tiistai 15. toukokuuta 2018

Kansallisteatterin Julia & Romeo on yksi vuoden parhaista esityksistä

Kuva: Tuomo Manninen




Edellisessä blogipostauksessani pääsin päästämään höyryjä, kun jouduin osoittamaan suurmusikaalisatsauksen totaalisen epäonnistumisen. Tämän musikaalin näin päivänäytöksessä ja illaksi riensin toiseen teatteritaloon katsoman versiointia William Shakespearen ehkä kulahtaneimmasta teoksesta: Romeo ja Julia.

Lyhyesti Romeon ja Julian populaarihistoria: muutama leffa, naamioitu musikaaliklassikko West Side Story, maailmalla muutamia kuuluisia näyttämöversioita, Suomessa pari vuotta sitten erittäin tykki-versio Lahden kansanopistossa (jossa itsekin ansiokkaasti näyttelin, sori tästä) ja niin edelleen. Tämä on todennäköisesti maailman tunnetuin näytelmä, joka isketään jo ylä-asteella nuorison päähän. Pateettista nuorta rakkautta, joka on naurettavuudessaan miltei komedia.

Rakkauteni Shakespeareen sai kuitenkin antamaan mahdollisuuden Kansallisteatterin Julia & Romeolle. Onneksi - se osoittautui yhdeksi alkuvuoden parhaista näkemistäni esityksistä, jonka listaan suurella todennäköisyydellä koko vuoden parhaimpien listalle.

Kuva: Tuomo Manninen
Pessimismistäni huolimatta merkit olivat kuitenkin ilmassa: viime vuonna esityksen ohjaaja Jussi Nikkilä ohjasi parhaan koskaan näkemäni Shakespeare-tulkinnan Willensaunaan. Tämä oli tietenkin haastava Richard III, joka oltiin rakennettu hyvin perinteisen ja alkuperäisen teatterityylin mukaisesti - miehiä nähtiin naisen rooleissa ja oikeilla soihduilla valaistu näyttämö, jonka vallitsevana elementtinä oli puu.

Julia & Romeo on klassinen, mutta moderni Shakespeare-tulkinta, jollaisia on totuttu näkemään aiemmin vain maailman johtavilla näyttämöillä, ei niinkään Suomessa. Vaikka Suomi onkin pullollaan innovatiivista ja raikasta teatteria, liian monesti nähdään sen sortuvan apinointiin ja vanhan jo olemassa olevan kierrätykseen.

Nikkilän ohjauksesta huomaa, että hän on intohimoinen Shakespeare-mies. Hän ei ole vain lukenut alkuperäistä käsikirjoitusta, hän on opetellut sen - hän tuntee sen - varmasti luita ja ytimiä myöten. Uskon näin, sillä vain sillä tavalla Nikkilä on kyennyt löytämään tekstistä kaikki ne nyanssit ja rohkeatkin tulkinnat, jotka tekevät Kansallisteatterin Juliasta & Romeosta raikkaan.

Ja kun tehdään shakespearea, tarvitaan ensemble näyttelijöitä, jotka heittäytyvät Nikkilän tulkinnan lisäksi Shakespearen ytimeen. Repliikkejä on mahdollista pulputtaa ilman ajatusta, eikä se välttämättä aina näy yleisöön asti jos omaa tyyli- ja rytmitajua. Shakespearessa niin ei voi tehdä - ensiksikin runomitta on haastava (joskin tässä versiossa onnistuneesti käytetty valikoiden) ja toiseksi dialogi ei anna näyttelijälle varaa listata mielessään illan kauppaostoksia. Ajatuksen on oltava kirkas repliikin takana, muuten repliikit kuulostavat falskilta.
Kuva: Tuomo Manninen

Tässä onkin valtavan hyvä roolitus, eikä niin sanottuja "heikkoja lenkkejä" löydy. Jos joitain nostoja pitäisi tehdä, niin erityisesti Jarno Hyökyvaara (karismaattinen, mutta yllättävä Tybalt), Sonja Salminen (rouhea ja letkeä Benvolio) ja Eetu Känkänen (hillitön, hillitön Paris). Kristo Salminen osoittaa olevansa (edelleen) yksi Suomen parhaista. Gloucesterin herttuan jälkeen Salminen pääsee toiseen ääripäähän - joka nauratti minua hirveän paljon. Isä Laurencen tulkinta on suorastaan nerokas.

