maanantai 6. toukokuuta 2019

Helsinki Lit tulee taas - Muistoja viime vuodelta ja katse tulevaan!

Kuva: Saara Autere
Vuosi on taas vierähtänyt edellisestä Helsingin kansainvälisestä kirjallisuusfestarista, Helsinki Litistä. Savoyssa järjestettävä kaksipäiväinen festivaali täyttää tänä vuonna jo viisi vuotta. Vuonna 2017 koin tapahtuman ensimmäistä kertaa.

Entä viime vuonna? Mistä Helsinki Lit koostuu? Mitä on odotettavissa tänä vuonna?

Helsinki Lit on kaksipäiväinen festivaali, jonka molemmat päivät jakautuvat kahteen osaan. Lyhyt tauko seuraa noin päivän puolessa välissä, jolloin ensimmäinen satsi kirjailijoita signeeraa kirjojaan. Kirjailijahaastatteluja on yleensä kolme ennen ja kolme jälkeen tauon ja ensimmäisenä päivänä lopuksi on myös konsertti.

Tapahtuman luonteeseen kuuluu se, että suomalainen kirjailija haastattelee vieraskielistä kirjailijaa. Tarkoitus olisi luoda elävä keskustelu, mutta usein se jää haastatteluksi. Toisten vieraiden kohdalla parempi niin, toisten kohdalla toivoisi aiheiden monipuolisempia käsittelyjä. Toisaalta kotimaisia kirjailijoita kuulemme koska tahansa, vierailijoita mahdollisesti vain tämän ainoan kerran, joten siinä on puolensa.

Useimmiten tapahtuma alkaa ruotsinkielisellä keskustelulla, viime vuonna Kjell Westö haastatteli Johannes Anyrua teoksesta He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S), jonka jälkeen siirryttiin luontevasti toisen ruotsalaiskirjailijan haastatteluun, kun tämän vuoden juontaja Jani Toivola haastatteli englanniksi Golnaz Hashemzadeh Bondea teoksesta Olimme kerran (Otava).

Yksi päivän ja koko festivaalin kiinnostavimpia keskusteluja oli Sofi Oksasen ja virolaisen elokuvantekijä-kirjailija Ilmar Taskan välillä. Taska kertoi kirjastaan Pobeda 1946 (WSOY), virolaisuudesta, avasi näkemyksiään Virosta maana, sekä suhteita Venäjään ja venäläisiin. Oksanen veti keskustelua mainiosti, antaen riittävästi tilaa paikoin hyvin hauskallekin Taskalle.

Ilmar Taska (Kuva: Saara Autere)
Tauon jälkeen oli argentiinalaisen Samantha Schweblinin vuoro, kun esiteltiin yksi kirjoista suosituimmaksi osoittautunut Houreuni (Like). Kirjailijahaastatteluista viimeiseksi jäi Juha Hurmeen show, kun hän haastatteli norjalaista Morten Strøksnesia Merikirjasta (Gummerus). Ensimmäiseltä päivältä Merikirja on Houreunen lisäksi toinen, josta edelleen kuulen puhuttavan.

Strøksnes ei tuntunut ymmärtävän hirveän hyvin Hurmeen huumoria. Paikoin haastattelun aikana minusta tuntui siltä, että norjalainen luuli Hurmeen pitävän häntä pilkkanaan, kun Finlandia-palkittu kirjailija puhui rallienglantiaan ja lyhyitä, hauskoja toteamuksiaan. En tiedä kuinka hyvin Hurmeen pätevyys Suomen yleisenä viisaana miehenä välittyi norjalaiselle kollegalle, mutta väliäkö sillä. Haastattelu oli erittäin hauska ja yleisö nauroi valtavasti, vaikka haastattelu olikin hyvin erilainen mitä Strøksnes alunperin oli varmaan ajatellut.

Illan päätti Berlin Sound Poets, jota kuuntelin hetken. Lauantai räjähti käyntiin jo yhdeltä päivällä, mutta Siivouspäivän vuoksi päivän alkuosa ehti mennä ohi. Onneksi Yle tekee poikkeuksellista työtä Helsinki Litin kanssa, ja haastattelut ovat live streamauksen jälkeen katsottavissa Yle Areenasta.

Ehdin Jarl Hellemann -käännöskirjapalkinnon jakoon, joka jaetaan vuosittain Helsinki Litissä. Vuoden parhaaksi käännökseksi valittiin Arto Schroderuksen suomentama järkäle, Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä (Tammi). Keltainen kirjasto on vuosittain vahvoilla kisassa, tänäkin vuonna ehdokkaina on kaksi KK:n kirjaa.

Domenico Starnone (Kuva: Saara Autere)
Palkinnonjaon jälkeen italialainen Domenico Starnone sai naiset sekaisin. Hän oli juuri kirjoittanut kirjan Solmut (WSOY) ja keskusteli siitä festivaalin vetäjän Philip Teirin kanssa. Miksi Starnone sai erityisesti naiset sekaisin?

Hän on naimissa napolilaisen kääntäjän Anita Rajan kanssa, jota veikataan naiseksi Napoli-sarjan kirjoittaneen Elena Ferrante -salanimen takana. Kuulin monen kuiskivankin ja jopa suoraan kysyneen Ferrantesta Starnonelta. Tietyissä yhteyksissä myös Starnonea on veikattu Ferranteksi.

Itselleni festivaalin tärkein kohtaaminen oli, kun Sirpa Kähkönen haastatteli tanskalais-norjalaista Keltaisen kirjaston kirjailijaa Kim Leineä, jonka uusin teos Kuilu (Tammi) sijoittuu osin Suomeen ja sisällissodan aikaan. Tänä vuonna Leine vierailee myös Suomessa, vaikka vierailu ei liitykään syksyllä julkaistavaan uutuuteen Punainen mies, musta mies (Tammi).

Keskustelussa hän kertoi sodan kiehtovan häntä, vaikka vahvasti pasifisti onkin. Kun kohtasin Leinen signeerauspöydällä, hän oli erittäin ystävällinen ja lämminhenkinen. Hän omisti Kuilun minulle ja kysyi miksi kieleksi haluan terveiset - englanniksi, tanskaksi vai norjaksi.

Illan päätti kahden feministin Ebba Witt-Brattströmin ja Koko Hubaran keskustelu.

André Aciman
Tänä vuonna tärppään seuraavia: ensimmäisenä päivänä kuullaan Pascal Engmanin ja Li Anderssonin keskustelu, aiheena varmasti entisen Expressen-toimittajan esikoisteos Patriootit (WSOY), joka on ilmeisesti jonkinlainen dekkari. Dekkarit eivät kiinnosta, mutta Andersson sitäkin enemmän.

