Closing Time: Leonard Cohen 1934-2016

Hän ei ollut pelkkä muusikko. Leonard Cohen oli runoilija.

En saanut unta. Kello oli kolme ja tiesin, ettei nukkumisesta tule mitään kun olen jo näin pitkällä. Pyörin sängyssäni tunnin, kunnes päätin katsoa onko Facebookissa mitään uutta. Minuutti sitten Leonard Cohenin virallinen sivusto oli pistänyt viestin:


Vaikka sitä osasi odottaa, olihan Cohen jo 82 vuotta ja kuulemma heikossa kunnossa, se iskee aina yhtä suurena yllätyksenä. Kuolinsyystä ei ole tietoa, mutta ilmeisesti sunnuntaina Cohen oli pudonnut sängystä ja hänet kiidätettiin sairaalaan. Cohen kuoli jo maanantaina 7.11.2016, kolme päivää ennen virallista tiedotetta asiasta.

Mitä tein yöllä? Kuuntelin Cohenin viimeiseksi jääneen, juuri julkaistun albumin You Want It Darker. Olin päättänyt aiemmin, etten kuuntele sitä ennen kuin se julkaistaan vinyylinä (kuun lopussa), mutta en malttanut odottaa. Moni (mukaanlukien Cohen itse) on puhunut julkaisun yhteydessä paljon kuolemasta. "Olen valmis kuolemaan", sanoi mestari itse. Moni kriitikko on puhunut levystä jäähyväisinä. Sitä se olikin.

Levyn jälkeen pistin läppärin soittamaan yhtä Cohenin parasta: Live in London. Valikoin sieltä parhaat kappaleet, laitoin ne jonoon ja ummistin silmäni.

The Future
Everybody Knows
Hallelujah
Democracy
I'm Your Man
First We Take Manhattan
Closing Time
Kaksi kertaa.

Toki on vielä Waiting For the Miracle, Chelsea Hotel #2, Death of a Ladies' Man...

Cohenin ura kesti 60 vuotta, mutta albumeja ei tullut kuin 14. Ei yhtäkään turhaa. Vastaavaa ääntä tai tunneherkkyyttä ei ole, tai ole ollut, monella. Seksuaalisuus, uskonto, rakkaus ja maailman eri filosofiat ovat tärkeimpiä teemoja Cohenin uralla. Ja tuskin mitään muuta biisiä ollaan maailmanhistoriassa coveroitu niin paljon kuin Hallelujahia.

Kuolema on pelottanut aina minua - pelottaa edelleen. Ajatukseen alkaa kuitenkin tottua. Pian olemme siellä kuitenkin kaikki.

Doping palaa rikospaikalle

Jos sul lysti on / Kuva: Antti Turunen

Viime vuosina Lahden kansanopistossa on nähty useita venäläisiä klassikkoja. Gogolin Reviisori pari vuotta sitten, kuten myös Äidin oma poika, Raskolnikov, joka perustuu Dostojevskin teokseen Rikos ja rangaistus. Myös Kirsikkapuisto on nähty jokin aika sitten, sekä Kolme sisarta edellisen kerran kuusi vuotta sitten.

Kuva: Antti Turunen

Ohjaaja, teatterikoulutus II:n vastuuopettaja Misa Palanderille venäläinen näytelmäkirjailijamestari Anton Tšehov ei ole vieras: muutamia vuosia sitten myös Lokki nähtiin Palanderin sovituksena.
Myöskään urheilu ei ole vierasta, sillä mestarillisessa Peerissä nähtiin kokonainen olympiakohtaus Sotshissa.

Itselleni juuri Tšehovin Kolme sisarta on aina ollut tärkeä teos, kuten toisaalta koko Tšehov yleensäkin. Kun olin tetissä kansanopiston teatterilinjalla vuonna 2008, juuri Kolme sisarta valmistui demoesityksenä. Eikä aikaakaan kun opettelin jo Veršininin ja muistaakseni Tšebutykinin mainioita monologeja.

Palanderin Kolme sisarta tapahtuu 1970-80-lukujen Neuvostoliitossa, olympiatunnelmissa. Ajattelin etukäteen ratkaisun olevan perin erikoinen, mutta loppujen lopuksi yllättävän toimiva. Teos sai aiheesta kiinnostavia näkökulmia ja oivalluksia, joita olisi väärin lähteä tässä tekstissä tuleville katsojille spoilaamaan.

Lähtoasetelmista voi kuitenkin mainita sen verran, että parhaan mahdollisen tuloksen saavuttaminen ei ole paljoa näistä kyseisistä ajoista muuttunut. Myös Lahti joutui aikoinaan doping (haha, typotin aluksi dogpin)-käryn kohteeksi. Mutta siitä nyt on aikaa: tänä vuonna kärysi norjalainen Norjassa ja joku suomalainen kokaiinipää. Urheilijoiden uran kannalta sinänsä sääli, sillä kaikki tapaukset ovat olleet harmittomia vahinkoja.

Kuva: Antti Turunen

Pääosin näyttelijäntyö oli mahtavaa, vaikka toisinaan venäläisyys tuntui jäävän taka-alalle. Ehkä tarkoituksenmukaista? Mieleni minun tekevi mainita itseäni eniten riemastuttaneita persoonia, mutta en saata. Meri-Tuuli Risberg on valmistanut parhaan koreografian, jonka olen häneltä nähnyt. Toisaalta olen kuitenkin katkera kun pusuttelutanssia emme koskaan saaneet omaan produktioomme.

Varsinaisesti en voi sanoa pitäväni musiikkivalinnoista, mutta olenkin tämmöinen. Esityksen eräänlaisena alaotsikkona ja ilmeisesti semi-virallisena hashtagina käytetään Kaikki mitä tein, tein vain sinua varten.

Ja tuo lauseenparsihan kertookin jälleen sen esityksen olennaisimman. Elämän olennaisimman:
Rakkaus. Sitä on, sitä ei ole.
Se syntyy ja kuolee samaa tahtia.
Lopuksi muutamilla on hyvä olla, suurimmalla osalla ei.

Kellariteatterin elämys

Kuva: Heidi Bergström

Nyt sen myönnän: koskaan en ole Helsingin Kellariteatterissa käynyt. Eikä siihen ole erityistä syytä. Ilveksellä olen pari kertaa näyttäytynyt, samoin Ylioppilasteatterissa. Kellariteatteri on kokoelmistani puuttunut.

Olen onnellinen, että neitsyyteni meni juuri Ensimmäisen maailman viimeisille lapsille. Oloni on hieman epämukava, kun näkemäni kenraaliharjoituksen jälkeen ajattelin, että käsillä saattaa olla oman aikamme Lapualaisooppera. Yhtymäkohtia löytyy, ja toisaalta siinä käsitellään erittäin laajasti, ei vain Suomea, vaan koko maailmaa.

Kuva: Heidi Bergström

Noin puolentoistatunnin esitykseen on saatu kasattua raskaan sarjan aiheita kiitettävä määrä: ilmastonmuutos ja kapitalismi näin suurimpina kantavina voimina. Vaikka aiheet ovat raskaita, turruttavia ja suuria, ohjaaja-käsikirjoittaja Pauli Patinen on saanut työryhmineen irti olennaisen: ihmisen.

Ilmaisin ohjaaja Patiselle esityksen jälkeen, että mielestäni käsikirjoitus kannattaisi lähettää Nordic Drama Corneriin. Hän on toiminut dramaturgeina yhdessä Martta Jylhän ja Emma Vannisen kanssa. Esityksen on ansiokkaasti assistoinut Amy Burgess ja tuottanut Heidi Bergström.