Sanomattakin selvää, että fantastinen Julia & Romeo vaatii myös vahvan pääparin. Suorastaan loistavat Satu Tuuli Karhu ja Olli Riipinen onnistuvat rooleissaan yhtä vahvasti kuin Nikkilä tulkinnassaan. Kaikissa roolihenkilöissä on erittäin paljon huumoria, vähintään humoristisia piirteitä, mutta Karhun ja Riipisen Juliassa ja Romeossa tämä kaikki huumori kulminoituu ja korostuu - kaikessa traagisuudessaan teos on hillittömän hauska, jos tekstistä osaa poimia kaikki oikeat kohdat.

Muusikkoina (livenä) kuultavat Mila Laine ja Aleksi Kaufmann kruunaavat tämän kokonaisuuden virittelevällä ja tunnelmallisella musisoinnillaan.

Anna Viitalan dramaturgia ansaitsee täten myös aplodit seisten, kuten myös skenografiasta vastuusta ja toteutuksesta vastaavat henkilöt. Julia & Romeo on ajattomaan lavastukseen, paikoin futuristisiin valoihin ja uutta ja vanhaa yhdistävään upeaan puvustukseen nojaava kokonaistaideteos.

Kuva: Tuomo Manninen

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Katsojia aliarvioiva Myrskyluodon Maija on silakkasalaatti, joka väärinkäyttää teatterin resursseja

Kuva: Tapio Vanhatalo
Helsingin Kaupunginteatterin suuren näyttämön valot himmenevät. Viime syksynä teatteritalon kahden vuoden remontin jälkeen avannut Myrskyluodon Maija oli ladannut suuria odotuksia.

Liput myivät kuin häkä ja esitys oli pitkään loppuunmyyty. Markkinointikoneisto kävi kuumana - uusi suurmusikaali kotimaisesta raskaan sarjan klassikosta. Suomi 100, Helsingin Kaupunginteatteri 50 vuotta. Anni Blomqvistin rakastettu klassikko, aiemmin samana vuonna kuolleen Lasse Mårtensonin musiikki.

Mikään ei voi mennä vikaan. Eihän? Mårtensonin koskettava sävelmä kajahtaa soimaan - esitys alkaa. Lähes kolme tuntia vaikuttavan ja traagisen tarinan seurassa Ahvenanmaan maisemissa. Tarkemmin ajatellen puitteet ovat otolliset tehdä musikaali juuri tästä.

Kuka siis jätti uppoavan laivan? Kuinka näin loistavien puitteiden valossa voidaan sössiä esitys näin maan perusteellisesti? Ystäväni kertoi, että teatteri on viime aikoina saanut hänet niin vihaiseksi, että on pidettävä taukoa. En tunnistanut tätä tunnetta, ennen kuin näin Myrskyluodon Maijan. Kuinka vihaiseksi ammattilaisten tekemä teatteri voi tehdä?

Olen nähnyt paljon teatteria - kahden esityksen päässä häämöttää 200 eri näytelmää 25 elinvuoteni aikana. Yhtenä lukiovuonna näin 50 esitystä vuodessa - se on ennätys ja mahdollisesti syy heikkoihin arvosanoihini tietyissä aineissa. Myrskyluodon Maija on varmasti kymmenen häntää pitävän esityksen joukossa.

Kuva: Tapio Vanhatalo
Esitys ei toki ollut sellainen etteikö siinä olisi ollut mitään hyvää. Melkein kaikissa esityksissä on jotakin. Tässä pitkähkössä tekstissä yritän valaista syitä miksi Myrskyluodon Maija epäonnistui. Jotkut saattavat olla kanssani erimieltä ja hyvä niin. Katson näytelmiä oman kokemusmaailmani ja ymmärrykseni pohjalta. On ihanaa, jos joku rakasti esitystä. En ole koskaan halunnut lytätä kenekään taideteoksia, koska taiteen arvioiminen ja mielipiteet ovat aina subjektiivista.