Sen jälkeen on luvassa Vietnamissa syntyneen, kanadalaisen Kim Thuyn haastattelu omaelämäkerrallisesta romaanista Ru (Gummerus). Ehdottomasti yksi niistä keskusteluista jotka kiinnostavat eniten.

Päivän ja festivaalin odotetuin nimi on kuitenkin André Aciman teoksellaan Kutsu minua nimelläsi (Tammi). Acimanin kynästä on lähtöisin teos, josta muokattiin menestyselokuva Call Me by Your Name, joka oli yksi sen vuoden suurimpia suosikkejani. Kirjoitin elokuvasta arvostelun Film-O-Holic.comiin aikanaan.

Astrid Swanin koskettavan haastattelun luin Helsingin sanomista joku aika sitten, ja myönnän että hänen haastattelunsa ja konserttinsa kiinnostaa myös.

Jälkimmäisenä päivänä eniten odotan lähinnä islantilaista Sjónia, joka on sanoittanut Björkin tuotantoa ja jonka uusi CoDex 1962 (Like) on vastikään julkaistu. Hänen lisäkseen, päivän odotetuimpana kirjailijana, on brittiläistynyt kanadalainen Rachel Cusk, jonka Ääriviivat-trilogia (S&S) on yhtä osaa vaille suomentamatta.

Helsinki Lit järjestetään Savoyssa 17.-18.5.2019. Kuvat viime vuodelta Saara Autere.

Minä ja Kim Leine (Kuva: Saara Autere)

perjantai 3. toukokuuta 2019

Lauri Maijalan Kirsikkatarha on mestarillinen ja eheä elämys

Kuva: Stefan Bremer

Olen nähnyt Anton Tsehovin Kirsikkatarhan kaksi kertaa aiemmin. Ensimmäisen kerran lahtelaisessa Teatteri Vanhassa Jukossa 2010 ja toisen kerran Kansallisteatterissa 2013. Jälkimmäinen on yksi huonoimmista koskaan näkemistäni esityksistä, ensimmäisestä ei jäänyt kummoista muistijälkeä.

Näytelmäteksti on myös tuttu. Silti olen aina rankannut Kirsikkatarhan (tai suomennoksesta riippuen Kirsikkapuiston) Tsehovin tylsimmäksi näytelmäksi. Kolmas kerta siis toden sanoo.

Halusin nähdä Helsingin Kaupunginteatterin tulkinnan useasta syystä. Mainonnan graafinen ilme on ehkä hienointa mitä olen Kaupunginteatterilta nähnyt. Roolitus on kova. Olen kuullut esityksestä suorastaan ylistäviä kehuja. Ja tietysti Lauri Maijala. Maijalalta näin vuonna 2010 myös Teatteri Vanhassa Jukossa vierailuesityksen BB-Vanja-eno, joka on yksi parhaita koskaan näkemiäni esityksiä.

Kaupunginteatterin Kirsikkatarhaa on jäljellä enää yksi esitys, ja haluan vedota kaikkii lukijoihin: varatkaa liput mitä pikimmiten. Maijalan Kirsikkatarha on suorastaan mestarillinen, eheä, koskettava ja kaikin puolin onnistunut kokonaisuus.

Kirsikkatarha kertoo omistajuudesta, rahasta, perheestä ja perinnöstä, rakkaudesta, menetyksestä - oikeastaan kaikesta. Huolettoman Ranevskajan ja hänen lähipiirinsä todellisuuden välttely ja elämäntapa käy kalliiksi. Myös sydämellisyydestä saa maksaa kovan hinnan. Luopuminen on yksi vaikeimmista asioista, joita ihminen joutuu tekemään.

Nykypäivänä siitä voi lukea paljon kapitalismin näkökulmasta: kaikki kaunis ja merkityksellinen pilkotaan, koska on pakko saada rahaa. Jotta jotakin voi säilyttää, se täytyy tuhota. Kapitalismi ei kumartele historian tai kauneuden edessä, eikä sillä ole herraa. Kapitalismi on oma herransa, säälimätön ja epäinhimillinen.

Kuva: Stefan Bremer
Heidi Herala tekee elämänsä roolin Ranevskajana, ja oikeastaan yhden parhaista roolitöistä mitä olen viime vuosina nähnyt. Jos Suomessa jaettaisi Tony- tai Olivier-palkintoja, Herala saisi tämän vuoden pystin.

Samaten oli raikasta nähdä Eero Saarinen ja Jouko Klemettilä kerrankin kunnon rooleissa. Tosin, edelleen heitä kaivattaisi vielä suurempiin rooleihin ja mahdollisesti oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. On surkeaa, että niin loistavia näyttelijöitä kuin Heralaa, Saarista ja Klemettilää rankaistaan keskinkertaisilla farsseilla ja "elämänmakuisella" viihteellä.

Emilia Sinisalon Varja oli kiinnostava, samoin Chike Ohanwen Lopahin. Paikoin kuitenkin Seppo Maijala varasti show'n loistavalla tulkinnallaan Firsinä, joka onkin roolina ansaittu kunnianosoitus mestarille.

Näkemyksellinen visuaalisuus ansaitsee kiitosta myös kaikin puolin: Janne Vasaman lavastus, Tiina Kaukasen pukusuunnittelu, sekä Mika Ijäksen valot loivat suorastaan upean ja luontevan miljöön Maijalan Kirsikkatarhaan. Nappisuoritus.

Eikä esityksestä voi puhua ilman sen loistavaa musiikkia, jonka sävellyksestä vastaa Lauri Porra ja musisoinnista jompi kumpi, varmasti yhtä hyvistä, kokoonpanoista.

Tämä on raikas tuulahdus Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon. Klassikoita on aina syytä esittää, mutta ei vain sen vuoksi että halutaan tehdä klassikko. Täytyy olla raudanlujaa näkemystä ja syy tehdä. Maijalalla oli syy.

Kuva: Stefan Bremer

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Brel elää!

Kuva: Tomi Palsa
Belgialainen Jacques Brel (1929-1978) on yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista chanson-laulajista. Brel nousi erityisesti väkevien ja kantaaottavien sanoitustensa, mutta myös intohimoisen lavaesiintymisensä vuoksi maailmanmaineeseen.

Oma suhteeni Breliin on peruja Lahden Kansanopiston lauluilloista, jossa kyvykkäimmät laulajat esittivät lähes joka kerta ainakin yhden Brelin laulun. En tiedä miksi, mutta olen aina pitänyt biiseistä jossa lauletaan nopeasti, toisinaan jopa puhelauletaan. Pidän myös Brelin laulujen teatraalisuudesta, joka ei parhaiden esittämänä tunnu yhtään väkinäiseltä.

