Hannu-Pekka Björkman: Jos pitäisi valita, niin kyllä valitsisin ihmisen

Tyhjiö / Kuva: Bufo

Näyttelijä-kirjailija Hannu-Pekka Björkmanin viisivuotinen professuuri Teatterikorkeakoulussa sai päätöksensä vuoden alussa. Kahdesti Jussilla palkittu Björkman on yksi Suomen kiitetyimpiä näyttelijöitä, niin kriitikoiden kuin katsojienkin keskuudessa. Ei siis ole mikään ihme, että Björkmanille tarjottiin kiinnitystä Suomen Kansallisteatterista.

Björkman tarttui tarjoukseen ja marraskuun lopusta lähtien hänet voi nähdä pienellä näyttämöllä ensi-iltansa saavassa Fjodor Dostojevskin klassikossa Karamazovin veljekset, jonka dramatisoinnista ja ohjauksesta vastaa Samuli Reunanen.

Valkokankaalla Björkman nähtiin aiemmin tänä syksynä sivuosassa Aleksi Salmenperän vaikuttavassa Tyhjiössä, kun taas hieman ennen vuoden vaihdetta pääroolissa Kari Hotakaisen romaanista innoituksensa saaneessa Ihmisen osassa, jonka puolestaan on ohjannut Juha Lehtola.

Istuin Björkmanin kanssa alas elokuun puolessa välissä, Kansallisteatterin syyskauden avajaisissa. Keskustelumme käsitteli suurilta osin Dostojevskia ja taidetta, mutta myös yhteiskuntaa ja ihmisyyttä.

Mitä Dostojevski merkitsee sinulle?

Dostojevski on ollut lempikirjailijoitani vuosia. Olen kirjoittanut hänestä paljon, esimerkiksi Siltala Kustantamolta tuli toissa vuonna kirja johon kirjoitin esseen Dostojevskin Siperian vuosista Venäläisen kirjallisuuden seuran luentojen pohjalta. Siitä ei ole suomeksi oikeastaan paljon mitään, siitä hänen rikoksestaan ja rangaistuksestaan, kun hänet tuomittiin vallankumouksellisena Siperiaan ensin vankileirille ja sieltä asepalvelukseen ”paholaisen hiekkalaatikoksi” kutsuttuun paikkaan. Se oli sellaista tutkimustyötä.

Karamazovin veljekset / Kuva: Tommi Mattila

Näyttämöllä olen näytellyt Kansallisteatterissa Janne Reinikaisen ohjaaman Idiootin ja Kristian Smedsin kanssa oli Rikoksen ja rangaistuksen pohjalta tehty sovitus Müncheniin.

Karamazovin veljekset oli Dostojevskin viimeinen teos – ei hassumpi perintö. Mihin luulet, että teoksen valtaisa klassikkoasema perustuu?

Karamazovin veljekset on synteesi kaikesta siitä mitä Dostojevski halusi sanoa. Siinä hän keskustelee itsensä kanssa eniten - eli väittää jotakin, väittäen samantien itseään vastaan - kaikki hänen hahmonsa ovat oikeastaan tällaisia... En voi lukea Dostojevskia ottamatta häntä persoonana ja ajattelijana jokaiseen rooliin. Mihail Bahtin, joka kirjoitti kuuluisan tutkimuksen Dostojevskin poetiikan ongelmia, loi käsitteen polyfonia, eli moniäänisyys.

Kaikki Dostojevskin hahmot keskustelevat sekä itsensä, että toistensa kanssa. Samalla Dostojevski keskustelee siinä, väittelee itsensä kanssa. Uskon kysymykset, vallankumouksen kysymykset, sosialismin kysymykset, katolisuus, suhde katolisuuteen, ulkoeurooppalaisuuteen, eurooppalaisuuteen ylipäätään. Se on valtava vyyhti. Mikä oli kysymys? Haha.

Se oli, että mihin Karamazovin veljesten klassikkoasema perustuu.

Luultavasti se perustuu juuri tähän. Se on niin vahvaa draamaa. Kalle Holmberg, joka oli kummini ortodoksisessa kirkossa, sanoi että Dostojevski on maailma paras dramaatikko, vaikkei kirjoittanut yhtäkään näytelmää.

Kuulostaa, että Dostojevski on ollut sinulle henkilökohtaisesti tärkeä.

