tiistai 18. joulukuuta 2018

Hannu-Pekka Björkman: Jos pitäisi valita, niin kyllä valitsisin ihmisen

Tyhjiö / Kuva: Bufo
Näyttelijä-kirjailija Hannu-Pekka Björkmanin viisivuotinen professuuri Teatterikorkeakoulussa sai päätöksensä vuoden alussa. Kahdesti Jussilla palkittu Björkman on yksi Suomen kiitetyimpiä näyttelijöitä, niin kriitikoiden kuin katsojienkin keskuudessa. Ei siis ole mikään ihme, että Björkmanille tarjottiin kiinnitystä Suomen Kansallisteatterista.

Björkman tarttui tarjoukseen ja marraskuun lopusta lähtien hänet voi nähdä pienellä näyttämöllä ensi-iltansa saavassa Fjodor Dostojevskin klassikossa Karamazovin veljekset, jonka dramatisoinnista ja ohjauksesta vastaa Samuli Reunanen.

Valkokankaalla Björkman nähtiin aiemmin tänä syksynä sivuosassa Aleksi Salmenperän vaikuttavassa Tyhjiössä, kun taas hieman ennen vuoden vaihdetta pääroolissa Kari Hotakaisen romaanista innoituksensa saaneessa Ihmisen osassa, jonka puolestaan on ohjannut Juha Lehtola.

Istuin Björkmanin kanssa alas elokuun puolessa välissä, Kansallisteatterin syyskauden avajaisissa. Keskustelumme käsitteli suurilta osin Dostojevskia ja taidetta, mutta myös yhteiskuntaa ja ihmisyyttä.

Mitä Dostojevski merkitsee sinulle?
Dostojevski on ollut lempikirjailijoitani vuosia. Olen kirjoittanut hänestä paljon, esimerkiksi Siltala Kustantamolta tuli toissa vuonna kirja johon kirjoitin esseen Dostojevskin Siperian vuosista Venäläisen kirjallisuuden seuran luentojen pohjalta. Siitä ei ole suomeksi oikeastaan paljon mitään, siitä hänen rikoksestaan ja rangaistuksestaan, kun hänet tuomittiin vallankumouksellisena Siperiaan ensin vankileirille ja sieltä asepalvelukseen ”paholaisen hiekkalaatikoksi” kutsuttuun paikkaan. Se oli sellaista tutkimustyötä.

Karamazovin veljekset / Kuva: Tommi Mattila
Näyttämöllä olen näytellyt Kansallisteatterissa Janne Reinikaisen ohjaaman Idiootin ja Kristian Smedsin kanssa oli Rikoksen ja rangaistuksen pohjalta tehty sovitus Müncheniin.

Karamazovin veljekset oli Dostojevskin viimeinen teos – ei hassumpi perintö. Mihin luulet, että teoksen valtaisa klassikkoasema perustuu?
Karamazovin veljekset on synteesi kaikesta siitä mitä Dostojevski halusi sanoa. Siinä hän keskustelee itsensä kanssa eniten - eli väittää jotakin, väittäen samantien itseään vastaan - kaikki hänen hahmonsa ovat oikeastaan tällaisia... En voi lukea Dostojevskia ottamatta häntä persoonana ja ajattelijana jokaiseen rooliin. Mihail Bahtin, joka kirjoitti kuuluisan tutkimuksen Dostojevskin poetiikan ongelmia, loi käsitteen polyfonia, eli moniäänisyys.

Kaikki Dostojevskin hahmot keskustelevat sekä itsensä, että toistensa kanssa. Samalla Dostojevski keskustelee siinä, väittelee itsensä kanssa. Uskon kysymykset, vallankumouksen kysymykset, sosialismin kysymykset, katolisuus, suhde katolisuuteen, ulkoeurooppalaisuuteen, eurooppalaisuuteen ylipäätään. Se on valtava vyyhti. Mikä oli kysymys? Haha.

Se oli, että mihin Karamazovin veljesten klassikkoasema perustuu.
Luultavasti se perustuu juuri tähän. Se on niin vahvaa draamaa. Kalle Holmberg, joka oli kummini ortodoksisessa kirkossa, sanoi että Dostojevski on maailma paras dramaatikko, vaikkei kirjoittanut yhtäkään näytelmää.

Kuulostaa, että Dostojevski on ollut sinulle henkilökohtaisesti tärkeä.
Kyllä. Dostojevski ylipäänsä henkilönä, en esimerkiksi voi laittaa hänen romaanejaan viivalle. Yhtä hyvin voisin laittaa kärkeen Idiootin tai Rikoksen ja rangaistuksen tai Karamazovin. Karamazov on minulle kuitenkin tuntemattomin, koska en ole sitä koskaan tehnyt tai vielä kaivautunut siihen, toisin kuin näihin kahteen muuhun. Siellä on vielä paljon löydettävää.

Suuria kysymyksiä tunnutaan välteltävän nykyään. Harvoin kuullaan puhuttavan sielusta tai moraalista - tai edes taiteesta taiteena. Monesti ulkoiset puitteet ovat kunnossa, mutta sisältö uupuu. Mitä ajattelet siitä?
En täysin allekirjoita tuota, mutta tietysti tämä aika on nyt sellainen, että suuret kysymykset ovat koko ajan meidän päällämme. Eli siis suhde luontoon - sitä taiteessa on ryhdytty käsittelemään, suhde kaikkeen mikä on ei-inhimillistä, eli kaikkiin muihin elämän muotoihin, niitä on ryhdytty tutkimaan kyllä ja tekemään esityksiä. Mutta samaan aikaan sitten tämmöiset sielulliset kysymykset, heillä jotka tänä päivänä uskovat vielä sieluun, jäävät vielä osittain kaiken tämän varjoon.

Nämä suuret huolet ikään kuin tuottavat ennemmin ajatuksen kuinka me säilymme ihmiskuntana hengissä, eikä enää sitä kuinka minun sieluni säilyisi. Yksityinen huoli on kääntynyt kollektiiviseksi huoleksi. Se voi olla yksi syy. Suomalainen kotifilosofimme [Georg Henrik] von Wright kirjoitti hyvin kun hän pohti, että mikä asia Dostojevskissa pitäisi nimenomaan muistaa ja edelleen pohtia: vain tämän kaltainen sivilisaatio kuin meillä mahdollistaa todellisen barbarian. Olemme ikään kuin ajautuneet siihen tilanteeseen. Meidän sivilisaatiomme on tuottanut todellisen barbarian, eli kaiken hyväksikäytön. Ja se on yksi asia mistä Dostojevski koko ajan varoitti.

Eli hän näki kaiken ennalta?
Hän näki. Hän näki myös Venäjän vallankumouksen ennalta. On vanha ajatus, että sivilisaatio ei takaa ihmiselle hyvinvointia, se vain moninaistaa vaihtoehtoja, mutta that's it. Kukaan ei sano, että sivilisaatio tuottaisi erityisesti hyvyyttä. Ja nythän me olemme nähneet, että no, eihän se ole tuottanut. Kaikki on enemmän tai vähemmän päin persettä! [Naurua.]

Karamazovin veljekset / Kuva: Tommi Mattila
Eli et usko sivilisaation tuottavan ihmisen hyvinvointia?
En usko, en. Kaikki muutokset mitä ihminen tekee, mukaan lukien ulkoiset muutokset ihmisen yksittäisessä elämässä, eivät auta häntä tekemään todellista muutosta. Se on vain olosuhteen muutos, ihmisen muutoksen pitäisi aina alkaa sielullisten rakenteiden muuttamisesta ja se on kovaa hommaa. Se on kovinta hommaa mitä ihminen voi tehdä.

Näetkö sen mahdollisena tämän päivän yhteiskunnassa?
Kyllä näen sen mahdollisena, mutta se on yksinäisyydessä tehtävää työtä.

Eli yhteisön etu on se, että...
Jokainen muuttaisi sielulliset rakenteensa. Dostojevski viittaa siihen paljon, Karamazovissa on esimerkiksi vanhus Zozima, ortodoksisen luostarin viisas näkijä, joka opettaa: ”Pelasta itsesi niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”

Teit myös vastikään roolin Minna Leinon ohjaamassa näytelmässä Vanhat mestarit, jonka yhtenä ydinkysymyksenä on taiteen merkitys. Mitä taide on sinulle?
Taide on hengellisen transformaation väline, se on yksi parhaita keinoja pelastaa itsensä.