Kun kirjoitan Episodiin tai Film-O-Holic.comiin arvosteluja elokuvista, tilanne on hyvin erilainen. En unohda omaa mielipidettäni (arvostelut perustuvat sille!), mutta yritän aina peilata elokuvia myös laajemmasta näkökulmasta. Voin nähdä, että elokuva on onnistunut pyrkimyksissään, vaikka en henkilökohtaisesti pitäisi siitä.

Blogiteksteissäni lähestymistapa on hieman erilainen. Olen alusta alkaen halunnut kirjoittaa esityksistä ja taideteoksista mahdollisimman positiivisesti. En yleensä edes kutsu täällä julkaistavia tekstejä arvosteluiksi tai kritiikeiksi, vaan kirjoituksiksi. Otan tämän rennommalla kädellä, mutta toki vakavasti. En ole koskaan huijannut tai johtanut lukijoitani harhaan - mutta olen helpommin jättänyt asioita vaikka sanomatta, jos en ole niistä pitänyt.

On turhaa teilata tälläisellä alustalla yksittäisiä näyttelijöitä tai taiteilijoita. Se ei ole mielekästä, eikä mielestäni kritiikin tehtävä. Oman teatteritaustani vuoksi olen hyvin herkkä epäluontevalle näyttelijäntyölle tai löysälle estetiikalle. Pieni hetki tulkinnassa (tai joskus roolin koko tulkinta) jää ärsyttämään, mutta aina niiden mainitseminen ei ole mielekästä.

Myrskyluodon Maija sen sijaan oli umpisurkea. Kari Rentola ohjasi teoksen (jos hän edes kävi töissä) joka aliarvioi katsojiaan rankalla kädellä. Kenelle teos on tehty? Se ei varmasti ole mennyt läpi niille lukuisille mummoille, jotka käyvät katsomassa kaikki tärkeät teatteriesitykset mitä Helsingissä on. He ovat kouliintuneita ja yllättävän kriittisiä katsojia. Toisinaan kun pääsen keskustelemaan tällaisen katsojan kanssa, he ovat huomattavasti kriittisempiä kuin minä!

Onko teos tehty nuorille, jotta he tulisivat teatteriin? En usko, että Myrskyluodon Maija on produktiona sellainen, joka heittäisi ketään teatteriin. Silti se muistuttaa kaikin puolin koulunäytelmää - näyttelijöiden asemointi ja suunnat, kuiva paatoksellisuus esimerkiksi - ja niistä ohjaaja on pitkälti vastuussa. Surkealle dramaturgialle hän ei paljoa voi - se oli Seppo Parkkisen heiniä.

Kuva: Tapio Vanhatalo
Parkkinen oli ilmeisesti dramatisoinut koko viisiosaisen Myrskyluoto -sarjan kolmeen tuntiin. Tehtävä ei ollut helppo, mutta onko se mahdoton? Sen saamme tietää joskus, kun joku toinen yrittää. Kun kirjasarjassa on paljon suuria ja tärkeitä käänteitä ja tapahtumia, tuntuu hupsulta ja suoraan sanottuna helvetin väärältä katsoa hassun hauskaa musikaalinumeroa silakoista tai koulussa opiskeltavista aakkosista.

Päähenkilön poika hukkuu ja Maija tietenkin suree järkyttyneenä hänen kuolemaansa. Näytelmän tekijät ovat varmasti halunneet tuoda jonkinlaista kontrastia ja osoittaa elämän jatkumista entisajan rankoissa oloissa, kun päättivät pistää näytelmän laulut sanoittaneen Maija Vilkkumaan keksimään tähän väliin laulun lintukeitosta. Tässä laulussa käydään läpi jotakin reseptiä - ja kun ei keksitä sanottavaa lauletaan "rallatilaa ja rallallaa".

Kuinka upean ja traagisen laulun Maija olisi voinut poikansa kuoltua laulaa? Tai kenties kuolleen lapsen sisarukset? Ehkä ahvenanmaalaiset voisivat laulaa jotakin Myrskyluodossa asuvan Maijan ja Jannen kärsimyksestä? Tai hei, entä Maijan vanhemmat joilla ei ole yhtään musikaalinumeroa? Ääh, laitetaan tähän nyt biisi lintukeitosta. Rallatilaa ja rallallaa. Ainakin laulujen linja pysyy samana - yhdentekevinä ja unohdettavina.