Kyllä. Dostojevski ylipäänsä henkilönä, en esimerkiksi voi laittaa hänen romaanejaan viivalle. Yhtä hyvin voisin laittaa kärkeen Idiootin tai Rikoksen ja rangaistuksen tai Karamazovin. Karamazov on minulle kuitenkin tuntemattomin, koska en ole sitä koskaan tehnyt tai vielä kaivautunut siihen, toisin kuin näihin kahteen muuhun. Siellä on vielä paljon löydettävää.

Suuria kysymyksiä tunnutaan välteltävän nykyään. Harvoin kuullaan puhuttavan sielusta tai moraalista - tai edes taiteesta taiteena. Monesti ulkoiset puitteet ovat kunnossa, mutta sisältö uupuu. Mitä ajattelet siitä?

En täysin allekirjoita tuota, mutta tietysti tämä aika on nyt sellainen, että suuret kysymykset ovat koko ajan meidän päällämme. Eli siis suhde luontoon - sitä taiteessa on ryhdytty käsittelemään, suhde kaikkeen mikä on ei-inhimillistä, eli kaikkiin muihin elämän muotoihin, niitä on ryhdytty tutkimaan kyllä ja tekemään esityksiä. Mutta samaan aikaan sitten tämmöiset sielulliset kysymykset, heillä jotka tänä päivänä uskovat vielä sieluun, jäävät vielä osittain kaiken tämän varjoon.

Nämä suuret huolet ikään kuin tuottavat ennemmin ajatuksen kuinka me säilymme ihmiskuntana hengissä, eikä enää sitä kuinka minun sieluni säilyisi. Yksityinen huoli on kääntynyt kollektiiviseksi huoleksi. Se voi olla yksi syy. Suomalainen kotifilosofimme [Georg Henrik] von Wright kirjoitti hyvin kun hän pohti, että mikä asia Dostojevskissa pitäisi nimenomaan muistaa ja edelleen pohtia: vain tämän kaltainen sivilisaatio kuin meillä mahdollistaa todellisen barbarian. Olemme ikään kuin ajautuneet siihen tilanteeseen. Meidän sivilisaatiomme on tuottanut todellisen barbarian, eli kaiken hyväksikäytön. Ja se on yksi asia mistä Dostojevski koko ajan varoitti.

Eli hän näki kaiken ennalta?

Hän näki. Hän näki myös Venäjän vallankumouksen ennalta. On vanha ajatus, että sivilisaatio ei takaa ihmiselle hyvinvointia, se vain moninaistaa vaihtoehtoja, mutta that's it. Kukaan ei sano, että sivilisaatio tuottaisi erityisesti hyvyyttä. Ja nythän me olemme nähneet, että no, eihän se ole tuottanut. Kaikki on enemmän tai vähemmän päin persettä! [Naurua.]

Karamazovin veljekset / Kuva: Tommi Mattila

Eli et usko sivilisaation tuottavan ihmisen hyvinvointia?

En usko, en. Kaikki muutokset mitä ihminen tekee, mukaan lukien ulkoiset muutokset ihmisen yksittäisessä elämässä, eivät auta häntä tekemään todellista muutosta. Se on vain olosuhteen muutos, ihmisen muutoksen pitäisi aina alkaa sielullisten rakenteiden muuttamisesta ja se on kovaa hommaa. Se on kovinta hommaa mitä ihminen voi tehdä.

Näetkö sen mahdollisena tämän päivän yhteiskunnassa?

Kyllä näen sen mahdollisena, mutta se on yksinäisyydessä tehtävää työtä.

Eli yhteisön etu on se, että...

Jokainen muuttaisi sielulliset rakenteensa. Dostojevski viittaa siihen paljon, Karamazovissa on esimerkiksi vanhus Zozima, ortodoksisen luostarin viisas näkijä, joka opettaa: ”Pelasta itsesi niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”

Teit myös vastikään roolin Minna Leinon ohjaamassa näytelmässä Vanhat mestarit, jonka yhtenä ydinkysymyksenä on taiteen merkitys. Mitä taide on sinulle?

Taide on hengellisen transformaation väline, se on yksi parhaita keinoja pelastaa itsensä.

Taiteen tekeminen vai sen kuluttaminen?

Molemmat, jos puhutaan oikeasti taiteesta eikä viihteestä.

Voiko viihde olla taidetta?