Näyttelijä Timo Tuominen on esittänyt jo vuosia Brelin materiaalia Kansallisteatterin Lavaklubilla ja ympäri Suomea. Tähän mennessä hän on julkaissut myös kolme albumia, josta viimeisin julkaistiin näkemäni Brel Final Spécial -konsertissa.

En jostain syystä ole aiemmin päätynyt katsomaan Tuomisen paljon kehuttuja konsertteja, mutta kun kuulin hänen tekevän niin sanotusti "erikoiskeikan" Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, ajattelin että aika on nyt. Ja onneksi niin, sillä huhut pitävät paikkansa: show on aivan perkeleen kova.

Katsomossa oli lähinnä vanhoja ihmisiä - samanlaisia joita voisin kuvitella tangomarkkinoiden yleisöksi, mutta ehkä astetta kultivoituneempia. Kun väliajalla menin jonoon ostamaan Tuomisen uutta Brel Albumia (2019) iäkkäämpi rouva, joka kertoi kiertäneensä jo useita Tuomisen konsertteja (ei ollut paikallinen helsinkiläinen, vaan ns. "kova fani"), totesi ettei ole nähnyt näin nuorta porukkaa aiemmin.

Hänen sanomansa tuntui erikoiselta, ottaen huomioon etten enää ole kuitenkaan kovin nuoren näköinen, minulla on parta ja niin edelleen. Tietenkään chanson ei ole niin kovin seksikästä näinä trapin ja räpin aikoina, vaikka sinänsä Jacques Brel laulaa nussimisesta ja ryyppäämisestä siinä missä Petri Nygårdkin. Kumpi tekee sen sitten paremmin, siitä varmasti 19-vuotias Joni Malmilta on eri mieltä kuin minä.

Tunnen aika hyvin Tuomisen edelliset albumit Avec Jacques Brel: Live Á Lavaklubi (2012) ja Encore Brel (2017) ja pari satunnaista laulua, mutta muuten konsertti oli keino tutustua ja kokea musiikki. Ihmetyksekseni ja hieman pettymyksekseni luin käsiohjelmasta, että illan aikana kuultavat 22 biisiä ovat itselleni melkein kaikki tuntemattomia.

Kuva: Tomi Palsa
Kaikkihan tietävät millaista on olla konsertissa, jossa ei tunne kappaleita. Yritin antaa sen olla haittaamatta ja keskittyä. Näyttämö oli lavastettu yksinkertaisesti ja tyylikkäästi - Lavastus vaihtui illan aikana saumattomasti, kuten myös upea valaistus.

Bändi oli kovassa iskussa. Sen muodostavat Tomi Rikkola (kitara ja alttoviulu), Tuomo Kuure (kontrabasso), Juha Menna (rummut) ja Marko Roininen (piano ja haitari). En ole musiikin asiantuntija, joten en kykene kovin tarkkaan analyysiin. Sen sijaan pystyn toteamaan, että pidin kuulemastani. Bändi pääsi vauhtiin erityisesti väliajan jälkeen ja muusikot tuntuivat elävän musiikkia yhtä paljon kuin Tuominen itse.

Timo Tuominen todella on kuin villipeto esittäessään näitä lauluja. Hän tuo lauluissa olevan huumorin, surun, tuskan ja rakkauden käsinkosketeltavan lähelle. Hän ei ole pelkästään poikkeuksellisen loistava laulaja ja näyttelijä, vaan myös esiintyjä. Ei näyttelijä kykene esiintymään samalla tavalla, kaikki sujui liian suvereenisti, pakottamatta.

Konsertti oli silminnähden loppuunmyyty, valtava määrä ihmisiä halusi nähdä tämän. Haluaisinkin nähdä tämän paikoin mahtipontisen show'n uudestaan näin isolla areenalla, mutta samalla haluaisin nyt kontrastina nähdä keikan Lavaklubin intiimissä atmosfäärissä.

Paljon Brel-projektien onnistuminen on varmasti myös Tuomisen intohimon ansiota: hän itse on suomentanut laulut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, joten ei ole ihme että ne myös siinä määrin ne tuntuvat henkiökohtaisilta. Itseasiassa hän on jopa hieman sanoittanut uudelleen esimmäisellä albumillaan kuullut hitit Amsterdam ja Vanhojen rakastavaisten laulu. Erityisesti Amsterdamin uusi suomennos on erinomainen. David Bowie muuten esitti Pin Ups -coveralbumillaan 1973 versionsa kappaleesta nimellä Port of Amsterdam, joka on sanalla sanoen upea.

Itseeni illan aikana suurimman vaikutuksen teki Eversti ja Kyyhkynen, Apinat, Heti kun, Ikkunat ja Madame Varsovan muureilla (josta pitäisi saada levytys niin pian kuin mahdollista), sekä tietysti Rakastakaa. Isäni sanoi oli illan puuduttavin ja tylsin kappale ja Karkei ihan hauska, mutta turha irtonaurujen kalastelukevennys.

Heti kun Timo Tuominen saapuu lähellesi Brel-konsertin kanssa, rakastakaa, ja menkää katsomaan. Ja ostakaa levyjä, tukekaa taiteilijaa, joka tekee tärkeää, yleissivistävää työtä ja vielä helvetin hyvin.

Settilista

Kuva: Tomi Palsa
1. Etsin (La quête)
2. Brysseli (Bruxelles)
3. Elonkorjuu (Les blés)
4. Eversti (Le colonel)
5. Kyyhkynen (La colombe)
6. Fernand
7. Nukahtanut kylä (La ville s'endormait)
8. Helteinen tori (Sur la place)
9. Isäni sanoi (Mon pére disait)
10. Kun äiti tulee takaisin (Quand maman reviendra)
11. Merenkurkun tango (Knokke-le-Zoute tango)
12. Apinat (Les singes)
13. Suht' selvin päin (A jeun)
14. Hetkisen hellyydestä (La tendresse)
15. Karkei (Les bonbons)
16. Vanhojen rakastavaisten laulu (La chanson des vieux amants)
17. Heti kun (J'arrive)
18. Vanhat (Les vieux)
19. Aamuhetken eksyneet (Les paumés du petit matin)
20. Ikkunat (Les fenêtres)
21. Madame Varsovan muureilla (Les remparts de Varsovie)
22. Rakastakaa (Quand on n'a que l'amour)

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Aho ja Heiskasen tanssikoulu

Kuva: Tapio Vanhatalo
Ohjaaja-käsikirjoittaja Kari Heiskanen tekee tärkeää työtä tuodessaan näyttämölle palan suomalaista historiaa. Nykyään yleisölle tarjotaan enenevissä määrin katsauksia suurmiesten ja -naisten elämään, joilla on ollut paikka Suomen historiassa.