Mikä on yksilön vastuu? Kaikkihan me tiedämme, että hiilijalanjälkemme on valtava verrattuna vaikka 30 vuoden takaiseen ihmiseen. Esitys on erikoinen, sillä se tavallaan paasaa (kuten Lapualaisooppera), löytäen samalla herkkyyden ja oman polkunsa.

Ensimmäisen maailman viimeiset lapset esittelee yltiövahvan castin. Käsikirjoitus on syntynyt kuulemma työryhmän kanssa. Jokaisen omia kokemuksia ja monien tekstejä on päässyt esitykseen mukaan. Ehkä se tekee näytelmästä juuri niin samaistuttavan?

Money makes the world go around / Kuva: Heidi Bergström

Sukupolvikokemukset ja ironia välittyvät herkullisesti pitkin esitystä, eikä toisinaan naurusta tule loppua. Välillä nauroin kuin idiootti. Vaatii erityistaitoa tekijöiltä saada yleisö nauramaan näin vakavien teemojen keskellä.

Esityksen muoto on useasti nuoriso- ja ylioppilasteatterien lavalla nähty, mutta kohtaukset eivät jää irralisiksi. Lopulta esitys saa turvallisen, melko yleisen, mutta kauniin lopun.
Tämä syksy on ollut vahvaa ei-ammattiteatterien -aikaa. Ensimmäisen maailman viimeiset lapset nousee ehdottomasti nähtävien esitysten joukkoon.

Se on iso esitys, kuten toisena näytelmän puvustajana toiminut Eric Barco summasi. Niin iso, etten pysty summaamaan tähän tekstiin kaikkea. Enkä tosin edes halua yrittää, ei tällaista esitystä ole tarkoitettu vain typistämäkseni kommentiksi. Help yourself, hanki liput.

Tulkitsin profeetan ja hänen hihnassaan talsivan jääkarhun pastissiksi Beckettin Godot'lle. Näytelmässä Pozzo ja "sika" saapuvat jakamaan viisauttaan kesken Vladimirin ja Estragonin odotuksen. Mitä ihmiskunta odottaa maailman pelastukseksi? Pelkäänpä että Godota.

Q tarjoaa mielihyvää

Kuva: Pate Pesonius

Olen saanut useilta arvostamiltani tahoilta vinkin nähdä Q-teatterin Kevyttä mielihyvää. Puheet ovat oikeassa - kannattaahan se nähdä. Menkää katsomaan se itse.

Antti Hietalan eriskummallinen ja viisas teksti taipuu miehen ohjauksessa näyttämölle tyylillä. Lavastus ja valaistus hivelee silmää, kuten myös perinloistava cast: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Tommi Korpela, Jani Volanen, Minna Haapkylä, Jussi Nikkilä, Jani Volanen, Pia Andersson, Jussi Nikkilä, Jani Volanen ja Pia Andersson.

Mietin muutaman päivän kuinka voisin pelkistää Kevyttä mielihyvää -näytelmän juonen. En voi pelkistää sitä, enkä ehkä edes ymmärtänyt kaikkea. Luultavasti prosessoin sitä edelleen. Toisaalta en halua paljastaa siitä liikaa. Menkää katsomaan se itse.

Kantavat teemat teoksessa ovat kuitenkin todellisuus, elämä, kuolema ja rakkaus. Yhtä ei voi olla ilman toista, luulisin.

Näyttelijät ovat ilmaisussaan säntillisen tarkkoja, kaikin puolin. Tosin ei mikään ihme. Takana on sellainen dream team, että oksat pois.

Kantavat teemat teoksessa ovat kuitenkin todellisuus, elämä, kuolema ja rakkaus. Yhtä ei voi olla ilman toista, luulisin.

Kuva: Pate Pesonius

Useat teatterimaailman henkilöt ovat näytelmää minulle kehuneet. Että Q:lla menisi sellainen teos kuin Kevyttä mielihyvää. Pitäisit siitä varmasti. Totta joka sana. Esitys tuotti mielihyvää mielelleni ja sydämelleni. Ei kevyttä.

Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä, Jussi Nikkilä

Näyttelijäthän olivat erinomaisia. Päällimmäiset ajatukset jotka esitys jätti - kaikki liittyvät todellisuuteen, elämään ja kuolemaan. Jopa rakkauteen. Ainakin itselleni. Uskon, että ilman x, ei voi olla y:tä.

Olen prosessoinut esitystä Kevyttä mielihyvää nyt muutaman päivän. En tiedä ymmärsinkö mitään. Luulen ymmärtäneeni, mutta olen erehtynyt ennenkin. Ei juonta voi pelkistää yhteen, ei sitä edes tarvitse. Menkää katsomaan se itse. Muodostakaa oma mielipiteenne, arvon lukijat.

Kuva: Pate Pesonius

Sumuista hymyä

Kuva: Stefan Bremer

Venäjä, Venäjä, Venäjä.

Yksi suurimmista suosikeistani on kirjoittanut ja ohjannut jälleen uuden näytelmän Kansallisteatteriin. Juha Jokelan edellinen teos Kansikseen oli 150-vuotisnäytelmä Patriarkka, joka on yksi parhaista näkemistäni esityksistä koskaan.

Sumu kertoo miesporukasta, joka lähtee kehittelemänsä tuotteen kanssa sinne missä markkinarakoa on: Venäjälle. Se on haastava paikka, miehiä varoitellaan. He lähtevät silti. Porukka koostuu hyvin erilaisista, toisiaan täydentävistä persoonista. On porukan pomo, harmiton nysvä, joka haluaa miellyttää kaikkia. On keksijä, jolla on tiukat periaatteet ja moraalikäsitys. On ärsyttävä besserwisser, jolle likainenkaan peli ei ole menestyksen tiellä mahdotonta.

Kuva: Stefan Bremer

Nämä kolme viisasta miestä ovat päättäväisiä, mutta se ei välttämättä riitä. Krimillä kuohuu, pakotteet iskevät vasten kasvoja. Kommunikointi Putinin Venäjän kanssa ei ole helppoa. Kommunikointi suomalaisten kanssa ei ole helppoa. Kommunikointi ei ole helppoa edes toistensa kanssa.

Sumu on erittäin taitavasti ohjattu, tyylikäs esitys. Timo Tuominen, Jani Karvinen ja Kari Ketonen ovat iskemätön trio, joiden keskinäinen kemia pelaa loistavasti. Tosin, loistavasti joukkoon sopii myös Elena Spirina, jonka Larisa saapuu auttamaan miehiä mäessä.

Jokelalla on uskomaton kyky saada komiikkaa tilanteisiin, jossa ei ole mitään hauskaa. Ja kuinka ratkiriemukasta se komiikka onkaan! Kaiken takana on mitä vakavimmat ja kriittisimmät aiheet, mutta huumorin siemen on löydetty ja pantu härskisti kasvamaan. Sumussa Jokela todistaa jälleen olevansa yksi Suomen parhaista näytelmäkirjailijoista.

Ja hei - eihän mikään esitys voi olla huono, joka sisältää eräänlaisen pastissin tammikuussa menehtyneelle David Bowielle.

Kuva: Stefan Bremer

Voi hyvää päivää

"Tulee uusia" / Kuva: Tapio Vanhatalo

Farssi on vaikea laji. Monet yrittävät, harvat onnistuvat. Ikäväkseni täytyy myöntää, että Helsingin Kaupunginteatterin Ei makseta, ei makseta ei onnistu.

Hahmot ärsyttävät monelta osin. Tuntuu, ettei lopputuloksessa mennä niin pitkälle kuin teksti vaatisi. Rytmitys ei toimi ja näyttelijät laahaavat tekstin perässä. Suomeen sovitetusta alkuperäistekstistä vastaa italialainen nobelisti Dario Fo, joka menehtyi viime kuussa 90-vuotiaana.