Ei siinä määrin jos sillä on vain kaupalliset tavoitteet. Ei voi olla. Se nykyään naamioidaan vaan... Viihde usein naamioituu taiteeksi ja sanotaan, että se on yhtä arvokasta, mutta ei se ole. [Björkman nauraa.] Minä olen aika jyrkkä tässä.

Olen hieman samoilla linjoilla, haluaisin keskustella siitä lisää. Mihin perustat ajatuksen ettei viihde ole niin arvokasta?

Viihde tarjoaa ihmisille sellaista pinnallista tunteiden kuljetusta joka on hyvin laskelmoitua, mutta se ei tarjoa katharsista, eli sitä järkytystä ikään kuin, joka kuuluu siihen että ihminen muuttuu, mahdollisuutta siihen henkiseen transformaatioon. Jos ihmistä pyytää mainitsemaan jonkun taideteoksen mikä on tehnyt vaikutuksen, ihmiset muistavat yleensä yhden tai kaksi, kirjan tai elokuvan. Ja yleensä siihen on liittynyt kokemus, että maailma näyttäytyy vähän toisenlaisena. Suurimmasta osasta me unohdamme mitä olemme nähneet, eivätkä ne jätä meihin mitään jälkeä. Se katharsis on siellä ytimessä järkyttääkseen, jonka jälkeen ihminen kokee helpotuksen ja sitten ihminen parhaimmassa tapauksessa muuttuu. Jos emme usko siihen taiteen tuoman transformaation mahdollisuuteen, niin sitten me olemme vähän pulassa sen asian kanssa.

Kaupallisuudesta tulee mieleen Hollywood...

No, murrosikäisille tehtyjä elokuvia.

Et pidä niitä taiteena? [Björkman nauraa.]

Vanhat mestarit / Kuva: Mitro Härkönen

En todellakaan. Ne on aivan huttua. No, on siellä toki tehty ja välillä tehdään hyviä yrityksiä, mutta onhan ne murrosikäisille suunnattuja suurin osa. Netflixin ostin vasta muutama viikko sitten ja olen yrittänyt katsoa niitä elokuvia. Osasta pidän, mutta onhan se hyvin kaavamaista... Kaavamaisesti tehty taide ei tarjoa meille yllätystä, tartumme siihen koska tiedämme mitä siinä tapahtuu. On kiva kun tapahtuu rikos, on kivaa kun roistolle lopuksi kostetaan. Me tunnemme sen kaavan, me turrumme siihen ja haluamme nähdä sen kaavan... Mutta sitten kun tarjotaan jotain muuta, ihmiset sanoo ”Äh, vaikee... Vaikee... Tässä on nyt jotain vaikeeta...” [Björkman nauraa.] Millä tavalla vaikeeta? Miksi se on vaikeeta?

Tarvitseeko taidetta ymmärtää?

Ei! Taide voi olla taidetta taiteen vuoksi. Taide on mysteeri joka ei selviä, koska mysteeriä ei pysty selittämään. Se on ihan sama asia mun mielestä. Mysteeri ei selitä itseään, ei taiteen tarvitse selittää itseään. Toki ymmärrän sen vaatimuksen, mutta en ymmärrä miksi sitä pidetään niin kovin monimutkaisena. Taiteeseen voi suhtautua myös kevyemmin kuin vain niin, että: ”En ymmärrä, mä en ymmärrä, tämän täytyy olla huonoa kun mä en ymmärrä”.

Onko yhtään Hollywood elokuvaa josta olisit viime aikoina pitänyt?
[Seuraa 20 sekunnin hiljaisuus, jonka rikkoo hilpeä nauru.]

Hiljaista tuli. Ne on niin vanhoja. Kyllä minä Taru sormusten herrasta ostin, mutta tykkään seikkailuelokuvista. Ne ovat hienosti tehtyä viihdettä. Mitä olen nähnyt viimeeksi? Katson niitä kyllä jonkin verran, mutta enemmän muita elokuvia. Eurooppalaisia elokuvia. Vanhoja elokuvia.

Mikä inspiroi sinua?