Taiteen tekeminen vai sen kuluttaminen?
Molemmat, jos puhutaan oikeasti taiteesta eikä viihteestä.

Voiko viihde olla taidetta?
Ei siinä määrin jos sillä on vain kaupalliset tavoitteet. Ei voi olla. Se nykyään naamioidaan vaan... Viihde usein naamioituu taiteeksi ja sanotaan, että se on yhtä arvokasta, mutta ei se ole. [Björkman nauraa.] Minä olen aika jyrkkä tässä.

Olen hieman samoilla linjoilla, haluaisin keskustella siitä lisää. Mihin perustat ajatuksen ettei viihde ole niin arvokasta?
Viihde tarjoaa ihmisille sellaista pinnallista tunteiden kuljetusta joka on hyvin laskelmoitua, mutta se ei tarjoa katharsista, eli sitä järkytystä ikään kuin, joka kuuluu siihen että ihminen muuttuu, mahdollisuutta siihen henkiseen transformaatioon. Jos ihmistä pyytää mainitsemaan jonkun taideteoksen mikä on tehnyt vaikutuksen, ihmiset muistavat yleensä yhden tai kaksi, kirjan tai elokuvan. Ja yleensä siihen on liittynyt kokemus, että maailma näyttäytyy vähän toisenlaisena. Suurimmasta osasta me unohdamme mitä olemme nähneet, eivätkä ne jätä meihin mitään jälkeä. Se katharsis on siellä ytimessä järkyttääkseen, jonka jälkeen ihminen kokee helpotuksen ja sitten ihminen parhaimmassa tapauksessa muuttuu. Jos emme usko siihen taiteen tuoman transformaation mahdollisuuteen, niin sitten me olemme vähän pulassa sen asian kanssa.

Kaupallisuudesta tulee mieleen Hollywood...
No, murrosikäisille tehtyjä elokuvia.

Et pidä niitä taiteena? [Björkman nauraa.]
Vanhat mestarit / Kuva: Mitro Härkönen
En todellakaan. Ne on aivan huttua. No, on siellä toki tehty ja välillä tehdään hyviä yrityksiä, mutta onhan ne murrosikäisille suunnattuja suurin osa. Netflixin ostin vasta muutama viikko sitten ja olen yrittänyt katsoa niitä elokuvia. Osasta pidän, mutta onhan se hyvin kaavamaista... Kaavamaisesti tehty taide ei tarjoa meille yllätystä, tartumme siihen koska tiedämme mitä siinä tapahtuu. On kiva kun tapahtuu rikos, on kivaa kun roistolle lopuksi kostetaan. Me tunnemme sen kaavan, me turrumme siihen ja haluamme nähdä sen kaavan... Mutta sitten kun tarjotaan jotain muuta, ihmiset sanoo ”Äh, vaikee... Vaikee... Tässä on nyt jotain vaikeeta...” [Björkman nauraa.] Millä tavalla vaikeeta? Miksi se on vaikeeta?

Tarvitseeko taidetta ymmärtää?
Ei! Taide voi olla taidetta taiteen vuoksi. Taide on mysteeri joka ei selviä, koska mysteeriä ei pysty selittämään. Se on ihan sama asia mun mielestä. Mysteeri ei selitä itseään, ei taiteen tarvitse selittää itseään. Toki ymmärrän sen vaatimuksen, mutta en ymmärrä miksi sitä pidetään niin kovin monimutkaisena. Taiteeseen voi suhtautua myös kevyemmin kuin vain niin, että: ”En ymmärrä, mä en ymmärrä, tämän täytyy olla huonoa kun mä en ymmärrä”.

Onko yhtään Hollywood elokuvaa josta olisit viime aikoina pitänyt?
[Seuraa 20 sekunnin hiljaisuus, jonka rikkoo hilpeä nauru.]
Hiljaista tuli. Ne on niin vanhoja. Kyllä minä Taru sormusten herrasta ostin, mutta tykkään seikkailuelokuvista. Ne ovat hienosti tehtyä viihdettä. Mitä olen nähnyt viimeeksi? Katson niitä kyllä jonkin verran, mutta enemmän muita elokuvia. Eurooppalaisia elokuvia. Vanhoja elokuvia.

Mikä inspiroi sinua?
Kuvataide ja kirjallisuus inspiroi valtavasti, niitä tutkimalla ja niistä kirjoittamalla saan sisältöä näyttelemiseenikin. Näen taiteet sillä tavalla vanhanaikaisesti parallelleina, yhtä arvokkaina kaikkia, ja niitä tutkimalla... Yritin Teatterikorkeakoulussakin aina sanoa, että tutkikaa kuvataidetta ja lukekaa erilaista kirjallisuutta, että ne auttavat teitä tässä vaikka se tuntuu oudolta, mutta se laajentaa teitä koko ajan mitä enemmän te tunnette.

Kun Teatterikoulusta valmistuttua menin ensimmäiselle kiinnitykselleni Lahden Kaupunginteatteriin aikoinaan, ajattelin, että näytteleminen on tällaista kipuamista ihmisyyden portailla, jatkuvaa initiaatioriittiä... Ja sitten tuli vastaan ettei se olekaan, voi olla ihan hölmöjä juttuja ja - ihan nyt voi sanoa - tällaista viihteellistä huttua. Kyllästyin siihen aika nopeasti, kahdessa vuodessa. Minulla oli sellainen olo etten tiedä mitään ja ryhdyin sitten systemaattisesti Lahden kaupunginkirjastosta lainaamaan ja lukemaan, sekä katsomaan elokuvia. Sitten se kuvataidekin tuli vastaan, josta olin hirveän kokematon.

En väitä olevani onnellinen, enkä usko onnellisuuden käsitteeseen ihmisen perustavaa laatua olevana päämääränä elämässä, mutta tiedollinen asennoituminen elämään voi taata ihmiselle onnellisen elämän. Eli tiedon kerääminen.

Et usko onnellisuuteen, mutta uskot hengellisyyteen. Kuinka se on vaikuttanut taiteeseesi?
Aika paljon. Dostojevski on proosakirjailijana ihan siellä ytimessä. Dostojevskin kysymys, jota hän kysyy lukijoilta ja itseltään koko ajan on, mihin sinä uskot? Mihin minä uskon?
Myös työhön asennoituminen on tietyllä tavalla tullut sen hengellisyyden kautta, joka on kauhean tärkeää, elämään ja työhön suhtautuminen. Sen arvokkuuden näkeminen, eikä ainoastaan se vaan myös sen työn pyhittäminen, joka on ihan tällainen luostarista tullut.

Mitkä taidekokemukset ovat viime aikoina koskettaneet sinua?
Olin kesällä Madridissa ensimmäisen kerran elämässäni - tai toisen kerran, mutta ekalla kerralla olin niin nuori etten tajunnut mistään mitään - ja kävin Prado -museossa ja Thyssen-Bornemiszassa. Toisessa vietin kuusi, toisessa seitsemän tuntia. Niin hienoa taidetta, etten ole pitkään aikaan nähnyt. Voisi sanoa, että molemmat menivät Euroopan museoiden listaykkösiksi. En ole oikeastaan yhtä hienoja nähyt: Thyssen vähän käsitettävämpi tai hallittavampi, yhdellä kahvilla selvisi, mutta Pradossa meni kaksi taukoa. [Naurua.]

Kirjallisuudessa on paljon sellaisia asioita jotka tekee vaikutuksen. Omaan kirjoittamiseen liittyen kesällä, yllättävän vanha kirja Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys 1500-luvulta. Tuo Tyhmyyden ylistys osui kyllä niin hyvin tähään aikaan, se miten hän puhui ihmiskunnasta.
Ihmisen osa / Kuva: Bufo

Sykli toistaa itseään?
Toistaa itseään, tuli sellainen olo kun sitä kirjaa luki, että Erasmus Rotterdamilainen on silloin puhunut samoista asioita kuin nyt puhutaan. Tästä kirjasta on aika kauan eikä kukaan ole oppinut mitään.