En ole lukenut alkuperäiskäsikirjoitusta, mutta luulen pääpiirtein tunnistavani mikä tässä versiossa kuuluu alkuperäiseen ja mikä on sovitusta. Vain muutama Suomeen räätälöity vitsi istuu, mutta esitys on kaikkinensa liian väljä.

Ikäyleisöön upposi paikoin hyvin, mutta itselleni vain yksi lasillinen sherryä ei olisi riittänyt.

Poliisit esimerkiksi eivät naurattaneet minua (paitsi loistava kehonhallinta toisella poliisilla), sekä mainiosti näytellyt hahmot Hauturi ja Ukko. Tosin nämä kaikki olivatkin yksi ja sama näyttelijä Ville Tiihonen.

Harmittaa kun näytelmän idea on aika herkullinen: Nainen tekee sopimuksen useiden paikallisten kanssa ryöstää kauppa, osin mielenilmaisuna valtion ahneudelle ja "Euroopan kalleimmalle ostoskassille". Niitä varastettuja kasseja sitten piilotellaan kun poliisit koputtelevat ovelle, naisen ystävä toimii rikoskumppanina ja naisten miehet ovat ihan ulalla mitä tapahtuu.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Näytelmän rakennekin on hyvä, mikä ehkä on syynä sen klassikkoasemaan. Ei makseta, ei makseta näytelmää on esitetty Suomessa myös nimellä Näillä palkoilla ei makseta. Loppu nivoutuu yhteen paremmin kuin monissa farsseissa.

Mielessäni käy monesti tiettyjä farsseja katsoessani, etteivät ne vaan istu Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin. Sitten muistan, että ovat ne joskus onnistuneetkin. Se vaatii vaan tarkkuutta, vauhtia ja tietynlaista herkkyyttä.

Who'll Stop the Rain / Kuva: Tapio Vanhatalo

Susimäen otteessa

Kuva: Lauri Kivikataja

En ole lukenut Nobel-kirjailija Herta Müllerin teosta Sydäneläin, mutta jostakin syystä se sana tuli mieleeni kun katsoin Kaapelitehtaan Valssaamolle valmistettua taideteosta OTE.

Tanssija ja näyttelijä, taiteilija Julius Susimäki on sydäneläin, mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Temaattisesti OTE jatkaa Susimäen aikaisempaa teosta ON AIKA (2014-15) täysin itsenäisenä taideteoksenaan. Myös tässä käsitellään taiteilijan itsensä suhdetta isäänsä, kuvataiteilija Markku Susimäkeen, mutta katse kääntyy myös siihen mitä ja mikä Juliuksesta on tullut.

Työstetään, työstetään, työstetään - tehdään asioita helvetillisellä palolla, kunnes ymmärretään että intohimo on jäänyt matkalle. Tai se on siellä, mutta se saattaa unohtua jatkuvan suorittamisen mainingeissa.

Julius Susimäki on työstänyt omaa kehoaan äärimmilleen. Hän paljastaa käyttävänsä mentaalisia jippoja, jolla saada tuoreita tunteita myös arkipäiväisistä asioista. Se menee monesti jopa neuroosin puolelle, mutta tietyssä määrin siihen olisi kunkin hyvä oppia.

Videokuvaaja: Ville Koivuranta

Sama asia linkittyy hetkessä elämiseen ja siitä nauttimiseen. Välillä on hyvä pysäyttää filmi ja ajatella että tässä mä vaan olen. Eikä tarvitse olla tai tehdä enempää. Susimäki analysoi itseään terävästi ja kadehdittavan rehellisesti. Herkkä, perhekeskeinen mies.

Sarjan edellisessä osassa Susimäki sukelsi isänsä kuvataiteeseen ja jatkoi maailman luomista areenalla. Tässä uudessa hän ottaa hieman etäisyyttä tähän taiteeseen ja keskittyy repimään itsensä auki. Voin rehellisesti sanoa, etten ole rehellisempää ja aidompaa esitystä nähnyt mahdollisesti koskaan.

OTE saa nauramaan, koska siinä on aivan pirun hauskaa tekstiä. Siinä on upeita videointeja. Toki se saa jälleen katsojansa itkemään, todellakin. Esitys on niin avoin, että se koskettaa jokaista katsojaa. Tämä on kokemus, ei esitys. Yksi vuoden parhaista. Tätä aion vaalia.

Toivon, että jokainen tämän lukenut varaa liput vain rajoitetun ajan esitettävään esitykseen. Esitykset 27.10.-1.11. Katso lisää tapahtuman Facebook-sivulta.

Videokuvaaja: Ville Koivuranta

Shrekin näkökulma yllättää

Kuva: Tapio Vanhatalo

Kun kuulin Shrekin saavan ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa tunsin suurta pettymystä. Miksi Shrek? Uutta elokuvaa ei ole tulossa vielä vuosiin, edellisestäkin on aikaa, eikä sitä voisi sanoa ajankohtaiseksi oikein muustakaan syystä. Tiedossa on mukavia hetkiä lapsille, mutta siihen se jää. Onneksi en antanut ennakkoluuloilleni valtaa.

Shrek The Musical on kiinnostava. Se perustuu pääosin DreamWorksin vuoden 2001 elokuvaan (joka oli muuten ensimmäinen elokuva, joka palkittiin Oscarilla vasta perustetussa parhaan animaation kategoriassa) ja William Steigin kirjaan.

Shrekissä yhdistyy hauskalla tavalla erilaiset klassikkosadut ja niiden hahmot. Siinä yhdistyy mm. parisuhteiden stereotypiat ja kliseet sopivasti, mikä tekee siitä erinomaisen komedian, jopa parodian. Myös musikaalina esitys toimii.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Laulut ovat pääosin keskinkertaiset, eikä päähän jää soimaan erityisesti mikään (paitsi tietysti Neil Diamondin I'm a Believer, joka nykyään yhdistetään paremmin Shrekiin kuin The Monkeesiin). Itse pidin eniten Fionan kappaleista, ja jos musikaalista joku nousisi klassikkoasemaan niin mahdollisesti I Know It's Today (Tää päivä se on), jonka esittää kolme eri ikäistä Fionaa. Myös tässä versiossa kappale oli ehdottomasti parasta antia.

Kari Arffman on sekä ohjannut, että suomentanut tämän version hyvin laadukkaasti. Hänen Lordi Farquaadinsakin on loistava. Rooli on Fionan ohella muutenkin ainoa, jolla pääsee revittelemään kunnolla. Aasi on tietysti myös, mutta henkilökohtaisesti hahmo ei iske samalla tavalla. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö Matti Leino olisi roolissa loistanut - en oikeastaan ymmärrä miksei niin hienoa näyttelijää käytetä enemmän.

Anna-Maija Tuokko oli Fiona näkemässäni esityksessä ja kuten sanottu, todella hauska ja erilainen roolityö. Lohikäärme oli hienosti toteutettu ja muutenkin yksi esityksen hauskimmista kohdista.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Arffmanin suomennokseen palatakseni, se toimi odotettua paremmin. En ole saanut käsiini alkuperäistä käsikirjoitusta, mutta laulut ja teksti toimi suomeksi poikkeuksellisen hyvin. Tietyt ongelmat ratkottiin hyvin suomalaiskatsojille. Tätä musikaalisuomennosta voi tavallaan verrata osuviin Disney-suomennoksiin.

Uskon, että tämä Shrek on parasta mihin Suomessa, suomalaisilla resursseilla pystytään. Tietysti yhteislauluissa ääni välillä puuroutui ja vastaavia kauneusvirheitä toki sattui, mutta se ei ole vaikea asia fiksata.