Heiskasta kiinnostaa selvästi Suomen suhteet, selviytyminen ja politikointi muiden suurvaltojen armolla, sillä vain pari vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä nähtiin Juha Vakkurin käsikirjoittama Mannerheim ja saksalainen suudelma, joka oli onnistunut katsaus Suomen ja Saksan (ja Neuvostoliiton) keskinäisistä suhteista.

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu jatkaa tätä sarjaa. Keskiössä on tietenkin Urho Kekkonen ja hänen ensimmäinen kautensa presidenttinä. Ennen väliaikaa politikoitiin ja Väinö Tannerin johdolla ryhdyttiin luotsaamaan seuraavaksi presidentiksi Olavi Honkaa. Kekkonen ei tästä pidä ja toivoo Neuvostoliitolta apua uudelleenvalintaansa.

Neuvostoliitto antaa Suomelle nootin, jota väliajan jälkeen käsitellään. Kekkosen vastustajat antavat ymmärtää, että nootti oli tilattu - Ja oikeastaan sen myös käsikirjoittaja Heiskanen tahtoo välittää. Totuus on epäselvä, mutta tarjottu näkökulma on eittämättä mielenkiintoinen. Kekkonen vaikenee nootista Suomen kansalle, jättäen median kommentitta asian suhteen. Neuvostoliitto lupaa perua nootin, mikäli Kekkonen valitaan toiselle kaudelle. Oliko kyseessä salaisia sopimuksia ja taktista politikointia? Jopa maanpetos, kuten Tanner näytelmässä raivoaa?

Näytelmän lähtökohdat ovat hyvät, mutta toteutus jättää parantamisen varaa. Olisin suonut, että Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu olisi keskittynyt melko tiukasti ja lähinnä vain politiikkaan - naisseikkailujen tuominen näyttämölle on oman näkökulmani mukaan turhaa huomionhakuisuutta, jolla ei ole muuta sijaa kuin viihdearvo ja muutama väen vängällä kirjoitettu vitsi.

Kuva: Tapio Vanhatalo
Silloin tuntui katsovansa jotakin Seiskan näyttämöversiota, ehkä juuri siksi ettei panomies-Kekkosen esittely tuonut juurikaan kiinnostavia elementtejä. Tosin jonkinlaisia hengähdystaukoja näytelmä kaipasi, sillä kuumimmat poliittiset kohtaukset olivat puuduttavia ja jopa flegmaattisia. Myös kiinnostavia poliittisia näytelmiä on tehty, eikä noottikriisi todellakaan ole tylsimmästä päästä. Mitä siis tapahtui?

Ruusuja on annettava Mikko Virtaselle roolistaan Ahti Karjalaisena, Pertti Sveholmille mainiosta Veikko Vennamosta sekä loistavalle Marjut Toivaselle koskettavasta ja karismaattisesta tulkinnasta Sylvi Kekkosena. Toivanen oli ehdottomasti parasta koko näytelmässä.

Tuntuu pahalta sanoa, mutta tällä kertaa aihetta ei myöskään voi ohittaa: lempinäyttelijöihini lukeutuva Eero Aho epäonnistui Kekkosena. "Uhmakas äijä" Eero Aho esitti roolia "uhmakas äijä" Eero Aho. Hänessä ei ollut karvaakaan Kekkosta, paitsi ehkä ulkonäössä.

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu näytti hampaansa oikeastaan vasta väliajan jälkeen. Silloin näytelmä alkoi saada hieman otteeseensa, mutta Kekkosen teennäiset monologit yleisölle jatkoivat vieraannuttamistaan. Aiheen rajaus itsessään oli onnistunut perinteisen kehdosta hautaan -elämäntarinan sijaan. Yleensä parhaiten onnistuukin sellaiset tarinat, jotka kohdistettuna kertovat enemmän kuin se ilmiselvin tarina.

Kuva: Tapio Vanhatalo

tiistai 18. joulukuuta 2018

Hannu-Pekka Björkman: Jos pitäisi valita, niin kyllä valitsisin ihmisen

Tyhjiö / Kuva: Bufo
Näyttelijä-kirjailija Hannu-Pekka Björkmanin viisivuotinen professuuri Teatterikorkeakoulussa sai päätöksensä vuoden alussa. Kahdesti Jussilla palkittu Björkman on yksi Suomen kiitetyimpiä näyttelijöitä, niin kriitikoiden kuin katsojienkin keskuudessa. Ei siis ole mikään ihme, että Björkmanille tarjottiin kiinnitystä Suomen Kansallisteatterista.

Björkman tarttui tarjoukseen ja marraskuun lopusta lähtien hänet voi nähdä pienellä näyttämöllä ensi-iltansa saavassa Fjodor Dostojevskin klassikossa Karamazovin veljekset, jonka dramatisoinnista ja ohjauksesta vastaa Samuli Reunanen.

Valkokankaalla Björkman nähtiin aiemmin tänä syksynä sivuosassa Aleksi Salmenperän vaikuttavassa Tyhjiössä, kun taas hieman ennen vuoden vaihdetta pääroolissa Kari Hotakaisen romaanista innoituksensa saaneessa Ihmisen osassa, jonka puolestaan on ohjannut Juha Lehtola.

Istuin Björkmanin kanssa alas elokuun puolessa välissä, Kansallisteatterin syyskauden avajaisissa. Keskustelumme käsitteli suurilta osin Dostojevskia ja taidetta, mutta myös yhteiskuntaa ja ihmisyyttä.

Mitä Dostojevski merkitsee sinulle?
Dostojevski on ollut lempikirjailijoitani vuosia. Olen kirjoittanut hänestä paljon, esimerkiksi Siltala Kustantamolta tuli toissa vuonna kirja johon kirjoitin esseen Dostojevskin Siperian vuosista Venäläisen kirjallisuuden seuran luentojen pohjalta. Siitä ei ole suomeksi oikeastaan paljon mitään, siitä hänen rikoksestaan ja rangaistuksestaan, kun hänet tuomittiin vallankumouksellisena Siperiaan ensin vankileirille ja sieltä asepalvelukseen ”paholaisen hiekkalaatikoksi” kutsuttuun paikkaan. Se oli sellaista tutkimustyötä.

Karamazovin veljekset / Kuva: Tommi Mattila
Näyttämöllä olen näytellyt Kansallisteatterissa Janne Reinikaisen ohjaaman Idiootin ja Kristian Smedsin kanssa oli Rikoksen ja rangaistuksen pohjalta tehty sovitus Müncheniin.