Kukaan ei varmasti ole sitten lukenut sitä kirjaa.
Todennäköisesti ei, sitä haukuttiin kovasti kun se ilmestyi, ihmiset loukkaantuivat hänelle.

Nyt on ollut suuresti esillä taiteilijat, jotka eivät ole olleet ihmisinä kovin mukavia. Populaarimmista taiteista voi mainita ainakin Jouko Turkan, Alfred Hitchcockin ja Ingmar Bergmanin. Onko suuri taideteos toisia taiteilijoita tärkeämpi?
Tarkoitatko jos heitä kohdellaan huonosti? Mielestäni ei, se ei voi pyhittää keinoja. Ja tätä on niin paljon ollut, nyt se on noussut pinnalle. Jos katsomme historiaa, voimme nostaa esiin kuinka siitä tuli hieno. ”Siitä tuli hieno, katso miten hieno siitä tuli vaikka heitä kohdeltiin huonosti.” Mutta eihän se niitä ihmisiä niiltä traagisilta kohtaloilta pelasta. Yksilön kohtalo on sitten se mikä siinä unohtuu. Joku on saattanut menettää elämänsä, terveytensä tai mielenterveytensä. Jos nyt joutuisi siihen tilanteeseen niin en suostuisi siihen. Eikä nuoret onneksi suostu siihen enää, toivottavasti. Simputukseen.

Eli ihminen on taiteen edessä tärkeämpi?
On, ehdottomasti. Jos pitäisi valita, niin kyllä valitsisin ihmisen.

Kuinka näiden ihmisten kohdalla tulisi toimia? Ajatellaan vaikka Kevin Sapceya. En tosin tiedä mitä mieltä olet hänestä näyttelijänä.
Pidin hänestä. Tai pidän.

Kuinka mielestäsi hänen tapauksessa pitäisi toimia? Tulisiko koko henkilö unohtaa ja mitätöidä hänen taiteelliset saavutuksensa?
Ei mielestäni, missään tapauksessa ei... Se on erikoinen rangaistus. Ikään kuin ihminen ei voisi muuttua ja katua.

Uskot katumukseen?
Uskon katumukseen. Silloinhan meidän pitäisi hylätä kaikki ihmiset. Unohtaa kaikki ihmiset, jotka ovat joskus tehneet jotain pahaa. Olen aina puhunut sellaisesta pahuuden mittakaavasta - että me jotka osoitamme sormella ja syytämme näemme harvoin, että olemme omissa teoissamme vain eri mittakaavassa. Se voi olla eri skaala, mutta silti pahuutta.

Voiko taide nostaa meidät ylös tästä välinpitämättömyyden ja toistemme halveksunnan suosta?
Kunpa voisikin. Aika ajoin se voi, mutta jos se todella voisi tehdä sen niin kai tämä maailma olisi toisessa tilassa. Tai sitten jos ihmiset olisivat kuunnelleet ja kuulleet paremmin, mutta toisaalta ei taiteilijallekaan voi antaa sellaista asemaa, muiden opettamista. Ei se ole taiteilijan homma. Kaikki opettaminen tapahtuu rivien välissä, jos se tapahtuu, mutta kaikki opettaminen... Ei taiteilijalla voi sellaista asemaa olla, eikä sellaista pidä ottaa. Tietoa ja näkemyksiä voi jakaa, mutta ei missään tapauksessa osoittaa sormella.

Ihmisen osa / Kuva: Bufo

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Gabriel osoittaa millainen oli aikansa nigerialaiskirje

Vuoden teatterikuva? / Kuva: Mitro Härkönen
Mika Waltarin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 110 vuotta. Helsingin Kaupunginteatteri juhlistaa juhlavuotta Komisario Palmun seurassa, mutta Kansallisteatteri herättelee henkiin hieman matalamman profiilin klassikon.

Gabriel, tule takaisin! nimellä tunnettu näytelmä sai menestyksekkään kantaesityksensä vuonna 1945. Nyt, lähes 75 vuotta myöhemmin Gabriel nähdään Vesa Vierikon hauskana tulkintana Kansallisteatterin parhaalla näyttämöllä, Willensaunassa.

Gabriel kertoo Angerin sisaruksista, Ulriikasta ja Kristiinasta. Heidän isänsä on jättänyt sievoisen summan perinnöksi kahdelle vanhalle piialle. Eräänä päivänä Kristiina kuitenkin ilmoittaa, että hän on tavannut miehen. Komean ja nuoren kapteenin, Gabrielin, joka nyt saapuu kylään. Tomera ja jämäkkä Ulriika ei pidä tästä, mutta toivottaa muukalaisen tervetulleeksi.

Kuva: Mitro Härkönen
Näytelmä perustuu löyhästi naisia huijaavan Ruben Oskar Auervaaran (1906-1964) tarinaan, joka viehtyi rahaan jo nuorena. Käsiohjelma tietää kertoa hauskan yksityiskohdan, että Auervaara joutui ensimmäisen kerran oikeuteen rahavarkaudesta jo 12-vuotiaana. Saaliin hän oli käyttänyt "pääasiassa Turun kahviloissa herkuteluun".

Auervaaran strategia pysyi aina samana: hän esiintyi kirjeenvaihdossa rikkaana ja kultturellina miehenä, joka etsii vaimoa jonka kanssa asettua aloilleen yhteiseen kotiin. Moni nainen retkahti tähän, sillä hän oli ilmeisen nokkela ja sanavalmis mies. Kyseessä oli siis aikansa nigerialaiskirje sähköpostiin tai Facebookiin.

Vierikon ohjaama Gabriel on vahvasti epookissa, mikä tuntuu tänä päivänä olevan raikas tuulahdus. Anna Sinkkosen lavastus ja puvustus on onnistunut, suorastaan loistelias. Ajankuva on kaikissa valinnoissa pitävä, aina Olavi Virran biisivalinnoista näyttelijäntyöhön.

Näyttelijäntyö on erittäin vaikuttavaa kaikilta neljältä näyttelijältä. Tyylilajina on monissa paikoin korostettu, suomifilmimäinen ilmaisu, joka on ymmärretty riisua oikeissa kohdissa myös pois. Paula Siimes ja Karin Pacius ovat täydelliset rooleissaan Aurein sisarina. Jokaisesta pienestä nyanssista ja rakkauden pienistä pilkahduksista lähtien Siimes ja Pacius saavat katsojat nauramaan.

Kuva: Mitro Härkönen
Sampo Sarkola tuo karmean ja hilpeän Gabriel Lindströmin hahmoon syvyyttä ja ymmärrystä, joka kyllä saadaan karsittua näytelmän viimeisessä kohtauksessa onnistuneesti pois. Koko näytelmä on ollut komediaa, vasta lopussa katsojille osoitetaan kaiken traaginen puoli. Minttu Mustakallion kapinoiva Raili tuo Gabrieliin mukavaa ilmavuutta.

Waltarin Gabrielia on kehuttu useasti hänen parhaaksi näytelmäkseen. Katsojana on vaikea sanoa, sillä Waltaria ei juuri nähdä näyttämöillä. Toisaiseksi ei siis auta muu kuin ottaa kirja kauniiseen käteen ja odottaa. Lue myös Sampo Sarkolan haastattelu täältä.

Sampo Sarkola: Taide syntyy katsojan kokemuksesta

Kuva: Sara Kittilä
Jussi-palkittu näyttelijä Sampo Sarkola on elokuvien lisäksi nähty vuosia vakikasvona Helsingin Kaupunginteatterin eri näyttämöillä. Nyt vuorossa on Kansallisteatterin Willensauna ja melkein 75-vuotias tragikomedia: Mika Waltarin Gabriel, tule takaisin! (1945).

Vesa Vierikon ohjaamassa Gabrielissa Sarkola nähdään nimiroolissa Gabriel Lindströminä, naisia huijaavana lurjuksena aina toukokuuhun 2019 asti. Samalla hän astuu legendaarisen Tarmo Mannin saappaisiin, joka näytteli samaisen roolin vuoden 1951 elokuvassa. Haastattelu on käyty Kansallisteatterin syyskauden avajaisissa elokuun puolessa välissä 2018. Gabrielista voit lukea lisää tästä.