Ei näytelmästä toki huumoria puutu - jossakin vaiheessa lokki paskantaa jonkun tärkeän henkilön kahvikuppiin ja väliajalle mennään aakkoslaulu ABC:n sävelin. Joku Maijan lapsista on kirjoittanut jotakin koko musikaalinumeron ajan pieneen liitutauluun. Siinä lukee "PÖÖ". PÖÖ? Ihan oikeasti. Anni Blomqvist halkeaisi ylpeydestä ellei olisi kuollut järkytykseen melkein 30 vuotta ennen näytelmän ensi-iltaa.

Dramaturgi valitsee mitä alkuperäisestä teoksesta jätetään ja mikä on toisarvoista. Myrskyluodon Maija eteni vyöryen eteenpäin, mihinkään ei paneuduttu eikä näytelmässä hengähdetty ellei oltu jonkun merkityksettömän hahmon kuolinvuoteella. Kun pysähdyttiin laulamaan - laulettiin monesti jostakin turhasta ja samalla juostiin tarinan läpi niin nopeasti, ettei pysytty kunnolla edes lasten lukumäärässä mukana.

Rooleissa nähtiin hyvin kaksijakoinen joukkio. Suoraan sanoen en ole varma mitä mieltä olin Maijaa näyttelevästä Laura Alajääskestä. Hän lauloi hyvin ja toi Maijan hahmoon tarvittavaa kylmyyttä ja ronskiutta, mutta välillä tunteiden ulosanti oli ehtaa naamanvääntelyä. Ei suurella näyttämöllä tarvitse nyt liiallisuuksiin mennä, eihän tämä mitään lastenteatteria ole. Tosin myönnettäköön, että hänen on käytävä kolmessa tunnissa läpi Maijan roolihahmo teinistä mummoon. Kenestä se sitten oli hyvä ratkaisu, sitäkään en tiedä.

Leenamari Unho ja Eero Saarinen onnistuvat jälleen - tällä kertaa Maijan vanhempina, ja debyyttinsä Helsingin Kaupunginteatterissa tekevä Aaro Wichmann on miellyttävä ja suorastaan täydellinen Maijan puolisona, Jannena.

Kuva: Tapio Vanhatalo
Sitten on paljon hahmoja joissa ei ole mitään järkeä. Lavastuksen köyhyyttä ja lavan tyhjyyttä täyttävät "luonnon henget", jotka heiluvat ja tekevät lavalla ties mitä sammakosta lokkien heilutteluun. Onko vähän helppo ja yksinkertainen ratkaisu? Kun toteutukseen on tullut ongelmia niin laitetaan tanssahtelevia "näyttämömiehiä" ja kutsutaan niitä luonnon hengiksi. "Nyt ollaan taiteen ytimessä, kaverit!"

Ja tietysti kun halutaan hieman keventää tunnelmaa ja tarvitaan kivoja musikaalinumeroita joille ei ihan ole paikkaa eikä järin tarvetta, mutta ei haluta kill your darlings koska biisit ovat niin hyviä - otetaan suutari laulamaan. Siis tämä suutari tulee ensin tekemään kengät yhdelle lapsista ja laulaa siinä, se nyt vielä menee. Toisella kerralla suutarille ei edes vaivauduttu keksimään kunnollista syytä saapua paikalle. Tarvittiin vaan joku laulamaan - ja kun meillä on hyvä laulaja niin miksei käytettäisi sitä?

Tämäkin lienee dramaturgin ratkaisu - en tiedä. Syytän joka tapauksessa kaikkia. Kuinka tämä on mennyt läpi? Ymmärrän, ettei Suomessa ole resursseja käyttää musikaalien perusteelliseen valmistamiseen. Olin itseasiassa yllättynyt, kun ohjaajan sanassa kerrottiin, että Kaupunginteatterin näyttämön 50-vuotisen historian aikana on nähty vain yksi koko illan musikaali, joka perustuu suomalaiseen alkuperäisaiheeseen ja mikä on suomalaisen säveltämä. Tämä teos on Härmäläiset vuonna 1979 - ja uskon, että sille on syynsä etten ole kuullutkaan siitä ennen tätä mainintaa.

