Richard Attenborough 1923-2014

Päätin juuri elokuvan Varjojen maat (Shadowlands, 1993) katsomisen. Se kertoi Narnian tarinoiden luojan, C.S. Lewisin ja amerikkalaisen runoilijanaisen epätavallisen rakkaustarinan. Minun on pitänyt nähdä elokuva jo monta vuotta, koska sen pääosassa on yksi suurimpia innoittajiani, Anthony Hopkins, mutta se on aina jotenkin jäänyt. Kun pari päivää sitten saimme kuulla suuren brittiläisen näytteljä-ohjaaja lordi Richard Attenboroughin kuolemasta, tämä leffa nousi taas esiin.

Jurassic Park

Nyt täytyy myöntää, että en tunne juurikaan Attenboroughta näyttelijänä. Olen nähny vain muutamia elokuvia joissa hän esiintyy kameran edessä, esimerkkinä lähes kaikkien näkemä Jurassic Park (1993).
Siksi haluan puhua muutaman sanan hänestä juuri ohjaajana. Vaikka hän ohjasi yli 70 vuotta(!) kestäneellä urallaan vain 12 elokuvaa, luulen, että nimenomaan se rooli jättää hänet maailman pitkän elokuvahistorian kirjoihin.

Hän teki ensimmäinen pikkuroolinsa 18 vuotiaana, vuonna 1942 julkaistussa Noel Coward -elokuvassa Meri on kohtalomme (In Which We Serve).
Attenborough ohjasi ensimmäisen kerran 27 vuoden päästä. Hänen esikoisohjauksensa oli sotamusikaali Oh! What a Lovely War (1969). Sotaelokuvaan hän palasi suureellisesti vuonna 1977, menestyselokuvalla Yksi silta liikaa (A Bridge Too Far), kun taas musikaalielokuvaan vasta 80-luvun puolivälissä Broadway-menestyksellä A Chorus Line (1985).

Näistä hänen 12 ohjauksesta suurin osa (7) on kuitenkin genreltään elämäkertaelokuvia. Historia selvästi kiinnosti häntä aina. Voisin vetää tähän ritatainolamaisen kommentin, että se yhdistää minua ja Attenboroughta, sillä erotuksella, että minä en voi sanoa nähneeni sitä hänen silmistään.

Attenborough ja Downey Jr.

Ensimmäinen tällainen elokuva oli Nuori seikkailija (Young Winston, 1972). Elokuva nuoresta Winston Churchillista. Kunnianhimoinen projekti, ehkä? Brittein suurimman pääministerin jälkeen hän toi valkokankaalle tarinoita myös muun muassa Ernest Hemingwaystä ja Charlie Chaplinista. (Jälkimmäinen leffa muuten, Chaplin vuodelta 1992 toi nimiroolin esittäjälle, nuorelle Robert Downey Jr.:lle hänen ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa. Elokuva oli hänen läpimurtonsa, ennen uran sammumista vuosiksi.)

Kaikki nämä elokuvat kuitenkin kulminoituvat yhteen, siihen kaikkein suurimpaan teokseen. Vuonna 1982 Attenborough sai päätökseen projektin, jota hän on suunnitellut 20 vuoden ajan: Gandhi.
Jos et ole vielä nähnyt tätä 3 tuntista eeposta, suosittelen erittäin lämpimästi. Ilmestyessään sitä pidettiin jo hiukan vanhanaikaisena mm. sen kronologisen kerronan vuoksi. Kuitenkin, elokuva nappasi peräti 8 Oscar-palkintoa, joista mainittakoon paras elokuva ja ohjaus (molemmat Attenboroughlle), sekä paras miespääosa silloin tuntemattomalle Ben Kingsleylle.

Ennen Kingsleyn nimeämistä projektin nimirooliin, mm. Dustin Hoffmanin kerrotaan olleen kiinnostunut Mahatma Gandhin roolista, kun taas mm. Anthony Hopkinsia ja Alec Guinnessia mietittiin rooliin.

Elokuvalla lienee myös ennätys avustajamäärässä. Noin 300 000 ihmistä oli avustamassa Gandhin hautajaiskohtauksessa.

Oscareista vielä sen verran, että Attenborough ilmaisi toivovansa Steven Spielbegin vievän illan palkinnot. Gandhin vastaehdokkaana oli nimittäin samana vuonna E.T., joka voitti palkintoja pääosin teknisistä ansioistaan. Attenborough oli Spielbegin hyvä ystävä, ja ilmaisi E.T.:n olevan yksi kaikkien aikojen mullistavimpia ja omaperäisimpiä elokuvia. Samana vuonna ehdokkaana useissa kategorioissa oli myös Tootsie (ajatelkaapa parhaan miespääosan ehdokaslistaa: tulokas Ben Kinglsey sai palkinnon Dustin Hoffmanin, Peter O'Toolen, Paul Newmanin ja Jack Lemmonin nenän edestä!)