Kuvataide ja kirjallisuus inspiroi valtavasti, niitä tutkimalla ja niistä kirjoittamalla saan sisältöä näyttelemiseenikin. Näen taiteet sillä tavalla vanhanaikaisesti parallelleina, yhtä arvokkaina kaikkia, ja niitä tutkimalla... Yritin Teatterikorkeakoulussakin aina sanoa, että tutkikaa kuvataidetta ja lukekaa erilaista kirjallisuutta, että ne auttavat teitä tässä vaikka se tuntuu oudolta, mutta se laajentaa teitä koko ajan mitä enemmän te tunnette.

Kun Teatterikoulusta valmistuttua menin ensimmäiselle kiinnitykselleni Lahden Kaupunginteatteriin aikoinaan, ajattelin, että näytteleminen on tällaista kipuamista ihmisyyden portailla, jatkuvaa initiaatioriittiä... Ja sitten tuli vastaan ettei se olekaan, voi olla ihan hölmöjä juttuja ja - ihan nyt voi sanoa - tällaista viihteellistä huttua. Kyllästyin siihen aika nopeasti, kahdessa vuodessa. Minulla oli sellainen olo etten tiedä mitään ja ryhdyin sitten systemaattisesti Lahden kaupunginkirjastosta lainaamaan ja lukemaan, sekä katsomaan elokuvia. Sitten se kuvataidekin tuli vastaan, josta olin hirveän kokematon.

En väitä olevani onnellinen, enkä usko onnellisuuden käsitteeseen ihmisen perustavaa laatua olevana päämääränä elämässä, mutta tiedollinen asennoituminen elämään voi taata ihmiselle onnellisen elämän. Eli tiedon kerääminen.

Et usko onnellisuuteen, mutta uskot hengellisyyteen. Kuinka se on vaikuttanut taiteeseesi?

Aika paljon. Dostojevski on proosakirjailijana ihan siellä ytimessä. Dostojevskin kysymys, jota hän kysyy lukijoilta ja itseltään koko ajan on, mihin sinä uskot? Mihin minä uskon?

Myös työhön asennoituminen on tietyllä tavalla tullut sen hengellisyyden kautta, joka on kauhean tärkeää, elämään ja työhön suhtautuminen. Sen arvokkuuden näkeminen, eikä ainoastaan se vaan myös sen työn pyhittäminen, joka on ihan tällainen luostarista tullut.

Mitkä taidekokemukset ovat viime aikoina koskettaneet sinua?

Olin kesällä Madridissa ensimmäisen kerran elämässäni - tai toisen kerran, mutta ekalla kerralla olin niin nuori etten tajunnut mistään mitään - ja kävin Prado -museossa ja Thyssen-Bornemiszassa. Toisessa vietin kuusi, toisessa seitsemän tuntia. Niin hienoa taidetta, etten ole pitkään aikaan nähnyt. Voisi sanoa, että molemmat menivät Euroopan museoiden listaykkösiksi. En ole oikeastaan yhtä hienoja nähyt: Thyssen vähän käsitettävämpi tai hallittavampi, yhdellä kahvilla selvisi, mutta Pradossa meni kaksi taukoa. [Naurua.]

Kirjallisuudessa on paljon sellaisia asioita jotka tekee vaikutuksen. Omaan kirjoittamiseen liittyen kesällä, yllättävän vanha kirja Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys 1500-luvulta. Tuo Tyhmyyden ylistys osui kyllä niin hyvin tähään aikaan, se miten hän puhui ihmiskunnasta.

Ihmisen osa / Kuva: Bufo

Sykli toistaa itseään?

Toistaa itseään, tuli sellainen olo kun sitä kirjaa luki, että Erasmus Rotterdamilainen on silloin puhunut samoista asioita kuin nyt puhutaan. Tästä kirjasta on aika kauan eikä kukaan ole oppinut mitään.

Kukaan ei varmasti ole sitten lukenut sitä kirjaa.

Todennäköisesti ei, sitä haukuttiin kovasti kun se ilmestyi, ihmiset loukkaantuivat hänelle.

Nyt on ollut suuresti esillä taiteilijat, jotka eivät ole olleet ihmisinä kovin mukavia. Populaarimmista taiteista voi mainita ainakin Jouko Turkan, Alfred Hitchcockin ja Ingmar Bergmanin. Onko suuri taideteos toisia taiteilijoita tärkeämpi?