Niin, ja siitä näkökulmasta johon viittasin otsikossa. Elokuva poikkeaa teatteriversiosta siinä määrin, että muut satuhahmot ovat saaneet merkittävämmän roolin. Teatteriversio on ajankohtainen, koska nämä satuhahmot ilmentävät vielä vahvemmin erilaisuutta ja erilaisia ihmisiä. Farquaad hääti valtakunnastaan kaikki poikkeavat yksilöt ja loi oman täydellisen ja säntillisen pikku harmoniansa ilman "niitä muita". En usko, että tässä tarvitsee painottaa miksi se tekee Shrekistä ajankohtaisen.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Onko poliitikoilla rooli päällä, Paavo Väyrynen?

Haastattelu on käyty Strasbourgissa marraskuussa 2015, Euroopan parlamentissa Ranskassa.
Lähes vuosi sitten. Nyt Kulttuurishokki avaa arkistonsa ja julkaisee haastattelun.

Paljon on ehtinyt tapahtua. Keskusta-poliitikko Paavo Väyrynen oli valmistelemassa toista näytelmää haastattelun aikana, mutta päätyi tekemään Urho ja hänen kisällinsä -esityksen. Väyrynen perusti Kansalaispuolue ry:n ja haluaa sen puoluerekisteriin. Väyrynen haluaa Suomen irti eurosta. Väyrynen täytti vastikään 70 vuotta. Väyrynen on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Miten päivä on lähtenyt käyntiin?
Hyvinhän se on lähtenyt kun aamiaista on saatu.

Missä roolissa kulttuuri on elämässäsi?
Jos elämänmittaisesti ajattelee, niin jo lapsena ja nuorena menin mukaan nuorisoseuran toimintaan ja siellä oli hyvin monipuoliset kulttuurimahdollisuudet. Samoin kouluaikana meillä oli koulun raittiusyhdistys, siihen aikaan ei vielä ollut teinikuntaa, ja osallistuimme opiskelevan nuorison raittiusliiton valtakunnallisiin kilpailuihin. Nuorisoseuran puolella olin mukana lausunta- ja puhekilpailuissa valtakunnan tasolla ja näytelmäkilpailuissa maakuntatasolla.
Raittiusjärjestöpuolella myös valtakunnallisissa näytelmäkilpailuissa.
Kansantanhuja harrastettiin, kaikkea mahdollista.

Olet lausunut runoja.
Kyllä - ja nyt viime vuosina olen mennyt uudelleen mukaan tähän.

Käymme vaimon kanssa paljon teatterissa, Helsingissä pyrimme katsomaan kaikki tärkeimmät esitykset. Omaa kesäteatteritoimintaa meillä on ollut Pohjanrannassa jo kolmena kesänä. Meillä on sellainen vapaateatteriryhmä, joka esitti vuonna 2013 Talkootanssit -nimisen näytelmän, jossa olin itsekin mukana. Rakensimme Pohjanrannan tanssikeskukseen katsomon ja näyttämön kesäteatteritoimintaa varten. Toissa kesänä meillä oli kaksikin näytelmää, toinen oli laulunäytelmä Kesäillan farssi, jossa siinäkin olin vähän mukana, sekä kirjoitin itse näytelmän Kahden Kemin patriarkka, jonka ohjasin ja jossa esitin pääosaa. Viime kesänä meillä oli Kulkurin valssi -niminen laulunäytelmä, mutta siinä en ollut mukana.
[Toimittajan huomio: kesällä 2016 kantaesityksensä Pohjanrannassa sai Väyrysen uusi näytelmä, Urho ja hänen kisällinsä, jossa hän esitti Urho Kekkosta.]

Mitä esityksiä olet viimeeksi käynyt katosmassa?
Viimeinen esitys oli Kansallisteatterin Luulosairas.

Mitä pidit?
Kyllä se oli hyvä. Sehän on taattua - ammattinäyttelijät ja erinoimainen käsikirjoitus niin sehän on erittäin hauska ja hyvä. Kyllä me olemme viime vuosina kaikki tärkeimmät esitykset katsoneet. Toisista pidetään, toisista ei. Vanja-eno katsottiin sekä Kansallisteatterissa että Helsingin kaupunginteatterissa.

Kumpi oli mielestäsi parempi?
Kyllä Kansallisen esitys meitä enemmän miellytti.

Mitä kulttuurialuetta kulutat eniten? Kirjallisuutta, musiikkia..?
Kyllä se on ollut teatteri viime vuosina. Kirjallisuutta jonkin verran, musiikkia vähemmän. En ole erityisen musikaalinen.

Olet itse kirjoittanut kymmeniä teoksia. Mikä ajaa sinua kirjoittamaan?
Nii-i. No voi sanoa, että minulla on yleensäkin ollut elämässä halu vaikuttaa asioihin, ennen muuta yhteiskunnan kehitykseen. Siihen nämä kirjat ovat pääasiassa liittyneet, ne ovat olleet tähän työhön ja toimintaan liittyviä tietokirjoja ja yleensä aina liittyneet jollakin tavalla kuhunkin ajankohtaiseen tilanteeseen jossa olen ollut. Nämä kirjat ovat olleet työväline poliittisessa toiminnassa vaikuttamiseen. Lukijamäärät ovat valitettavasti jääneet aika pieniksi, mutta ne jotka lukevat ovat sitten vaikuttajia ja sitä kautta niiden sanoma leviää välillisesti laajemmallekin.

Mistä teoksesta olet erityisen ylpeä?
Ehkä ihan viimeisin, Suomen linja. [Toimittajan huomio: Paasilinna-kustantamo julkaisi tämän vuoden alussa uuden Eihän tässä näin pitänyt käydä -teoksen.] Todella paneuduin siihen ja katsoin historiaa kauas taaksepäin. Innoittajana siihen oli Markku Kuisman teos Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000. Niiden ideoiden pohjalle rakensin Suomen linjan. Sen viesti on tavallaan se, että yhteiskunnalliset tapahtumat ja olosuhteet vaikuttavat ihmisten ajatteluun ja toimintaan kymmeniksi vuosiksi eteenpäin. Poliittiset traditiot elävät hyvin pitkään ja vaikuttavat tietysti tulevaisuuteenkin.

Urho ja hänen kisällinsä / Kuva: Pohjanrannan kesäteatteri

Merkittävin teos jonka olen kirjoittanut on ehkä On muutoksen aika, joka ilmeistyi vuonna 1974. Sillä oli suuri vaikutus, koska sen ikäpolven nuoret lukivat sitä hyvin laajalti ja se vaikutti siten nuorison ja koko puolueenkin politiikkaan 1970-luvulla. Myös 1980-luvullakin hyvin paljon. Olen siinäkin mielessä erittäin ylpeä, jos näin voi sanoa, että se on nuoren henkilön kirjoittamaksi erityisesti tärkeä teos, ja ehkä vaikutuksiltaan kaikista tärkein minkä olen tehnyt.

Yritin etsiä Suomen linjaa ennen haastattelua, mutta en löytänyt sitä mistään.
Se on ostettavissa nettikirjakaupasta, mutta sitä ei ole kirjakaupoissa. Aluksi se oli myynnissä, mutta sitten kun sesonki loppui ja se oli menossa alennusmyyntiin ostin kaikki loput kirjat. Ne ovat tilattavissa Pohjanrannan nettikaupasta ja verkkokaupasta.

Miksi ostit ne?
En halua panna kirjojani alennusmyyntiin. Myyn ne mielummin itse erilaisissa tilaisuuksissa. Jos ajatellaan, että kun kirja menee alennusmyyntiin niin muistaakseni sopimus on sellainen, että tekijänpalkkio alennusmyynnissä olevista kirjoista on kirjailijalle mitättömän pieni. Kun ottaa ne kirjat omaan myntiin, niin voi saada tuottoja yhteiskunnallisen toiminan rahoittamiseen.