Karamazovin veljekset oli Dostojevskin viimeinen teos – ei hassumpi perintö. Mihin luulet, että teoksen valtaisa klassikkoasema perustuu?
Karamazovin veljekset on synteesi kaikesta siitä mitä Dostojevski halusi sanoa. Siinä hän keskustelee itsensä kanssa eniten - eli väittää jotakin, väittäen samantien itseään vastaan - kaikki hänen hahmonsa ovat oikeastaan tällaisia... En voi lukea Dostojevskia ottamatta häntä persoonana ja ajattelijana jokaiseen rooliin. Mihail Bahtin, joka kirjoitti kuuluisan tutkimuksen Dostojevskin poetiikan ongelmia, loi käsitteen polyfonia, eli moniäänisyys.

Kaikki Dostojevskin hahmot keskustelevat sekä itsensä, että toistensa kanssa. Samalla Dostojevski keskustelee siinä, väittelee itsensä kanssa. Uskon kysymykset, vallankumouksen kysymykset, sosialismin kysymykset, katolisuus, suhde katolisuuteen, ulkoeurooppalaisuuteen, eurooppalaisuuteen ylipäätään. Se on valtava vyyhti. Mikä oli kysymys? Haha.

Se oli, että mihin Karamazovin veljesten klassikkoasema perustuu.
Luultavasti se perustuu juuri tähän. Se on niin vahvaa draamaa. Kalle Holmberg, joka oli kummini ortodoksisessa kirkossa, sanoi että Dostojevski on maailma paras dramaatikko, vaikkei kirjoittanut yhtäkään näytelmää.

Kuulostaa, että Dostojevski on ollut sinulle henkilökohtaisesti tärkeä.
Kyllä. Dostojevski ylipäänsä henkilönä, en esimerkiksi voi laittaa hänen romaanejaan viivalle. Yhtä hyvin voisin laittaa kärkeen Idiootin tai Rikoksen ja rangaistuksen tai Karamazovin. Karamazov on minulle kuitenkin tuntemattomin, koska en ole sitä koskaan tehnyt tai vielä kaivautunut siihen, toisin kuin näihin kahteen muuhun. Siellä on vielä paljon löydettävää.

Suuria kysymyksiä tunnutaan välteltävän nykyään. Harvoin kuullaan puhuttavan sielusta tai moraalista - tai edes taiteesta taiteena. Monesti ulkoiset puitteet ovat kunnossa, mutta sisältö uupuu. Mitä ajattelet siitä?
En täysin allekirjoita tuota, mutta tietysti tämä aika on nyt sellainen, että suuret kysymykset ovat koko ajan meidän päällämme. Eli siis suhde luontoon - sitä taiteessa on ryhdytty käsittelemään, suhde kaikkeen mikä on ei-inhimillistä, eli kaikkiin muihin elämän muotoihin, niitä on ryhdytty tutkimaan kyllä ja tekemään esityksiä. Mutta samaan aikaan sitten tämmöiset sielulliset kysymykset, heillä jotka tänä päivänä uskovat vielä sieluun, jäävät vielä osittain kaiken tämän varjoon.

Nämä suuret huolet ikään kuin tuottavat ennemmin ajatuksen kuinka me säilymme ihmiskuntana hengissä, eikä enää sitä kuinka minun sieluni säilyisi. Yksityinen huoli on kääntynyt kollektiiviseksi huoleksi. Se voi olla yksi syy. Suomalainen kotifilosofimme [Georg Henrik] von Wright kirjoitti hyvin kun hän pohti, että mikä asia Dostojevskissa pitäisi nimenomaan muistaa ja edelleen pohtia: vain tämän kaltainen sivilisaatio kuin meillä mahdollistaa todellisen barbarian. Olemme ikään kuin ajautuneet siihen tilanteeseen. Meidän sivilisaatiomme on tuottanut todellisen barbarian, eli kaiken hyväksikäytön. Ja se on yksi asia mistä Dostojevski koko ajan varoitti.

Eli hän näki kaiken ennalta?
Hän näki. Hän näki myös Venäjän vallankumouksen ennalta. On vanha ajatus, että sivilisaatio ei takaa ihmiselle hyvinvointia, se vain moninaistaa vaihtoehtoja, mutta that's it. Kukaan ei sano, että sivilisaatio tuottaisi erityisesti hyvyyttä. Ja nythän me olemme nähneet, että no, eihän se ole tuottanut. Kaikki on enemmän tai vähemmän päin persettä! [Naurua.]

Karamazovin veljekset / Kuva: Tommi Mattila
Eli et usko sivilisaation tuottavan ihmisen hyvinvointia?
En usko, en. Kaikki muutokset mitä ihminen tekee, mukaan lukien ulkoiset muutokset ihmisen yksittäisessä elämässä, eivät auta häntä tekemään todellista muutosta. Se on vain olosuhteen muutos, ihmisen muutoksen pitäisi aina alkaa sielullisten rakenteiden muuttamisesta ja se on kovaa hommaa. Se on kovinta hommaa mitä ihminen voi tehdä.

Näetkö sen mahdollisena tämän päivän yhteiskunnassa?
Kyllä näen sen mahdollisena, mutta se on yksinäisyydessä tehtävää työtä.

Eli yhteisön etu on se, että...
Jokainen muuttaisi sielulliset rakenteensa. Dostojevski viittaa siihen paljon, Karamazovissa on esimerkiksi vanhus Zozima, ortodoksisen luostarin viisas näkijä, joka opettaa: ”Pelasta itsesi niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”

Teit myös vastikään roolin Minna Leinon ohjaamassa näytelmässä Vanhat mestarit, jonka yhtenä ydinkysymyksenä on taiteen merkitys. Mitä taide on sinulle?
Taide on hengellisen transformaation väline, se on yksi parhaita keinoja pelastaa itsensä.

Taiteen tekeminen vai sen kuluttaminen?
Molemmat, jos puhutaan oikeasti taiteesta eikä viihteestä.

Voiko viihde olla taidetta?
Ei siinä määrin jos sillä on vain kaupalliset tavoitteet. Ei voi olla. Se nykyään naamioidaan vaan... Viihde usein naamioituu taiteeksi ja sanotaan, että se on yhtä arvokasta, mutta ei se ole. [Björkman nauraa.] Minä olen aika jyrkkä tässä.