Elokuvaan liittyneestä tiedotustilaisuudesta on kerrottu hauskaa tarinaa. Tämä tapahtui siis Delhissä: intialainen journalisti oli sanonut, että olisi epäkunnoittavaa valita näyttelijä esittämään Mahatma Gandhia. Hän ehdotti, että elokuvassa Gandhia voisi kuvata liikkuvalla valonsäteellä. Siihen Attenborough vastasi: "Madam, I am not making a film about bloody Tinkerbell!"

                                           Richard Attenborough

                                1923-2014

Robin Williams 1951-2014

Edellisessä postauksessani sanoin, että minulla on muutamia kirjoitusaiheita mielessäni. Tämä ei ole yksi niistä.

© AMPAS

Tänä aamuna työmatkallani luin tämän kamalan ja odottamattoman uutisen Robin Williamsin
kuolemasta. Shokkia kesti muutama tunti, ruokkiksella vasta itkin.

Minulle hän oli lapsuuteni merkittävimpiä näyttelijöitä. Joku muistaa hänet parhaiten draamoista Garpin maailma tai Kuolleiden runoilijoiden seura, toinen komedioista Neukku New Yorkissa tai Mrs. Doubtfire tai 1970-luvun lopun Mork & Mindy -tv-sarjasta.
Robin Williamsissa on kaikille jotakin.

Flubber, 1997

Minulle hän aika pitkälle edusti 1990-luvun Hollywoodia, sellaisena jota itse lapsena arvostin. Hänen roolinsa aikuiseksi kasvaneena Peter Panina Steven Spielbergin Hook -elokuvassa, vanhaksi sisäköksi pukeutuvana Mrs. Doubtfirena samannimisessä Chris Columbuksen tekeleessä, tai "hulluna professorina" Flubberissa. Flubber tuli Suomessa elokuvateattereihin ja McDonald's -leluhyllyihin minun ollessa 5 vuotta. Ja Flubberhan oli kaikkein siisteintä. Ja tietenkin Jumanji. Se oli mulle ehkä se suurin.

Teininpänä aloin ymmärtää hänen vakavien rooliensa päälle. Äitin suosikit Kuolleiden runoilijoiden seura ja Good Morning, Vietnam tuli hankittua DVD:nä. Yhteen vaiheeseen kuuntelin loopilla tätä esiintymistä Oscar-gaalassa vuonna 2000, jolloin Williams esitti paras laulu -ehdokkaan South Park -elokuvasta.

Viimeiset 10 vuotta Williams esiintyi pääosin b-luokan komedioissa ja draamaelokuvissa, kuten The Final Cut, Naimalupa, Old Dogs, sekä Yhdet häät ja neljä anoppia. Sen ei kuitenkaan pidä antaa hämätä, sillä hän teki toinen toistaan unohtumattomampia roolisuorituksia ensimmäisinä vuosikymmeninään. Aktiivisena näyttelijänähän hän ehti toimia noin 35 vuotta.

Mork & Mindy

Williamsin lapsuudesta sen verran, että hän syntyi 1951 varakkaaseen perheeseen ja oli yksinäinen lapsi. Hän leikki pääosin itsekseen ja huomasi nauttivansa muiden naurattamisesta. Pian hän alkoi tehdä äidilleen erilaisia jekkuja. Omien sanojensa mukaan hänen äitinsä sai hänet aina nauramaan.

Hän aloitti, kuten monet amerikkalaiset koomikot, stand upilla ja sai pieniä rooleja, mm. tv-sarjasta Onnen päivät. Hänen Mork hahmonsa nousi niin suosituksi, että se sai oman spin off-sarjansa Ystäväni avaruudesta (Mork & Mindy), joka pyöri vuosina 1978-1982 neljän kauden verran.

Garpin maailma: Glenn Closen kanssa

Vuonna 1982 Williams löi läpi elokuvanäytte
lijänä saadessaan päärooli John Irvingin romaaniin pohjautuvasta elokuvasta Garpin maailma.

Viiden vuoden aikana elokuvarintamalla ei hänen osaltaan tapahtunut paljoa merkille pantavaa, mutta 1987 Good Morning, Vietnam muutti kaiken. Robin Williams sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa parhaasta miespääosasta.

Good Morning, Vietnam

Vuonna 1989 ensi-iltansa sai monien palvoma Kuolleiden runoilijoiden seura, josta Williams sai toisen Oscar-ehdokkuutensa.