Epäonnistuminen on ihan ok, sillä kukaan ei ole täydellinen tai tee aina priimaa. Epäonnistuminen on ehdotonta, jotta voi onnistua. Katseet suuntautuvat nyt seuraavaksi Kinky Bootsiin, ja ehkä jossakin vaiheessa seuraavaan kotimaiseen tuotokseen.

Sanotaan, että maailma odottaa vielä ensimmäistä suomalaista menestysmusikaalia - ja niin kauan kun kulttuurin rahoittamiseen ei panosteta, saadaankin odottaa. Ehkä Samuel Beckettin näytelmässä En attendant Godot (suomeksi Huomenna hän tulee tai Godota odottaessa tai Odotellessa...) odotetaankin sitä ensimmäistä suomalaista menestysmusikaalia.

Kuva: Tapio Vanhatalo

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Paradise by the C

Ajatellaan, että huumeet ovat ongelma vain huono-osaisten keskuudessa. Tämä tietysti on yleinen harhaluulo, sillä kukapa muu sitä laadukkainta ja kalleinta kamaa ostaa kuin rikas.

Pirullisen kypsä ja ajankohtainen C on näytelmähelmi Kallion sydämessä. "Kansalaisten kohtaamispaikalla", Elokolossa, Toisella linjalla esitettävä pienoisnäytelmä sai alkusysäyksensä jo reilusti ennen Jari Sillanpään toilailuja. Jos sen tapauksen tuoma julkisuus toisi edes kourallisen ihmisiä katsomaan tätä esitystä, jotakin hyvää on tapahtunut.

Virginia Ensemblen C on Misa Palanderin käsikirjoittama ja ohjaama teos, jossa yläluokkaiset hyväosaiset karkeloivat. Kosteiden juhlien kosteat jatkot - nimettömäksi jäänyt, yliopistossa filosofiaa opettava herra saapuu kumppaninsa Honeyn kanssa Ykän ja Martan luokse. Näyttelijä, arkkitehti, opettaja ja lääketieteen kandidaatti. Kaikki fiksuja, päältäpäin hyvinvoivia ihmisiä.

Nerokkaasti Edward Albeen klassikonäytelmästä Kuka pelkää Virginia Woolfia? inspiraationsa saanut C on päivitetty tähän päivään onnistuneesti ja suurella herkkyydellä. Teoksen voisi kuvitella olevan lähes yhtä raskas näyttelijälle kuin Albeen mestariteos.

Onkin hienoa nähdä kuinka jokainen neljästä näyttelijästä onnistuu roolissaan: Riikka Koskinen hyökkäävänä, viettelevänä, mutta niin epävarmana näyttelijättärenä, Ville Hilska hiljaisena, tossun alla vakaasti istuvana arkkitehtinä, Joonas Lehikoinen viehättävänä ja karismaattisena opettajana, sekä kirsikkana kakun päällä Jalmari Savolainen indentiteetistään varmana, mutta herkkänä opiskelijana.

Kuva: Mikael Karkkonen
Näyttelijäntyö on luontevaa ja suurimmalti osin kliseisiin sortumatonta. Palanderin herkullinen ja haastava teksti antaa näyttelijöille tilaa luoda henkilöhahmoja - ylilyöntien pelko oli jälkeen päin ajatellen aiheellinen, mutta turha. Olen aina ollut sitä mieltä, että pienoisnäytelmässä näyttelijän todelliset kyvyt paljastuvat - se on eräänlainen tulikoe, koska ensemblen tai suurten lavasteiden taakse ei pääse piiloon ja hetkessä eläminen korostuu. Näyttämö ja näyttelijät ovat paljaita. Hilska, Koski-, Lehikoi- ja Savolainen tekivät tarkkaa työtä.

Mielipidekysymyksiä, mutta mielestäni on melkein aina eduksi jos käsikirjoittaja myös ohjaa oman tekstinsä. C antoi kuvan, että Palander on tiennyt mitä haluaa ja saanut sen. Käsikirjoitus on rakennettu hyvin ja kohtaukset jättävät toisilleen tilaa hengittää. Toisinaan kokoonpano vaihtuu, mutta pääosin se pysyy samana ja kaikki neljä henkilöä ovat samassa tilassa samaan aikaan, omine ongelmineen ja haluineen.