Olen hieman samoilla linjoilla, haluaisin keskustella siitä lisää. Mihin perustat ajatuksen ettei viihde ole niin arvokasta?
Viihde tarjoaa ihmisille sellaista pinnallista tunteiden kuljetusta joka on hyvin laskelmoitua, mutta se ei tarjoa katharsista, eli sitä järkytystä ikään kuin, joka kuuluu siihen että ihminen muuttuu, mahdollisuutta siihen henkiseen transformaatioon. Jos ihmistä pyytää mainitsemaan jonkun taideteoksen mikä on tehnyt vaikutuksen, ihmiset muistavat yleensä yhden tai kaksi, kirjan tai elokuvan. Ja yleensä siihen on liittynyt kokemus, että maailma näyttäytyy vähän toisenlaisena. Suurimmasta osasta me unohdamme mitä olemme nähneet, eivätkä ne jätä meihin mitään jälkeä. Se katharsis on siellä ytimessä järkyttääkseen, jonka jälkeen ihminen kokee helpotuksen ja sitten ihminen parhaimmassa tapauksessa muuttuu. Jos emme usko siihen taiteen tuoman transformaation mahdollisuuteen, niin sitten me olemme vähän pulassa sen asian kanssa.

Kaupallisuudesta tulee mieleen Hollywood...
No, murrosikäisille tehtyjä elokuvia.

Et pidä niitä taiteena? [Björkman nauraa.]
Vanhat mestarit / Kuva: Mitro Härkönen
En todellakaan. Ne on aivan huttua. No, on siellä toki tehty ja välillä tehdään hyviä yrityksiä, mutta onhan ne murrosikäisille suunnattuja suurin osa. Netflixin ostin vasta muutama viikko sitten ja olen yrittänyt katsoa niitä elokuvia. Osasta pidän, mutta onhan se hyvin kaavamaista... Kaavamaisesti tehty taide ei tarjoa meille yllätystä, tartumme siihen koska tiedämme mitä siinä tapahtuu. On kiva kun tapahtuu rikos, on kivaa kun roistolle lopuksi kostetaan. Me tunnemme sen kaavan, me turrumme siihen ja haluamme nähdä sen kaavan... Mutta sitten kun tarjotaan jotain muuta, ihmiset sanoo ”Äh, vaikee... Vaikee... Tässä on nyt jotain vaikeeta...” [Björkman nauraa.] Millä tavalla vaikeeta? Miksi se on vaikeeta?

Tarvitseeko taidetta ymmärtää?
Ei! Taide voi olla taidetta taiteen vuoksi. Taide on mysteeri joka ei selviä, koska mysteeriä ei pysty selittämään. Se on ihan sama asia mun mielestä. Mysteeri ei selitä itseään, ei taiteen tarvitse selittää itseään. Toki ymmärrän sen vaatimuksen, mutta en ymmärrä miksi sitä pidetään niin kovin monimutkaisena. Taiteeseen voi suhtautua myös kevyemmin kuin vain niin, että: ”En ymmärrä, mä en ymmärrä, tämän täytyy olla huonoa kun mä en ymmärrä”.

Onko yhtään Hollywood elokuvaa josta olisit viime aikoina pitänyt?
[Seuraa 20 sekunnin hiljaisuus, jonka rikkoo hilpeä nauru.]
Hiljaista tuli. Ne on niin vanhoja. Kyllä minä Taru sormusten herrasta ostin, mutta tykkään seikkailuelokuvista. Ne ovat hienosti tehtyä viihdettä. Mitä olen nähnyt viimeeksi? Katson niitä kyllä jonkin verran, mutta enemmän muita elokuvia. Eurooppalaisia elokuvia. Vanhoja elokuvia.

Mikä inspiroi sinua?
Kuvataide ja kirjallisuus inspiroi valtavasti, niitä tutkimalla ja niistä kirjoittamalla saan sisältöä näyttelemiseenikin. Näen taiteet sillä tavalla vanhanaikaisesti parallelleina, yhtä arvokkaina kaikkia, ja niitä tutkimalla... Yritin Teatterikorkeakoulussakin aina sanoa, että tutkikaa kuvataidetta ja lukekaa erilaista kirjallisuutta, että ne auttavat teitä tässä vaikka se tuntuu oudolta, mutta se laajentaa teitä koko ajan mitä enemmän te tunnette.

Kun Teatterikoulusta valmistuttua menin ensimmäiselle kiinnitykselleni Lahden Kaupunginteatteriin aikoinaan, ajattelin, että näytteleminen on tällaista kipuamista ihmisyyden portailla, jatkuvaa initiaatioriittiä... Ja sitten tuli vastaan ettei se olekaan, voi olla ihan hölmöjä juttuja ja - ihan nyt voi sanoa - tällaista viihteellistä huttua. Kyllästyin siihen aika nopeasti, kahdessa vuodessa. Minulla oli sellainen olo etten tiedä mitään ja ryhdyin sitten systemaattisesti Lahden kaupunginkirjastosta lainaamaan ja lukemaan, sekä katsomaan elokuvia. Sitten se kuvataidekin tuli vastaan, josta olin hirveän kokematon.

En väitä olevani onnellinen, enkä usko onnellisuuden käsitteeseen ihmisen perustavaa laatua olevana päämääränä elämässä, mutta tiedollinen asennoituminen elämään voi taata ihmiselle onnellisen elämän. Eli tiedon kerääminen.

Et usko onnellisuuteen, mutta uskot hengellisyyteen. Kuinka se on vaikuttanut taiteeseesi?
Aika paljon. Dostojevski on proosakirjailijana ihan siellä ytimessä. Dostojevskin kysymys, jota hän kysyy lukijoilta ja itseltään koko ajan on, mihin sinä uskot? Mihin minä uskon?
Myös työhön asennoituminen on tietyllä tavalla tullut sen hengellisyyden kautta, joka on kauhean tärkeää, elämään ja työhön suhtautuminen. Sen arvokkuuden näkeminen, eikä ainoastaan se vaan myös sen työn pyhittäminen, joka on ihan tällainen luostarista tullut.

Mitkä taidekokemukset ovat viime aikoina koskettaneet sinua?
Olin kesällä Madridissa ensimmäisen kerran elämässäni - tai toisen kerran, mutta ekalla kerralla olin niin nuori etten tajunnut mistään mitään - ja kävin Prado -museossa ja Thyssen-Bornemiszassa. Toisessa vietin kuusi, toisessa seitsemän tuntia. Niin hienoa taidetta, etten ole pitkään aikaan nähnyt. Voisi sanoa, että molemmat menivät Euroopan museoiden listaykkösiksi. En ole oikeastaan yhtä hienoja nähyt: Thyssen vähän käsitettävämpi tai hallittavampi, yhdellä kahvilla selvisi, mutta Pradossa meni kaksi taukoa. [Naurua.]