Kuolleiden runoilijoiden seura

1990-luvulle tultaessa hetken vielä draaman parissa pysytellyt Williams teki hienoja roolitöitä upeissa elokuvissa, kuten Heräämisiä (1990) ja The Fisher King (1991), joista jälkimmäisestä vielä kolmas Oscar-ehdokkuus.

Heräämisiä, 1990. Robert De Niron kanssa

Hook, 1991. Dustin Hoffmanin kanssa

Ilmeisesti pienten lastensa takia hän halusi siirtyä tekemään kevyempiä elokuvia, sillä tässä kohtaa on huomattavissa suunnan muutos. Tulee Hook ja rooli Peter Panina.
Elokuva Toys ja Mrs. Doubtfire - isä sisäkkönä.

                          Ääniroolit 1992 vuoden animaatioissa FernGully ja Aladdin.

90-luvun puolivälin jälkeen saamme nauttia Jumanjista, Lainahöyhenistä, yhteistyöstä Woody Allenin kanssa elokuvassa Harry pala palalta, Flubberista…

Vuonna 1997 Williams teki roolin pienessä indie-elokuvassa Good Will Hunting, jonka käsikirjoituksesta vastasi kaksi uutta elokuvateollisuuden kasvoa, Matt Damon ja Ben Affleck.

Elokuva toi Williamsin takaisin vakavan draaman pariin, jonka seurauksena hän voitti ensimmäisen ja ainoaksi jääneen Oscarinsa, parhaasta miessivuosasta.

                            "This might be the one time I'm speechless"

Patch Adams, 1998. Philip Seymour Hoffmanin kanssa

Elokuvaa seurasi kaksi kriitikkojen inhokkia, joista itse pidän. Rakastan erityisesti loistavaa Patch Adamsia. Tosi tapahtumiin pohjautuvaa elokuvaa lääkäristä, joka tutkii naurun parantavaa voimaa. Elokuvassa Williamsin roolihenkilön huonetoveria näytteli muuten myös tänä vuonna menehtynyt Philip Seymour Hoffman.

Toinen elokuva on Jakob - valehtelija.

Vuonna 2002 hän teki kolme hienoa, erittäin synkkää elokuvaa. One Hour Photo, Smoochy, sekä Insomnia.

Insomnia, 2002. Al Pacinon kanssa

Insomnian jälkeen alkoi Williamsin alamäki niin uralla, että henkiökohtaisella tasolla. Ja tässä on selkeä rajanveto, nimittäin vuonna 2003 hän alkoi taas juoda 20 raittiin vuoden jälkeen (myös Philip Seymour Hoffman pysyi kuivilla reilut 20 vuotta ennenkuin ratkesi vuonna 2012, johtaen siihen minkä hyvin tiedämme).

Vuonna 2006 hän aloitti vieroituksen.

Terveysongelmat jatkuivat, ja vuonna 2009 hän läpikävi aorttaläpän leikkauksen.
Omien sanojensa mukaan hän ei kuitenkaan koskaan alkanut käyttää kokaiinia uudestaan.

Mielestäni ainoa loistava elokuva tältä ajanjaksolta on vuoden 2006 The Night Listener. Trilleri yöradiojuontajasta. Brilliant.

Viimeisinä vuosina Williamsin näki Night at the Museum -elokuvissa, sekä kehutussa The Butlerissa (2013) presidentti Dwight D. Eisenhowerina. Viimeisiksi päärooleiksi jää ilmeisesti tänä vuonna ensi-iltansa saavat The Angriest Man in Brooklyn, sekä Merry Friggin' Christmas.

Nyt valikoitu filmografia, nämä leffat kannattaa ainakin katsoa:

1982 - Garpin maailma (The World According to Garp)

1987 - Good Morning, Vietnam
1989 - Kuolleiden runoilijoiden seura (Dead Poets Society)
1990 - Heräämisiä (Awakenings)
1991 - The Fisher King
1991 - Hook (Kapteeni Koukku)
1992 - Aladdin
1993 - Mrs. Doubtfire - Isä sisäkkönä
1995 - Jumanji
1996 - Lainahöyhenissä (The Birdcage)
1996 - Hamlet
1997 - Harry pala palalta (Deconstructing Harry)
1997 - Flubber - Maailman mahtavin mönjä
1997 - Good Will Hunting
1998 - Patch Adams
1999 - Jakob - valehtelija (Jakob the Liar)
2002 - One Hour Photo
2002 - Smoochy (Death to Smoochy)
2002 - Insomnia
2006 - The Night Listener
2006 - Happy Feet
2006 - Night at the Museum - Yö museossa
2013 - The Butler

Kun kirjoitan tätä, kuolinsyy ei vielä ole tiedossa. Kyseessä on ilmeisesti itsemurha ja itse aiheutettu tukehtuminen. Williams kärsi masennuksesta. Hän kuoli 63 vuotiaana.

