (2020). Levyt olivat erittäin hyvässä tarjouksessa, mikä tuli hauskojen välispiikkienkin välissä selväksi. Välispiikeistä sen verran, että ne istuivat ohjelmaan hienosti ja luonnollisesti. Ja mikä harvinaista ne oikeasti naurattivatkin.

Kuten olen aiemminkin todennut, Tuominen tekee sivistystyötä kääntämiensä laulujen kanssa. Ranskalainen kulttuuri on Euroopan ja koko maailman silmissä merkittävää, musiikkikulttuuri erityisesti.

Uskoakseni juuri tämä kokonaisuus on se definitiivinen. Sunnuntaina 28. marraskuuta on vielä mahdollisuus kokea tämä hieno konsertti, joten tiedät mitä tehdä.

Settilista

1. Rakastin (J'aimais)
2. Mathilde
3. Hevoinen (Le Cheval)
4. Fanette (La Fanette)
5. Epätoivoiset (Les désespérés)
6. Iso herra (Grand Jacques)
7. Viha (La haine)
8. Arat (Les timides)
9. Ei, et mennä saa (Ne me quitte pas)
10. Jackyn laulu (La chanson de Jacky)
11. Kuolema (La mort)
12. Härät (Les toros)
13. Porvarit (Les bourgeois)
14. Vanhanpojan bourree (La bourrée du célibataire)
15. Vanhojen rakastavaisten laulu (La chanson des vieux amants)
16. Lapset (Fils de...)
17. Yksin (Seul)
18. Seuraava (Au suivant)
19. Luutarhatango (Le tango funébre)
20. Sen tuhannen valssi (La valse á mille temps)
21. Rakastakaa (Quand on n'a que l'amour)

Seela Sella on Adolf Hitler pakahduttavan hienossa näytelmässä

Kuva: Kari Sunnari / TTT

Kun Kansallisteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto Hitler ja Blondi ilmoitettiin, olin innoissani. Korona pilasi kuitenkin orastavan esityskauden, enkä uskonut näkeväni esitystä. Toki siitä tarjottiin striiminä, mutta en erityisemmin lämpeä niille jos on kyse suomalaisesta esityksestä.

Esitys kuitenkin palasi Kansallisteatteriin nyt lokakuussa. En voi kyllin vahvasti painottaa, että tämä on nähtävä ennen kuin se on ohi. Oikeastaan on suuri pettymys, että näin mestarillinen esitys ei näytä toistaiseksi jatkuvan Kansallisteatterissa. Marraskuun alussa nähdään pari esitystä Tampereella, ja sitten se näyttää olevan siinä.

Vetoan tekijöihin ja tuottajiin: antakaa sen jatkua. Hitler ja Blondi on jotakin poikkeuksellista. Se ei ole vain hyvä esitys, se on tärkeä. Se on kaunis, kaikin puolin upeasti kirjoitettu ja valmistettu. Seela Sella tekee suurella varmuudella yhden uransa hienoimmista rooleista, eikä Tampereen Työväen Teatterin loistava Verneri Lilja jää näyttelijälegendan varjoon.

Sella näyttelee natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitleriä ja Lilja tämän saksanpaimenkoiraa Blondia. Hitler ja Blondi on nykyteatteria parhaimmillaan, vaikka ei varsinaisesti riko rajoja. Tai no, laadun rajoja kyllä, mutta nykyteatteriksi esitys on jopa melko perinteinen. Silti se tuo mieleeni Kristian Smedsin Mr Vertigon noin kymmenen vuoden takaa. En osaa oikeastaan sanoa edes miksi, ehkä se aiheutti niin suuren tunne-elämyksen.

Vuoden hienoimmasta näkemästäni lavastuksesta (ja puvustuksesta) vastaa Tarja Simone, valoista Eero Auvinen, äänistä Kyösti Kallio. Yhdessä he ja moni muu nostavat Michael Baranin teoksen täyteen loistoonsa.

Esityksessä kuullaan paljon musiikkia saksalaiselta avantgarde-säveltäjä Karlheinz Stockhausenilta, jonka pianoteoksia soittaa vuoroin Mariola Aniolek ja Niina Ranta.

Sanoin samaa Baranin toisesta mestariteoksesta Tyttö joka käveli mitä aion sanoa nyt Hitleristä ja Blondista: tässä on kansainvälistä potentiaalia. Näen paremmin kuin hyvin, että esitys kiertäisi maailmaa tällä kokoonpanolla, mutta myös sen että teksti jäisi klassikoksi. Kuvitelkaa kuinka hienoa olisi, jos näytelmän Hitler-roolista tulisi samanlainen kuin vaikka Kirsikkatarhan Firsistä tai Kuningas Learin nimiroolista: rooliin etsittäisi paikallinen ansioitunut (tässä tapauksessa nais-)näyttelijä, ja rooli olisi sulka ansioituneen taiteilijan hattuun.