Se on järkevää. Mitä itse luet?
Hyvin monenlaisia kirjoja. Ihan viimeisin hankinta on Markku Kuisman uusin teos Venäjä ja Suomen talous 1700-2015. Hän on erittäin hyvä kirjoittaja, ja kirjoittaa historiasta asiantuntevasti ja pätevästi. Olen lukenut muitakin hänen teoksiaan. Isänpäivälahjaksi sain pyynnöstäni Marjo T. Nummisen karttakirjan Maailma piirtyy kartalle. Tuhat vuotta maailmankartan kulttuurihistoriaa, joka on Tieto-Finlandia -ehdokkaana.

Luetko fiktiota?
Edellisellä kerralla luin Raija Orasen puolifiktiivisen kirjan Hirmuinen mies, Juho Kusti Paasikivestä. Mielikuvitus siinä on kyllä ollut aika lailla mukana, mutta sehän kuitenkin on faktapohjainen. Samoihin aikoihin luin Pekka Visurin kirjan Paasikiven Suomi - Suurvaltojen puristuksessa 1944-1947. Siinä tuli peräkkäin luettua kovaa faktaa, sekä sitten fiktiivisempää joka liittyy Paasikiven toimintaan.

Olen kuullut, että olet nopea lukija. Paljon puhutaan siitä kuinka luit esimerkiksi Dostojevskit viikonlopussa. Jarmo Korhosen tiiliskiven Väyrysen valtakunta luit kahdessa päivässä.
Haha. No en lukenut kokonaan - en jaksanut lukea.

Dostojevski-asia oli niin, että luin ne kirjat jotka olivat silloin Keminmaan kunnankirjastossa. Enkä niitäkään sillä tavalla... Lukutyylini on sellainen, että luen joskus vähän kursoorisesti. Dostojevskissa minua kiinnosti hänen filosofiansa. Olin lukenut Georg Henrik von Wrightin kirjan Ajatus ja julistus, ja siellä hän sanoi että tärkeimmät venäläiset filosofit ovat Tolstoi ja Dostojevski.
Päätin sitten lukea Tolstoita ja Dostojevskia löytääkseni Venäjän sielun tai venäläisen filosofian. Siksi saatoin ohittaa kohtia, jotka eivät olleet tämän ajattelun kannalta merkittäviä. Olen kertonut tämän 100 kertaa julkisuudessa, mutta sitä anekdoottia vaan levitetään. Luen kyllä varsin nopeasti, lukunopeus on hyvä myös tarkkaan lukiessa.

Mikä on suosikkiteoksesi?
Niitä on monia. Hyvin erinlaisia. Olen kovasti pitänyt Mika Waltarin kirjoista. Eino Leinon runot ovat tietysti aivan loistavia - on toki paljon muutakin, mutta Waltari ennen muuta on ollut merkittävä tutustumiskohde.

Olet itsekin näytelmäkirjailija. Kuinka monta näytelmää kirjoittanut?
Yhden ja nyt tulee toinen.

Esiinnyt, ohjaat, käsikirjoitat. Mistä kaikki lähti, halusit kertoa Pohjanrannan historian?
Siitä se kaikki lähti. Ensin kirjoitin vuonna 2005 ilmestyneen kirjan Pohjanrannan tilasta ja siinä yhteydessä tutustuin talon historiaan ja edellisiin isäntiin. He olivat hyvin mielenkiintoisia, kiehtovia persoonia. Voi sanoa, että esimerkiksi tuo Kahden Kemin patriarkka, eli edellinen isäntä Matti Niemelä, hänen elämänsä oli niin värikäs ja kiehtova että joku olisi voinut mielikuvituksesta luoda tämän hahmon ja hänen elämänsä. Hänen koko elämänkaarensa on sinänsä jo draamaa. Se viehätti ja ajattelin, että siitä saa helposti näytelmän.

Millainen olet ohjaajana?
Mikäli näytelmäkirjailija itse ohjaa, niin se käsikirjoitus vielä elää siinä ohjaustyön aikana. Jonakin päivänä täytyy sanoa että nyt se loppuu, enää ei muuteta käsikirjoitusta. Annan aikalailla näyttelijöiden tehdä omat roolihahmonsa ja aika kevyesti annan toiveitani miten niitä hahmoja pitäisi kehittää. Tietysti otin vastaan näyttelijöiden omia ideoita kuinka - jopa käsikirjoitusta ja siten koko esitystä - voisi parantaa. Se mikä siinä tietenkin jää vähälle huomiolle on tavallaan ulkopuolisen näkemys siitä näyttämötyöskentelystä, ja miltä se näyttää kun on itse siellä keskellä. Tietysti he ketkä seurasivat harjoituksia antoivat siihen oman panoksensa, vihjeen, miten voisi hoitaa paremmin.

Kahden Kemin patriarkka / Kuva: YLE / Kyösti Vaara

Millainen on hyvä näyttelijä?
Me kaikkihan olemme amatöörejä jotka olemme olleet tässä näytelmässä, oikeastaan kaikissa mitä Pohjanrannassa on esitetty. Hyvän näyttelijän täytyy tietenkin kyetä eläytymään siihen rooliin joka hänelle on annettu, ja tietysti pääsemään hyvään vuorovaikutukseen muitten näyttelijöiden kanssa. Lopputuloshan koostuu useiden henkilöiden panoksesta.

Miltä tuntui hypätä näyttelijän rooliin? Onko poliitikoilla aina eräänlainen rooli päällä?
On tietysti. Kyllä, mutta jos se rooli on teennäinen niin se ei kanna. Kyllä sen roolin täytyy olla hyvin lähellä henkilön oikeaa persoonaa että se kantaa ja toimii. Tietysti on esimerkkejä siitä kun politiikassa olevan henkilön rooli on hyvin erilainen kuin yksityiselämässä. Jotkut pystyvät siihen, mutta useimmitenhan se on falskia jos esittää jotakin mitä ei oikeasti ole.

Oletko itse onnistunut?
Luulisin niin. Nämä omat näytelmäthän ovat sellaisia jossa voi panna itseään siihen käsikirjoitukseenkin. Helsingin sanomathan teki aika ison arvion siitä Kahden Kemin patriarkasta ja arvostelijan tulkinta oli sellainen, että olin kirjoittanut vähän itsestäni siinä näytelmässä. Siinä oli tietysti sellaisia repliikkejä jotka olisivat voineet olla elävästä elämästä.

Ihailetko ketään politiikassa tai taiteessa?
Tietysti, paljon suuria hahmoja. Jos puhutaan ulkomaisista esikuvista niin Winston Churchill oli tietysti mahtava johtaja. Kekkonen meillä. Toki suuri joukko muita...

Sitten kirjallisuudessa ja näyttämötaiteessa, yleensä kulttuuripiireissä on mahtavia hahmoja. Paljon ihmisiä joita voi ihailla. Intuitiivisesti sanoen tapa jolla Jorma Hynninen on tehnyt omaa taidettaan. Mitä olen Akselista lukenut [Hynnisen viimeinen oopperarooli nimiroolissa Akseli Gallen-Kallelana] ja kuullut niin harmittaa kun se jäi näkemättä. En tiedä onko siitä kunnollista taltiointia olemassa, toivottavasti, ja toivottavasti sen voi joskus nähdä.

Entä musiikki yleensä?
Minulla ei ole musiikillista lahjakkuutta, en ole yrittänytkään. Yhden karaoken olen tehnyt, joka on ollut YouTubessa hyvin suosittu: Lohdutuslaulu Jutta Urpilaiselle. Sillä on yli 40 000 latausta.
Kuuntelen musiikkia mielelläni, viime aikoina enemmän klassista kuin aiemmin. Erityisen paljon sitä musiikin kuuntelemistakaan ei ole. En ole erityisen musikaalinen.
Jean Sibelius on tietysti suomalaisen makuun ylitse muiden.