Tarkoitatko jos heitä kohdellaan huonosti? Mielestäni ei, se ei voi pyhittää keinoja. Ja tätä on niin paljon ollut, nyt se on noussut pinnalle. Jos katsomme historiaa, voimme nostaa esiin kuinka siitä tuli hieno. ”Siitä tuli hieno, katso miten hieno siitä tuli vaikka heitä kohdeltiin huonosti.” Mutta eihän se niitä ihmisiä niiltä traagisilta kohtaloilta pelasta. Yksilön kohtalo on sitten se mikä siinä unohtuu. Joku on saattanut menettää elämänsä, terveytensä tai mielenterveytensä. Jos nyt joutuisi siihen tilanteeseen niin en suostuisi siihen. Eikä nuoret onneksi suostu siihen enää, toivottavasti. Simputukseen.

Eli ihminen on taiteen edessä tärkeämpi?

On, ehdottomasti. Jos pitäisi valita, niin kyllä valitsisin ihmisen.

Kuinka näiden ihmisten kohdalla tulisi toimia? Ajatellaan vaikka Kevin Sapceya. En tosin tiedä mitä mieltä olet hänestä näyttelijänä.

Pidin hänestä. Tai pidän.

Kuinka mielestäsi hänen tapauksessa pitäisi toimia? Tulisiko koko henkilö unohtaa ja mitätöidä hänen taiteelliset saavutuksensa?

Ei mielestäni, missään tapauksessa ei... Se on erikoinen rangaistus. Ikään kuin ihminen ei voisi muuttua ja katua.

Uskot katumukseen?

Uskon katumukseen. Silloinhan meidän pitäisi hylätä kaikki ihmiset. Unohtaa kaikki ihmiset, jotka ovat joskus tehneet jotain pahaa. Olen aina puhunut sellaisesta pahuuden mittakaavasta - että me jotka osoitamme sormella ja syytämme näemme harvoin, että olemme omissa teoissamme vain eri mittakaavassa. Se voi olla eri skaala, mutta silti pahuutta.

Voiko taide nostaa meidät ylös tästä välinpitämättömyyden ja toistemme halveksunnan suosta?

Kunpa voisikin. Aika ajoin se voi, mutta jos se todella voisi tehdä sen niin kai tämä maailma olisi toisessa tilassa. Tai sitten jos ihmiset olisivat kuunnelleet ja kuulleet paremmin, mutta toisaalta ei taiteilijallekaan voi antaa sellaista asemaa, muiden opettamista. Ei se ole taiteilijan homma. Kaikki opettaminen tapahtuu rivien välissä, jos se tapahtuu, mutta kaikki opettaminen... Ei taiteilijalla voi sellaista asemaa olla, eikä sellaista pidä ottaa. Tietoa ja näkemyksiä voi jakaa, mutta ei missään tapauksessa osoittaa sormella.

Ihmisen osa / Kuva: Bufo

Gabriel osoittaa millainen oli aikansa nigerialaiskirje

Vuoden teatterikuva? / Kuva: Mitro Härkönen

Mika Waltarin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 110 vuotta. Helsingin Kaupunginteatteri juhlistaa juhlavuotta Komisario Palmun seurassa, mutta Kansallisteatteri herättelee henkiin hieman matalamman profiilin klassikon.

Gabriel, tule takaisin! nimellä tunnettu näytelmä sai menestyksekkään kantaesityksensä vuonna 1945. Nyt, lähes 75 vuotta myöhemmin Gabriel nähdään Vesa Vierikon hauskana tulkintana Kansallisteatterin parhaalla näyttämöllä, Willensaunassa.

Gabriel kertoo Angerin sisaruksista, Ulriikasta ja Kristiinasta. Heidän isänsä on jättänyt sievoisen summan perinnöksi kahdelle vanhalle piialle. Eräänä päivänä Kristiina kuitenkin ilmoittaa, että hän on tavannut miehen. Komean ja nuoren kapteenin, Gabrielin, joka nyt saapuu kylään. Tomera ja jämäkkä Ulriika ei pidä tästä, mutta toivottaa muukalaisen tervetulleeksi.

Kuva: Mitro Härkönen

Näytelmä perustuu löyhästi naisia huijaavan Ruben Oskar Auervaaran (1906-1964) tarinaan, joka viehtyi rahaan jo nuorena. Käsiohjelma tietää kertoa hauskan yksityiskohdan, että Auervaara joutui ensimmäisen kerran oikeuteen rahavarkaudesta jo 12-vuotiaana. Saaliin hän oli käyttänyt "pääasiassa Turun kahviloissa herkuteluun".