Vaikka tiesin aiemmin kuinka monipuolinen ja merkittävä näyttelijä Sella on, muodonmuutos tuntui mahdottomalta. Siinä katsojien silmien edessä tämä 84-vuotias nainen muuttuu aikamme kylmäverisimmäksi murhaajaksi. Sella kuitenkin toi rooliin lämpöä, ja lähestyi hirmuhallitsijaa ymmärryksellä. Hän rakensi Hitleristä ihmisen, eikä turvautunut psykopaatin maneereihin.

Vierailin kuukausi sitten Lontoossa ja Windsorissa, ja näin kaksi näytelmää jotka sattumalta yhdistyvät omalla tavallaan Hitlerissä ja Blondissa. Theatre Royal Windsorissa katsoin Hamletin, jossa 82-vuotias Ian McKellen näytteli, perinteisesti nuoren miehen, Hamletin roolin. Lontoon Wyndham's Theatressa sen sijaan pyöri Tom Stoppardin natsi-Saksan nousua viennalaisten juutalaisten näkökulmasta kuvaava Leopoldstadt. Baranin näytelmä toimi näiden kahden näytelmän vastaparina mainiosti.

Tämän esityksen kohdalla tähdet ovat olleet oikeassa asennossa. Tämän esityksen pitäisi jatkua ikuisesti.

Kuva: Kari Sunnari / TTT

Tatu ja Patu ovat saapuneet Helsinkiin

Kuva: Tuomo Manninen

Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista suhdetta kuuluisiin outolalaisiin Tatu ja Patu. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen luomat hahmot ovat ilostuttaneet lapsia jo melkein kahdenkymmenen vuoden ajan.

Ensimmäinen kirja oli osuvasti Tatu ja Patu Helsingissä (Otava 2003), jonka näyttämösovitus sai kuukausi sitten ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa. Sami Rannilan ohjaama, Havukaisen ja Toivosen kanssa käsikirjoittama näytelmä sisältää musiikkia, erikoisia hahmoja ja päähenkilöiden Helsinkiin muuttaneen serkun.

Jori on Tatun ja Patun serkku, jota kaksikko lähtee etsimään. Matkalla Tatu ja Patu kohtaavat Helsingin kummallisuuksia aina liivijengistä (kekseliästä!) ties minkälaiseen hiihtäjään. He ystävystyvät joka paikkaan ehtivät siivoja-Marin kanssa ja ihmettelevät Helsingin nähtävyyksiä ja raitiovaunuja.

Ympäröivät lapset tuntuivat pitävän esityksestä, eikä ihme: Tatu ja Patu Helsingissä toi näyttämölle värejä ja ajanmukaisesti videoprojisointeja. Antti Timosen ja Paavo Kääriäisen Tatu ja Patu olivat illan suuret tähdet.

Esityksessä oli hyviä hetkiä ja vauhtia, vaikka paikoin siltä olisi toivonut enemmän. Näytelmä ei koskaan vyörynyt yleisöön, vaan jäi suurelle näyttämölle. Videoprojisointeja näytettiin muutamassa isossa ruudussa, jotka lavan takaosaan oli pystytetty, mutta värit ja Helsinki jäivät lavan takaosaan.

Videoprojisointi mahdollisti asioita, joita oikeissa lavasteissa ei ehkä olisi pystynyt tuottamaan, mutta se söi esityksen mielikuvituksellisuutta. Lavasteita ei ollut paljoakaan, mikä oli ensimmäinen suuri pettymys. Tässä olisi ollut kaikki mahdollisuudet lähteä irrottelemaan, tekemään jotakin lapsia ilahduttavaa hienoa ja suurta. Nyt tunnuttiin jäävän sinne matalan aidan toiselle puolelle.

Ajatus luultavasti oli luottaa pelkän videon voimaan, mutta silloin herkästi teatterin taika jää puuttumaan. Pienessä merenneidossa videota osattiin hyödyntää, mutta sen ei annettu olla kaikki. Puvustuksessa oli hieman samaa vikaa: värejä käytettiin, mutta kaikki oli niin kovin tylsää.

Koreografia ei istunut lastennäytelmään, mutta osa lauluista olivat viihdyttäviä. Huippuhetkeksi nousee Liikennevalot -numero, joka toi koko esitykseen sähköä. Musiikkinumero oli visuaalisesti näyttävä ja innostava.