Lopuksi, mikä on taiteen tehtävä?
Sillä on niin monta tehtävää. Yksi on tietysti se, että sen pitää heijastaa todellisuutta omilla ehdoillaan ja sen kautta laajentaa ihmisten tajuntaa, käsitystä todellisuudesta. Sitten taiteella on tietysti tehtävä myös viihdyttää ja tuoda ihmisten elämään lohtua ja rakennusaineksia. Se on monipuolinen rooli.

Tanz der Mann

Kuva: Vilma Norokorpi

Tiesin jo aiemmin, että Esko Korpelainen on hyvä tekijä. Miehen tanssi kuitenkin osoittaa hänen olevan mestarillinen.

Miehen tanssi on ehdottomasti parempi kuin Miehen työ tai Miesten vuoro, huomattavasti parempi kuin Vampyyrien tanssi. Esitys ei edes liity mitenkään edellä mainittuihin, mutta käsittelee tietysti miehiä, kuten vaikka mainitsemani saunassa itkuskeludokkari.

Miehen tanssissa pohdittiin miehisyyttä, tämän päivän miestä. Onko tänä päivänä out olla Ernest Hemingwayn kaltainen miehinen mies, joka tykkää vaikka käydä metsällä? Entä miehen ulkonäköpaineet? Miksei nykyään kiinnitetä huomiota miltä miehistä tuntuu? Eikö ketään vaan yksinkertaisesti kiinnosta?

Kuva: Vilma Norokorpi

Viime aikoina moni on nostanut esille väitteen, että miehet ovat jopa jääneet naisten jalkoihin nykypäivän tasa-arvokeskustelussa. Jos mies avaa suunsa puolustautuakseen, hänet dumataan sovinistiksi. Joskus keskusteluissa unohtuu todellinen tasa-arvo, ja toisaalta sukupuolitetaan kysymyksiä jopa hieman yli.

Miehen tanssi on erinomainen teos, visuaalisesti tyylikäs ja sisällöltään viisas. Lavalla on neljä uroskunnan valioyksilöä Tuukka Leijavuori, Karlo Haapiainen, Eetu Känkänen ja Marko Nurmi. Jokainen näyttelijä tuo omannäköisensä ja kuuloisensa panoksen tähän teokseen. He koostavat yhdessä myös Miehen bändin, jolta kuullaan kuusi kappaletta esityksen ns. toisessa osassa.

Kappaleet ovat melkein kaikki Korpelaisen itsensä teksteihin pohjautuvia. Ja kuinka hienoja biisejä! Tekstit ovat hauskoja ja pohdiskelevia - samat sanat siis jotka koskevat koko esitystä. Erityisesti (muistaakseni) kappaleet Tarinoita miehen elämästä ja Vuosien jälkeen muistuttivat minua Ismo Alangon lauluista. Selkeästi samaa filosofiaa ja leikkimielisyyttä on havaittavissa myös näissä.

Myös Minna Lundin koreografioimat tanssiosuudet ovat onnistuneita ja hauskoja. Liikkeessä pohditaan paljon kehoa ja mitä sillä ikäänkuin voi tehdä. Entä jos ei olekaan atleettinen alfa? Näytänkö typerältä? Itse poimin ja samaistuin myös näihin asioihin, koska olen toivoton tanssija. Olen tosin vanhat tanssinut viisi kertaa, kaikessa en ole täysin kelvoton.

Hieno tuotanto, Jaakko Perilä!

Kuva: Vilma Norokorpi

Miksi miehen kuva on sitten aikojen saatossa muovautunut näin? Miksi on enemmän naisten juttu kehua toisen naisen ulkonäköä? Tuntuu omituiselta jos mies kehuu toisen miehen ulkonäköä tai ominaisuuksia. Myöskään itkemistä tai tanssimista ei lasketa miehellisiin ominaisuuksiin.

Onko syy miehen kuvaan lihaksissa? Miehen lihaksisto on suurempi (tai jotain, en tiedä) ja koska mies on aina metsästänyt ja tehnyt remonttihommat niin se on vaan jäänyt stereotypiaksi. Itsehän en osaa remontoida mitään, olenko siis epäonnistunut mies? En osaa käydä metsälläkään, oikeastaan inhoan koko paikkaa, enkä mieli käyttää aseita. Olenko ihan luuseri miehenä?

Esityksessä herkutellaankin strereotypioilla ja edellä mainitsemillani aiheilla loistavasti. Esitys liputtaa katsojille mm. sitä, että ei ole sukupuolenvälisiä ominaisuuksia. 2010-luvulla ymmärrämme jo sen, että jokainen on oma yksilönsä. Kaikki eivät tietenkään ymmärrä.

Miehen tanssi kosketti minua syvästi. Ei niinkään miehenä, vaan ihmisenä. Esitys ei sure omaa olemassa oloaan tai kaltoinkohteluaan. Esitys istuu stoalaisesti paikallaan ja näyttää yleisölle: tässä minä olen. Esitystä ei voi kun rakastaa.

Kuva: Vilma Norokorpi

Teatterisaatana

Nuorten, ammattitasoisen teatterin maailmassa on harvinaista herkkua nähdä esitys, joka on Taiston kaltainen.

Valtimonteatterilla ensi-iltansa saanut Taisto on onnistunut monologi teatterista, ja vähän muustakin. Lähes tunnin mittainen monologi kertoo miehestä, joka on kyllästynyt koko saatanan teatteriskeneen. Jussi Lankosken mainio teksti ruotii, suorastaan möyhii kaikki teatteriin liitetyt ennakkoluulot ja asenteet hauskalla ja raikkaalla, nuorekkaalla tavalla.

On rohkeaa tehdä se monologin hengessä, koska niitä nähdään liian harvoin. Aina on työryhmä teatterin tekemisestä innostuneita ihmisiä, jotka pomppivat edestakaisin näyttämöä. Siitä pääsemmekin toiseen minua suuresti ihastuttaneeseen asiaan: varsinaisen monologin alkaessa esityksessä ei otettu askeltakaan.

Kuva: Heidi Bergström

Ei turhaa väksläämistä tai valojen välkyttelyä, lavasteiden ja rekvisiitan paukuttelua. Annetaan tekstin kantaa, luotetaan siihen. Luotetaan osaavaan näyttelijään, joka auttaa esityksen kannattelussa. Siitä pääsemmekin kolmanteen minua suuresti ihastuttaneeseen asiaan: Karlo Haapiainen.

Olen saanut ilolla seurata myös häntä muutaman vuoden ajan. Vaikka esitys olisi kuinka huono, Haapiainen ei ole. Hänen ja Lankosken yhteistyö toimii loistavasti. Vaikka Lankoskea ei luonnollisestikaan nähdä näyttämöllä, hän on ohjaajan ja käsikirjoittajan jakkaralla läsnä näyttelijän kanssa. Teksti on vahva, sen esitystapa on vahva - jopa niin vahva, että käteen saattaa jäädä kahva.

Taistossa on hauskaa myös se, kuten aiemmin sivusin, että koska se kertoo teatterista, kaikki teatterin kliseet on periaatteessa karsittu pois. Esitys teatterista, teatteritilassa, ilman teatteriin viittaavaa paskaa.

Hyvä tuottaja Heidi Bergström!

Minusta monologi ei sinänsä ole vaikea laji, mutta silloin tietysti jos siinä täytyy onnistua... Taistossa onnistuttiin. Käsiohjelmakin on kiiltopaperia ja kunnolla tehty, ei mitään halpaa paskaa.

