maanantai 27. huhtikuuta 2015

Värien sinfoniaa Kansallisteatterissa

Seppo Pääkkönen
Kuva: Lauri Rotko
Mitä on taide? Kuka on taiteilija?
Nämä kysymykset ovat päällimäisenä Kansallisteatterin uudessa mestariteoksessa Red. Voisin jopa väittää näytelmän kantaesityksen tuomista Kansallisteatterin ohjelmistoon suomalaisyleisön nautittavaksi merkittäväksi kulttuuriteoksi.

Amerikkalainen John Logan palkittiin Redin käsikirjoituksesta Tony-palkinnolla. Näytelmien lisäksi herra tunnetaan mm. useiden menestyselokuvien käsikirjoituksista. Ansioluettelo on niin vaikuttava, että annan sen puhua puolestaan: Gladiaattori (2000), Viimeinen samurai (2003), Lentäjä (2004), Sweeney Todd (2007), Hugo (2011), sekä Bond-seikkailut Skyfall (2013) ja Spectre (2015).

Red kertoo kuvataiteilijamestari Mark Rothkosta (1903-1970) - venäjänjuutalaista alkuperää olevasta Yhdysvaltalaisesta abstraktin eksperssionismin uranuurtajasta. (Ennen näytelmää en tuntenut häntä, kuvataiteen tuntemukseni on muutenkin niin heikko, mutta suosittelen vahvasti tutustumaan hänen värikylläisiin ja upeisiin teoksiinsa.)
Näytelmässä keskitytään Rothkon ja kuvitteellisen oppipojan suhteeseen ja kahdenkeskisiin keskusteluihin taiteesta.

Ensinäkin näytelmää esitetään Kansallisen Omapohjassa - näyttämöllä, jossa en ollut yli 6 vuotisen suhteeni aikana Kansallisteatterin kanssa päässyt käymään. Käsitin, että yleisön penkkirivi oltiin poikkeuksellisesti kasattu näyttämölle - katsojat esittävät ja elävät mukana Rothkon suurena taideteoksena. Yleisö pällistelee ja yleisöä pällistellään takaisin. Yleisö pääsi taiteen nahkoihin - tältä Picasson Guernicasta tai Da Vincin Mona Lisasta tuntuu.

Tässä elämänvaiheessa, jota Redissä esitetään, Rothko alkanut myydä sieluaan taiteilijana kaupallisuuden tukahduttavalle pimeydelle. Jos menestys ja raha alkavat määrittää omaa taidettaan, teho alkaa heikentyä. Arvokkaat tilaustyöt mahdollistavat itse taiteen tekemisen ja turvaavat kyllä talouden - mutta onko taiteilija myynyt itsensä?

Olavi Uusivirta
Kuva: Lauri Rotko
Redissä on nähtävillä herkullista vastakkainasettelua, joita ei ilmennetty pelkästään teoksen teemoilla - tästä esimerkkinä uuden ja vanhan kohtaaminen: menestynyt, pinnalla uiva Rothko kehuskelee tallanneensa Pollockin ja kumppanien kanssa Picasson ja koko kubismin tyylisuunnan kokonaan allensa. Hänen lähellään vaani kuitenkin vaara: oppipoika edustaa juuri tätä uutta, jonka olemassaolo taiteilijana melkeinpä edellyttää Rothkon jyräämistä, jotta saadaan tilaa uusille nimille, kuten Warholille ja itselleen.

Tämä uusi ja vanha ei jää pelkästään tekstin tasolle: se kuuluu musiikissa ja näkyy jopa kahden eri sukupolvea edustavan näyttelijän näyttelijäntyössä. Loistava Seppo Pääkkönen vetää vahvasti, karismaattisesti ja tyylikkään perinteisesti Rothkon roolin, kun taas Olavi Uusivirta näyttelee oppipojan kuin nähdäkseni nuoremmilla näyttelijöillä on nykyään tyylinä ja tapana. Voi myös olla että kyseessä oli rooliin kirjoitettua ja ohjattua nuoruuden uhoa, joka kanavoitui näyttämölle tällä tavoin. Itse en henkilökohtaisesti ole koskaan ollut nuoruuden uhon ystävä, mutta molemmat näyttelijät vetivät tyylilajinsa hienosti ja mikä tärkeintä - ennenkaikkea uskottavasti.
Molemmat herrat ottivat yleisönsä anteeksipyytelemättä ja joka hetkestä nauttien.

Redin ohjauksesta vastaa mestarillisesti Juhana von Bagh - ohjaaja, jonka teokseen tahdon itse joskus päästä ja joita tahdon enemmänkin nähdä. Hän ei vaan ohjannut teosta - hän tunsi sen ja tiesi täysin mitä on tekemässä. Esitys ei pelkästään ollut näyttelijäntyön juhlaa - se oli nerokas, visuaalinen ilottelu ja tärkeä teos.