(edit: juuri tuleen tiedon mukaan hänet löydettiin hirttäytyneenä vyöhön. Toisessa ranteessa oli viillon jälkiä ja partaterä jossain lähettyvillä. Liian traagista.)

Robin Williams oli monipuolinen, niin komiikan kuin draaman taitaja, loistava imitaattori ja parhaimpia improvisoijia. Otetaan esimerkiksi Hengen rooli Aladdinissa: Williams kehitti kuulemma n. 80 % repliikeistään elokuvassa, ja vasta sen jälkeen päästettiin animaattorit puuhiinsa. Ainutkertaista, ainakin Disneyn kokoisissa tuotannoissa.

Williamsin uraa voisi luonnehtia itseasiassa aika shakespearemaiseksi - sisältää vahvaa tragediaa, sekä hulvatonta komiikkaa.
Urallaan Williams sai Oscarin, neljä Golden Globea, kaksi Emmyä, kaksi Screen Actors Guild -palkintoa, viisi Grammya, sekä Cecil B. DeMille -palkinnon elämäntyöstä.

Lepää rauhassa, O Captain, my Captain.

                   Robin Williams 1951-2014

Espoo Ciné ja sushia

En ole kirjoittanut puoleentoista viikkoon. Vetoan kiireisiin. Olen ollut töissä paljon, enkä suinkaan ole unohtanut tätä blogia. Paria aiheellista kirjoitusta olen jo suunnitellut tekeväni kun aika on kypsä.

Tänään voisin kertoa viikon takaisesta tapahtumasta. Oli siis tiistai 5. päivä. Olin Espoo Ciné -elokuvafestivaalien tiedotustilaisuudessa Elokuvateatteri Orionissa.
Tilaisuus alkoi aamupäivästä, ja fiiikset aika matalalla. Pelotti lähteä yksin ihan uudenlaiseen tilanteeseen. Kuinka siellä pitää toimia? Minne mennä? Pitääkö todistaa henkilöllisyytensä? Pääseekö sisään edes… Kannatti murehtia.
Kävelin sisään ovesta, otin uunituoreen ohjelmakirjasen ja istuin alas odottamaan *jotain*. Panin merkille, että seisovaa sushipöytää oltiin kattamassa aulaan. Mieleeni muistui uudenvuodenlupaukseni maistaa sushia... Saisikohan pöydästä ottaa? Ja kyllä, en ole koskaan maistanut.

Maistoin.
En kokenut elämystä.
Mutta en myös osannut syödä niitä oikein. Menin jonoon ja otin muutamia erilaisia rullia, luulen yhden olleen kasvisrulla, toinen oli sellainen ihan perusrulla. Kolmas oli sitten sellainen riisipöydällä lepäävä kananmunankeltuainen, ja neljäs ilmeisesti katkarapu haarat levällään.
En uskaltanut ottaa (soija?)kastikerasiaa. Istumapaikkani vietiin. Menin siis nurkkaan (yrittämään) syömään annostani. Luulen, että se kastike olisi ollut hyvä idea. Kuivaa. Vähän nolotti sählätä niiden puikkojen kanssa, mutta luonnistuipa sekin hetken päästä. Oli äärimmäisen orientaalinen fiilis.
En sano sushille ei toisella kerralla, mutta vaadin jonkun asiansa osaavan kanssani syömään ja opastamaan oikeat tiet.

Itse ohjelmistosta:
Ensinäkemältä ei vaikuttanut erityisen vaikuttavalta, mutta kun leffoihin syveni sieltä saattaa poimia useammankin mielenkiintoisen teoksen. Espoo Ciné tuo Suomeen lähemmälti 100 uutta elokuvaa 10 päivän aikana. Ohessa muutama pominta tulevilta festareilta:

Magic in the Moonlight / levittäjä: Finnkino / Scanbox

1. Magic in the Moonlight: Woody Allenin uusin, pääosissa mm. Colin Firth ja Emma Stone. (Vain yksi esitys festareilla, voit valita Cheekin Stadikan keikan ja tämän väliltä).
2. Vadelmavenepakolainen: Miika Nousiaisen kirjafilmatisointi.
3. The Congress: Waltz with Bashirin ohjaajan uusin, pääosissa Robin Wright, Harvey Keitel ja Paul Giamatti
4. Aikuisten poika: toinen kotimainen uutuus
5. Nobody Owns Me (Mig äger ingen): Ruotsin viimevuoden menestys, pääosassa mm. Mikael Persbrandt
6. Queen and Country: John Boormanin brittidraama

