Lapualaisooppera 2: Rasistien hyökkäys

Kuva: Mitro Härkönen

Sukupolveni Lapualaisooppera. Odotukseni ovat maltilliset, suuri pala haukattu. Parasta ennen päivä mennyt alkuperäiseltä? Tuskin, mutta alkuperäisestä jo 50 vuotta. Leivottiin uusi kakku, jätettin kerma pois, heitettiin jauhot naamalle.

Asiaa esityksessä (14.8.) oli. Tärkeää ja paljon. Hyviä huomioita. Liian monta keittäjää? Lopputulos: sekava, poukkoileva ja paasaava. Metsässä juostiin, kuten Mustikkamaalla tapana on. Tilankäyttöä.

Huudettiin, kuten harrastajateattereilla tapana on. Tekeekö se esityksestä vaikuttavamman? Tuleeko asia paremmin esille? Hukkuvatko loputkin asiat meissun alle? Vastaukseni on kyllä, joku muu saa olla toista mieltä.

Mestari Kaj Chydeniuksen alkuperäismusiikki oli hienosti sovitettu. Siinä uusi onnistui. Yksittäisinä kappaleina mieleen jäi parhaiten Sofia Smedsin upea soolo muurahaispesän jälkeen, sekä tietysti lopun hieno finaali Ei väkivaltaa/Me emme tee mitä emme tahdo.

Kuva: Mitro Härkönen

Ryhmätyö oli ihan hyvää, mutta yksilösuoritukset nautittavampia. Suomessa keskitytään liikaa ryhmään. Kun tehdään jotakin, koko ryhmä tekee. Missä yksilöt? Monesti jääneet ryhmän alle. Välillä replikoinnista ei saanut selvää, osa repliikeistä hukkui yleisen älämölön alle. Tarkoituksenmukaista? Ehkä paikoin.

Arvo Salon alkuperäistekstin uudelleenmuokkaus oli problemaattista. Välillä Lapualaisooppera 2016 tuntui olevan liian paljon kiinni menneessä, joskus taas tuntui esityksen saaneen liikaa uutta tekstiä. Tarkoitus tietysti oli, että Lapuan liikkeen ja tämän päivän välille on vaikea piirtää rajaa. Että menneisyys ja tulevaisuus on samaa. Että maailmamme pyörii saman ympärillä, kuten näyttelijät lavalla ja sieltä pois.

Esitys halusi liikaa alleviivata sille tärkeitä teemoja, jotta kaikille olisi varmasti selvää kuinka ajankohtainen esitys onkaan. Kyllä kansa tietää. Vähemmälläkin. Esitys tulkittiin katsojille valmiiksi, ei tarvinnut hampaattomankaan suotta pureskella.

Tietysti hyviäkin alleviivauksia ja pointteja oli. MV:n iljettävä-Ilja on Vihtori Kosola ja niin edelleen. Munaton mies. Alfaton uros. Miksi Suomessa, ei Espanjassa? Keskellä rasisteja, vaikka koneen takana? Dramaturginen kompastuminen, olisi päästy herkuttelemaan. Kuten todettu: osa uudelleenkirjoituksesta toimi.

Kuva: Mitro Härkönen

Hyvin onnistunutta on myös esityksen markkinointi. Tahattomasti tosin: esitys kirvoitti MV-lehden kriitikon kirjoittamaan arvionsa, kuten myös tahrimaan esityksen julisteen suvakki- ym.teksteillä. Se jos mikä on parasta mainosta.

Joku saattaa syyttää tiettyjä teattereja aina samanlaisiksi. Kuinka usein olen kuullut esimerkiksi Helsingin kaupunginteatteria haukuttavan liian viihteelliseksi tai aina samoja esityksiä tehtailevaksi lafkaksi? Minusta väite ei pidä paikkansa lähes minkään teatterin kohdalla, mutta se saa minut miettimään ns. toista ääripäätä. Se olisi teatteri, jossa myös tehdään aina samanlaisia esityksiä, mutta tuputetaan sitten vähän liikaakin turhan kiimaisesti. Kohdellaan esityksiä siis yksilöinä. Strong and independent.