Minkälainen suhteesi on Mika Waltariin?
Waltarin teokset ovat itseasiassa suomalaisen kirjallisuuden klassikoista ne mitä olen lukenut vähiten. Niistä romaaneista olen lähinnä nähnyt Komisario Palmuja televisiosta, en ole juuri lukenut Waltaria. Isoisäni oli samaa sukupolvea Waltarin kanssa. Hän oli toimittaja, asui tässä Kalliossa. Maailma 40-luvulla on jäänyt minulle vähän mystiseksi ja romanttiseksi ajaksi. Nyt kun luin tämän ensimmäisen Waltari-näytelmäni, yllätyin miten loistava kirjailija, ja näytelmäkirjailija, hän oli.

Waltarihan oli poikkeuksellisen tuottelijas kirjailja.
Nimenomaan. Hänellä oli tämä taito kirjoittamiseen ja suomenkieleen, draaman kaaren rakentaminen ja kaikki, repliikkien sisältöjen uloskirjoittaminen, henkilöhahmot...

Mikä Gabrielissa kiehtoo sinua?
Minua kiehtoo miten röyhkeä se näytelmä on, se oli ensimmäinen reaktioni. Miten röyhkeästi Waltari on kirjoittanut auki sellaisen asian, mikä tänä päivänäkin saattaa olla vähän tabu. Kuinka nuori mies voi vietellä vanhempia naisia ja saada heidät polvilleen, antamaan rahat ja vielä niin, että ne naiset jäävät kaipaamaan häntä vielä kaiken sen jälkeen... Onhan se aika röyhkeä!

Kuva: Mitro Härkönen
Ja toisaalta myös hauska.
No on! On hauska, siinä on paljon huumoria, mutta mustaa.

Oletko itse mustan huumorin ystävä?
Olen. Mitä ilkeämpi sen hauskempi... Mutta en väitä, että tämä olisi maailman ilkein versio, ei lainkaan. Pyrimme toteuttamaan tämän tekstin aika lähelle kuten se on kirjoitettu. Emme tee siihen mitään ylimääräisiä koukkuja, koska se teksti itsessään on niin loistava että se kyllä kantaa itsessäänkin. Jos siihen lisää jotain, niin se on kyllä siitä tekstistä pois.

Kuinka lähestyit tätä roolia?
Lähestymistapani tähän on hyvin vahvasti tekstin kautta, koska Gabriel on mies jolla on sana hallussa, hänellä ei ole paljon muuta. Hänellä ei ole koulutusta, ei rahaa, ei yhteuskunnallista statusta, mutta sana hänellä on hallussaan. Hän on niin suvereeni valehdellessaan ja ollessaan rehellinen, että hän ei välttämättä edes tiedä koska itse valehtelee. Niin patologinen valehtelija. Eli juuri tekstiin olen keskittynyt, koska se on se hänen aseensa, se on se millä hän liikkuu.

Oletko kokenut viime aikoina suuria taidekokemuksia?
Nyt pistit pahan, olen juuri tullut kesälomilta... Kesällä ei ole hirveän isoja taidekokemuksia ollut. Olen kyllä löytänyt äänikirjat. Olen kuunnellut Juha Hurmeen Niemen ja Jordan B. Petersonin 12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan, joka on tällainen miehille suunnattu, aika terävällä huumorilla varustettu elämäntapaneuvoja sisältävä kirja. Se on ollut viihdyttävä, mutta en laittaisi sitä taideosastolle ollenkaan.

Mikä tuo sinulle inspiraatiota?
Musiikki. Lapseni tietysti. Erilaiset kohtaamiset, ihmisten tapaaminen. Koska tässä freelancerin työssä tapaa uusia ihmisiä ja pitää tutustua nopeasti ja sitten tehdä työtä yhdessä, niin kuin tässäkin, kaikki ovat minulle uusia tuttavuuksia, niin he inspiroivat. Uudet ihmiset ja kemiat ihmisten välillä.

Mikä on suosikkinäytelmäsi?
Nyt tulee mieleen David Mametin Myyntitykit (Glengarry Glen Ross, 1983).

Voiko viihde olla taidetta?
Voi. Ehdottomasti voi. Taidehan syntyy katsojan kokemuksessa. Jos katsoja pitää kokemaansa taiteena niin ehdottomasti.

Onko teatterilla paikka tulevaisuuden maailmassa?
On. Teatterilla tulee olemaan paikka aina, niin kauan kuin ihmisiä tällä pallolla tallaa. Se missä muodossa se on, niin sitä en tiedä. Mutta kyllä me aina tulemme kerääntymään yhteen, fyysisesti samaan tilaan, kertomaan toisillemme tarinoita.

Kuva: Mitro Härkönen

torstai 13. joulukuuta 2018

Emmi Parviainen pelasti minut itsemurhalta: Kolme sisarta on pateettinen, audiovisuaalinen ADHD-show

Kuva: Tuomo Manninen
Kun suuresti ihailemaltani Paavo Westerbergiltä tulee uusi näytelmä, se on aina kotimaisen teatterin kentällä tapaus. Hänen muutaman vuoden takainen Vanja-enonsa onnistui hienosti Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, joten odotukset ovat todellakin korkealla Kolmen sisaren kohdalla.

Helsingin sanomat ylisti näytelmää, odotukset kasvavat. Istun salissa onnellisena ja valmiina ottamaan vastaan Anton Tsehovin klassikon. Esitys alkaa ja suuri näyttämö pyörii upeine lavasteineen. Videokuva alkaa heti. Katson ja yritän niin kovin ymmärtää. Vartin jälkeen kumarrun äitini puoleen ja kysyn olisiko hänellä ylimääräistä syanidikapselia.

Olen nähnyt Kolme sisarta kaksi kertaa aiemmin, myös lukenut näytelmän ja opetellut siitä monologeja. Silti koko esityksen keston ajan olin täysin metsässä. Mitä helvettiä lavalla tapahtuu? Keitä nämä hahmot ovat? Westerbergin kolme sisarta ovat täysin tuntemattomia - kuin halpa ja sieluton venäläinen kopio teoksesta, joka tunnetaan Suurena Venäläisenä Näytelmäkirjallisuuden Klassikkona.

Kuva: Tuomo Manninen
Teos on sijoitettu 2000-luvun alkuun, ilmeisesti Tsetsenian sotaan tai jonnekin. Kaaosta on. Osan ymmärsin hyvin: näytelmä oli selvästi ohjattu venäläistyyliseen mauttomaan runsauteen, jollaisena stereotypinen Venäjä usein näyttäytyykin. Mukana oli jos jonkinlaista dimitriä ja Taiteellista Lumisadetta. Pitäähän nyt Taiteellinen Lumisade olla, eikö?

Näyttelijät olivat loistavia - sisarina suorastaan loistivat Emmi Parvinainen, Marja Salo ja Elena Leeve. Anna-Maija Tuokko oli tyrmäävä. Jussi Vatanen ja Olavi Uusivirta vakuuttivat. Samuli Niittymäki oli myös hyvä, mutta hänen hahmonsa jäi mysteeriksi. Oliko hän jonkin sortin skitsofreenikko, joka kanavoi paikoin kolmevuotiasta lasta, Hjallis Harkimoa ja Kari Heiskasta?

Kaikki näyttelijät olivat hyviä ja he selvästi tekivät parhaansa. Veltto ja elähtänyt suolakurkun katkuinen dramaturgia ja ohjaus eivät kuitenkaan anna parhaita eväitä tähän tehtävään. Heti alkumetreistä lähtien kaikki kontakti oli tiessään. Ehkä se johtui siitä, ettei yleisölle päästy näyttelemään juuri ollenkaan. Kaikki tapahtui kameroille ja ties minne.

Näyttelijät näyttelivät toisilleen ja yleisö jäi sivulliseksi. Lavalle tuotiin Suuria Venäläisiä Tunteita ja Paloa, mutta se ei istunut teokseen ollenkaan. Toimi huumorimielessä, mutta ei Whitney Houstonin I Will Always Love Youta voi tässä kontekstissa ottaa vakavasti. Varsinkaan kun lava pyörii ja valtavat videolieskat ja suutelovideot pyörivät taustalla.