Entä, mitä yhteistä on Berliinin filharmonikkojen musiikkitalolla, Pietarin kirjastolla, norjalaisella vankilalla, Kalifornian The Silk -instituutilla, Oslon oopperatalolla ja Pariisin Pompidou -keskuksella?
Nämä kaikki kuusi maailmankuulua rakennusta on nähtävillä 3D:nä festivaaleilla. Elokuva on jaettu kuuteen osaan, jokaisella oma ohjaajansa. Katsoja pääsee sukeltamaan näiden rakennusten sisälle, katsomaan miltä rakenteet ja arkkitehtuuri näissä kulttuurirakennuksissa todellisuudessa näyttävät. Toistan: 3D:nä. The Silk -instituutti pätkän ohjaaja on muuten joku Robert Redford… Elokuvan nimi on siis ilmeisesti TV-sarjana julkaistava Cathedrals of Culture.

Myös ilmaisia ulkoilmanäytöksiä on luvassa, Alexander Paynen Sideways (2004) ja Woody Allenin kenties parhain elokuva, Annie Hall (1977).

Oliver Assayasin Clouds of Sils Maria päättää festivaalin.

Tiedotustilaisuuden päätteeksi meille näytettiin Espoo Cinén avajaiselokuva. Kaksi palkintoa Cannesin elokuvajuhlilla saanut White God (Fehér isten). Mikäli mahdollista, mene katsomaan tämä elokuva. Kornél Mundruczón loistava ohjaus. En suosittele tosin kenellekkään heikkohermoiselle. Elokuvassa on koira (tarkalleen ennätykselliset 274 koiraa, mikä on elokuvassa määrällisesti eniten koskaan) ja tyttö. Enempää en sano. Aiheutti toukokuussa Cannesissa paljon kohua. Raskasta kamaa, mutta tulet miettimään erilaisia asioita useita päiviä ja paljon.

















Järjestyksessään 25. Espoo Ciné -festivaalia juhlitaan 22.-31.8.2014. Käykää tutustumassa ohjelmistoon tarkemmin heidän omilta sivuiltaan.

Dick Smith 1922-2014, trailereita ja muuta

Tervehdys!

Tänään on tullut niin paljon leffauutisia, että on pakko listata niitä tänne (jottei Facebook-feedi täyty aivan totaalisesti!)

Ensiksi sen verran surullista asiaa, että Dick Smith (1922-2014) on kuollut 92 vuotiaana. Smith oli yksi johtavia maskeeraajia Hollywoodissa. Hän maskeerasi mm. elokuvat Kummisetä, Manaaja, Taksikuski, sekä Amadeus, josta hän voitti ainoan Oscarinsa. Kaksi vuotta sitten hänet palkittiin lisäksi kunnia-Oscarilla.

Kuva: Empire online. Smith maskeeraamassa Kummisetää.

Surullisten uutisten lisäksi on onneksi myös hyviä uutisia. Movie bussiness is alive and kickin'!

Disney julkaisi juuri trailerin uusimpaan, joulukuussa ensi-iltansa saavaan musikaaliin Into the Woods. Ohjaus on Rob Marshallin käsialaa (mm. Chicago ja Nine), ja näyttelijöinä mm. Meryl Streep, Emily Blunt ja Johnny Depp. Alunperin musikaali debytoi Broadwayllä vuonna 1987. Elokuvan traileri on nähtävissä alla:

Myös toinen traileri tuli tänään julki. Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi tänä vuonna julkaistaan hänen kolmanteen sarjakuvaansa pohjautuva elokuva Muumit Rivieralla. Animaatio näyttää hyvältä, vai mitä tuumitte? Lue jutun artikkeli ja katso traileri oheisesta linkistä Nyt-liitteeseen.

odottanut yhtä leffaa kuin kuuta nousevaa, ja se on Anton Corbijn ohjaama A Most Wanted Man. Elokuva perustuu John lé Carren saman nimiseen romaaniin (suomeksi Lainsuojaton). Pääosassa Philip Seymour Hoffman. Oheisessa klipissä hän ja Robin Wright.

Sekä tietysti Woody Allenin Magic in the Moonlight, starring Colin Firth ja Emma Stone.

                    Oh, and one last thing... (ennenkuin Episodi ehtii huomata tämän!):
                                             
                                             Mark Hamill vai Vesa-Matti Loiri?

Kuva: Empire online.

Neljä suurta

Linkkasin blogini ystävälleni, jonka kanssa olemme keskustelleet… No, ilmeisen pitkään tästä blogin perustamisesta. Ystäväni kommentti: Eihän tässä menny kuin 2-3 vuotta!