Esityksen dramaturgiassa olisi ollut parantamisen varaa. Ensimmäisellä puoliskolla seikkailtiin, oli menoa ja meininkiä, kunnes toisella puoliskolla esitys muuttui pitkästyttäväksi takaa-ajoksi ja romanttiseksi lässynlääksi. En ole lapsi, mutta voisin kuvitella, että finaali olisi kannattanut painottaa johonkin muuhun kuin romantiikkaan, joka vei näytelmän kestosta hieman liian pitkän ajan.

Entä mikä oli pulujen funktio? Oliko siltä yhdeltä sivuhenkilöltä kadonnut koira, enpä tajunnut sitä kuin vasta viimeisessä kohtauksessa.

Esityksen huumori tuntui uppoavan lapsikatsojiin, mutta harvemmin aikuiset siitä mitään saivat. Lastennäytelmän pitäisi olla lapsenmielinen, ei lapsellinen. Tatu ja Patu Helsingissä painui useasti jälkimmäiseen.

Lapsi, joka pitää Tatusta ja Patusta saa varmasti esityksestä irti kuitenkin niin paljon, että esitystä kannattaa mennä teatteriin nauttimaan. He ovat tulevaisuuden teatterikävijät, jotka täytyy huomioida.

Baskervillen koira on Putous-kansalle räätälöityä typeryyttä

Kuva: Jaakko Vuorenmaa

Yleisö nauraa ja antaa väliaplodeja ties mille naaman vääntelyille ja kaksimielisyyksille. Esityksen jälkeen moni tuntuu poistuvan nauttineena Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöltä.

Minun ja seuralaiseni reaktioita kuvaili parhaiten esityksen Sherlock itse: "Onko tuo teidän käsityksenne huumorista?" Olemme pettyneitä, huvittuneita ehkä siitä kuinka halpa esitys Arthur Conan Doylen klassikosta on saatu aikaan. Baskervillen koira (Baskerville: A Sherlock Holmes Mystery) on Ken Ludwigin muutaman vuoden takainen sovitus, josta ei "huumoria" puutu.

Vaikka hahmoja on esityksessä useita, näyttelijöitä on vain viisi. Näyttelijät Sherlock Holmesin ja tohtori Watsonin takana ovat vain yhdessä roolissa, mutta kolme muuta näyttelijää esittävät ison kavalkadin toinen toistaan erikoisempia ja hassumpia persoonia.

Holmes ja Watson ovat hauskoja, mutta naturalistisempia hahmoja. Heidän ympärillään sen sijaan "tapahtuu paljon hauskaa", kun toinen toistaan hullummat hahmot sekoittavat soppaa. Baskervillen koiran on ehkä ajateltu olevan jonkinlainen "näyttelijäntaiteen" mestarikurssi, mutta se on vain Putous-hömppää.

Kuten alussa mainitsin: moni tuntui nauttivan, eikä ehkä kaikissa tapauksissa voi edes syyttää väliaika-sherryä. Sitähän suomalaiset taitavat suurin osa ollakin, Putous-kansaa, joiden mielestä on hauskaa kun näyttelijät venyttävät itseään äärirajoille fyysisesti ja vahvasti liioitellen.

Tehdään vahvaa hahmoa, mikä on pitemmän päälle pitkästyttävää. Raja menee itselläni yleensä yhdessä hahmossa. Tässä kaksi hahmoa elävät normaalissa maailmassa, mutta friikkisirkuksen keskellä. Välillä mietin onko esityksen kohdeyleisö jossakin ala-asteella, jotka eivät vain olleet löytäneet teatteriin.

Kaksimielisyys alkoi ensin varovaisesti, mutta tuntui kuin tekijät olisivat saaneet naurusta lisää sitä kuuluisaa "pökköä" pesään. Luultavasti jutut ovat kuitenkin jo suomennoksessa. Sen sijaan jäin pohtimaan, olivatko näyttelijöiden sanoissa sekoamiset käsikirjoitettuja vai eivät. Uskon, että ne olivat suunniteltuja, eivätkä vahinkoja, koska en uskonut edes "virheiden" olleen aitoja.

Santeri Kinnunen ja Mikko Virtanen olisivat ansainneet olla mukana jossakin laadukkaammassa tekeleessä, koska Baskervillen koira on heidän resurssiensa väärinkäyttöä.