Kuva: Teatteri on saanut Karlo Haapiaisen hulluksi / Heidi Bergström Photography

Villiä hurjempi Gene Wilder

Yhdysvaltalainen Gene Wilder (1933-2016) ei ollut ainoastaan loistava näyttelijä. Hän on kiistatta yksi kaikkien aikojen suurimpia koomikoita. Omia henkilökohtaisia suosikkejani, mutta myös maailman.

Hän varasti show'n jo ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Kuka pystyy siihen, kun vastanäyttelijöinä ovat Warren Beatty ja Faye Dunaway? Elokuva oli tietenkin Arthur Pennin klassikko Bonnie ja Clyde, vuodelta 1967. Elokuvassa Wilder näytteli heidän panttivankiaan. Rooli ei ollut suuri, mutta sitäkin vakuuttavampi.

Samana vuonna Wilder teki todellisen läpimurtonsa. Mel Brooks oli sopinut muutamaa vuotta aiemmin, että Wilderin täytyy hyväksyttää kaikki pidemmät projektinsa hänellä, jotta ei tulisi päällekkäisyyksiä Brooksin tulevan Kevät koittaa Hitlerille - nimisen projektin kanssa. Brooks oli tutustunut Wilderiin silloisen tyttöystävänsä, myöhemmän vaimonsa Anne Bancroftin myötä. Bancroft ja Wilder näyttelivät samassa näytelmässä vuonna 1963.

The Producers, 1967

The Producers: Kevät kotittaa Hitlerille saatiin tuotantoon kolmen vuoden päästä. Se on nerokas tarina Broadway-tuottaja Max Bialystockista (Zero Mostel), joka rypee epäonnistuneissa produktioissa. Hänen kirjanpitäjänsä Leo Bloom (Wilder) keksii kuinka flopilla voi tienata enemmän kuin hitillä, jolloin he ryhtyvät etsimään surkeinta mahdollista käsikirjoitusta, huonointa ohjaajaa ja karmeaa castia. He päätyvät saksalaiseen natsipropaganda-näytelmään, josta tehdään musikaali.(Itseasiassa koko The Producersista tehtiin musikaaliversio vuonna 2001, joka oli niin ikään suuri menestys Broadwaylla.)

Young Frankenstein, 1974

Wilder sai ikonisesta roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Hän ei voittanut, mutta sillä ei kuulemma ollut enää väliä parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta palkitun Brooksin puheen jälkeen. Puhe päättyi lauseisiin: "I'd also like to thank Gene Wilder. I'd also like to thank Gene Wilder. I'd also like to thank Gene Wilder."

With Richard Pryor

The Producers oli Brooksin ensimmäinen elokuva ja Wilderin ensimmäinen suuri rooli. Brooks on myöhemmin kommentoinut, että elokuva olisi ollut loistava myös ilman Wilderia, jonkun toisen näyttelijän kanssa. "Mutta siitä ei olisi tullut klassikko."

Brooks ja Wilder tekivät yhdessä vielä kaksi elokuvaa, molemmat julkaistiin vuonna 1974. Länkkäriparodia Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles) on valittu yhdeksi kaikkien aikojen parhaista komedioista. Paljon hännille ei jää osin myös Wilderin itsensä käsikirjoittama Young Frankenstein. Itse pidän Villiä hurjemmasta lännestä, mutta Young Frankenstein ei ensi näkemältä aikoinaan iskenyt. En ole elokuvaa nähnyt sen koommin, laadukkaat elokuvat kun tuppaavat nykyisin olemaan maton alla.

Wilderilla oli urallaan kaksi suurta toveruutta. Toinen Brooksin, toinen koomikko Richard Pryorin kanssa. Pryorin kanssa tunnetuimpia lienevät Hopeanuoli (Silver Streak, 1976) ja Syyttömät silminnäkijät (See No Evil, Hear No Evil, 1989).

Wilder yhdisti voimansa myös Woody Allenin kanssa, vuoden 1972 komediaan Mitä kaikkea oletkaan aina halunnut tietää seksistä, mutta et ole rohjennut kysyä (Everything You Always Wanted to Know About Sex* (*But Were Afraid to Ask)). Allen oli soittanut Wilderille ja sanonut, että haluaa rooliin joko Laurence Olivierin tai hänet. Ja että vastanäyttelijänä on naisen sijasta lammas.

Jali ja suklaatehdas, 1971

Elokuva pohjautuu samannimiseen kirjaan, josta Allen on tehnyt hauskan episodielokuvan. Kirjan kirjoittanut seksitutkija David Reuben ei sitä tosin arvostanut. Wilderin kohtauksessa What is Sodomy? hän näyttelee tohtori Rossia, joka rakastuu potilaansa lampaaseen.

Viimeisinä vuosinaan Wilder ei näytellyt. Osin johtuen varmasti myös alzheimerin taudista, osin siitä että hän ei pitänyt julkisuudesta. Hän antoi haastatteluja hyvin harvakseltaan pitkin uraansa. Hän kirjoitti kirjoja ja maalasi mielummin. Internet-aikakausi nosti hänet kuitenkin jonkinasteiseen kulttimaineeseen. Kiitos meemin, joka on napattu yhdestä Wilderin muistettavimmasta klassikosta, Jali ja suklaatehdas, vuodelta 1971
Wilder oli suuri nero, joka antoi komedian tapahtua. Hän ei puskenut sitä, ei teeskennellyt sitä.

Se vaan tapahtui. Luonnostaan.

And Now for Something Completely Same

Kuva ei tarvitse hauskaa kuvatekstiä / Kuva: Tanja Ahola

Ryhmäteatterin tuotos nähtiin jälleen Suomenlinnan kesäteatterissa. Ohjelmisto valitaan yleensä todella hyvin: viime vuonna nähtiin harvemmin nähty de Laclosin Valheet ja viettelijät, tänä vuonna Shakespearen klassikko Kesäyön uni (A Midsummer Night's Dream) Lauri Siparin käännöksellä.

Shakespeare on haastavaa jo itsessään, eikä suomenkieli tuo ainakaan helpotusta asiaan. On aina ilo nähdä Shakespearen teoksia. Myös tässä tapauksessa, kun itse näytelmä ei ole omia suosikkejani. Itseasiassa Kesäyön uni tai unelma on mielestäni tylsin Shakespearen näytelmä.

Eikä Esa Leskisen ohjaama versio tuonut teokseen mitään uutta. Jos Suomenlinnan esitystä pitäisi kuvata vain kahdella sanalla, ne olisivat ilmeinen ja keskinkertainen. Teosta ei tuotu mihinkään, se pysyi staattisesti paikkallaan saaden välillä hymyn suupieleen.

Minna Suuronen: Ta daa! Taikaruississa on sitä jotakin / Kuva: Tanja Ahola

Lavastus oli erinomainen, mutta (esimerkiksi HS:n) ylistämä puvustus ei ollut erityisen mahtava. Muutamia hyviä juttuja oli (jalopeuran asu! Aasin pää!), mutta siihen se jäi. Myös Titanian asu oli omasta mielestäni ihan hieno.

Näyttelijät puhuivat ihan hyvin Siparin Shakespearea. Näyttelijöistä puhuttaessa voin kertoa, että esimerkiksi Minna Suurosen ja Sari Mällisen työskentelystä nautin aina. Itselleni uudet tuttavuudet Mikko Penttilä ja Pyry Äikää tekivät hillittömät roolit Valentin Vankkana ja Helenana. Superb!

Kesäyön unihan kertoo lyhykäisesti siitä, että kaksi pariskuntaa - kohellusta ja taikuutta, fantasiaelementtejä ja niin edelleen - rakastuvat ihan metsään ja sekaisin. Samalla keijut häärii ja näin. Näytelmällä on hieno sanoma rakkaudesta ja siitä kuinka houkuttelevaa ruoho on aidan toisella puolella. Aiheet puhuttelevat minua kyllä, mutta näytelmä ei.