Alan ymmärtää (jo nyt!) kirjailijoita ja bloggareita, ja ns. writer's blockia. Tässä on jotenkin niin paljon suurempi vastuu kuin Facebook tai Twitter-päivityksissä. Ja tietenkin aiheita ei nyt muka millään keksi, tai tuntuu että ne ovat kaikinpuolin vääriä.
Ysätäväni kommentin innoittamana on kuitenkin yksi pidempi juttu, jota olen pohtinut juurikin muutaman vuoden. Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa pienestä "tutkielmastani" muistiinpano Facebookiin, mutta en koskaan ole löytänyt sille oikein hetkeä. Nyt on se hetki. Varoitus: tiukkaa elokuvatekstiä tulossa.

Kukaan ei voi kiistää, etteikö 1970-luvun suurimpina amerikkalaisina miesnäyttelijöinä voitaisi pitää Robert De Niroa (s. 1943), Dustin Hoffmania (s. 1937), Jack Nicholsonia (s. 1937) ja Al Pacinoa (s. 1940). Nämä neljä ovat yksiä kaikkien aikojen arvostetuimmista näyttelijöistä. 1970-luku oli minusta muutenkin elokuvan parhaimpia vuosikymmeniä. Kummisetä I ja II, Yksi lensi yli käenpesän, Papillon, Chinatown, Presidentin miehet; kaikki nämä suuret elokuvaklassikot julkaistiin silloin. Ja monia näitä elokuvia yhdistää sama tekijä: jokaisessa on yksi tai jopa useampi näistä neljästä. Debaattia käydään aika paljon: pystytäänkö sanomaan kuka heistä oli/on kaikkein merkittävin tai "paras". Jokaiselle löytyy omat vankat fanijoukkonsa ja omat vahvat perustelunsa.
Punnittavaa on paljon, mutta yritän olla mahdollisimman selkeä.

Dustin Hoffman vuonna 1968

Ensimmäisenä suuren läpimurtonsa teki Dustin Hoffman. Elokuva oli Mike Nicholsin Miehuuskoe (The Graduate, 1967), joka toi Hoffmanille myös hänen ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa.


Toisena läpimurron teki Jack Nicholson, elokuvassa Easy Rider (1969, ohj. Dennis Hopper) myös ansaiten ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa. Nicholsonilla oli läpimurtoon mennessä muuten pisin elokuvaura - hän oli näytellyt B-elokuvissa yli 10 vuotta).

Al Pacino elokuvassa Hikinen iltapäivä (1975)

Kolmas läpimurto oli varmaan Al Pacino. Elokuva oli tietysti Francis Ford Coppolan Kummisetä (The Godfather, 1972). Hauskana nippelitietona: mm. Hoffman, Nicholson ja De Niro olivat myös jollain asteella ehdolla Pacinon rooliin Michael Corleonena. Pacino nappasi ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa.

Viimeisimpänä läpimurtonsa teki porukan kuopus, Robert De Niro. En nyt ole täysin varma kumpaa elokuvaa pitäisi pitää De Niron läpimurtona: Martin Scorsesen Sudenpesää (Mean Streets, 1973), vai Coppolan Kummisetä osa II:sta (The Godfather: Part II, 1974). Joka tapauksessa, Oscar-ehdokkuuden hän sai jälkimmäisestä (kukapa Kummisedissä olisi jäänyt ilman ehdokkuutta!)


Puhutaan hetki Oscareista. (Pidän niitä luotettavina palkintoina siksi, että oman alan ihmiset äänestävät toisiaan. Näyttelijät äänestävät näyttelijäpystit, ohjaajat ohjaajapystit jne.) Alle olen listannut näyttelijäkohtaisesti herrojen Oscar-ehdokkuudet (MP=Miespääosa, MS=Miessivuosa). Voitot olen tummentanut.

Robert De Niro

Robert De Niro

1974: Kummisetä osa II (The Godfather: Part II) MS
1976: Taksikuski (Taxi Driver) MP
1978: Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter) MP
1980: Kuin raivo härkä (The Raging Bull) MP
1990: Heräämisiä (The Awakenings) MP
1991: Cape Fear, MP
2012: Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook) MS

2 Oscaria, 7 ehdokkuutta


Dustin Hoffman

Dustin Hoffman vuonna
2011

1967: Miehuuskoe (The Graduate) MP
1969: Keskiyön Cowboy (Midnight Cowboy) MP
1974: Lenny, MP
1979: Kramer vastaan Kramer (Kramer vs. Kramer) MP
1982: Tootsie, MP
1988: Sademies (Rain Man) MP
1997: Wag the Dog, MP