Ainoa valopilkku esityksessä on sen tyylitelty (miesten) puvustus, jota ei ole tehty vain kasaamalla ruutukuvioisia vaatteita naapurin UFFista. Värien käyttö oli vaikuttavaa ja hyvällä silmällä valittu – se toi omaperäisyyttä tähän muuten niin ummehtuneeseen esitykseen. Kiitos siis Elina Vättö, joka tarjosi valoa sinne missä sitä ei ole.

Kuva: Jaakko Vuorenmaa

Bolla on syksyn kuumin lippu

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Niin oudolta kuin se tuntuukin, teatterittomuuteen on mukautunut. Laskeskelin, että en ole käynyt teatterissa vuoteen. Helsingin Kaupunginteatterin edellinen esitys sen sijaan oli Humiseva harju puolitoista vuotta sitten.

En ole siis kokenut Helsingin teattereissa pitkään aikaan suuria elämyksiä, ennen koronaakin niukasti. Se johtuu osin varmasti omasta mielenlaadustani, mutta myös tietysti esityksistä. Sitten tuli Bolla.

Kirjailija Pajtim Statovci palkittiin pari vuotta sitten Finlandia-palkinnolla samannimisestä romaanistaan. Bolla kertoo albaanin ja serbin rakkaustarinan sodan runtelemassa Kosovossa. Arsim on naimisissa, yrittäen elättää vaimonsa ja lapsensa, herkkä Miloš opiskelee kirurgiksi.

Miesten välinen rakkaus on riski 1990-luvun lopulla, mitä jatkuva sotatila ei helpota. Arsimin ja Milošin maailma murenee, yhteinen ja henkilökohtainen, samaan aikaan kuin heidän maansa.

Tarina on universaali, mutta ohjaaja Milja Sarkola on ohjannut siitä hyvin intiimin. Lopputuloksena on koskettava näytelmä. Kuten ystäväni etukäteen varoitti, Bolla yksi parhaista näytelmistä, joka Helsingin Kaupunginteatterissa on viime vuosina nähty. Edellisen kerran muistelen olleeni yhtä innoissani Paavo Westerbergin Hinnasta, josta on jo kolme ja puoli vuotta.

Bolla kuvaa rakkauden rehellisesti, pääasiassa Arsimin näkökulmasta. Ratkaisu on onnistunut, koska Arsim on Milošin hahmoa kiinnostavampi. Vaikka jälkimmäinen saa näytelmän loppua kohden enemmän sävyjä, Arsim on kaikessa kompleksisuudessaan mielenkiintoinen. Hahmo on inhimillinen, koska se on niin epätäydellinen ja rujo.

Arsimilla on kaksi puolta, joista toinen ilmenee vain Milošin kanssa. Toinen puoli on synkkä: varjopuoli ilmenee lähinnä vain tilanteissa, kun Miloš ei ole läsnä. Lopulta katsoja oppii kuitenkin tuntemaan Arsimin – hän on kadoksissa, menneisyyteen ripustautunut mies, joka lopulta pistää itsensä kaiken muun edelle. Ehkä.

Sarkola antaa näyttelijöille tilaa näytellä, mikä tuo koko teokseen ilmavuuden tuntua. Samuli Niittymäki ja Mikko Kauppila loistavat Bollan haastavissa ja kiehtovissa päärooleissa, mutta eipä mainiot Otto Rokka tai Ursula Salo jää heidän varjoonsa.

Jouko Klemettilä on Suomen hienoimpia näyttelijöitä, ja on suuri ilo nähdä hänet vakavan draaman parissa. Moni näyttelijä ei pysty samaan: Klemettilä hoitaa tonttinsa jokaisessa roolissa niin hienosti – avauskohtauksessa hänet nähdään tarjoilijana, joka rapsuttaa kahvilan pöydästä likaa, putsaa niitä rätillään ja vaihtaa tuolin paikkaa. Huomio on koko ajan hänessä, mikä kertoo vankasta karismasta.

Esitys olisi tuntunut falskilta, jos katsoja ei olisi uskonut olevansa tapahtumien keskipisteessä. Kansallisteatterin Kaikki äidistäni ei esimerkiksi tuntunut tapahtuvan siellä, missä pitäisi. Bolla tuntui. Se kertoo koko työryhmän onnistumisesta, eikä vähiten Statovcin hienon alkuteoksen ja Tuomas Timosen onnistuneen sovituksen.

Toistaiseksi näyttää siltä, että Bollan kaikki esitykset ovat loppuunmyytyjä. Kannattanee kuitenkin seurata tilannetta, ja yrittää päästä katsomaan esitys, joka on eittämättä syksyn suurimpia teatteritapauksia.