Esityksiä on jäljellä enää muutama, toukokuun puoleen väliin asti. Jos olet menossa teatteriin katsomaan mitä tahansa muuta näytelmää, voisit todennäköisesti tehdä paremman valinnan. Valitse Red, vielä kun mahdollista.

Seppo Pääkkönen ja Olavi Uusivirta
Kuva: Lauri Rotko

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

LANK >>>>hypnoosi<<<< OSKI

Kuva: Ville Muhonen
Grown inside a plastic box
Micro thoughts and safety locks
Hearts become outdated clocks
Ticking in your mind

What's really happening? What tore us apart?

Now it's time to close our eyes
Now it's time to say goodbye
Now it's time to face the lie
That we'd never cry

What's really happening? What tore us apart?


All the clouds are made of glass
And they're slowly sinking
Falling like the shattered past
Were we built to last?

What's really happening? What tore us apart?

- David Bowie
What's Really Happening? ('Hours...' 1999)

<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<

Mitä näen?

Olenko hypnoosissa vai jonkinlaisissa hapoissa, hapnoosissa?
Valkoista hämärässä ja hämärää pimeydessä
Mustia tuoleja, leijuvia huolia
Skenografia www.hypnoosi/VAU.fi

Mitä ajattelen?

Mitä tää on?
- todellisuutta?
- fantasiaa?
- anarkiaa?

Pauli Haapiainen ja Karlo Patinen

Hauska?
Omena, omenia, omenoita ----> Aple

Jo joutui armas aika ja syttyi vitonen
Iha hölmöö/kakkaa/tyhmää
Ei hyödyllistä kellekkään.

ART / TAIDE / KONST

ohjaus jussilankoski
työryhmä
lankoskimainen pläjäys
lankottaminen

taiteen oma kieli
harvemminnähtyä Nykäriä tuntiin ja viiteen
ylioppilasteatterillalalalallala

Go & See

>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>

Tehdäkkö vai eikö tehdä?
Taidetta vai töitä
Kävellä vai juosta
Juoda vai syödä
Ostaa vai lainaa
Aina vai ei koskaa

Pardit ovat parhaat ihmiset maksaa rahaa
Mul on ikävä sua ikävä sua
Jotta pääsisi pardeihin
Mut ikävä lähtee pois
- mä tiiän sen

what is art ?

torstai 23. huhtikuuta 2015

Kirjan ja ruusun päivä 2015

Kari Hotakainen: Kantaja
Kirjan ja ruusun päivän perinne on pitkä. Espanjassa syntynyt tapa on jo 90 vuotta vanha. Pointtina on, että mies tuo naiselle ruusun ja nainen antaa miehelle kirjan vastineeksi. Naisia ei oo näkynyt, joten joudun hankkimaan kirjani itse.

Suomessa on valittu Kirjan ja ruusun päivän kirjailija jo vuodesta 2012. Tämä tarkoittaa sitä, että valitulta kirjailijalta tilataan kirja tilaustyönä, joka julkaistaan vain pariksi päiväksi. Kirjaa ei myydä, sen saa ainoastaan kaupan päälle kun ostaa kirjoja yli 15 eurolla. Sen jälkeen teos katoaa, eikä sitä löydä enää kuin silloin tällöin kirppareilta.

Juhlapäiväni alkoi sillä, että ostin liput John Malkovichin Report to the Blind -esitykseen Helsingin Musiikkitalolle. Siitä lisää tuonnempana. Lähdin liikkeelle iltapäivällä ja kävelin Akateemiseen kirjakauppaan. Entinen lukioni, Kallion lukio, on järjestänyt jo vuosia Akateemisen kanssa Kirjan ja ruusun päivän taskuruno-tapahtuman, jossa asiakkaat saavat tilata lukiolaisilta veloituksetta haluamansa tyylisen runon. Pistin runotilauksen vetämään ja ryntäsin Suomalaiseen kirjakauppaan kuulemaan Jari Tervon sanaa.

Tervoa (joka oli ruusukirjailijana v. 2013) haastatteli Kolmen sepän kirjatreffien -juontaja Mikko Kuustonen. Haastattelu pysyi laadukkaana ja hauskana. Tuomas Kyrö (ruusukirjailija 2012) kävi moikkaamassa Kuustosta kesken haastiksen. Legendaarinen hetki, sillä mikäli vielä edellisen vuoden kirjailija Anna-Leena Härkönen olisi vilahtanut jossain, kaikki olisivat näyttäytyneet samana vuonna.

Tervon haastattelun jälkeen menin jonoon hakemaan signeerauksia mestarin uusimpaan teokseen Pyrstötähti, sekä vanhempaan Laylaan. Kysyin saisiko signauksen näihin molempiin.
"Tottakai", Tervo sanoi. "Mä muistan sut... Olet tainnut hakee joskus aiemminkin -" kirjailija piti pienen tauon          "-Kirjamessuilla." Häkellyin tästä jokseenkin, sain suustani joon ja jotain tyhmää sönkötystä. Olin punainen kuin Lenin. Tervon -vai pitäisikö sanoa Jarin- muisti on aika kova. Toisaalta onhan sitä tultu ravattua aika lailla.