Auervaaran strategia pysyi aina samana: hän esiintyi kirjeenvaihdossa rikkaana ja kultturellina miehenä, joka etsii vaimoa jonka kanssa asettua aloilleen yhteiseen kotiin. Moni nainen retkahti tähän, sillä hän oli ilmeisen nokkela ja sanavalmis mies. Kyseessä oli siis aikansa nigerialaiskirje sähköpostiin tai Facebookiin.

Vierikon ohjaama Gabriel on vahvasti epookissa, mikä tuntuu tänä päivänä olevan raikas tuulahdus. Anna Sinkkosen lavastus ja puvustus on onnistunut, suorastaan loistelias. Ajankuva on kaikissa valinnoissa pitävä, aina Olavi Virran biisivalinnoista näyttelijäntyöhön.

Näyttelijäntyö on erittäin vaikuttavaa kaikilta neljältä näyttelijältä. Tyylilajina on monissa paikoin korostettu, suomifilmimäinen ilmaisu, joka on ymmärretty riisua oikeissa kohdissa myös pois. Paula Siimes ja Karin Pacius ovat täydelliset rooleissaan Aurein sisarina. Jokaisesta pienestä nyanssista ja rakkauden pienistä pilkahduksista lähtien Siimes ja Pacius saavat katsojat nauramaan.

Kuva: Mitro Härkönen

Sampo Sarkola tuo karmean ja hilpeän Gabriel Lindströmin hahmoon syvyyttä ja ymmärrystä, joka kyllä saadaan karsittua näytelmän viimeisessä kohtauksessa onnistuneesti pois. Koko näytelmä on ollut komediaa, vasta lopussa katsojille osoitetaan kaiken traaginen puoli. Minttu Mustakallion kapinoiva Raili tuo Gabrieliin mukavaa ilmavuutta.

Waltarin Gabrielia on kehuttu useasti hänen parhaaksi näytelmäkseen. Katsojana on vaikea sanoa, sillä Waltaria ei juuri nähdä näyttämöillä. Toisaiseksi ei siis auta muu kuin ottaa kirja kauniiseen käteen ja odottaa. Lue myös Sampo Sarkolan haastattelu täältä.

Sampo Sarkola: Taide syntyy katsojan kokemuksesta

Kuva: Sara Kittilä

Jussi-palkittu näyttelijä Sampo Sarkola on elokuvien lisäksi nähty vuosia vakikasvona Helsingin Kaupunginteatterin eri näyttämöillä. Nyt vuorossa on Kansallisteatterin Willensauna ja melkein 75-vuotias tragikomedia: Mika Waltarin Gabriel, tule takaisin! (1945).

Vesa Vierikon ohjaamassa Gabrielissa Sarkola nähdään nimiroolissa Gabriel Lindströminä, naisia huijaavana lurjuksena aina toukokuuhun 2019 asti. Samalla hän astuu legendaarisen Tarmo Mannin saappaisiin, joka näytteli samaisen roolin vuoden 1951 elokuvassa. Haastattelu on käyty Kansallisteatterin syyskauden avajaisissa elokuun puolessa välissä 2018. Gabrielista voit lukea lisää tästä.

Minkälainen suhteesi on Mika Waltariin?

Waltarin teokset ovat itseasiassa suomalaisen kirjallisuuden klassikoista ne mitä olen lukenut vähiten. Niistä romaaneista olen lähinnä nähnyt Komisario Palmuja televisiosta, en ole juuri lukenut Waltaria. Isoisäni oli samaa sukupolvea Waltarin kanssa. Hän oli toimittaja, asui tässä Kalliossa. Maailma 40-luvulla on jäänyt minulle vähän mystiseksi ja romanttiseksi ajaksi. Nyt kun luin tämän ensimmäisen Waltari-näytelmäni, yllätyin miten loistava kirjailija, ja näytelmäkirjailija, hän oli.

Waltarihan oli poikkeuksellisen tuottelijas kirjailja.

Nimenomaan. Hänellä oli tämä taito kirjoittamiseen ja suomenkieleen, draaman kaaren rakentaminen ja kaikki, repliikkien sisältöjen uloskirjoittaminen, henkilöhahmot...

Mikä Gabrielissa kiehtoo sinua?