Milloin huumeiden käytöstä tuli salonkikelpoista? Puhutaan huumeiden viihdekäytöstä ja toiset hokevat ettei se ole alkoholia pahempi päihde. Populaarikulttuurissa huumeiden käyttö nähdään joskus jopa ihailtavana osana ihailtujen henkilöhahmojen tarinaa. Kun vanhat kiksit eivät enää riitä, on löydettävä uusia nautinnon lähteitä. Ei haluta "nukkuvaa, puolikuollutta elämää", vaan "kaikkea muuta". Halutaan pitää hauskaa, nähdä lohikäärmeitä, lentää ja keskustella kärpästen kanssa.

Kuva: Mikael Karkkonen
Kaikesta huolimatta C ei ole näytelmä pelkästään huumeista. Se on yhtä lailla näytelmä identiteetistä ja valta-asetelmista. Identiteetti- ja seksuaalikysymykset olivat itselleni näytelmän puhuttelevin anti - mikä saattaa osaltaan johtua siitä, että vihdoinkin aihetta käsiteltiin tuoreesta kulmasta ja rohkea hahmo esitti suorat, rohkeat ja hieman ehkä vanhanaikaiset kysymykset. Eivät kysymykset minnekään katoa, vaikka niitä ei kukaan esittäisi.

Jokainen hahmo oli silti samaistuttava, mikä osaltaan tarkoittaa tietysti sitä, että meissä jokaisessa asuu sekä Honey että Martta. Myös mitä liberaaleimmilla ihmisillä on konservatiivisia ajatuksia - ja toisinpäin. Maailma muuttuu Eskoseni - vitun nopeasti.

Näytelmästä ei rankasta aiheesta huolimatta puutu huumoria. Se osaltaan tuokin teokseen sen herkullisimman sysäyksen. Palander on onnistunut jättämään valistavan paasauksen pois, mikä jättää vastuun katsojalle. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta tällaisia näytelmiä katsoessa halu päästä takaisin lavalle on tuuperruttava. Mieleen muistuu miksi alunperin halusi näytellä. Perusasioiden äärelle. Varaa lippusi täältä.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Lemminkäinen on taattua hurmetta, mutta leikki on jäänyt näyttämölle

Kuva: Tommi Mattila
Viime vuonna Finlandia-palkinnon Niemellä (Teos, 2017) napannut Juha Hurme valmisteli kirjaan pohjautuvan näytelmän Kansallisteatterille. Lemminkäinen perustuu tarkemmin vain yhteen osaan kirjasta, eikä siitä voi päätellä Niemestä juuta eikä jaata.

Toki Hurmeen omaleimainen kieli ja huumori on läsnä molemmissa teoksissa, mutta seisovat silti itsenäisesti omilla jaloillaan.

Lemminkäinen kertoo Lemminkäisen sisaruksista (Marja Salo ja Tomi Alatalo), jotka seikkailevat kalevalaisissa maisemissa aseenkantajansa Tieran (Antti Pääkkönen) kanssa huijaten pikkurikollisliigallaan seudun väkeä erinäisin vippaskonstein. He käyvät rouva Louhivuorta (Cécile Orblin) vastaan, mistä seuraa enenevissä määrin vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Hurmeen uusi näytelmä muuttuu paikoin revyymäiseksi hassutteluksi ja musikaalinomaiseksi ilotteluksi - lavalla nähdään mainio kahden miehen bändi, jonka koostavat Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi. Heidän ja Petra Poutanen-Hurmeen luoma äänimaailma nostaa Lemminkäisen aivan uudelle tasolle.

Kuva: Tommi Mattila
Teksti itsessään on paikoin oikeinkin kekseliäs, mutta ilman Hurmeen huumoria ja useita näytelmässä nähtäviä musikaalinumeroita se saattaisi jäädä ohueksi. Lemminkäisen ohjaus on näpäkkää ja kekseliästä ja tekstin mahdollisuuksia on käytetty hyvin hyväksi.

Toisaalta lavalla näkyy myös se mitä Hurme on haastatteluissa useasti painottanut: hänelle teatteri ja sen tekeminen on suurta leikkiä, ja ymmärtääkseni hänen tapansa "treenata" näytelmiä on rento ja epäautoritäärinen. Se vaatii näkemyksellisen työryhmän, mikä Lemminkäisessä on selvästi ollut, mutta kokonaisuus jäi hieman pliisuksi. Leikki ikään kuin jäi osin näyttämölle, eikä esitys saanut kypsää muotoaan.

