Valtimonteatterilla ensi-iltansa saanut Taisto on onnistunut monologi teatterista, ja vähän muustakin. Lähes tunnin mittainen monologi kertoo miehestä, joka on kyllästynyt koko saatanan teatteriskeneen. Jussi Lankosken mainio teksti ruotii, suorastaan möyhii kaikki teatteriin liitetyt ennakkoluulot ja asenteet hauskalla ja raikkaalla, nuorekkaalla tavalla.
On rohkeaa tehdä se monologin hengessä, koska niitä nähdään liian harvoin. Aina on työryhmä teatterin tekemisestä innostuneita ihmisiä, jotka pomppivat edestakaisin näyttämöä. Siitä pääsemmekin toiseen minua suuresti ihastuttaneeseen asiaan: varsinaisen monologin alkaessa esityksessä ei otettu askeltakaan.
 |
| Kuva: Heidi Bergström |
Olen saanut ilolla seurata myös häntä muutaman vuoden ajan. Vaikka esitys olisi kuinka huono, Haapiainen ei ole. Hänen ja Lankosken yhteistyö toimii loistavasti. Vaikka Lankoskea ei luonnollisestikaan nähdä näyttämöllä, hän on ohjaajan ja käsikirjoittajan jakkaralla läsnä näyttelijän kanssa. Teksti on vahva, sen esitystapa on vahva - jopa niin vahva, että käteen saattaa jäädä kahva.
Taistossa on hauskaa myös se, kuten aiemmin sivusin, että koska se kertoo teatterista, kaikki teatterin kliseet on periaatteessa karsittu pois. Esitys teatterista, teatteritilassa, ilman teatteriin viittaavaa paskaa.
Hyvä tuottaja Heidi Bergström!
Minusta monologi ei sinänsä ole vaikea laji, mutta silloin tietysti jos siinä täytyy onnistua... Taistossa onnistuttiin. Käsiohjelmakin on kiiltopaperia ja kunnolla tehty, ei mitään halpaa paskaa.
 |
| Kuva: Teatteri on saanut Karlo Haapiaisen hulluksi / Heidi Bergström Photography |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti