sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Mitä taide on, Jorma Uotinen?

Tanssija, koreografi, laulaja, professori Jorma Uotinen on tänä päivänä hyvin tuttu kasvo televisiossa. Tanssii tähtien kanssa -ohjelma toi hänet näkyväksi myös uudelle sukupolvelle. Mutta kuka on Jorma Uotinen? Hän on yksi Suomen menestynein tanssija, joka on työskennellyt niin Pariisin oopperan, Milanon La Scalan, Berliinin Staatsoper Unter den Lindenin ja Ruotsin ja Tanskan kuninkaallisen baletin näyttämöt.

Uotinen johti Suomen Kansallisbalettia vuosina 1992-2001 ja Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmää 1987-1990. Vuodesta 2002 hän on toiminut Kuopio Tanssii ja Soi -tapahtuman taiteellisena johtajana.

Nykyään Uotinen tekee lähinnä koreografiaa, mutta myös musiikkia. Hän on julkaissut kaksi laulamaansa levyä Tunteiden taivas (1998) ja Sentimental Secrets (2006).

Näin Uotisen ensimmäistä kertaa näyttämöllä Lahden Kaupunginteatterilla, jolloin siellä esitettiin klassikkomusikaali Cabaret. Uotinen lauloi ja tanssi Seremoniamestarin roolissa, mutta teki myös upeat koreografiat koko esitykseen. Uotisen takia näin esityksen viisi kertaa.

Yhteisen ystävämme vuoksi tilanne johti toiseen, ja sain kunnian haastatella Uotista hänen kauniissa kodissaan. Haastattelun jälkeen otimme muutaman kuvan ja hän tarjosi espresson. Upea persoona, upea mes.

Mikä saa sinut tekemään taidetta?
Minulla oli hirveän voimakas esiintymishalu jo lapsena. 10-vuotiaana menin Porin Teatteriin avustajan tehtäviin ja olin silloin hyvin onnekas, kun ensimmäisellä näytäntökaudella oli kolme näytelmää jossa tarvittiin poikalapsi. Se oli ihan huikeaa. Eihän tällaista satu, kun harvoissa näytelmissä ylipäätään on lapsia, mutta silloin sattui käymään niin.

Mitkä ne näytelmät olivat?
Kuva: Pessi ja Illuusia
Havukka-ahon ajattelija, Täällä Pohjantähden alla ja sitten vielä Fyysikot, Friedrich Dürrenmattin näytelmä. Näissä kolmessa tarvittiin poika ja siitä alkoi urani. Siitä lähtien olen ollut ihan koko ajan aktiivisesti näyttämöllä, tähän päivään asti. Tänäänkin minulla on konsertti!

Musiikki taitaa olla painopiste urallasi tällä hetkellä?
Joo, ihan siis viime vuodet tässä omassa esiintymisessä ovat nimenomaan olleet nämä omat konsertit. Sitten on joitakin yhteiskonsertteja missä olen mukana, mutta periaatteessa näitä omia ohjelmia. Enhän minä ole siis tällä vuosituhannella enää kuin ihan satunnaisesti tanssinut, mutta koreografiaa teen edelleenkin.

Onko seuraava koreografiasi jo tiedossa?
Joulukuussa aloitetaan harjoitukset ja tammikuussa on ensi-ilta. Siitä on kaksi esitystä Vaasan kirkossa, tehdään Pori Dance Companyn ja Vaasan oopperan kanssa Mozartin Requiem. Teen siihen koreografian ja siihen tulee runotekstejä, joita olen mukana myös lukemassa. Sellainen on seuraava juttu.

Asuit ja työskentelit vuosia Pariisin oopperassa. Oletko näiden varsinaisten vuosien jälkeen työskennellyt siellä?
Sen jälkeen olen tehnyt koreografiaa myös sinne - ja silloin aikoinaan kun johdin Kansallisbalettia vein heidät Pariisiin esiintymään, samaten Helsingin Kaupunginteatterin ryhmän silloin kun johdin sitä. Molempien ryhmien kanssa oli se tavoite ja molempien ryhmien kanssa se toteutui.

Et kaikesta huolimatta ole halunnut palata Pariisiin?
Siitä on niin hirveän kauan aikaa, mutta silloin kun olin asunut siellä viisi vuotta ja palasin Suomeen, niin silloin se oli tietysti vähän shokki ja mietinkin palaisinko ja muuttaisinko mahdollisesti kokonaan Ranskaan. Mutta sitten pidin niitä tehtäviä niin motivoivina jotka minulle avautuivat täällä kotimaassa. Aina välillä houkuttelee ajatus, että menisi muutamaksi kuukaudeksi. Käyn kyllä Pariisissa vuosittain, kerran-kaksi vuodessa. Joskus voisi mennä ja ottaa sellaisen pitemmän periodin, olla vaikka kaksi-kolme kuukautta siellä. Se on ihan mahdollista.

Mikä tekee Pariisista Pariisin?
Pariisista Pariisin, tietysti sen koko historia. Se on ollut minulle hirveän tärkeä paikka. Kun menin ensimmäistä kertaa Pariisiin 19-vuotiaana - mennä nyt Porista Pariisiin - niin se oli aika tajunnan räjäyttävä kokemus. Vaikka en silloin vielä tiennyt että minusta tulee tanssija, niin kirjoitin äidilleni kortin, että tässä kaupungissa haluan joskus työskennellä. Sitten niin kävi, seitsemän vuotta myöhemmin olin Pariisin oopperan näyttämöllä.

Unohdettu horistontti
(Kuva: Stefan Bremer 1980)
Rakastan suurkaupungin energiaa ja dynamiikkaa, siihen kaupunkiin on niin helppo jotenkin vaan uida. Kun menen kotiovesta ulos, niin olen heti joku instituutio Jorma Uotinen. En anna sen häiritä mitenkään elämäni kulkua, mutta siinä on kuitenkin aina se että tiedostan melkein kaikkien kadulla vastaantulevien tietävän kuka tässä kulkee. Pariisissa ei ole tuommoista. Se on suurkaupungin energiaa mihin kaikki sulautuu, se on minusta hienoa.

Millasena koet saamasi huomion?
Periaatteessa hyvin positiivisena. Ihmiset tulevat hyvin lämpimästi kiittelemään töistä ja tv-esiintymisistä, ja nuo lapsetkin tuosta vastapäisestä koulusta huutelevat minulle aina välillä ikkunasta, että "Jorma hei, ei huono!" - että sieltä tulee tällaista palautetta. Erittäin vähän tulee sellaista negatiivista tai huonoa energiaa. Ja kun on 40 vuotta ollut julkisuudessa niin on niin tottunut siihen, että se on osa elämää ja sen kanssa vain eletään, eikä sitä sen kummemmin loppujen lopuksi mieti.

Mitä taide on?
[Jorma naurahtaa, hypähtää nojatuolissaan yllättyneenä ja hieman säikähtäneenä]
Haha! Jaa... Jaa-a. Odotas. Se on aika syvä kysymys. Mitä taide on? Taide on...
Vältän kaikkia määritteitä ja määrittelyä, mutta käsitän sen ihmisen hengen ja järjen yhteistyöksi - että se syntyy nimenomaan hengen ja järjen yhteistyöstä. Tuollainen luova prosessi mikä siihen sisältyy vaatii suurta herkkyyttä, älyä, rohkeutta ja ehkäpä vielä sellaista uskallusta ottaa riski. Minusta se on hyvin olennainen asia siihen että jotakin tapahtuu. Taiteen tehtävä tavallaan sitten loppujen lopuksi, jos ajatellaan että taiteella on joku tehtävä, on sivistää ihmistä ja viedä sivistystä eteenpäin. Sillä on merkitystä, en minä osaa sitä muuten määritellä. Se on se pyrkimys. Jos nyt sanoo ylevästi asiat, niin pitäisi jollakin tavalla jalostaa ihmistä ja viedä ihmisen prosessia eteenpäin.

Onko taidetta ja viihdettä pakko erottaa toisistaan?
Ei niitä tarvitse erottaa toisistaan, mutta riippuu tietysti miten painottaa, miten fokusoi asiat. Välillä tulee sellaisia törmäystilanteita ja näitä me ihmiset hirveän helposti laitetaan kategorioihin ja lokeroihin, että "tää on viihdettä, tää on taidetta, tää on populaaritaidetta ja tää on korkekulttuuria"... Se johtuu tietysti taiteen ja kulttuurin omasta historiasta, sieltähän ne tulee, mutta samalla koko ajan tapahtuu jotain muutosta ja se on jatkuva prosessi millä tavalla mennään eteenpäin.

Itse olen ollut sellainen, että olen poukkinut. Olen Pariisin oopperan näyttämöltä voinut poukata vaikka raitiovaunuun esiintymän, minulla ei ole ollut sellaisia rajoja. Mikä tahansa foorumi käy, jos se sopii esitykseen ja konseptiin, niin sitten se tehdään. Olen tehnyt niin musikaaleja kuin, sanotaan nyt sitten, korkeakulttuurisia tanssiteoksia tai taidetta, niin se on sitä omaa työtä ja prosessia.

Itse en erottelisi taidetta ja viihdettä, mutta esimerkiksi toissa viikolla kun Kansallisbaletissa oli tämän viimeisimmän Kalevalanmaa -teoksen ensi-ilta. Se oli hyvin hämmentävä esitys, jonkun mielestä se oli huikea ja hieno, omasta mielestäni se oli häväistys Suomelle. Minusta se oli vaan väärässä paikassa. Se voi johtua omasta jyrkkyydestä ja muutosvastaisuudesta ja tämmösestä, mutta en halua nähdä Kansallisoopperan lavalla sen tyyppistä mitä siellä nyt tarjottiin. Olisin voinut nähdä sen UIT:n lavalla tai jossakin kesäteatterissa, mutta en siinä laitoksessa. Minusta se ei ollut oikeassa kontekstissa, mutta tämä on vain minun vaatimaton näkemykseni asiasta.
Kuva: Ei huono! - Porista Pariisiin (Tampereen Työväen Teatteri)

Mistä tuo johtui, esityspaikasta?
Se johtui siitä sisällöstä, siellä oli sellaista sketsiviihdettä jonka voi nähdä vaikka Putous -ohjelmassa. Siinä oltiin pistetty kaikki mahdolliset suomikliseet peräkkäin, Lemminkäisen äidistä Katri Helenaan ja Tom of Finlandista Jorma Uotiseen ja tällaista sillisalaattia. Siellä laulettiin Rotestilaulua. En vastusta minkään laulun esittämistä missään, mutta siinä yhteydessä. Ensin soitetaan Sibeliuksen Tuonelan joutsenta ja sen jälkeen lauletaan Rotestilaulua.. Se törmäys ei ollut minusta kiinnostava. Joskus törmäys vastakkaisiin voimiin synnyttää jotakin merkittävää ja uutta, mutta minun näkemykseni mukaan sellaista ei tässä tapahtunut.

Entä Kansallisteatterin Tuntemattomassa sotilaassa?
Tarkoitatko Smedsin ohjausta? No sillä oli kyllä mielestäni enemmän ansioita, siinä oli kuitenkin ohjaajan näkemys. Vaikka se oli ristiriitainen monelle, niin siinä oli selkeästi Smedsin näkemys, kun tässä Kalevalanmaassa ei ollut mitään näkmystä vaan silppua, jossa pantiin kaikki kliseet peräkkäin. Kuvittelin ymmärtäväni ne Tuntemattoman syyt silloin aikanaan, että miksi tämä on tehty; että ei kuvia kumarreta ja edelliset polvet pitää veivata ulos. Mielestäni se toimi, mutta tämä ei minulle toiminut.

Oletko viime aikoina nähnyt taidetta josta olet pitänyt?
Kyllä niitä löytyy. Tykkäsin hirveästi tuosta Kansallisoopperan puolella olleesta Elektrasta, joka oli tosi hieno. Kuvataiteen puolellakin on semmoisia jotka ovat elähdyttäneet minua. Sellainen espanjalainen taiteilija kuin Secundino Hernández. Jotenkin ne kuvat, se viiva ja rytmi, liike minkä hän tuo niissä töissään, ovat olleet sellaisia elähdyttäviä kokemuksia.

Tärkeintä on tavallaan se, vaikkei joku heti kolahtaisikaan, että teos jäisi jollakin tavalla mieleen ja siitä alkaisi sellainen prosessi, että prosessoi sitä myöhemmin ja että se voisi jollakin tavalla muuttaa jonkun ajatuksen tai elämän suuntaa. Sen ei tarvitse olla mikään mullistava kokemus, mutta että se jäisi jollakin tavalla elämään. Jäisi muistijälki, se on minusta keskeistä. Aina löytyy hetkiä, että tässä oli jotakin poikkeuksellista ja jollakin tavalla koskettavaa, on se sitten tunteen tai älyn tasolla. Sillä ei ole niinkään merkitystä kumpaan se vetoaa, vaan että siitä jäisi joku muistijälki.

Näen sivupöydälläsi Paul Austerin uuden 4 3 2 1. Mitä mieltä olet siitä?
Joo! Olen puolessa välissä, se on aika hieno teos. Sen kieli ja lauserakenteet ovat todella pitkiä, olen kovasti kyllä mieltynyt tuohon. Kun tuossa on kuitenkin toista tuhatta sivua, niin se on ollut viikon nyt koskematta. Otin tähän väliin ruotsalaista esseisti Horace Engdahlia, joka toimi Nobelin kirjallisuuspalkinnosta päättävän Ruotsin Akatemian sihteerinä. Häneltä on tullut todella hienoja kiteytyksiä ja ne taas ovat sellaisia, että niihin lauseisiin pitää paneutua ja lukea moneen kertaan, jotta ymmärtäisi niistä jotakin. Siellä oli hyvä määritelmäkin siitä, miten tietää lukijan ymmärtäneen lukemansa? Pyytää häntä sanomaan se asiasisältö omin sanoin, eikä sillä samalla lauseella mikä siinä kirjassa on. Minusta se on todella hyvä ja hieno oivallus, juuri näin! Ulkoahan voi lukea mitä vain, mutta yht'äkkiä kun sisältö pitää sanoa omin sanoin voi vasta tietää, että jotakin on mennyt perille.

Kuinka selittäisit tanssin sokealle ihmiselle, joka ei ole koskaan nähnyt tanssia?
En tiedä osaisinko selittää sitä, koska ehkä olen tanssinut juuri sen takia, että minua on aina kiinnostanut se mikä vain tanssimalla saadaan näkyväksi. Mutta kyllä minä lähtisin semmoisesta fyysisestä kokemuksesta, että pakottaisin hänet joihinkin sellaisiin fyysisiin ponnistuksiin, jotta hän voisi oman kehonsa kautta tuntea sitä. Musiikin voima siihen yhdistettynä. Se voisi tuottaa ihmiselle, joka ei ole koskaan nähnyt tanssia, sellaisen elämyksen ja tunteen siitä miltä tanssi tuntuu. Ainoastaan oman kokemuksen kautta hän saisi sen fyysisen tuntemuksen tanssista. Ei vain verbaalisena, että tää on tämmöstä, vaan sen pitää lähteä nimenomaan siitä omasta kehosta liikkeelle. Tunteen kautta.

Mitä luovuus on?
Luovuushan voi olla mitä vain, sehän ei ole pelkästään taiteen tekemistä. Luovia ratkaisuja joutuu tekemään arkipäivässä koko ajan, sekin on jo luovuutta missä järjestyksessä laittaa astiat tiskikoneeseen. Ei pidä mennä sellaiseen harhaan, että vain taiteilijat olisivat luovia. Olen nähnyt monta esiintyvää taiteilijaa jotka eivät välttämättä ole ollenkaan luovia, vaan jotka toistavat jotakin kaavaa. Ja siis esimerkiksi klassisessa tanssissa tällainen on hyvin tyypillistä, että toistetaan ne tietyt muodot eikä se vaadi sitä luovaa prosessia. Se on toiston taidetta joskus.

Olet urallasi tanssinut, näytellyt ja laulanut, mutta oletko koskaan kirjoittanut tai maalannut?
1970-luvun alussa tein aika paljon kuvia. Tein muotokuvia kollegoista ja tiedän, että joillakin on edelleen jopa seinällän sellainen muotokuva jonka olen jokus tehnyt. Koulussa olin aidosti kuvataiteesta kiinnostunut jollakin tavalla, mutta sitten tanssista tuli niin intensiivistä ettei aika enää riittänyt maalaamiseen, niin se jäi tietenkin sitten pois.

Kirjoituksia on silloin tällöin tullut, pidän luentoja niin silloin olen kerännyt joitakin ajatuksia ja kirjoittanut niitä ylös. Tällä hetkellä olen sellaisisessa vaiheessa, että kustantajat ahdistelevat että pitäisi tehdä elämäkerta tai jotakin tällaista ja olen väistänyt sitä useamman vuoden tässä jo. En ole hirveän kiinnostunut tällaisista "muistelmista", mutta katsotaan nyt mitä tulee. Olen siinä iässä kuitenkin etten enää voi kauhean montaa vuotta odotella pitäisikö tämmöinen tehdä. Jos sen päättää tehdä, niin siihen pitää tarttua nyt vielä kun muisti toimii, koska koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Ehkä se prosessi lähtee jotenkin liikkeelle.

Nykyään jokaiselta julkaistaan muistelmat, vaikka ei olisi aihettakaan...
Sehän on juuri se syy, että apua, näitä taiteilijaelämäkertoja tulee jo 20-vuotiaista. Niitä on tullut todella paljon viime aikoina.

Miksi taidetta kannattaa tukea, vai kannattaako?
Kyllä taidetta täytyy tukea. Kulttuuri on lopulta se, mikä meistä jää. Elämä ilman taidetta ja kulttuuritarjontaa, sehän olisi todella köyhää. Jos radiossa ei soisi yksikään kappale päivässä... Mieti. Jos ei tueta ja poistettaisi se jotenkin kokonaan ihmisten kokemuskentästä, niin ei... Sehän olisi kauhistuttavaa elämää.

Piru irti kirjamessuilla 2017

Helsingin kirjamessut tarjosi tänä vuonna muun muassa elämäkertoja, tilaa, elämäntaito-oppaita ja muutamia elämyksiä.

En muista mikä oli ensimmäinen vuosi kun vierailin kirjamessuilla, mutta luulen sen olleen vuonna 2009, jolloin aloitin Kallion lukion. Vuodesta 2012 olen ollut joka päivä messuilla. Se tarkoittaa varmasti kymmeniä käveltyjä kilometrejä ja kymmeniä tuhansia ostettuja sivuja.

Tänä vuonna ostin vähemmän kuin useina edellisinä vuosina. Tähän vaikuttanee se, että hankin suurimman osan kirjoista ennakkoon, mutta myös se, että en innostunut tämän vuoden uutuuksista yhtä paljon kuin edellisinä vuosina.

Julkaisut ovat painottuneet (kuten ohjelmakin liian paljon) kaiken maailman elämäntaito-, löydä itsesi-, Kon Mari-, olet juuri täydellinen sellaisena kuin olet-, reppureissasin Intiaan ja löysin itseni -tyylisiin kirjoihin, jotka ovat melko kaukana oikeasta kirjallisuudesta. Osassa on varmasti hyvääkin, mutta luulen kirjojen olevan pääpiirteisesti näitä "luin Coelhon and there's no going back"-inspiroituneita hössötyksiä.

Suuri plussa levymessuista, oli mukava selailla ja jopa ostella levyjä hyvin messutarjouksin. Ruokamessut olivat tänä vuonna hieman paremmat taas, ehkä se siitä. Tosin kunnollisia ruokakojuja ei ollut edelleenkään, mutta sijoitin parina päivänä messukeskuksen omaan buffetiin, joka on hintaansa nähden kuitenkin aika tosi hyvä ja edullinen. Köyhälle, kuten minä, 15 euroa päivässä ruokaan on aika suuri summa.

Ruokamessut oli tänäkin vuonna kielletty alle 18-vuotiailta anniskelualueen leviämisen takia. Enää rasavillit lapsukaiset eivät juoksentele jaloissa (muutamaa joukkoon livahtanutta huolimatta), mutta viiniä lappaavat hienostomaistelijat senkin edestä. Saatana.

Torstai

Ensimmäisenä päivänä kävin kuuntelemassa kirjamessujen ja Akateemisen kirjakaupan entisen johtajan Stig-Björn Nybergin haastattelua uudistuneella Aleksis Kivi -lavalla. Lava on tänä vuonna matalammalla ja keskeisemmällä paikalla: muina vuosina se on löytynyt messukeskuksen nurkasta, mutta tänä vuonna sinne oltiin viisaasti sijoitettu se valtava 2 € -kirjakoju (jossa en tänä vuonna jaksanut vierailla ollenkaan).

Tämä toi Aleksis Kivelle paljon enemmän tilaa, nähdäkseni istumapaikkojakin olisi ollut enemmän. Se oli hyvä muutos, sillä lähes kaikissa riitti istumapaikkoja joita kävin kuuntelemassa. Poikkeuksiakin toki oli, kuten voitte lukea edeltä. Design oli erittäin tyylikäs. Haastattelija oli jälleen sama vanha, jota en viitsi nimeltä mainita. Hän on erittäin älykäs kirjallisuuskeskustelija, mutta en pidä hänestä haastattelijana.

Hän rakastaa omaa ääntään liiaksi, ja puhuu itse suuren osan haastattelun kokonaiskestosta. Pidän siitä keskustelunomaisuudesta, mutta en pidä siitä, että toistetaan eri sanoin kaikki se mitä haastateltava on juuri kertonut. Tämä toistui jokaisessa haastattelussa jonka tänä vuonna näin. Ja viime, ja edellisinä vuosina.

Nyberg on kirjoittanut mainion Kirjatalossa -muistelman, jossa hän käy läpi Akateemisen nousua ja tuhoa. Kirja saa vihaiseksi, mutta toiveikkaaksi. On toivottava, että hänen kaltaisensa ihmiset pääsisivät joskus jälleen päättämään asioista. Johtaminen ja päätökset pitäisi tehdä yhtä lailla sydämellä ja intohimolla kuin jatkuvalla voiton tavoittelulla. Lopulta se tuhoaa kaikki hyvät yritykset.

Ensimmäinen kirjamessupäivä on siitä hyvä, että silloin on väljää, ohjelmisto on yleensä heikoin ja silloin jää aikaa tutkia antikvariaatit läpi. Kummallista kyllä, tänä vuonna mukaan ei tarttunut yhtään Keltaista kirjaa. Yleensäkin ostin vain yhden kirjan antikvariaatista tänä vuonna. Planeetta-antikvariaatista ostin Orhan Pamukin Muita värejä -teoksen, joka herätti kiinnostukseni.

Toinen päivän kohokohta koettiin päivän lopulla, jolloin suuri suosikkini Jörn Donner keskusteli piispa Eero Huovisen kanssa Donnerin vuoden alussa julkaistusta Suomi Finlandista. Tämä oli yksi messujen parhaista haastatteluista. Tämä oli keskustelu. He haastoivat toisiaan, eivätkä pelänneet välillä kovistellakin toista. Huovinen kyseenalaisti Donnerin kehuskelun siitä, ettei hän juurikaan tehnyt Eduskunnassa töitä. Hän nosti silti kansanedustajan palkkaa. Pian päädyttiin keskusteluun rahasta ja uskosta, jolloin oli Donnerin aika sivaltaa kirkkoa.

Perjantai

Päivä alkoi Karri "Paleface" Miettisen haastattelulla Viidennen Maamme-kirjan tienoilta. Haastattelu oli toki hyvä, mutta ei yltänyt loistavan kirjan tasolle (kirjoitin Viidennestä Mamme-kirjasta täällä).

Tämän jälkeen lavalle saapui Jörn Donner ja Samu Nyström. Yhdessä he ovat toimittaneet mainion "Merkillinen on nyt maailman meno" -kirjan, joka on Helsingin kaupungin eräänlainen päiväkirja. Haastattelu oli maailman menoakin merkillisempää, sillä Donner jätettiin haastattelusta aivan sivuun. Kelvoton haastattelija osoitti kysymykset pääosin Nyströmille ja sivuutti Donnerin ja hänen ajatuksensa kirjasta. Jos Donner sanoi jotakin kirjaan liittyvää, se sivuutettiin ja palattiin Nyströmin haastatteluun. Hävytöntä suorastaan.

Myöhemmin Donneria päästiin kuulemaan myös kiinnostavassa keskustelussa Kekkonen, Jumala ja seksi: Paljastuksia sananvapaudesta ja sensuurista. Haastattelu koski lähinnä kirjaa Tiellä sananvapauteen 1917-2017, mutta teemat olivat kiinnostavia. Loppupuolella yleisöltä haluttiin kysymyksiä. Meidät houkuteltiin nerokkaasti mukaan, sillä ennen haastattelua luvattiin kolmelle kysyjälle hieno kangaskassi, jossa lukee "Luen kiellettyjä kirjoja". Tietenkin viittasin ja sain kysyä kysymyksen, joka koski kummallisimpia sattumuksia joihin he itse ovat törmänneet sensuurin kynsissä.

Perjantai oli myös päivä, jolloin meinasin ihan sanan mukaisesti törmätä M.A. Nummiseen. Donner oli törmännyt katuun, sillä hänellä oli musta silmä oikeastaan koko kirjamessujen ajan. Hän kertoi kaatuneensa, mutta mitään pahempaa ei ollut sattunut. "En joutunut tappeluun tai mitään sellaista."

Päivä päättyi Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin Mad Spirit -kirjan tunnelmiin - tai oikeastaan edellinen päivä päättyi tunnelmiin, olisin ollut viisaampi jos olisin kuunnellut herroja ennen edellistä iltaa. Mad Spirit kertoo siis alkoholikulttuurista ja antaa vinkkejä "radalle". Myöhemmin kun sain signeerauksen heiltä kirjaan, he vitsailivat voivansa antaa sen runolla, Raamatun lauseella tai millä tahansa varustettuna. Pyysin tietenkin Raamatun lauseella. Rantala sai pohtia sitä hetken, mutta keksi pian kirjoittaa kirjaan: "Jesselle, ylistäkäämme kumisevin kymbaalein - Riku ja Tunna". Aika päheetä.

Lauantai

Lauantai alkoi lukupiirillä. Osallistuin bloggarina Satu Taskisen Lapset -kirjasta kertovaan lukupiiriin. (Lukupiiristä voit lukea täältä.)

Jos muistan oikein, lauantaina saimme nauttia myös Elmeri Vehkalan haastattelusta KirjaKallion lavalla. Vehkalan esikoisteos Älykuvio K julkaistiin tänä vuonna.

Sen jälkeen ehdin katsomaan Eino Leino seuran julkaisemaa Kylttyyri - Eino Leinon seura 70 vuotta -kirjan keskustelua. Mukana piti olla Pentti Linkolan ja Tuula Isoniemen lisäksi myös Donner, mutta hän ei syystä tai toisesta päässyt paikalle. Mukana oli sen sijaan Vexi Salmi.

Koko päivä oli oikeastaan pyhitetty Dan Brownille, joka vierailee ensimmäistä kertaa Suomessa. Paikalla oli arviolta tuhatpäinen yleisö valtavassa auditoriossa, joka oli varattu ennakkoon loppuun. Brown keskusteli kirjastaan Alku. Tämä seminaarin omainen oli ihan kiinnostava, mutta tyypillisesti ei loppuun asti harkittu: kun Suomeen saadaan harvinainen vieras, ei varata kunnolla aikaa ja toteutetaan tapahtuma sinne päin.

Jo alussa ilmoitettiin, että Brown ei signeeraa kirjoja. Siis hänet on raahattu Suomeen, mutta ei järjestetä signeeraustilaisuutta? Mitä nyt taas... Hänellä menisi kuulemma kuusi tuntia siinä ja hänen täytyy olla jo seuraavassa paikassa silloin. "Kirjoja voi kuitenkin ostaa aulasta." Ei kiitos. Oikeastaan olin hankkinut kirjan jo ja ainoastaan sen takia, että siihen mahdollisesti voisi saada signeerauksen. Naurettavaa pelleilyä.

HS: Politiikka tarjosi hyvin pitkäveteisen keskustelun hyvin kiinnostavista vieraista huolimatta. Presidentti Tarja Halonen, Erkki Tuomioja, Sixten Korkman, muiden muassa. Myöhemmin olisi ollut erittäin kiinnostava mennä kuuntelemaan yhtä useista Birgitta Ulfsson -keskusteluista elämäkerran Mikä ettei? pohjalta, mutta valitettavasti joka ikinen järjestettiin ruotsin kielellä. Siis kaikki, tilaisuuksia oli muistaakseni kolme tai kaksi. Kiitos tyhjästä.

Juha Mujetta kävin hetken kuuntelemassa elämäkertakirjan Juha Muje - Näyttämöllä ja kulisseissa kirjan vuoksi, mutta olin jo kuullut nämä asiat kirjan julkistustilaisuudessa, joten menin palloilemaan antikvariaattipuolelle. Kävin myöhemmin kuuntelemassa Aku Louhimiestä hänen kirjansa ja Tuntemattoman sotilaan mainostamista varten. Ilta päättyi Antti Tuurin ja Palefacen haastatteluun Ikitie -elokuvasta, joka on minulle se tämän vuoden Suomi100-elokuva.

Sunnuntai

Mummo vietiin katsomaan Enni Mustosta ja tämän keskustelua Ruokarouvan tytär -kirjan tiimoilta. Mummo rakastaa Mustosen kirjasarjaa ja puhuu siitä lähes tauotta. Oli ihanaa katsella kun hän hymyili katsomossa silmät kirkkaana. Hänen tyytyväinen ilmeensä vain korostui, kun Mustonen kertoi julkaisevansa pian kirjasarjan seuraavan osan.

Mauri Kunnas veti enemmän ihmisiä kuin mikään, sama tosin oli ainakin Rosa Liksomilla. Yksi messujen kohokohdista oli nähdä upea -koko messujen kiistaton tyylikuningatar- Tellervo Koivisto ja Anne Mattson Tellervo Koiviston elämäkerran vuoksi. Koivisto oli terävä ja hauska ja Mattson on kirjoittanut hienon kirjan. Kirjaa sai kustantajan osastolta rajoitetulla Koiviston signeerauksella, ehdin saada omani. Mattsonin signeerauksen hain myöhemmin, sillä olin kerran hänen järjestämällään elämäkerta-kurssilla lukiossa. Mahtava opettaja ja kirjailija.

Tässä vaiheessa on myös hyvä aika ylistää Baba Lybeckiä. Kultivoitunut, hauska ja älykäs haastattelija. Ihailen suuresti. Koivisto jäi vielä lavalle, sillä mukaan tuli myös toinen presidentin puoliso, Pentti Arajärvi. Mukana piti olla Eeva Ahtisaari, mutta hän ei ollut päässyt paikalle. Seurasi mielenkiintoinen keskustelu presidentin puolisoiden roolista.

Yksi hauskimmista messuhetkistä oli kuunnella Kauko Röyhkän, Olga Välimaan ja Katariina Vuorisen haastattelua kirjasta Piru irti Islannissa, joka on eräänlainen matkakertomus. Röyhkä innostui naurattamaan yleisöä omalla mainiolla tavallaan.

Kirja vaikutti erittäin kiinnostavalta, kuten myös seuraava. Kävimme äitini kanssa kuuntelemassa Anni Saastamoisen haastattelua kirjastaan Depressiopäiväkirjat. Haastattelun lopuksi haimme signeeraukset

Myöhemmin minun oli ostettava Lenita Airiston Elämäni ja isänmaani -kirja, koska hän on niin valovoimainen puhuja. Tosin, kuulin hänen puhuvan tietämättömiä ja jopa hävyttömiä asioita työttömistä nuorista, jota hänen porvarillinen ajatusmaailmansa ei kykene ymmärtämään.
Haastattelun jälkeen olin ensimmäinen signeerausjonossa ja huomautinkin hänelle olevani täysin eri mieltä näiden näkemysten kanssa. Airisto kuunteli ja kertoi ettei päässyt haastattelussa perustelemaan asioita tarpeeksi. Hän suositteli tutustumaan Homo Deus - Huomisen lyhyt historia -teokseen, jonka kanssa käsitin hänen olevan pitkälle samaa mieltä. Vaikka eri mieltä oleminen harmittaa, se ei tarkoita että se olisi huono asia. Pääasia, että keskustellaan.


tiistai 31. lokakuuta 2017

Lukupiirissä Satu Taskisen Lapset

Helsingin kirjamessuista kirjoitan yleisesti pian tarkemmin, mutta sitä ennen perehdyn lukupiiriin johon osallistuin messujen aikana.

Olen vieraillut tällaisessa julkisessa lukupiirissä vain kerran aiemmin. Se oli myös kirjamessuilla, pari vuotta sitten. Silloin minut houkutteli paikalle Jari Tervo, teoksellaan Pyrstötähti. Kirjabloggareita haettiin tänä vuonna bloggaamaan lukupiireistä, joten ajattelin kokeilla uudestaan, vaikka en ollut ensimmäisestä kokemuksestani kovin vaikuttunut.

Tämän lukupiirin aiheena oli Satu Taskisen kolmas romaani Lapset. Se on saanut suorastaan ylistäviä arvioita, joten tartuin kirjaan mielenkiinnolla. En tiennyt mitä odottaa lukupiiriltä, mutta pelkäsin sen olevan hieman samanlainen kuin Tervon lukupiiri oli.

Silloin lavalla oli löysiä kirjabloggareita. Tilaisuus oli tylsä aina kun Tervo oli hiljaa. Tästä syystä olin skeptinen. Aivan turhaan.

Lapset -kirjan kustantaja Teokselta haastatteli kirjailija Taskista ja toimi tilaisuuden kuljettelijana. Mukana tilaisuutta vetävänä ja keskustelua johdattavana lukupiirinä oli erään Espoon kirjaston lukupiiri.

Tämä lukupiiri nosti keskustelun ja kirjan tulkinnan omiin sfääreihinsä - he eivät olleet mitään lukijoiden höyhensarjalaisia, vaan ehtaa raskassarjaa. He osasivat keskustella kirjasta ja pohtia teemoja tavalla, joka tempaisi mukaansa.

Heidän kirvoittamanaan keskustelu aiheesta "se mikä meissä on lasta on aitoa" oli kiinnostava. Erikoista oli se, että kirjan tulkintaa ryhdyttiin tulkitsemaan lukijoiden ammattien kautta: kuinka opettaja tulkitsee asioita eri tavalla kuin hoitoalalla työskentelevä lukija? Useita kiinnostavia ja erityisiä näkökulmia.

Lukupiirissä oli mukana kaksi miestä (joista itse olin toinen ja toimin tällä kertaa lähinnä seuraajana) ja esiin nousi myös kysymys kuinka mies kokee Lapset -romaanin ja sen miespäähenkilön, jonka ajatuksenvirtaa koko romaani on.

Taskinen vertasi romaanin sisältöä sipulin kuorintaan ja mieltää ajatuksenvirran tyylisen romaanin kirjoittamisen olevan kuin musiikin tekemistä. Hän kertoi, etteivät kirjojensa tapahtumapaikat ole suunniteltuja, vaikka niiden kolmen edellisen kriteerinä olikin, että ne sijoittuvat Eurooppaan.

Lukupiiriin osallistuneet tuntuivat rakastavan kirjaa. Yksi kertoi nimenneensä oman lukupiirinsä kirjan päähenkilön mukaan, vaikka aluksi pelkäsikin kirjaan tarttumista sen muodon vuoksi. Toinen kertoi olevansa kirjailija ja opettaja ja kehui kirjan olevan vuoden, jopa 10 vuoden paras teos. Tätä kertoessaan häntä rupesi itkettämään ja kertoi ettei pystynyt kirjoittamaan itse tuon elämyksen jälkeen mitään. Hänestä Lapset lunasti Taskisen edellisten teosten odotukset.

Tilaisuuden jälkeen kirjailija kirjoitti signeerauksen kaikkien halukkaiden teoksiin. Kiitos Taskinen, Teos ja mieletön Espoossa sijaitsevan kirjaston lukupiiri. Jäi erittäin hyvä fiilis.


sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Jukka Puotilan 35-taiteilijajuhlanäytös salamavalojen välkkeessä

Kuva: Tuomo Mann(inen)
Saksalaisen Nobel-kirjailija Thomas Mannin klassikkonovelli Kuolema Venetsiassa herää henkiin Kansallisteatterissa.

Kuolema Venetsiassa kertoo vanhasta kirjailijasta Gustav von Aschenbachista, joka saapuu lomalle Venetsiaan. Koleraepidemia kuitenkin puhkeaa pian ja Aschenbach on tekemässä lähtöä. Hän päättää jäädä, koska rakastui nuoreen ja kauniiseen puolalaispoikaan.

Näistä asetelmista kertoo Michael Baranin pienoisnäytelmä. Näytelmä on kuin runo: kaikki eivät välttämättä hidastempoisesta teoksesta nauti, mutta mikäli siihen jaksaa syventyä se antaa katsojalleen lukemattomia lankoja joita seurata.

Lavastus- ja pukusuunnittelusta vastaa Tarja Simone, joka on onnistunut luomaan tunnelmaisen ja uskottavan miljöön. Valo- ja videosuunnittelusta vastannut Ville Toikka on myös onnistunut tavoitteissaan.

Baran on uskaltanut tehdä hienoja ratkaisuja esitykseen, joista mieleenpainuvimmaksi jää upea näyttämökuva, jossa Nina Hagenin My Way soi taustalla. Upea kuva.

Kuva: Jesse Raatikainen
Näyttämöllä nähdään kolme henkilöä: muusikko Artturi Aalto, sekä näyttelijät Jukka-Pekka Palo ja Jukka Puotila. Näkemäni nimenomaisen näytöksen teki erikoiseksi se, että kyseessä oli Puotilan 35-taiteilijajuhlanäytös. Nämä taiteilijajuhlat ovat mieleenpainuvia tapahtumia: vuosikymmeniä sitten Tarmo Mannin vastaava esitys on jäänyt teatterihistoriaan.

Tästä syystä Kuolemaa Venetsiassa ei nähty pienellä, vaan suurella näyttämöllä. Mediaa oli paikalla kameroidensa kanssa. Vieraiden joukossa oli silmäätekeviä. Kun kuvaajat räpsyttelivät näyttelijöitä ja muita, he katsoivat välillä pitkään minua ja mummoani olemmeko keitään. Päättivät lopulta olla kuvaamatta.

Kuolema Venetsiassa itsessään kesti vain noin puolitoista tuntia, eikä esityksessä ole väliaikaa. Tämän jälkeen Puotilaa juhlittiin ja palkittiin raikuvin suosionosoituksin. Hän sai Ida Aalberg -patsaan, Näyttelijäliiton kunniajäsenyyden, lukuisia mitaleja ja miljoonia kukkia ja pulloja. Hän oli silminnähden liikkuttunut.

Kansallisteatterin henkilökunta lauloi hänelle, jonka jälkeen Puotila piti mainion puheen. Mainittavaa on myös se, kun Kuolema Venetsiassa alkoi ja hän hieman myöhemmin astui näyttämölle, yleisö antoi hänelle useiden sekuntien aplodit. Esitys keskeytyi, Puotila kumarsi kiitokseksi ja jatkoi sitä mitä tekee parhaiten.
Kuva: Tuomo Mann(inen)

lauantai 21. lokakuuta 2017

Hartwall Arenalla nähtiin miltä musikaalin kuuluu näyttää

Virallinen Cats -musikaali suoraan Britanniasta aloitti viime vuonna kansainvälisen maailmankiertueen. Andrew Lloyd Webberin musikaaliklassikko nähdään Japanissa asti. Olen useasti suunnitellut kaihoisasti matkaa Lontooseen, mutta aina epäonnistunut rahan vuoksi. Koska en mennyt esimerkiksi näiden kattien luokse, ne tulivat minun luokseni.

Cats the Musical
Hartwall Arena ei ole mikään ihanteellinen näyttämö musikaalille. Istuin sivukatsomossa, hieman hallin keskiosaa lähempänä lavaa.

Ahdasta ja epämukavaa. Kädestä puuttui vain hot dog ja paidattomat suomenlippunaamaiset ukot. Viereeni istui karski englantia puhuva keski-ikäinen ukkeli. Hänen haara-asentonsa oli tähtitieteellinen.

Ostin käsiohjelman ennen esityksen alkua hieman yli vuoden takaisen Tinder-matchin näköiseltä tytöltä. Olen oppinut keräilemään niitä - käsiohjelmia siis. En jätä koskaan hankkimatta niitä näkemästäni esityksestä. Aloitin tavan vuonna 2008 ja olen sen jälkeen nähnyt melkein 200 esitystä. Tästä tavasta kiitos kuuluu oikeastaan, sen lisäksi että olen keräilevä sielu, ystävälleni Janne Jämsälle, joka on muuten Cats -musikaalin ykkösfani.

Minulle Cats ei ole musikaalina koskaan merkinnyt mitään. Näin sen Lahdessa melkein 10 vuotta sitten, mutta en jaksanut innostua siitä hirmuisesti. Siinä versiossa nähtiin mm. Sinikka Sokka ja Fredi. Tällä hetkellä West End ja Broadway -klassikko nähdään myös Tampereen Teatterissa.

Kun areena pimeni ja musikaalin ensitahdit alkoivat, aloin kuitenkin jännittää. Areenaa käytetään hienosti hyväksi. Musiikki kuulostaa helvetin hyvältä. Kylmiä väreitä niin väkevän kuuloisesta musiikista, kuin näyttelijäntyöstä. Hienot koreografiat, loisteliaat tanssijat... Ja mikä puvustus!

Haaramies ei taputtanut kappaleiden välissä ja päätti lähteä ennen väliaikaa.

Tällaisiako musikaalit oikeasti ovat? Cats ei merkitse minulle paljoa vieläkään, mutta en ole koskaan aiemmin pidätellyt näin montaa kertaa itkua. Osin siitä puhtaasta onnesta, kun näen oikeasti täydellisesti tehtyä teatteria. Siis, esityksen ei tarvitse olla edes mieleinen, kun se vaan on tehty tarpeeksi hyvin. Intohimo näkyi jokaisesta esiintyjästä. Suomessa tämä näkyy myös, mutta ammattitaito hapuilee useammin.

Cats the Musical
En halua haukkua suomalaista teatteriskeneä, mikä on pääosin mainiota, mutta tämän tasoisen teatterin näkeminen saa miettimään miksi Suomessa ei pystytä samaan. Resurssit ovat tietysti yksi ja ehkä tärkein seikka. Ei ole varaa ja toisaalta maamme pienuuden vuoksi koulutus on erilainen. Suomessa näyttelijän on osattava vähän kaikkea - pitää omata kohtalaisen hyvät kyvyt tanssia, kohtalaisen hyvät kyvyt laulaa ja kohtalaisen hyvät kyvyt näytellä.

Kun ei keskitytä mihinkään tiettyyn, pudotaan väliin. Pudotaan keskinkertaisuuden kuoppaan. Suomessa on harvassa ne erinomaiset ja poikkeukselliset kyvyt, koska kannustetaan siihen tiettyyn muottiin. Toki vika ei ole pelkästään näyttelijöissä, vaan myös ohjaajissa ja käsikirjoittajissa. Ennen kaikkea varmaan rahoittajissa ja riskiä pelkäävissä johtajissa, jotka ajattelevat tietävänsä mitä yleisö haluaa nähdä. Yleisölle pitää näyttää sitä, mitä se ei tiedä haluavansa nähdä.

Väliajan jälkeen Haaramies oli istunut taakseni, jossa oli muutama tyhjä penkki. Parempi näin, kaikilla on väljempää. Musikaalin kuuluisin kappale Memory on kaunis laulu. Se ei ole kuitenkaan saanut minua itkemään. Tässä kohtaa en kuitenkaan pystynyt enää pidätellä - murruin. Upea tulkinta.

Haaramies ei taputtanut kertaakaan esityksen aikana, mutta kuulin hänen itkevän ja näin hänen pyyhkivän kyyneliä hihaansa sivusilmällä. Machoman taitaakin rakastaa musikaaleja ja laulaa niitä yksin kotona.

Catsin cast sai vuolaat suosionosoitukset, yleisö nousi jopa seisomaan. Toivon, että tästä tulisi trendi ja maailman parhaiten tehtyjä musikaaleja nähtäisi myös toiste kiertueella täällä Suomessa. Esimerkiksi Billy Elliot olisi vastaus kaikkien rukouksiin. The Book of Mormon tai Hamilton? En uskalla edes uneksia. Kiitos LiveNationille tämän elämyksen järjestämisestä. Uskon ja toivon, että kysyntää löytyy.

Cats the Musical


keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Suvakkihuoramädättäjä kirjoitti kirjan, joka on vuoden parhaimpia

Liken kustantama Viides Maamme-kirja jatkaa kunniakkaiden "esiosiensa", Zachris Topeliuksen ja Jörn Donnerin Maamme-kirjojen jalanjäljissä. Mitä on suomalaisuus, mitä on olla suomalainen? Mikä on tämä maa, jota kutsumme Suomeksi.

Karri Miettinen, tuttavallisemmin Paleface, tai Peilfeis, kuten vihafoorumeilla tiedetään, jakaa omia ajatuksiaan pamfletinomaisessa kirjassaan. Viides Maamme-kirja on ihailtava vastapari alkuvuodesta julkaistulle SuomiFinland -kirjalle, joka on juuri Donnerin vastaavanlainen selvitys siitä, kuinka maa makaa. Tai ketkä väkisinmakaavat tätä maata.

Demokraattisen valtion on pyrittävä takaamaan paremmat elinolosuhteet mahdollisimman monelle. Nykyään valtaosa voi siitä huolimatta huonommin. Huonovointisuudesta viestitään kovalla äänellä, mutta tuntuu ettei Arkadianmäellä kukaan kuule mitään. Ehkä se johtuu siitä, että edustajiemme keski-ikä on noin 50 vuotta.

Paleface käsittelee kirjassaan aiheita laaja-alaisesti, aina saamelaisista ja vihapuheesta politiikkaan ja pakolaisuuteen, sekä tietysti taiteeseen ja kulttuuriin. Paleface vastaa syytöksiin, jotka nousivat Suomi 100 -hankkeen palkoista ja apurahoista ja ennen kaikkea perustelee kaikki väitteensä.

"Peilfeissi" ei huutele nimettömänä tai jätä väitteitään leijumaan, vaan esittää kylmää faktaa ja omia tulkintojaan kyseisten faktojen pohjalta. Hänellä on perspektiiviä ja puhtaita ajatuksia vaikeista ja monimutkaisista aiheista.

Hän käyttää kieltä mestarillisesti. Olen ihaillut hänen musiikkiaan jo kauan, mutta kirja näyttää uudenlaisen suomenkielen mestarin. Viides Maamme-kirja vain vahvistaa näkemystäni siitä, että Paleface on Ismo Alangon tasoinen lyyrikko, suvereeni runoilija. Tämä on paljon sanottu, koska Ismo on, kuten kaikki tiedämme, kuningas.

Kuva: Like
Tästä huolimatta suhtauduin hieman kaksijakoisesti puhekielen käyttöön. Oli kohtia, jolloin en olisi voinut kuvitella muuta kuin puhekieltä, mutta välillä se särähti silmääni. Tosin, ehkä se tuo osan lukijoista lähemmäs kirjailijaa - syntyy keskustelun illuusio. Lukeminen on kanssakäymistä.

Kuvataiteilija Jani Leinonen vastaa kirjan kekseliäästä ulkoasusta. (Kiasman Tottelemattomuuskoulu -kirjoitukseni voi lukea täältä.) Takakannessa on selkeästi Palefacen suosikkityö Leinoselta, jossa nähdään Aaro Hellaakosken mainio sitaatti Tietä käyden tien on vanki / Vapaa on vain umpihanki. Tämä on täyttä totta.

Takakannessa on myös hulvaton sitaatti YouTube-kommentoijalta: "Paleface = Anteeksipyytelevä valkoisesta syyllisyydestä kärsivä säälittävä läjä vasemmistolaista porvaripaskaa joka yrittää esittää neekeriä." Paleface myöntää, että kaikki tämä paskanpuhuminen ja suvakkihuoramädättäjäksi haukkuminen jää joskus vaivaamaan, mutta osaa useasti jo antaa palautteen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja tappouhkaukset suoraan poliisille, jota hän kirjassaan pääosin kiittelee, mutta antaa myös asiallisen kritiikin poliisilaitosta kohtaan.

Viides Maamme-kirja on nopeasti luettu ja siinä menee arviolta kaksi päivää. Mielellään olisin lukenut myös lisää, mutta se on jo sellaisenaan täydellinen paketti. Tärkeä kirja. Kirjaan ei tietysti tartu kukaan sellainen kenen pitäisi, koska eiväthän nämä ihmiset halua tarttua "vassaripropagandaan". Siksi jämäkät luvut toimisivatkin mainiosti kolumneina, vaikka jossakin nettilehdessä. Netissä myös "hiljaisen enemmistön" on helpompi tarttua tekstiin ja ajatella: ehkä Paleface sittenkin puhuu asiaa.

Viides Maamme-kirja on yksi tämän vuoden avainteoksista ja mainiota luettavaa Suomi100-hengessä.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Viimeinen laiva on mestariteos

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Tänä vuonna teatterissa käynti on ollut melko tyhjänpäiväistä hommaa. Ehkä olen kyllästynyt aina toinen toistaan keskinkertaisimpiin juttuihin. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että ennen niin varmat tekijät ovat väsyneet teatteriin. Tekemisen palo tuntuu puuttuvan. Useimmat tänä vuonna näkemäni esitykset ovat vajonneet syvyyksiin, kuten Titanic.

Jos joku omaa itsessään samanlaisia ajatuksia, kannattaa tehdä reissu Turkuun. Kävin ensimmäistä kertaa Turun Kaupunginteatterilla 30. syyskuuta. Siellä esitetään suuresti ihailemani muusikko Stingin musikaali Viimeinen laiva (The Last Ship). Eikä tämä laiva viimeinen ole mikään Titanic.

Minulla oli pelkoni. Laulut ovat minulle tuttuja alkukielellä, enkä tiennyt kuinka ne saadaan luontevasti käännettyä suomeksi. Pelko osoittautui täysin aiheettomaksi, jopa asiattomaksi, sillä Mikko Koivusalo on tehnyt upeaa käännöstyötä. Pelkäsin myös sen tiedon varjossa, että Broadwayllä esitys ei menestynyt kovin hyvin. Ilmeisesti siksi musikaalia ei olla vielä nähty Englannissa tai muuaalla Euroopassa.

Mutta miksi pelko? Käsiohjelman ohjaajan sanan mukaan Mikko Kouki näki kolme vuotta sitten, että musikaalin on soitava Turussa koska se on luonnollinen esityspaikka tälle teokselle. Viimeisen laivan nähtyäni en kyseenalaista mitään mitä Kouki sanoo - niin vaikuttavan esityksen näin.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Viimeinen laiva kertoo miehestä, joka palaa kotikaupunkiinsa 16 vuotta myöhemmin. Hän kohtaa taaksensa jääneen rakastettunsa, tämän uuden miehen, kuolleen isänsä saappaat, sekä suuren joukon työttömiä laivanrakentajia. Teollisuus on lakkautettu kaupungista ja työttömyys vaivaa kaikkia entisiä tuttavia. Teemat tasapainottelevat kolmiodraaman, perhesuhteiden, sekä teollisuuden ja työllisyyden rajapinnoilla.

On ihailtavaa nähdä kuinka tyylipuhtaasti ja uskottavasti näinkin suuri tarina ollaan saatu toteutettua, pieniä yksityiskohtia käyttäen ja suorastaan hengästyttävän hienolla lavastuksella. Näyttämöllä ei ollut mitään turhaa, vaan kaikki oli yksinkertaisen tyylikästä. Kiitos siitä, lavastaja Jani Uljas.

Stingin musiikki soi upeasti tämän hetken vahvimman ensemblen esittämänä. Tätä karismaa ei Helsingistä löydä. Pääroolissa suorastaan loistaa Olli Rahkonen, joka tulee sekoittamaan Anna Victoria Erikssonin ja Jussu Pöyhösen hienosti näyttelemän pariskunnan soppaa. Rakentajien pomona nähdään äärimmäisen karismaattinen ja lavapreesensissään miellyttävä Jonas Saari. Tärkeässä roolissa nähdään myös pappi, jona Taneli Mäkelä tekee yhden parhaista näkemistäni rooleistaan.
Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Jokaikinen näyttelijä tekee mieleenpainuvan ja hienon työn, siitä suuret aplodit jokaiselle, yhdessä ja erikseen. Myös kapellimestarille ja orkesterille. Broadway-produktion heikkous lienee ollut se, ettei heillä ollut tätä työryhmää käytössään. Toinen vaihtoehto on tietysti myös siinä, että aihe ei ole ollut tarpeeksi mediaseksikäs New Yorkin viileille asukkaille.

Viimeinen laiva on mielenlaadultaan hyvin suomalainen. Sen huomaa satunnaisista tapauksista, jotka joko ovat kuuluneet John Loganin ja Brian Yorkeyn alkuperäiseen käsikirjoitukseen tai ei. Useimmiten nämä kohtaukset tapahtuvat kapakassa, mikä tuo hyvin paljon mieleen suomalaisten kanssakäymisen... Silti, myös kapakan ulkopuolella Kouki on ymmärtänyt teoksen hengen ja ytimen, tavoittaen esityksellä jotakin poikkeuksellista.

Musikaalissa on kantava ja kiinnostava tarina, mutta dramaturgiasta löytyy sen ainoa heikkous. Ensimmäinen osio ennen väliaikaa sujuu mutkattomasti, vyöryen eteenpäin, mutta väliajan jälkeen tarina ei pidä otettaan yhtä vahvasti. Toisella puoliskolla keskitytään enemmän suhteisiin ja eikä siinä tunnu olevan tarpeeksi vastusta, vaikka sinänsä suuria asioita tapahtuukin.

Kuva: Jesse Raatikainen
Siitäkin huolimatta Viimeinen laiva on yksi vuoden hienoimpia esityksiä, jota varten kannattaa matkustaa myös pidempi matka.

Näkemässäni esityksessä paikalla katsomossa oli myös Sting itse. Myönnän, että suunnittelin reissuni Turkuun hieman esityspäiviä ja keikkapäiviä yhteen ynnäillen. Sting saapui katsomoon ujon oloisena, neljän penkkirivin päähän minusta. Kun hän saapui saliin, yleisö antoi hänelle aplodit seisten.

Kun esitys loppui, Sting antoi valtaisat suosionosoitukset esiintyjille. Lopuksi myös hän itse astui lavalle, piti lyhyen puheen ja esitti nimikkokappaleen The Last Ship akustisena versiona. Hän kumarsi näyttelijöiden ja bändin mukana ja poistui työryhmän mukana. Tämä jää varmasti kaikkien paikalla olleiden mieleen ikuisesti.

Myöhemmissä (tosin suhteellisen heikoissa) haastatteluissa Sting kertoi olevansa liikuttunut esityksestä. Alussa, keskikohdassa ja lopussa. Hän kertoi myös olleensa yllättynyt kuinka hyvältä suomi kuulostaa laulettuna. Tässä esityksessä se todella kuulostikin.

Kuva: Jesse Raatikainen

Kuva: Otto-Ville Väätäinen