Näyttämöllä nähtiin useaan otteeseen hienoja hetkiä ja väläyksiä, mutta kokonaisuus ei aivan kantanut loppuun asti. Olen miettinyt syytä siihen, tullen siihen lopputulokseen, ettei näytelmässä ollut yhtäkään pidettävää hahmoa. Kaikki olivat omalla tavallaan raskaita ja epämiellyttäviä, eikä varsinaisia sankareita ollut.

Orblinin viehättävä ja viettelevä Louhivuori osui ehkä lähimmäksi miellyttävää hahmoa, mutta siinäkin tapauksessa kaikki hahmoon liitettävä miellyttävyys ja pidettävyys on vain päälleliimattua, jotta hän saavuttaisi omat tavoitteensa. Näyttelijäntyö on Lemminkäisessä kaikin puolin hyvin kovatasoista, eikä mainiosta näyttelijäkavalkadista löydy sitä niin sanottua "heikkoa lenkkiä".
Upea Cécile Orblin / Kuva: Tommi Mattila

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Korjaamo on täysverinen myllyaholainen draamakomedia

Kuva: Tommi Mattila
Vihdoinkin! Olen odottanut päivää, jolloin näkisin Mika Myllyahon itsensä käsikirjoittaman ja ohjaaman näytelmän. Olen hänen näytelmätekstiensä suuri fani, Paniikki (2005) on tietysti suosikkini. Valitettavasti hän ei kuitenkaan ole kirjoittanut uutta näytelmää sitten vuoden 2009 (korjatkaa, jos olen väärässä).

Kun hän otti Kansallisteatterin taiteellisen johtajan paikan vastaan seuraavana vuonna, ei ihmekään ettei hänellä ole ollut aikaa paneutua uuden näytelmän kirjoittamiseen. Tähän asti. Korjaamo on Myllyahon uusi pienoisnäytelmä kahdesta autokorjaamolla työskentelevästä miehestä. Ola on kokoomuslainen, toistaiseksi autokorjaamolla työskentelevä rehtori ja Jallu korjaamon duunaripomo.

Myllyaho on onnistunut luomaan tästä pienestä korjaamosta Suomen pienoiskoossa, esitellen kaksi erilaisen samanlaisesta lähtökohdasta kasvanutta miestä. Onko luokkayhteiskunta toteutunut Suomessa? Toisen mielestä on, toisen mielestä ei. Saako sanoa neekeri? Rajat auki vai kiinni?

Kuva: Tommi Mattila
Näytelmä antaa molemmalle ihmiselle äänen. Korjaamo ei kuitenkaan moralisoi, tai osoita suoraan toisen olevan väärässä ja toisen oikeassa, mikä tietysti palvelee katsojaa paremmin. Katsoja on tarpeeksi älykäs tehdäkseen päätöksen itse. On kuitenkin huomioitava, että näytelmän tarkoitus ei suinkaan ole pohtia kysymyksiä maahanmuutosta tai luokkayhteiskunnasta.

Korjaamo esittelee kaksi erilaista ihmistä ja onnistuu näyttämään hyvinkin realistisessa valossa näiden kahden erilaisen ihmisen maailmankuvat. Tässä näytelmässä vastauksilla ei ole väliä, ihmisellä on. Vaikka aiheet ovat vakavat ja hyvinkin ajankohtaiset, niin huumoria tästä näytelmästä ei puutu.

Korjaamo on itseasiassa erittäin hauska näytelmä, täysverinen myllyaholainen draamakomedia, joka sisältää viiltävän tarkkoja huomioita yhteiskunnastamme.

Korjaamon jälkeen minulla on vain kaksi toivetta: ensimmäinen on se, että näytelmä julkaistaisi myös kirjana. (Ja jos joltakulta löytyy Paniikki niin sekin olisi tarpeen, trilogian muut osat kyllä löytyvät.) Toisena toivon, että Myllyaho kirjoittaisi lisää näytelmiä. Yleensä näistä pienoisnäytelmistä saa parhaat kiksit.

Jalluna ja Olana nähdään aina niin karismaattiset Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen. Lavastus on hieno ja esityksen musiikki on valikoitu äärimmäisen hyvällä maulla. Näytökset Kansallisteatterin Omapohjassa. Nastaa!