Minua kiehtoo miten röyhkeä se näytelmä on, se oli ensimmäinen reaktioni. Miten röyhkeästi Waltari on kirjoittanut auki sellaisen asian, mikä tänä päivänäkin saattaa olla vähän tabu. Kuinka nuori mies voi vietellä vanhempia naisia ja saada heidät polvilleen, antamaan rahat ja vielä niin, että ne naiset jäävät kaipaamaan häntä vielä kaiken sen jälkeen... Onhan se aika röyhkeä!

Kuva: Mitro Härkönen

Ja toisaalta myös hauska.

No on! On hauska, siinä on paljon huumoria, mutta mustaa.

Oletko itse mustan huumorin ystävä?

Olen. Mitä ilkeämpi sen hauskempi... Mutta en väitä, että tämä olisi maailman ilkein versio, ei lainkaan. Pyrimme toteuttamaan tämän tekstin aika lähelle kuten se on kirjoitettu. Emme tee siihen mitään ylimääräisiä koukkuja, koska se teksti itsessään on niin loistava että se kyllä kantaa itsessäänkin. Jos siihen lisää jotain, niin se on kyllä siitä tekstistä pois.

Kuinka lähestyit tätä roolia?

Lähestymistapani tähän on hyvin vahvasti tekstin kautta, koska Gabriel on mies jolla on sana hallussa, hänellä ei ole paljon muuta. Hänellä ei ole koulutusta, ei rahaa, ei yhteuskunnallista statusta, mutta sana hänellä on hallussaan. Hän on niin suvereeni valehdellessaan ja ollessaan rehellinen, että hän ei välttämättä edes tiedä koska itse valehtelee. Niin patologinen valehtelija. Eli juuri tekstiin olen keskittynyt, koska se on se hänen aseensa, se on se millä hän liikkuu.

Oletko kokenut viime aikoina suuria taidekokemuksia?

Nyt pistit pahan, olen juuri tullut kesälomilta... Kesällä ei ole hirveän isoja taidekokemuksia ollut. Olen kyllä löytänyt äänikirjat. Olen kuunnellut Juha Hurmeen Niemen ja Jordan B. Petersonin 12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan, joka on tällainen miehille suunnattu, aika terävällä huumorilla varustettu elämäntapaneuvoja sisältävä kirja. Se on ollut viihdyttävä, mutta en laittaisi sitä taideosastolle ollenkaan.

Mikä tuo sinulle inspiraatiota?

Musiikki. Lapseni tietysti. Erilaiset kohtaamiset, ihmisten tapaaminen. Koska tässä freelancerin työssä tapaa uusia ihmisiä ja pitää tutustua nopeasti ja sitten tehdä työtä yhdessä, niin kuin tässäkin, kaikki ovat minulle uusia tuttavuuksia, niin he inspiroivat. Uudet ihmiset ja kemiat ihmisten välillä.

Mikä on suosikkinäytelmäsi?

Nyt tulee mieleen David Mametin Myyntitykit (Glengarry Glen Ross, 1983).

Voiko viihde olla taidetta?

Voi. Ehdottomasti voi. Taidehan syntyy katsojan kokemuksessa. Jos katsoja pitää kokemaansa taiteena niin ehdottomasti.

Onko teatterilla paikka tulevaisuuden maailmassa?

On. Teatterilla tulee olemaan paikka aina, niin kauan kuin ihmisiä tällä pallolla tallaa. Se missä muodossa se on, niin sitä en tiedä. Mutta kyllä me aina tulemme kerääntymään yhteen, fyysisesti samaan tilaan, kertomaan toisillemme tarinoita.

Kuva: Mitro Härkönen

Emmi Parviainen pelasti minut itsemurhalta: Kolme sisarta on pateettinen, audiovisuaalinen ADHD-show

Kuva: Tuomo Manninen

Kun suuresti ihailemaltani Paavo Westerbergiltä tulee uusi näytelmä, se on aina kotimaisen teatterin kentällä tapaus. Hänen muutaman vuoden takainen Vanja-enonsa onnistui hienosti Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, joten odotukset ovat todellakin korkealla Kolmen sisaren kohdalla.

Helsingin sanomat ylisti näytelmää, odotukset kasvavat. Istun salissa onnellisena ja valmiina ottamaan vastaan Anton Tsehovin klassikon. Esitys alkaa ja suuri näyttämö pyörii upeine lavasteineen. Videokuva alkaa heti. Katson ja yritän niin kovin ymmärtää. Vartin jälkeen kumarrun äitini puoleen ja kysyn olisiko hänellä ylimääräistä syanidikapselia.