Tämä Ryhmiksen versio oli luotu ajattomaksi, mutta tuntui silti olevan syvällä menneisyydessä. Esitys olisi kaivannut jotain nerokasta kulmaa, jotakin. Sitä jotakin! Esitys oli parempi kuin odotin, mutta teatterin kaikkeudessa niin kovin, kovin keskinkertainen. Ja kuinka niin halusin pitää tästä.

Olen tuohtunut.

Anna-Riikka Rajanen - suoraan tunteeseen / Kuva: Tanja Ahola

Komisario Palmun turahdus

Mitä minä teen täällä? / Kuva: Henrik Schütt

"I've got a bad feeling about this". Kukapa olisi vuonna 1977 ensimmäistä Star Warsia katsellessaan arvannut, että Han Solo tarkoitti Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2016 nähtävää Komisario Palmun erehdystä.

Näytelmä perustuu tietenkin Mika Waltarin samannimiseen kirjaan ja elokuvaan, jotka ovat muovautuneet osaksi suomalaisen taiteen suurimpia klassikoita. Näyttämöllä teos nähdään ensimmäistä kertaa.

Waltaria on itseasiassa hyvin harvinaista nähdä teatterin lavalla. Perikunta jakelee oikeuksia erittäin niukasti, jos ollenkaan, mikä on sääli. Sitäkö kirjailija itse olisi halunnut? Kutristin myös kulmiani kun luin, että esityksen ohjaajaksi ilmoitettiin Joel Elstelä. Waltarin tyttärenpoika. Erikoinen sattuma. Häpeilemätöntä.

ÖÄÖÄÖÄÄ / Kuva: Henrik Schütt

Esitys itsessään oli kummallinen. Se nauratti muutaman kerran, mutta komedialle ei tunnuttu annettavan edes mahdollisuutta. Edes hauskoissa kohdissa. Roolitus on kummallinen ja samalla täydellisen yllätyksetön.

Oikeastaan Komisario Palmun erehdys oli ihmeellistä retroilua valaistuksen, osin myös lavastuksen puolesta, alusta loppuun. Takaumissa katsojille tarjottiin violettia valoa, jolloin tunsin katsovani ABBA:n musiikkivideota. Suurelta osin lavastus oli toisaalta jälleen kerran hieno, erityisesti tyylikäs kahtiajaettu lattia.

Puvustus osui kaikin puolin nappiin (vaikka olihan siellä yksi keltavihreä-härpäke erään naisnäyttelijän päällä). Muuten tyylikästä ja osuvaa.

Pidän Mikko Kivisestä, mutta harmikseni on todettava ettei hän sopinut Palmun rooliin ihan niin hyvin kuin näytelmän roolittanut saattoi ajatella. Silti, hän oli esityksen parasta antia monessa mielessä. Jari Pehkonen oli loistava Bruno Rygseckinä. Antti Peltola ilostutti Aimo Rykämönä. Myös Risto Kaskilahti veti Kokin hienosti.

En tiedä mikä tässä nyt on vialla? Teatterisyksyssä siis. Nähtävästi kaikki. Ei ole alkanut hyvin.
En keksinyt miksi yleensä juuri tämä tunnetuin Palmu-tarina haluttiin tuoda näyttämölle juuri nyt. Se toki on paras niistä monessakin mielessä, mutta samalla haastavin. Kuinka luoda jotakin uutta sellaisesta, josta ei haluta päästää irti?

Mitä minä teen täällä? / Kuva: Henrik Schütt

Lapualaisooppera 2: Rasistien hyökkäys

Kuva: Mitro Härkönen

Sukupolveni Lapualaisooppera. Odotukseni ovat maltilliset, suuri pala haukattu. Parasta ennen päivä mennyt alkuperäiseltä? Tuskin, mutta alkuperäisestä jo 50 vuotta. Leivottiin uusi kakku, jätettin kerma pois, heitettiin jauhot naamalle.

Asiaa esityksessä (14.8.) oli. Tärkeää ja paljon. Hyviä huomioita. Liian monta keittäjää? Lopputulos: sekava, poukkoileva ja paasaava. Metsässä juostiin, kuten Mustikkamaalla tapana on. Tilankäyttöä.

Huudettiin, kuten harrastajateattereilla tapana on. Tekeekö se esityksestä vaikuttavamman? Tuleeko asia paremmin esille? Hukkuvatko loputkin asiat meissun alle? Vastaukseni on kyllä, joku muu saa olla toista mieltä.

Mestari Kaj Chydeniuksen alkuperäismusiikki oli hienosti sovitettu. Siinä uusi onnistui. Yksittäisinä kappaleina mieleen jäi parhaiten Sofia Smedsin upea soolo muurahaispesän jälkeen, sekä tietysti lopun hieno finaali Ei väkivaltaa/Me emme tee mitä emme tahdo.

Kuva: Mitro Härkönen

Ryhmätyö oli ihan hyvää, mutta yksilösuoritukset nautittavampia. Suomessa keskitytään liikaa ryhmään. Kun tehdään jotakin, koko ryhmä tekee. Missä yksilöt? Monesti jääneet ryhmän alle. Välillä replikoinnista ei saanut selvää, osa repliikeistä hukkui yleisen älämölön alle. Tarkoituksenmukaista? Ehkä paikoin.

Arvo Salon alkuperäistekstin uudelleenmuokkaus oli problemaattista. Välillä Lapualaisooppera 2016 tuntui olevan liian paljon kiinni menneessä, joskus taas tuntui esityksen saaneen liikaa uutta tekstiä. Tarkoitus tietysti oli, että Lapuan liikkeen ja tämän päivän välille on vaikea piirtää rajaa. Että menneisyys ja tulevaisuus on samaa. Että maailmamme pyörii saman ympärillä, kuten näyttelijät lavalla ja sieltä pois.

Esitys halusi liikaa alleviivata sille tärkeitä teemoja, jotta kaikille olisi varmasti selvää kuinka ajankohtainen esitys onkaan. Kyllä kansa tietää. Vähemmälläkin. Esitys tulkittiin katsojille valmiiksi, ei tarvinnut hampaattomankaan suotta pureskella.

Tietysti hyviäkin alleviivauksia ja pointteja oli. MV:n iljettävä-Ilja on Vihtori Kosola ja niin edelleen. Munaton mies. Alfaton uros. Miksi Suomessa, ei Espanjassa? Keskellä rasisteja, vaikka koneen takana? Dramaturginen kompastuminen, olisi päästy herkuttelemaan. Kuten todettu: osa uudelleenkirjoituksesta toimi.

Kuva: Mitro Härkönen

Hyvin onnistunutta on myös esityksen markkinointi. Tahattomasti tosin: esitys kirvoitti MV-lehden kriitikon kirjoittamaan arvionsa, kuten myös tahrimaan esityksen julisteen suvakki- ym.teksteillä. Se jos mikä on parasta mainosta.

Joku saattaa syyttää tiettyjä teattereja aina samanlaisiksi. Kuinka usein olen kuullut esimerkiksi Helsingin kaupunginteatteria haukuttavan liian viihteelliseksi tai aina samoja esityksiä tehtailevaksi lafkaksi? Minusta väite ei pidä paikkansa lähes minkään teatterin kohdalla, mutta se saa minut miettimään ns. toista ääripäätä. Se olisi teatteri, jossa myös tehdään aina samanlaisia esityksiä, mutta tuputetaan sitten vähän liikaakin turhan kiimaisesti. Kohdellaan esityksiä siis yksilöinä. Strong and independent.