Väliaika alkoi ja kysyin äidiltäni oliko rintasyöpä tätä näytelmää kovempi koettelemus. Näyttelijät saivat meidät kuitenkin jäämään ja katsomaan mitä teoksella on vielä tarjottavanaan.

Toinen puoliaika alkoi vakuuttavasti - kolmen sisaren välinen kohtaus oli kerrassaan loistava, mutta se tehtiinkin yleisölle. Syntyi kontakti yleisön kanssa. Visuaalisesti oltiin myös "jännän äärellä". Tätä teatteri on. Kunnes ilmeisesti luovutettiin kaiken suhteen.

Näyttelijät ohjattiin muutama kerrallaan avautumaan ja kertomaan monologejaan rinatamasuunta yleisöön päin. Patetiaa ja jotain vitun typerää juoksemista valojen ja ADHD-teknon seassa. Valot ja videot olivat itsessään hienosti tehty, mutta eivät kerta kaikkiaan sovi tähän teokseen.

Vuosia sitten näin Lahdessa järkyttävän huonon version Pesärikosta. Siinä oli kohtaus, jossa päähenkilö katsoo yleisön yli kohottaen kätensä ja lausuen pateettisesti silmät mollollaan: "Kurkiaura". Viime vuoden (tai kevätkauden) Kulttuurishokin Kurkiaura-palkinnon voitti Helsingin Kaupunginteatterin Myrskyluodon Maija. Tänä syksynä Kurkiauran saa itseoikeutetusti Kolme sisarta.
Kuva: Tuomo Manninen

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Saisio = tuoreinta, terävintä NYT

Kuva: Tuomo Manninen
Musta Saara. Pirkko Saisio. Musta Pirkko. Yleisö palvoo - jos ymmärtää.

Saisio ei ole tehnyt teatteriaan helpoksi. Vaikka se on väännetty rautalangasta. Väliajalle tilataan viiniä, lavastusta ei tajuta. (Se on sirkus [tai Auschwitz, päätä itse.]) Romanien holokausti, Ranskan (maailman) äärioikeisto. Marine Le Pen vs. Jean-Marie Le Pen. Janne-Maria Teräväkynä, naurua.

riemukaari / arbeit macht frei
ciRcus / aRbeit

Karnevaali! Revittely! Näin se maailma makaa. Iloisia lupauksia - VAPAUS!
                                         VELJEYS!
                                                                              TA
                                                                               S
                                                                                   A-
                                                           A
                                              R
                                                                          V
                                                                                                                                O

!Liha on halpaa. Sian, mutta erityisesti ihmisen. Esteettiset haitat helvettiin turuilta ja toreilta.
Kulttuurinen omiminen, äärimmäisyyksiin riistäytynyttä vouhotusta. SaisiO sanOO miten asiat On.

Kuva: Tuomo Manninen
Suvaitsevaisto - valittaa
Tolkun ihmiset - valittaa
Rasistit - valittaa
Natsit - valittaa
Kreivi Dracula - ei

Populismi syö omat lapsensa. Kansa kyllä Uskoo Puheisiin.
Taiteilija ei syö lapsiaan. Kesto liian pitkä, kill your darlings.

Eläimiä Kansallisteatterin lavalla. Taas.
Ja taas. Ja taas.
Toimii nyt, ensimmäisen kerran.

Jussi Tuurna = Musiikkia korvilleni +++
Laura Jäntti = Paras ohjaus tähän asti

Upeat puvut, lavasteet. Kunnioittavat mennyttä, nykyisyyttä, kärsimystä, historiaa.
Näytelmän muoto, ei oma suosikkini tyylillisesti. Fragmentaarinen muoto toimii Tyhmyyden Ajassamme täydellisesti, teatteri heijastaa todellisuutta.

Ei väliä onko johtaja mies, nainen vai sika. Huono johtaja on huono johtaja. Sukupuolen merkitys ja merkityksettömyys.

Karisma, ammattitaito, Kansallisteatterin Valkyyriat: Ulla Tapaninen (<3) Tiina Weckström (<3) Sinikka Sokka (<3)

Komeaa työtä myös: Juha Muje (<3) Janne Marja-aho (<3) TIMO TUOMINEN (<3) Taru Still (<33)

Saisio näkemyksekkäämpi ja tuoreempi kuin suurin osa suomalaisista teatterintekijöistä. Ei pyöri paikallaan nuoleskelemassa kollegoidensa ja aateveljiensä ja -siskojensa perseitä.

Suositus? Vahva.

Kuva: Tuomo Manninen

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Kun Helsingin kirjamessut pesivät Göteborgin

Helsingin kirjamessut tekivät tänä vuonna historiaa - virallisen tiedotteen mukaan kävijöitä oli 85 600. Se on kävijäennätys Helsingin kirjamessujen historiassa, mutta ylitti myös Göteborgin kirjamessujen tämän vuoden kävijämäärän, jonka on ilmoitettu olevan 85 371. Göteborgin kirjamessut ovat pohjoismaiden suurimmat kirjamessut, toiseksi suurimmat koko maailmassa. (Kuulitte sen ensimmiäseksi blogistani, en ole lukenut sitä vielä Suomen mediasta.)

Kuinka Ronja Salmi onnistui ensimmäisenä vuotenaan ohjelmajohtajana? Olivatko muutokset onnistuneita? Oliko messuilla mitään nähtävää? Miksi ikiliikkuja Paavo Väyrynen ja profeetta Jouko Piho olivat siellä, mutta piispat tai amerikkalaiset eivät? Löytyikö mitään ostettavaa? Nämä ovat tyhmiä kysymyksiä, mutta seuraa oma (nälkävuottakin pidempi) raporttini.

Antony Beevor naisen pään takana
Torstai lähti käyntiin arvostetun brittihistoroitsija sir Antony Beevorin haastattelulla uudesta teoksestaan Kohtalokas silta (Arnhem: The Battle for the Bridges 1944, WSOY 2018). Beevor on keskittynyt oikeastaan pitkin uraansa toiseen maailmansotaan ja siellä käytyihin taisteluihin. Hänen pääteoksinaan voidaan toistaiseksi pitää teoksia Stalingrad (WSOY 2000), Berliini 1945 (WSOY 2002), sekä melkein 1000-sivuinen järkäle, Toinen maailmansota (WSOY 2012), johon kävin hakemassa itsekin signeerauksen.

Seuraavaksi palloilin antikvaarisella puolella ja kävin kuuntelemassa Helsingin sanomien entistä kulttuuriosaston päätoimittajaa Pekka Tarkkaa hänen Onnen Pekka (Otava 2018) -muistelmiensa johdosta. Tarkan haastattelu oli ehkä hivenen löysä, joskin oikeassa paikassa. Seminaarihuone Suomenlinna tarjosi intiimin elämyksen - tai olisi tarjonnut, jos sinne olisi päässyt istumaan.

Jussi Parviainen
Tämä ei ollut ainoa hetki, jolloin seminaarihuoneet (lavanimiltään Suomenlinna ja Vallisaari) olivat liian täynnä. Aina yleisö ei edes mahtunut sisään, mikä söi paljon. Huoneet ovat jees sinänsä, mutta ensi vuodeksi pieni organisointi olisi toivottavaa.  Muistiinpanoissani lukee: Suomenlinna, Vallisaari = perssilmä.

Ensinäkin käytävä on aivan liian ahdas, eikä kukaan tiedä miten pitäisi toimia. Järkkäreiden olisi syytä rajata alueet ja heti kättelyssä ohjata ihmiset sisään toisesta ja ulos ensimmäisestä ovesta. Voisiko tilaa rajata esimerkiksi nauhoilla?

Suomenlinnan edessä on valtava määrä ihmisiä odottamassa sisäänpääsyä. Moni haluaisi päästä Vallisaareen, joka sijaitsee Suomenlinnan takana, eikä lopulta kukaan pääse minnekään, koska toinen osa ihmisistä haluaa päästä myös ulos huoneista. Tämän organisointiin olisi syytä jatkossa kiinnittää huomiota. Ei se mahdotonta ole, vaatii vaan hieman viitselijäisyyttä ja ajatustyötä.

Rafael Donner
Suomenlinnassa oli niin ikään tunnin kestävä kiinnostava keskustelu Miten media selviää paskapuheen aikakaudella, jota veti toimittaja Ruben Stiller. Tämä olisi vaatinut huomattavasti enemmän tilaa myös, mikä ei sinänsä ole ihme: aihe kiinnostaa suurta osaa messuvieraista, jopa torstaina.

Muutenkin messuilla oli järjetön määrä kiinnostavia keskusteluja päivän polttavista aiheista. Osa niistä kuvattiin YLE Areenaan, joka oli upea muutos, nostaa kirjamessujen profiilia kulttuurisena keskustelualustana, ja ihmiset ympäri Suomen saavat olla mukana. Sanomattakin selvää, että keskusteluille oltiin varattu useimmiten liian pieni stage.

Torstai päättyi eriskummalliseen kokemukseen: Jussi Parviaisen haastatteluun elämäkerrastaan Jumalan rakastaja (Tammi 2018). Lavalla nahkahousuinen Taiteilija oli yhtä katkera ammattinsa edustaja kuin edellinen esiintyjä Kauko Röyhkä, mutta vähemmän charmikas. Röyhkästä kyllä pidän, Parviaisesta en ole varma. Palloilin elämäkerran ostamisen kanssa, mutta esiintyminen jätti jotenkin kummallisen olon.

Jari Tervo
Ensin hän haukkui kaikki muut ja ylisti itseään (tosin, kyllä havaittavissa oli myös itseironia, mikä on aina tärkeää ihmiselle kuin ihmiselle). Myöhemmin hän ylisti itseään ja korosti omaa merkittävyyttään Taiteilijana. Hän kertoi näytelleensä jonkun katsojan jopa transsiin, ja että yleisöä on pitänyt joskus viedä ambulanssilla pois. Niin vaikuttava hän on ollut Taiteensa kanssa. Paha sitä toki on mennä kieltämään. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin ajatus, että hän on Taiteilija ja Väärinymmärretty. Eittämättä silti kiinnostava persoona, jonka kirja on syytä lukea kun se sattuu käteen osumaan.

Perjantaina osallistuin ensitöikseni bloggaajana Rafael Donnerin lukupiiriin, mainiosta kirjastaan Ihminen on herkkä eläin (Människan är ett känsligt djur, Förlaget & Teos 2018). Bloggaus lukupiiristä luettavissa myöhemmin, mutta saatatpa haluta lukea kirjasta kirjoittamani bloggauksen täältä.

KirjaKallion paneeli Kuka saa määritellä mut? kuvattiin ja hyvä niin. En ehtinyt seuraamaan sitä alusta ja tunnin kestonsa vuoksi en ehtinyt katsoa sitä kokonaan. Varmasti hyvää, ajassa olevaa keskustelua useista seksuaali-identiteeteistä, jotka ovat ehkä suurelle osalle ihmisistä vielä melko kysymysmerkki. Paneelikeskustelu antoi hyvät eväät keskustelulle aiheesta kokonaisuutena. Itsellänikin on melko kaksijakoiset ajatukset aiheesta vielä toistaiseksi.

Staffan Bruun
Suomalaisen kirjallisuuden jättiläinen ja supertähti Jari Tervo kertoi uudesta teoksestaan Aamen (Otava 2018) Senaatintori -lavalla. Ronja Salmi lupasi raivata messuilla tilaa uusille haastattelijoille, mutta Jukka Petäjän voimalle hän ei näköjään voinut mitään. On kuitenkin sanottava, että Petäjä oli tällä kertaa oivallinen haastattelija. Hän piti omat kommenttinsa lyhyinä ja terävinä, antaen tilaa kirjailijalle itselleen.

Onko hänelle annettu palautetta, josta on otettu opiksi ja sovellettu, vai eikö hän saanut Tervolta suunvuoroa? Se nähdään seuraavana päivänä. Tällä kertaa odotin sitä kuitenkin innolla, koska tiedän Petäjän olevan nautittava kirjallisessa muodossa.

Kuuntelin myös Huvfudstandsbladetin entisen toimittajan Staffan Bruunin haastattelua muistelmastaan Mies joka rakasti uutisia (Mitt liv på HBL, Förlaget & Siltala 2018), jossa hän kertoo katkerasta erostaan HBL:n kanssa.

Riku Rantala ja Tunna Milonoff
Myöhemmin Rafael Donnerin haastattelu, sekä Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin haastattelu uudesta Selviytymisoppaasta (Johnny Kniga 2018). Yksi messujen kiinnostavimpia haastatteluja, koska paketti oli niin valmis. Ulospäinsuuntautuneet ja miellyttävät persoonat kertovat asiantuntevasti kokoamastaan uudesta paketista.

Oli myös kiinnostava ratkaisu pistää Riku ja Tunna esiintymään perjantai-ilapäivään. Perjantaina moni koululainen oli joutunut messuille pakon vuoksi, mutta moni saattoi jäädä pidemmäksi aikaa messuille nimenomaan heidän takiaan. Muutenkin mielestäni melkein kaikki kiinnostavimmat vieraat olivat ennen viikonloppua, vaikka yleensä viikonlopulle on ladattu kaikki isoimmat paukut.

Tämä on mahdollisesti ollut osuva taktiikka saada enemmän väkeä myös hiljaisemmille päiville. Ehkä vain ajattelen kaiken, sekin on mahdollista. Toki Tuomas Kyrö ja Katja Kettu, sun muut olisivat olleet lauantaina. Kettu lopulta perui sairastumisen vuoksi.

Perjantai päättyi osaltani Andy McCoyn haastatteluun hänen uudesta, Lamppu Laamasen kirjoittamasta elämäkerrastaan Andy - Rock'n'Roll Star (Johnny Kniga, 2018). Jone Nikula osoittautui erittäin hyväksi haastattelijaksi. Andy oli Andy, mikä saattaa merkitä eri asioita eri ihmisille. Todellisuudessa hän on terävä ja suorasanainen persoona. Haastattelun perusteella vaikutti jopa hieman ujolta ihmiseltä.

Laamasta tuntui ärsyttävän, kun jäi itse toiseksi McCoyn vuoksi. Kun Nikula (kunnioitettavasti) halusi pitää haastattelun musiikissa ja kuvataiteessa, Laamanen yritti värittää haastattelua ja huomauttaa, että kirjassa on myös politiikkaa, uskontoa ja kohuja. Kohuista Andy tunnetaan, siksi olisi väärin keskittyä siihen. Nikula piti asialinjan, osoittaen Andyn olevan paljon muutakin, mikä tuntuu suomalaisilta monesti unohtuvan.

Andy McCoy ja minä Maikkarin loppukevennyksessä. (Ei kestä kiittää, kirjamessut!)
Andylle on erittäin helppo nauraa, mutta hän on saavuttanut musiikillisesti enemmän kuin suurin osa voi edes haaveilla - ja toisaalta kritisoi kaikkien muiden suomalaisten tavoin Juha Sipilän surkeaa hallitusta. Kuvataiteesta puhuttaessa (McCoy on yllättävän taitava siinäkin), Nikula yritti kiven kovaa viedä mielipidettään läpi, että taulut eivät olisi kovin suomalaisia. Ne ovat värikkäitä, puna-keltavoittoisia, eivät yhtään suomalaisen taulun näköisiä.

"Miltä suomalainen taulu näyttää", McCoy kysyi, jolloin yleisö purskahti nauruun. Juuri tämän ytimessä ollaan - mitä on suomalainen taide? Miksi suomalaisen taiteen pitäisi näyttää tai olla suomalaista? Nikula yritti jatkaa ja perustella värien käytöllä. "Must värit on tehty siks et niit käytetään", McCoy huomautti. Yleisö antoi aplodit.

Myöhemmin hain Hanoi Rocks -legendalta signeerauksen sekä uuteen Andyyn, että mahtavaan Building on Tradition (1995) -vinyyliin, joka julkaistiin Svart Recordsin toimesta viime vuonna ensimmäistä kertaa vinyylinä. Ostin sen itseasiassa viime vuoden kirjamessuilta, kun tarkemmin ajattelen.