Nyt on vuoden juhlakalun, mestarillisen Kari Hotakaisen vuoro. Haastattelu pidettiin yllättävän lyhyenä, jotta kaikki halukkaat saisivat signeerauksen ja tiukka aikataulu pitäisi. Homma sujui napakasti.
Hotakaisen tilaustyön nimi on Kantaja, ja kertoo miehestä joka pohtii rakkautta ja kuolemaa. Hautausmaalla työskentelevä mies joutuu kantamaan tuntemattomien, kasvottomien edesmenneiden arkkuja ja tekemään heille muistopuheita. Kirja on saatavana vielä ensi lauantaina ja sitten se on ohi.
Kirjan ja ruusun päivän kirja on kuin perhonen.

Lopuksi kävin vielä Akateemisessa hakemassa tilaamani mahtavan taskurunon ja kotiin. Paljon on kirjoja kesken, joten maltan hetken ennen kuin aloitan Kantajan. Tai yritän malttaa.
Tänään olisi myös ollut illalla vielä kulttimaineeseen noussut tapahtuma Ensitreffit Kalliossa. Minun piti käydä vähänkatsastamassa tilannetta, mutta en tainnut uskaltaa.
                                                             Ehtiihän sitä.

Niin ja se runo? Se tosiaan oli hieno. Runoa tilatessa saa aina toivoa haluaako sen kalevalamittaan tai tuleeko se syntymäpäiväksi tai millaisia teemoja sen halutaan käsittävän. Valitsin saman kuin joka vuosi: vapaaseen mittaan rakkausteemalla, saa olla eroottinen ja hilpeä. Tässä se runo vielä lopuksi. Anonyymille kalliorunoilijalle kiitos.






lauantai 11. huhtikuuta 2015

Äänestäminen ei ole kansalaisvelvollisuus - se on oikeus

Minua on suorastaan järkyttänyt ikäisteni huima sivistymättömyys ja "mukaidealismi", jolla perustellaan äänestämisen kannattamattomuus.

"En tue tällaista yhteiskuntamuotoa", kuulen sanottavan.
Voi voi.

Mikään ei muutu itsestään. Onko olettamuksena, että kun ei pistetä tikkua ristiin minkän asian suhteen ja mökötetään, kaikki hoituu itsestään? Äänestämistä voi tässä suhteessa verrata vaikka parisuhteeseen - ei se näin vaan toimi.

Voin kertoa salaisuuden: hiljaisuudella ei saavuta mitään, valitettavasti.
On fiksusti sanottu, että äänestämättä jättäminen on aina lisä-ääni sille ketä ei kannata. Vaalien voittajat ovat periaatteessa siis vain keskiarvo todellisista voittajista.

Edellisissä eduskuntavaaleissa äänestysprosentti oli vain alle 70 %! Tähän sopii toinen klisee: nukkuvien puolue on Suomen suurin puolue.

"Mutta kun mun ääni ei merkitse mitään, yks sinne tai tänne." Ei. Mikäli yli 30 % ajattelee noin, hukkaanheittettyjä ääniä on yli 30 %!

"En äänestä, koska on muita, parempia tapoja vaikuttaa." Mutta miksi jättää käyttämättä yhtä niistä?

Eduskuntavaaleissa ääni henkilölle on myös aina ääni puolueelle - mikäli oma edustajasi ei pääse läpi, äänesi käytetään muiden saman puolueen ehdokkaiden hyväksi.
Joku saattaa huomauttaa, että suuryritykset johtavat maatamme, eikä eduskunnalla ole todellista valtaa. Siinä varmasti piilee osa totuutta, mutta eikö juuri siksi olekin järkevämpi äänestää jotakuta fiksua henkilöä, joka voi toimia kaiken pahan voiman vastavoimana?

Eduskunnan keski-ikä on pöyristyttävän korkea, 52 vuotta. Yksi syy siihen lienee se, että kaikki vanhemmat ihmiset äänestävät, kun taas nuoret korvaavat äänensä äänettömyydellä, totaalisella hiljaisuudella. Vanhoja äänestäjiä kuolee koko ajan, siinä missä uudet täyttävät 18.
Minusta demokratia toimii, mutta se tarvitsee kaikkia toimiakseen mahdollisimman oikein.

Nyt jos koskaan on täytyy äänestää nuoria ihmisiä edustamaan meitä Arkadianmäelle. Ajamaan meidän asiaamme ja meidän arvojamme. Minusta asiat eivät todellakaan ole hyvin, ja siksi asioiden täytyy muuttua. Kaupunkiin täytyy saada uusi sheriffi.

Ainiin, mutta kun eihän me äänestetä. Ei sovi yhteen maailmankatsomukseni kanssa.