Kirjallisuudessa on paljon sellaisia asioita jotka tekee vaikutuksen. Omaan kirjoittamiseen liittyen kesällä, yllättävän vanha kirja Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys 1500-luvulta. Tuo Tyhmyyden ylistys osui kyllä niin hyvin tähään aikaan, se miten hän puhui ihmiskunnasta.
Ihmisen osa / Kuva: Bufo

Sykli toistaa itseään?
Toistaa itseään, tuli sellainen olo kun sitä kirjaa luki, että Erasmus Rotterdamilainen on silloin puhunut samoista asioita kuin nyt puhutaan. Tästä kirjasta on aika kauan eikä kukaan ole oppinut mitään.

Kukaan ei varmasti ole sitten lukenut sitä kirjaa.
Todennäköisesti ei, sitä haukuttiin kovasti kun se ilmestyi, ihmiset loukkaantuivat hänelle.

Nyt on ollut suuresti esillä taiteilijat, jotka eivät ole olleet ihmisinä kovin mukavia. Populaarimmista taiteista voi mainita ainakin Jouko Turkan, Alfred Hitchcockin ja Ingmar Bergmanin. Onko suuri taideteos toisia taiteilijoita tärkeämpi?
Tarkoitatko jos heitä kohdellaan huonosti? Mielestäni ei, se ei voi pyhittää keinoja. Ja tätä on niin paljon ollut, nyt se on noussut pinnalle. Jos katsomme historiaa, voimme nostaa esiin kuinka siitä tuli hieno. ”Siitä tuli hieno, katso miten hieno siitä tuli vaikka heitä kohdeltiin huonosti.” Mutta eihän se niitä ihmisiä niiltä traagisilta kohtaloilta pelasta. Yksilön kohtalo on sitten se mikä siinä unohtuu. Joku on saattanut menettää elämänsä, terveytensä tai mielenterveytensä. Jos nyt joutuisi siihen tilanteeseen niin en suostuisi siihen. Eikä nuoret onneksi suostu siihen enää, toivottavasti. Simputukseen.

Eli ihminen on taiteen edessä tärkeämpi?
On, ehdottomasti. Jos pitäisi valita, niin kyllä valitsisin ihmisen.

Kuinka näiden ihmisten kohdalla tulisi toimia? Ajatellaan vaikka Kevin Sapceya. En tosin tiedä mitä mieltä olet hänestä näyttelijänä.
Pidin hänestä. Tai pidän.

Kuinka mielestäsi hänen tapauksessa pitäisi toimia? Tulisiko koko henkilö unohtaa ja mitätöidä hänen taiteelliset saavutuksensa?
Ei mielestäni, missään tapauksessa ei... Se on erikoinen rangaistus. Ikään kuin ihminen ei voisi muuttua ja katua.

Uskot katumukseen?
Uskon katumukseen. Silloinhan meidän pitäisi hylätä kaikki ihmiset. Unohtaa kaikki ihmiset, jotka ovat joskus tehneet jotain pahaa. Olen aina puhunut sellaisesta pahuuden mittakaavasta - että me jotka osoitamme sormella ja syytämme näemme harvoin, että olemme omissa teoissamme vain eri mittakaavassa. Se voi olla eri skaala, mutta silti pahuutta.

Voiko taide nostaa meidät ylös tästä välinpitämättömyyden ja toistemme halveksunnan suosta?
Kunpa voisikin. Aika ajoin se voi, mutta jos se todella voisi tehdä sen niin kai tämä maailma olisi toisessa tilassa. Tai sitten jos ihmiset olisivat kuunnelleet ja kuulleet paremmin, mutta toisaalta ei taiteilijallekaan voi antaa sellaista asemaa, muiden opettamista. Ei se ole taiteilijan homma. Kaikki opettaminen tapahtuu rivien välissä, jos se tapahtuu, mutta kaikki opettaminen... Ei taiteilijalla voi sellaista asemaa olla, eikä sellaista pidä ottaa. Tietoa ja näkemyksiä voi jakaa, mutta ei missään tapauksessa osoittaa sormella.

Ihmisen osa / Kuva: Bufo

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Gabriel osoittaa millainen oli aikansa nigerialaiskirje

Vuoden teatterikuva? / Kuva: Mitro Härkönen
Mika Waltarin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 110 vuotta. Helsingin Kaupunginteatteri juhlistaa juhlavuotta Komisario Palmun seurassa, mutta Kansallisteatteri herättelee henkiin hieman matalamman profiilin klassikon.

Gabriel, tule takaisin! nimellä tunnettu näytelmä sai menestyksekkään kantaesityksensä vuonna 1945. Nyt, lähes 75 vuotta myöhemmin Gabriel nähdään Vesa Vierikon hauskana tulkintana Kansallisteatterin parhaalla näyttämöllä, Willensaunassa.

Gabriel kertoo Angerin sisaruksista, Ulriikasta ja Kristiinasta. Heidän isänsä on jättänyt sievoisen summan perinnöksi kahdelle vanhalle piialle. Eräänä päivänä Kristiina kuitenkin ilmoittaa, että hän on tavannut miehen. Komean ja nuoren kapteenin, Gabrielin, joka nyt saapuu kylään. Tomera ja jämäkkä Ulriika ei pidä tästä, mutta toivottaa muukalaisen tervetulleeksi.

Kuva: Mitro Härkönen
Näytelmä perustuu löyhästi naisia huijaavan Ruben Oskar Auervaaran (1906-1964) tarinaan, joka viehtyi rahaan jo nuorena. Käsiohjelma tietää kertoa hauskan yksityiskohdan, että Auervaara joutui ensimmäisen kerran oikeuteen rahavarkaudesta jo 12-vuotiaana. Saaliin hän oli käyttänyt "pääasiassa Turun kahviloissa herkuteluun".

Auervaaran strategia pysyi aina samana: hän esiintyi kirjeenvaihdossa rikkaana ja kultturellina miehenä, joka etsii vaimoa jonka kanssa asettua aloilleen yhteiseen kotiin. Moni nainen retkahti tähän, sillä hän oli ilmeisen nokkela ja sanavalmis mies. Kyseessä oli siis aikansa nigerialaiskirje sähköpostiin tai Facebookiin.

Vierikon ohjaama Gabriel on vahvasti epookissa, mikä tuntuu tänä päivänä olevan raikas tuulahdus. Anna Sinkkosen lavastus ja puvustus on onnistunut, suorastaan loistelias. Ajankuva on kaikissa valinnoissa pitävä, aina Olavi Virran biisivalinnoista näyttelijäntyöhön.

Näyttelijäntyö on erittäin vaikuttavaa kaikilta neljältä näyttelijältä. Tyylilajina on monissa paikoin korostettu, suomifilmimäinen ilmaisu, joka on ymmärretty riisua oikeissa kohdissa myös pois. Paula Siimes ja Karin Pacius ovat täydelliset rooleissaan Aurein sisarina. Jokaisesta pienestä nyanssista ja rakkauden pienistä pilkahduksista lähtien Siimes ja Pacius saavat katsojat nauramaan.

Kuva: Mitro Härkönen
Sampo Sarkola tuo karmean ja hilpeän Gabriel Lindströmin hahmoon syvyyttä ja ymmärrystä, joka kyllä saadaan karsittua näytelmän viimeisessä kohtauksessa onnistuneesti pois. Koko näytelmä on ollut komediaa, vasta lopussa katsojille osoitetaan kaiken traaginen puoli. Minttu Mustakallion kapinoiva Raili tuo Gabrieliin mukavaa ilmavuutta.

Waltarin Gabrielia on kehuttu useasti hänen parhaaksi näytelmäkseen. Katsojana on vaikea sanoa, sillä Waltaria ei juuri nähdä näyttämöillä. Toisaiseksi ei siis auta muu kuin ottaa kirja kauniiseen käteen ja odottaa. Lue myös Sampo Sarkolan haastattelu täältä.

Sampo Sarkola: Taide syntyy katsojan kokemuksesta

Kuva: Sara Kittilä
Jussi-palkittu näyttelijä Sampo Sarkola on elokuvien lisäksi nähty vuosia vakikasvona Helsingin Kaupunginteatterin eri näyttämöillä. Nyt vuorossa on Kansallisteatterin Willensauna ja melkein 75-vuotias tragikomedia: Mika Waltarin Gabriel, tule takaisin! (1945).

Vesa Vierikon ohjaamassa Gabrielissa Sarkola nähdään nimiroolissa Gabriel Lindströminä, naisia huijaavana lurjuksena aina toukokuuhun 2019 asti. Samalla hän astuu legendaarisen Tarmo Mannin saappaisiin, joka näytteli samaisen roolin vuoden 1951 elokuvassa. Haastattelu on käyty Kansallisteatterin syyskauden avajaisissa elokuun puolessa välissä 2018. Gabrielista voit lukea lisää tästä.

Minkälainen suhteesi on Mika Waltariin?
Waltarin teokset ovat itseasiassa suomalaisen kirjallisuuden klassikoista ne mitä olen lukenut vähiten. Niistä romaaneista olen lähinnä nähnyt Komisario Palmuja televisiosta, en ole juuri lukenut Waltaria. Isoisäni oli samaa sukupolvea Waltarin kanssa. Hän oli toimittaja, asui tässä Kalliossa. Maailma 40-luvulla on jäänyt minulle vähän mystiseksi ja romanttiseksi ajaksi. Nyt kun luin tämän ensimmäisen Waltari-näytelmäni, yllätyin miten loistava kirjailija, ja näytelmäkirjailija, hän oli.

Waltarihan oli poikkeuksellisen tuottelijas kirjailja.
Nimenomaan. Hänellä oli tämä taito kirjoittamiseen ja suomenkieleen, draaman kaaren rakentaminen ja kaikki, repliikkien sisältöjen uloskirjoittaminen, henkilöhahmot...

Mikä Gabrielissa kiehtoo sinua?
Minua kiehtoo miten röyhkeä se näytelmä on, se oli ensimmäinen reaktioni. Miten röyhkeästi Waltari on kirjoittanut auki sellaisen asian, mikä tänä päivänäkin saattaa olla vähän tabu. Kuinka nuori mies voi vietellä vanhempia naisia ja saada heidät polvilleen, antamaan rahat ja vielä niin, että ne naiset jäävät kaipaamaan häntä vielä kaiken sen jälkeen... Onhan se aika röyhkeä!

Kuva: Mitro Härkönen
Ja toisaalta myös hauska.
No on! On hauska, siinä on paljon huumoria, mutta mustaa.

Oletko itse mustan huumorin ystävä?
Olen. Mitä ilkeämpi sen hauskempi... Mutta en väitä, että tämä olisi maailman ilkein versio, ei lainkaan. Pyrimme toteuttamaan tämän tekstin aika lähelle kuten se on kirjoitettu. Emme tee siihen mitään ylimääräisiä koukkuja, koska se teksti itsessään on niin loistava että se kyllä kantaa itsessäänkin. Jos siihen lisää jotain, niin se on kyllä siitä tekstistä pois.

Kuinka lähestyit tätä roolia?
Lähestymistapani tähän on hyvin vahvasti tekstin kautta, koska Gabriel on mies jolla on sana hallussa, hänellä ei ole paljon muuta. Hänellä ei ole koulutusta, ei rahaa, ei yhteuskunnallista statusta, mutta sana hänellä on hallussaan. Hän on niin suvereeni valehdellessaan ja ollessaan rehellinen, että hän ei välttämättä edes tiedä koska itse valehtelee. Niin patologinen valehtelija. Eli juuri tekstiin olen keskittynyt, koska se on se hänen aseensa, se on se millä hän liikkuu.

Oletko kokenut viime aikoina suuria taidekokemuksia?
Nyt pistit pahan, olen juuri tullut kesälomilta... Kesällä ei ole hirveän isoja taidekokemuksia ollut. Olen kyllä löytänyt äänikirjat. Olen kuunnellut Juha Hurmeen Niemen ja Jordan B. Petersonin 12 elämänohjetta: käsikirja kaaosta vastaan, joka on tällainen miehille suunnattu, aika terävällä huumorilla varustettu elämäntapaneuvoja sisältävä kirja. Se on ollut viihdyttävä, mutta en laittaisi sitä taideosastolle ollenkaan.

Mikä tuo sinulle inspiraatiota?
Musiikki. Lapseni tietysti. Erilaiset kohtaamiset, ihmisten tapaaminen. Koska tässä freelancerin työssä tapaa uusia ihmisiä ja pitää tutustua nopeasti ja sitten tehdä työtä yhdessä, niin kuin tässäkin, kaikki ovat minulle uusia tuttavuuksia, niin he inspiroivat. Uudet ihmiset ja kemiat ihmisten välillä.

Mikä on suosikkinäytelmäsi?
Nyt tulee mieleen David Mametin Myyntitykit (Glengarry Glen Ross, 1983).

Voiko viihde olla taidetta?
Voi. Ehdottomasti voi. Taidehan syntyy katsojan kokemuksessa. Jos katsoja pitää kokemaansa taiteena niin ehdottomasti.

Onko teatterilla paikka tulevaisuuden maailmassa?
On. Teatterilla tulee olemaan paikka aina, niin kauan kuin ihmisiä tällä pallolla tallaa. Se missä muodossa se on, niin sitä en tiedä. Mutta kyllä me aina tulemme kerääntymään yhteen, fyysisesti samaan tilaan, kertomaan toisillemme tarinoita.

Kuva: Mitro Härkönen