Minulle viikonloppu oli tylsä tänä vuonna. Kaikki kiinnostavat ovat melkein jo menneet. Lauantai oli ruuhkaisin päivä, liikkuminen oli erittäin vittumaista. Lastenrattailla ajettiin miten sattuu ja yleensä parkkeerattiin ne käytävän poikki. Ihmiset pyörivät ja hortoilivat (eivät varmaan tienneet itsekään minne) ja kaikki oli yhtä kaaosta. Itselläni oli koko lauantai viilut auki. Onneksi en hakenut signeerauksia.

Kari Hotakaisen haastattelu Senaatintorilla (vuoden myydyimmästä kirjasta?) Tuntematon Kimi Räikkönen oli mainio. Kimi Räikkönen ei itse ollut paikalla, mikä varmasti oli monelle suuri pettymys. Omalla ständillään paikalla oli kuitenkin Paavo Väyrynen, joka sai huijattua mummojen nimiä omiin kannattajakortteihinsa.

Myös profeetta Jouko Piho oli omalla ständillään istuskelemassa. Hän oli lahjoittanut oman kirjansa Väyryselle, ainakin kirja lojui edellisenä päivänä Väyrysen pöydän alla. Piho poisti minut Facebook-kavereista joku aika sitten, en tiedä miksi. Tottahan se on, ettei ajatusmaailmamme (tai mitkään muutkaan maailmamme) kohdanneet, mutta silti se oli sen aikakauden loppu. Ehkä se oli lopun ajan merkki?

Kari Hotakainen
Yksi messun kiinnostavimmista keskusteluista osoittautui ehkä suurimmaksi pettymykseksi. Image järjesti kirjailijan ja kriitikon kohtaamisen. Kaikki alkoi siitä, kun Saara Turunen sai kehnoa kritiikkiä kirjastaan. Seuraavaan kirjaan hän kirjoitti Kriitikko -nimisen hahmon, joka perustuu kehnon kritiikin kirjoittaneeseen Hesarin Antti Majanderiin.

Syttyi sanasota ja kiinnostava keskustelu kriitikon ja taiteilijan suhteesta. Kirjamessut nostivat profiilinsa yhteiskunnallisen keskustelun alustaksi myös tässä tapauksessa, kun Majander ja Turunen kohtasivat. Valitettavasti Turunen ei osannut vetää keskustelua, ja haastattelu olisi kaivannut kolmannen henkilön, joka olisi vetänyt sitä.

Turusen ja Majanderin vittuuntuneisuus paistoi läpi, ja keskustelu käytiin "hyvässä hengessä" hampaat narskuen. Turunen oli ylenpalttisen ystävällinen ja yritti samalla lyödä Majanderille maskuliinisuuden leimoja: "pikkulinnut lauloivat", että kehuit Robert Capan muistelmaa Sotakuvaaja... Tästä tuli hutera silta jotenkin siihen, että onko sota kiinnostavampaa kuin nainen kotitöissä.

Jos olen käsittänyt asian oikein, Turunen kirjoitti omaelämäkerrallisen romaanin, jonka päähenkilönä on hänen kaltaisensa hahmo. Kun Majander arvosteli omaelämäkerrallista romaania, Turunen koki että häntä arvostellaan ihmisenä.

Kunnollista keskustelua tai argumentaatiota ei saatu aikaiseksi, mikä jäi harmittamaan. Olisi ollut kiinnostavaa, jos myös Majander olisi esittänyt kysymyksiä ja aihetta oltaisi oikeasti käsitelty. Sen sijaan Turunen sopersi jotain ympäripyöreää feministisestä tavasta lukea kirjoja. Lopuksi Turunen kysyi: "onko taidekritiikillä tulevaisuutta?" ja "luetko vapaa-ajallasi naiskirjailijoiden teoksia?"

Polttavat kysymykset kyllä ikäänkuin leijuivat ilmassa, mutta niihin ei koskaan tartuttu. Teennäinen hymy jäi käteen. Toisin kuin KirjaKallion lavalla, jossa Ilkka Kivi kertoi ironisesta ja osin aidosta self help -oppaastaan Menisit ennemmin terapiaan - Rehellistä self helpiä (Kosmos 2018). KirjaKallio ansaitsee tämän vuotisen kokemukseni mukaan huomattavasti isomman tilan ensi vuodeksi.

Venäläis-amerikkalaista Masha Gesseniä en valitettavasti ehtinyt kuulemaan. Hänen tietokirjansa Venäjä vailla tulevaisuutta - Totalitarismin paluu (The Future is History - How Totalitarism Reclaimed Russia, Docendo 2018) valittiin viime vuonna Yhdysvalloissa vuoden tietokirjaksi.

Sunnuntain kohokohta oli esikoiskirjailija Tiina Rajamäen haastattelu upeasta novellikokoelmastaan Vieras maisema (Teos 2018). Novellikokoelmaa voi toden totta suositella.

Antikvariaateista ostin (yllättävää kyllä) vain kaksi kirjaa koko messujen aikana. Toinen suosikkini, Planeetta-antikvariaatin osastolta. Se oli puolalaisen Marek Hlaskon Suoraan paratiisiin (Tammi 1960), joka on varhaisimpia Keltaisen kirjaston julkaisuja ja aivan iskemätön.

Saara Turunen ja Antti Majander
Toinen oli suuresti arvostamani Gore Vidalin pikkuinen novellikokoelma Naiset kirjastossa ja muita kertomuksia (Eurographica 1986). Tämä Vidal oli erittäin erikoinen juttu: olin aamulla lukenut hänestä kertovasta elokuvasta, jota ei koskaan saateta ensi-iltaan, koska pääosassa oli Kevin Spacey. Elokuva on valmis, mutta Spaceyn takia elokuva mapitettiin ö:hön.

Matkalla Messukeskukseen kuuntelin Vidalin haastattelua ja ajattelin, että häneltä tuskin löytyy suomennettua kirjallisuutta. Hänellä on erittäin laaja ja arvostettu fiktiivisten ja historiallisten romaanien elämäntyö, joka lähinnä koskee Yhdysvaltojen historiaa. En ole koskaan nähnyt Vidalin kirjoja Suomessa, joten tuo löytö oli hämmästyttävä. Varsinkin, kun kyseessä on pieni pehmeäkantinen, 70-sivuinen kirja.

No, mitä messuilta jäi käteen? Mielestäni kirjallisuuden taso oli tänä vuonna heikompi kuin vuosiin. Ei ollut kiinnostavia kirjoja uutuuksissa fiktion tai faktan puolella, mutta tarjonta antikvariaateissa oli myös hieman kehno. Yleisesti monilla messulavoilla tuntui olevan mottona ja sanomana "sinä riität", mikä puistattaa ja oksettaa minua.

Viime vuonna messut muistuttivat enemmän I Love Me -messuja, kuin kirjamessuja, tänä vuonna hieman vähemmän. Asiapitoisuutta ja tuoreita aiheita oli kiitettävästi, paneelikeskusteluja ja näin. Mielestäni kirjamessujen kannattaisi tulevaisuudessa ottaa vielä hanakammin asiaksi toimia julkisena keskustelualustana ja nostaa esiin aiheita, joista puhutaan ja erityisesti joista pitäisi puhua.

Olisi esimerkiksi ollut enemmän kuin kiinnostavaa kuulla Tuomas Kyrön ja miksei vaikka Jari Tervon keskustelu yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta. Kyrö hoilotti taannoin Suomen Kuvalehden -kolumnissaan, että "mikäli taiteella on ideologinen päämäärä, se joutaa roskakoriin."

Kirjamessut voivat nostaa uusia ja pieniä aiheita kulttuurikeskustelun kärkeen. Se, että YLE Areena kuvaa messuohjelmia on mitä mainioin juttu! Myös menneisyydessä on kuvattu tiettyjä ohjelmia, mutta tämä trendi saisi jatkua ja sitä sopisi jalostaa. Se nostaisi kirjallisuudenkin profiilia huomattavasti, koska let's face it - kirjallisuus on ollut hieman paitsiossa Suomessa jo pitkään.