Olen nähnyt Kolme sisarta kaksi kertaa aiemmin, myös lukenut näytelmän ja opetellut siitä monologeja. Silti koko esityksen keston ajan olin täysin metsässä. Mitä helvettiä lavalla tapahtuu? Keitä nämä hahmot ovat? Westerbergin kolme sisarta ovat täysin tuntemattomia - kuin halpa ja sieluton venäläinen kopio teoksesta, joka tunnetaan Suurena Venäläisenä Näytelmäkirjallisuuden Klassikkona.

Kuva: Tuomo Manninen

Teos on sijoitettu 2000-luvun alkuun, ilmeisesti Tsetsenian sotaan tai jonnekin. Kaaosta on. Osan ymmärsin hyvin: näytelmä oli selvästi ohjattu venäläistyyliseen mauttomaan runsauteen, jollaisena stereotypinen Venäjä usein näyttäytyykin. Mukana oli jos jonkinlaista dimitriä ja Taiteellista Lumisadetta. Pitäähän nyt Taiteellinen Lumisade olla, eikö?

Näyttelijät olivat loistavia - sisarina suorastaan loistivat Emmi Parvinainen, Marja Salo ja Elena Leeve. Anna-Maija Tuokko oli tyrmäävä. Jussi Vatanen ja Olavi Uusivirta vakuuttivat. Samuli Niittymäki oli myös hyvä, mutta hänen hahmonsa jäi mysteeriksi. Oliko hän jonkin sortin skitsofreenikko, joka kanavoi paikoin kolmevuotiasta lasta, Hjallis Harkimoa ja Kari Heiskasta?

Kaikki näyttelijät olivat hyviä ja he selvästi tekivät parhaansa. Veltto ja elähtänyt suolakurkun katkuinen dramaturgia ja ohjaus eivät kuitenkaan anna parhaita eväitä tähän tehtävään. Heti alkumetreistä lähtien kaikki kontakti oli tiessään. Ehkä se johtui siitä, ettei yleisölle päästy näyttelemään juuri ollenkaan. Kaikki tapahtui kameroille ja ties minne.

Näyttelijät näyttelivät toisilleen ja yleisö jäi sivulliseksi. Lavalle tuotiin Suuria Venäläisiä Tunteita ja Paloa, mutta se ei istunut teokseen ollenkaan. Toimi huumorimielessä, mutta ei Whitney Houstonin I Will Always Love Youta voi tässä kontekstissa ottaa vakavasti. Varsinkaan kun lava pyörii ja valtavat videolieskat ja suutelovideot pyörivät taustalla.

Väliaika alkoi ja kysyin äidiltäni oliko rintasyöpä tätä näytelmää kovempi koettelemus. Näyttelijät saivat meidät kuitenkin jäämään ja katsomaan mitä teoksella on vielä tarjottavanaan.

Toinen puoliaika alkoi vakuuttavasti - kolmen sisaren välinen kohtaus oli kerrassaan loistava, mutta se tehtiinkin yleisölle. Syntyi kontakti yleisön kanssa. Visuaalisesti oltiin myös "jännän äärellä". Tätä teatteri on. Kunnes ilmeisesti luovutettiin kaiken suhteen.

Näyttelijät ohjattiin muutama kerrallaan avautumaan ja kertomaan monologejaan rinatamasuunta yleisöön päin. Patetiaa ja jotain vitun typerää juoksemista valojen ja ADHD-teknon seassa. Valot ja videot olivat itsessään hienosti tehty, mutta eivät kerta kaikkiaan sovi tähän teokseen.

Vuosia sitten näin Lahdessa järkyttävän huonon version Pesärikosta. Siinä oli kohtaus, jossa päähenkilö katsoo yleisön yli kohottaen kätensä ja lausuen pateettisesti silmät mollollaan: "Kurkiaura". Viime vuoden (tai kevätkauden) Kulttuurishokin Kurkiaura-palkinnon voitti Helsingin Kaupunginteatterin Myrskyluodon Maija. Tänä syksynä Kurkiauran saa itseoikeutetusti Kolme sisarta.

Kuva: Tuomo Manninen