Kellariteatterin elämys

Kuva: Heidi Bergström

Nyt sen myönnän: koskaan en ole Helsingin Kellariteatterissa käynyt. Eikä siihen ole erityistä syytä. Ilveksellä olen pari kertaa näyttäytynyt, samoin Ylioppilasteatterissa. Kellariteatteri on kokoelmistani puuttunut.

Olen onnellinen, että neitsyyteni meni juuri Ensimmäisen maailman viimeisille lapsille. Oloni on hieman epämukava, kun näkemäni kenraaliharjoituksen jälkeen ajattelin, että käsillä saattaa olla oman aikamme Lapualaisooppera. Yhtymäkohtia löytyy, ja toisaalta siinä käsitellään erittäin laajasti, ei vain Suomea, vaan koko maailmaa.

Kuva: Heidi Bergström

Noin puolentoistatunnin esitykseen on saatu kasattua raskaan sarjan aiheita kiitettävä määrä: ilmastonmuutos ja kapitalismi näin suurimpina kantavina voimina. Vaikka aiheet ovat raskaita, turruttavia ja suuria, ohjaaja-käsikirjoittaja Pauli Patinen on saanut työryhmineen irti olennaisen: ihmisen.

Ilmaisin ohjaaja Patiselle esityksen jälkeen, että mielestäni käsikirjoitus kannattaisi lähettää Nordic Drama Corneriin. Hän on toiminut dramaturgeina yhdessä Martta Jylhän ja Emma Vannisen kanssa. Esityksen on ansiokkaasti assistoinut Amy Burgess ja tuottanut Heidi Bergström.

Mikä on yksilön vastuu? Kaikkihan me tiedämme, että hiilijalanjälkemme on valtava verrattuna vaikka 30 vuoden takaiseen ihmiseen. Esitys on erikoinen, sillä se tavallaan paasaa (kuten Lapualaisooppera), löytäen samalla herkkyyden ja oman polkunsa.

Ensimmäisen maailman viimeiset lapset esittelee yltiövahvan castin. Käsikirjoitus on syntynyt kuulemma työryhmän kanssa. Jokaisen omia kokemuksia ja monien tekstejä on päässyt esitykseen mukaan. Ehkä se tekee näytelmästä juuri niin samaistuttavan?

Money makes the world go around / Kuva: Heidi Bergström

Sukupolvikokemukset ja ironia välittyvät herkullisesti pitkin esitystä, eikä toisinaan naurusta tule loppua. Välillä nauroin kuin idiootti. Vaatii erityistaitoa tekijöiltä saada yleisö nauramaan näin vakavien teemojen keskellä.

Esityksen muoto on useasti nuoriso- ja ylioppilasteatterien lavalla nähty, mutta kohtaukset eivät jää irralisiksi. Lopulta esitys saa turvallisen, melko yleisen, mutta kauniin lopun.
Tämä syksy on ollut vahvaa ei-ammattiteatterien -aikaa. Ensimmäisen maailman viimeiset lapset nousee ehdottomasti nähtävien esitysten joukkoon.

Se on iso esitys, kuten toisena näytelmän puvustajana toiminut Eric Barco summasi. Niin iso, etten pysty summaamaan tähän tekstiin kaikkea. Enkä tosin edes halua yrittää, ei tällaista esitystä ole tarkoitettu vain typistämäkseni kommentiksi. Help yourself, hanki liput.

Tulkitsin profeetan ja hänen hihnassaan talsivan jääkarhun pastissiksi Beckettin Godot'lle. Näytelmässä Pozzo ja "sika" saapuvat jakamaan viisauttaan kesken Vladimirin ja Estragonin odotuksen. Mitä ihmiskunta odottaa maailman pelastukseksi? Pelkäänpä että Godota.