Salmi kohotti kirjamessuja jo uusimalla sen ulkomuodon - "brändäämällä" sen uusiksi. Vierastin aluksi lavojen nimen muuttamista kaupunginosiksi, mutta se oli osa pakettia. Suurta ongelmaa ei ollut, paitsi se kun mummoni selasi ohjelmalehteä ja kysyi: "Eikö näitä tänä vuonna järjestetäkään yhdessä paikassa?"

Piispat olivat muutaman vuoden saaneet vetää joitain haastatteluja, mutta Salmi työryhmineen näki tämän lyhyen perinteen tarpeettomana. Hyvä niin - mikä on mediaseksittömämpää kuin piispat haastattelemassa? Jos kirjan "brändiä" halutaan modernisoida niin pölyisiä kirjoja ei saada kiinnostaviksi piispojen avulla.

Uskonnon ei pidä olla modernissa yhteiskunnassamme muutenkaan enää kovin suuri tekijä - ajat ovat muuttuneet. Yhteiskunnan pitää rakentua tietoon, ei uskomuksiin. Uskonto on henkinen, jokaisen henkilökohtainen asia. Sen ei pidä vetää viivoja tai olla läsnä politiikassa. Kuten ei Paavo Väyrysenkään.

Tiina Rajamäki
Helsingin kirjamessujen vierailijat ostivat keskimäärin kuusi kirjaa, eikä tulevaisuudessa 100 000 kävijää ei ole mahdottomuus. Yksi suuri asia, joka kaipaisi kuitenkin huomiota, on lavojen koko. Pääasiassa Senaatintorin koko.

Nouseva katsomo tänä vuonna oli täydellinen idea, mutta paikkamäärä - noin 400 ei riitä. Se ei vaan riitä. Jos kokonaiskävijämäärä jaetaan neljään ja päivät jaetaan aamu- ja iltapäivään, on ehkä mahdollista että samaan aikaan Messukeskuksessa oli about 10 000 ihmistä. Osa ruokamessuilla, osa muuaalla, mutta suosituin esiintyjä - vaikka se Kyrö ja Mielensäpahoittaja prime timessa päälavalla.

Tyhjää tilaa lavan ympärillä oli suunnattoman paljon, toinen samanlainen katsomo riittäisi akuuttiin tarpeeseen. Sijoitetaan vain vähän sivummalle jo olevaa katsomoa ja toinen samanlainen siihen viereen. Paikkoja saa olla liikaa, mutta ei liian vähän. Seisomapaikkoja kyllä riittää, mutta suurin lava tarvitsee oikeasti paljon enemmän istumapaikkoja kuin 400.

Puhutaan kuitenkin Suomen suurimman messutapahtuman pääesiintyjistä. Ajatelkaa ensi vuotta, kun päälavalla mitä todennäköisimmin on sekä Jari Tervo, että Vesa-Matti Loiri samaan aikaan. Olette kusessa.

Lyriikkan ja nuorten kosiskelemisen näkökulmasta on ihan hyvä idea ottaa tämän päivän poptähtiä haastatteluun päälavalle. Voittihan Bob Dylankin kirjallisuuden Nobel-palkinnon toissa vuonna. Lyriikkaa ei pidä missään nimessä väheksyä, mutta ovatko toisaalta tämän vuoden valinnat todella kirjallisuutta ajatellen sitä kirkkainta kärkeä? Tähän valintaan vaikutti varmasti kaupallisuus enemmän kuin sisältö - tuskin kukaan haastatelluista ansaitsisi lyriikoillaan edes Finlandiaa.

Suuri pettymys oli myös tämän vuoden teemamaan näkymättömyys. Yhdysvalloista tulee maailman suurimpia kirjailijoita ja kirjoja. Parasta antia lienivät paneelikeskustelut aiheesta, sillä vieraat eivät sitä valitettavasti olleet. Messujen päävieraana voidaan pitää PEN:in puheenjohtajaa Jennifer Clementiä, joka on ansiokas, mutta Suomessa melko tuntematon kirjailija.

Muita vieraita Yhdysvalloista oli Masha Gessen ja joka vuosi Suomessa vieraileva Don Rosa (jonka signeerausjonossa oli varmaan puolet koko messun kävijöistä tänäkin vuonna). Teemamaa Yhdysvallat, mutta suurin osa vieraista oli ruotsalaisia tai virolaisia. Yhdysvaltalaisia vieraita taisi olla viisi.

Musiikkimessuista en voi sanoa mitään, kun en tänä vuonna siellä käynyt. Vinyylisoitin rikki, ei tee mieli ostella. Ruokamessut on vajonnut niin alas kuin mahdollista. Valikoima on edelleen yksipuolinen ja huono, mutta nyt mukana on vielä Lidl. Viini- ja ruokamessut ovat oikeastaan viinimessut, jonne on vähän yritetty saada kateelliselle ruokaserkulle tilaa.

Ruokamessuilla tuli siinä mielessä kotoisa olo, että oli yhtä ahdasta kuin helsinkiläisessä yksiössä. Yhtä paljon viiniä kuin helsinkiläisessä yksiössä. Yhtä yksipuolinen ruokavalikoima kuin helsinkiläisessä yksiössä.


keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Tyttö, joka käveli on parhaita kotimaisia nykynäytelmiä

Kuva: Tuomo Manninen
Tyttö, joka käveli on suurta suomalaista näytelmäkirjallisuutta, joka palauttaa uskon suomalaisen teatterin voimaan.

On harvinaista nähdä näin kompaktia ja kirkasta näytelmäkokonaisuutta - siitäkin huolimatta, että 5-10 minuuttia olisi helposti saatu väliajan jälkeen napsaistua pois. Visuaalisesti (myös audiovisualisesti) esitys on kaikin puolin näyttävä. Käsikirjoittaja Michael Baranin ohjaus on virtuoosimaista, ainakin mikäli näyttelijät ovat saaneet minkäänlaista henkilöohjausta.

Mitä tämän teoksen juonesta pitäisi kertoa? Mikä on sopivasti? Kamppalen aina näiden kysymysten kanssa, mutta tämän kohdalla hieman enemmän. Lienee turvallista kertoa, että Eret on Helsinkiin muuttanut opiskelija, joka elää vaatimatonta elämää vielä vaatimattomammilla tuloilla. Hän tutustuu naapuriinsa Edithiin ja naiset tutustuvat, jopa ystävystyvät. Syntyy merkillisten tapahtumien ja kertomusten sarja, joka muuttaa sekä Eretin että Edithin elämän.

Kuinka paljon karismaa lavalle tarvitaan? Ei paljoa, kolme naista riittää: Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella. Tietysti on sanomattakin selvää, että yksinään Sella vastaa karismassaan kahta naista, kymmentä miestä ja viittäkymmentä villihevosta.

Kuva: Tuomo Manninen
En tiedä mistä Korttila on Kansallisteatteriin tupsahtanut, mutta toivon näkeväni häntä paljon lisää. Nuorissa näyttelijöissä on harvoin vastaavanlaista luontevuutta ja sielua. Määttä tietysti on Kansallisteatterin kirkas vakikasvo ja tämä on mahdollisesti paras näkemäni roolityö häneltä, itsevarma ja koruton, samalla niin avoin ja vaivaton.

Riisuttu ja naturalistinen ilmaisu on näytelmän kantava voima. Tällainen ilmaisu tukee näytelmää itseään, antaen tilaa itse tarinalle ja sen väkevälle tekstille. Baranin Tyttö, joka käveli on yksi parhaita kotimaisia nykynäytelmiä, jonka uskon saavan tilauksia myös muuaalta Euroopasta.

Näytelmä ja sen teemat ovat universaaleja ja koskettavat oikeastaan koko maailmaa. Näytelmän tapahtumat voisivat periaatteessa tapahtua melkein missä tahansa Euroopan maassa, eikä se ole niinkään sidottu Suomeen, joskin hieman mahdollisesti suomalaisuuteen. Tekstiä on yhden katsomiskerran jälkeen haastava lähteä analysoimaan tarkemmin. Olisi mielekästä, mikäli tästäkin näytelmästä nähtäsi Ntamon kirjajulkaisu.

Tyttö, joka käveli on hyvin kunnianhimoinen teos, joka yltää täsmälleen siihen mihin kurkottaa.

Rakastuin... / Kuva: Tuomo Manninen