2 Oscaria, 7 ehdokkuutta

Jack Nicholson

  


 Jack Nicholson

 1969: Easy Rider, MS

 1970: Rajut kuviot (Five Easy Pieces) MP

 1973: Saattokeikka (The Last Detail) MP

 1974: Chinatown, MP

 1975: Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's  Nest) MP

 1981: Punaiset (Reds) MS

 1983: Hellyyden ehdoilla (Terms of Endearment) MS

 1985: Prizzin kunnia (Prizzi's Honor) MP

 1987: Karhiainen (Ironweed) MP

 1992: Kunnian miehiä (A Few Good Men) MS

 1997: Elämä on ihanaa (As Good as It Gets) MP

 2002: About Schmidt, MP

 3 Oscaria, 12 ehdokkuutta (Nicholson pitelee ennätystä miesnäyttelijä-ehdokkuuksista)

Al Pacino

 Al Pacino

 1972: Kummisetä (The Godfather) MS
 1973: Serpico, MP
 1974: Kummisetä osa II (The Godfather: Part II) MP
 1975: Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon) MP
 1979: Ja oikeutta kaikille (…And Justice for All.) MP
 1990: Dick Tracy, MS
 1992: Myyntitykit (Glengarry Glen Ross) MS
 1992: Naisen tuoksu (Scent of a Woman) MP

 1 Oscar, 8 ehdokkuutta






Listoista voimme huomata, että Nicholson on palkituin ja ansainnut eniten ehdokkuuksia.
Toiseksi eniten ehdokkuuksia on Pacinolla (joka ei saanut yhtään ehdokkuutta '80-luvulla, eikä 2000-luvulla), mutta pystejä vain yksi.
Kolmannen sijan jakavat De Niro ja Hoffman, tasan.

Jos tiiraillaan pelkkiä Oscar-ehdokkuuksia, niin voitaisi ajatella '70-luvun olleen Pacinon vuosikymmen. Viisi ehdokkuutta, eli keskimäärin joka toinen vuosi. Nicholsonilla oli neljä, De Nirolla kolme ja Hoffmanilla kaksi. Kaikilla taas oli '70-luvulla yksi voitto, lukuunottamatta Pacinoa.

Robert De Niro vuonna 2011

Nykyään kaikkein aktiivisin elokuvien saralla tuntuu olevan De Niro. Tähän mennessä hän on näytellyt 37 elokuvassa vuodesta 2000. Surullisinta siinä on se, että lähes mikään niistä ei yllä elokuvallisesti, eikä roolityöllisesti hänen varhemman uransa töihin. IMDb:n mukaan roolitöitä on kaiken kaikkiaan 101.

Dustin Hoffman pitää toista paikkaa, vuodesta 2000 näyttäisi olevan 19 elokuvaa, 76 roolitöitä kaiken kaikkiaan. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Hoffmanin taso on pysynyt ehkä parhaimpana. Siinä missä muut kolme alkavat vanhemmalla iällään "näytellä itseään" ja muistuttaa ennemmin omia karikatyyrejään, Hoffman vaikuttaa heistä kaikkein maneerittomimmalta.

Kolmanneksi aktiivisin on Pacino, 17 vuodesta 2000 lähtien ja kaiken kaikkiaan 50. Tässä huomioarvoista on hänen aktiivisuutensa teatterintekijänä, eikä aikaa elokuviin jää niin paljoa.

Jack Nicholson vuonna 2010

Kaikkein vähiten 2000-luvulla on näytellyt Nicholson - ainoastaan 7 elokuvaa. Kaiken kaikkiaan 75, mutta täytyy muistaa hänen aloittaneen yli 10 vuotta ennen muita. Näyttää siltä, että Nicholson olisi jäänyt eläkkeelle. Viimeisimmästä elokuvasta How Do You Know (2010) on kulunut neljä vuotta. En vihannut elokuvaa kuten moni muu tuntui vihaavan, mutta en haluaisi sen leffan paketoivan näin hienoa ja ainutlaatuista uraa.

Rakastan heitä kaikkia. Jokaisella on omat loiston hetkensä.

Kuka on sinun suosikkisi?
Mikä on unohtumattomin roolisuoritus?
Travis Bickle vai Vito Corleone?
Randall McMurphy vai Jokeri?
Michael Corleone vai Tony Montana?
Ben Braddock vai Kapteeni Koukku?

Miksi minä alkaisin pitää blogia?

"Jos sä alkaisit pitää blogia se olisi ainoa jota jaksaisin lukea!"
                                        - kommentti n. vuoden takaa

                                                                    "Jesse, sun pitäis alkaa pitää blogia."
                                                                                                 - kommentti useiden suusta
Miksi minä alkaisin pitää blogia?
Sanottavaa kyllä on.
Vai onko?

Okei, jos alkaisin pitää blogia (jollaista kaikki nykypäivänä pitää muutenkin) se pitäisi rajata johonkin aiheeseen. Mulla on niin monta intohimoa. Kirjoittaisinko elokuvista, joka on mun ensirakkaus. Vai teatterista? Molemmat kiinnostaa kyllä, jos pitäisin pelkästä teatterista en voisi kirjoittaa mun kaikkein suurimmista idoleista. Niin, näistä amerikkalaisista ja brittiläisistä.
No ajatellaan että molemmat. Elokuva/teatteriblogi. Se toimis hyvin.

Ei, ei ja ei. Sitten en voisi kirjoittaa musiikista ollenkaan. Tai, jos menen käymään hyvässä museossa ja haluaisin kirjoittaa siitä. Tai lukisin hyvn kirjan... Olisi aivan surkeaa kirjoittaa leffablogiin kaikesta mikä ei liity elokuviin.

No kulttuuriblogi, sehän ois hyvä.

Mutta sekin painottuu sitten taas liikaa elokuviin ja teatteriin. Ei se sitten voisi olla tasapuolinen jos käyn vaikka vaan kerran vuodessa museossa. Pari vuotta sitten kävin katsomassa 50 teatteriesitystä ja vaan 8 konserttia. Museoita vielä vähemmän, ja konserteistakin useampi oli samaa artistia.

Ja entä jos perustan blogin, mutta en koskaan kirjoita sinne mitään? Se voi kaatua siihen ihan yhtä hyvin.

Toki voisin vaan perustaa jonkun blogin ja vaan ryhtyä kirjoittamaan elämästäni ns. lifestyleblogi, sisältäen leffoja ja kylttyyriä. Ei stressiä, ei paineita. Se on hyvä idea!

Kirjaudun bloggeriin, ja kaikki kaatuu heti ensimmäisenä Google+ tilin luomisen jälkeen. "Blogin nimi." Luovutan.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Reilu vuoden ajan olen aina silloin tällöin saanut hyviä ehdotuksia blogin nimeksi. Tulokulma toki on ollut hukassa ja on edelleen (mikä vaikeuttaa nimeämistä huomattavasti), mutta tänään ehkä olin sopivassa mielentilassa, sopivalle nimelle, sopivin ajatuksin.

Luonteeltani olen jahkailija, saatan  velloa paljon asioissa jotka minua kiinnostaa tai jotka minua huolettaa (kuten ehkä saatoitte huomata.) Eläinrakas ja rakas muutenkin.

Minä The Master -näytännössä elokuvan voitettua festivaalin
pääpalkinnon / Sala Darsena, Lido, Venetsia 2012 /
Kuva: Vytautas Katkus

Olen Jesse Raatikainen. Pari päivää sitten 22 vuotta täyttänyt. Opiskelin teatteria viime vuoden Lahden Kansanopiston teatterikoulutus 2013-14 vuosikurssilla. Olen valmistunut ylioppilaaksi Kallion lukiosta 2012. Teatteria olen tehnyt siellä täällä ensi vuonna 10 vuotta.

Harrastuksiini luen kaikenlaisen kulttuurin harrastamisen (elokuvat, teatteri, kirjallisuus, museot, musiikin kuuntelu jne.) ja pyöräilyn kun vielä oli pyörä. Niin, ja olen kyltymätön keräilijä…

Elokuvan mainitsin olevan joskus ensirakkauteni, ja se on totta.
Vuonna 2012 pääsin vierailemaan (kiitos lahtelaisen elokuvateatteri Kino Iiriksen, sekä EU:n) Venetsian 69. elokuvajuhlilla. Seikkailin siellä 10 päivää, nähden useita elokuvia ja starboja (mm. legendaariset Philip Seymour Hoffmanin, Joaquin Phoenixin ja Robert Redfordin). Olin siellä siis 27 Times Cinema -nuorisojuryssä, jossa katsoimme kaikki LUX-palkintoehdokkaat. Kävimme seminaareissa ja niin edelleen. Kerron matkastakin varmaan tarkemmin joskus.
Tällä hetkellä omassa IMDb -profiilissani olen antanut ratingin 2,123 kohteelle, elokuvia, dokkareita pääasiassa - siinä on siis aika iso kasa!

Mielestäni hyvä blogipäivitys on hyvin kirjoitettu, lyhyt ja ytimekäs. En tiedä onnistunko siinä koskaan, mutta kirjoitanpa nyt mitä kirjoitan. Kuka tietää, ehkä tämä saa tuulta alleen.

- Jesse