Kuva: Tommi Mattila

Rakastunut Shakespeare tarjoaa hehkeyttä ja nuorta kauneutta - ei suuhun mätäneviä hampaita

Kuva: Tapio Vanhatalo
Helsingn Kaupunginteatterissa nähdään puitteiltaan komea ja sisällöltään erittäin melodramaattinen teos suoraan West Endistä. Käsikirjoituksen ja sen adaptaation ovat laatineet itse mestarit: näytelmän alkuperäisestä elokuvakäsikirjoituksesta Oscar-palkinnon voittaneet sir Tom Stoppard ja Marc Norman, sekä käsikirjoituksen näyttämölle muokannut Lee Hall.

Ei ole mikään salaisuus, että William Shakespearen näytelmät ja niihin liittyvät asiat ovat minulle kun kissanminttua. Minulla oli kuitenkin pelkoni näytelmän suhteen, jotka osin täyttyivätkin. Eniten teoksessa ehkä ärsyttää sen historiallinen epätarkkuus - mutta se on henkilökohtainen ongelma, melkein kaikki dramatisoidut teokset ovat kirjoitettu miten sattuu hyvän tarinan toivossa.

Rakastunut Shakespeare kertoo komeasta näytelmäkirjailevasta näyttelijästä Will Shakespearesta ja kauniista vaaleaveriköstä Viola de Lessepsistä. Will kamppailee inspiraationsa kanssa yrittäen epätoivoisesti kirjoittaa uutta komediaa. Viola taas unelmoi näyttelijän ammatista, mikä tietysti oli sula mahdottomuus naisena Shakespearen ajan Englannissa. Rakastutaan ja nönnönnöö.

Kuva: Tapio Vanhatalo
Näytelmä on siitä hauska, että se yhdistelee hauskasti oikeita tapahtumia tähän fiktioon. Rakastuneen Shakespearen tarina on mielikuvitusta, mutta se on keksitty hapuilevien todellisuuksien väliin. Romeo ja Julia yhdistetään Shakespearen elämään, esimerkiksi. Näytelmäkirjailija Christopher Marlowen kuolema sulautuu myös omalla tavallaan tuohon tarinaan, eikä silmäniskuilta Shakespearen tuotantoon vältytä.

Rakastuneen Shakespearen tapahtumien jälkeen Will saa inspiraation puuskan kirjoittaa (hyvin luontevasti) Loppiaisaaton ja toisaalta näytelmä kuhisee teatterimaailman sisäpiirivitsejä. Syystä tai toisesta Fennyman käytti samaa stylistiä kuin Richard Burton. Lukuisia kuuluisia sitaatteja Shakespearen tuotannosta - siinä mielessä Rakastunut Shakespeare on suurta ilottelua.

Kari Arffmanin ohjaama näytelmäversio on täynnä hauskoja ja muka-hauskoja henkilöhahmoja. Jälkimmäisiin en halua pureutua. Ensimmäisiin sen sijaan... En käsitä miksi Jouko Klemettilän tasoinen koominen nero ei saa kunnollisia rooleja. Vaikka näytelmä oli mainiosti näytelty, hän ja Heidi Herala osoittivat (jälleen) olevansa näyttämön ykköskoomikot. Enkä selvästi ollut mielipiteineni yksin. Koko teatteri oli täynnä yläastelaisia tai lukiolaisia teinejä ja huomasin heidän seuraavan esimerkiksi Klemettilän pieniä ja hienovaraisia eleitä taustalla aktiivisesti.

Sivuhuomiona muuten, teinit tuntuivat nauttivan teatteri-illasta. Aluksi pojat tietysti olivat vähän viileitä, mutta luulen niiden muutamien rivojen vitsien saaneen heidänkin sydämensä hieman lämpimämmiksi.
"Ihanaa, taas Jesse kehui!" / Kuva: Tapio Vanhatalo

Päähenkilöt tekivät mainiot roolityöt. Miila Virtanen tekee debyyttinsä Helsingin Kaupunginteatterissa nuoren ja kirkasotsaisen, lopussa naurettavan epäloogisen Violan roolissa. Heikki Ranta on tasahyvä komeana ja intohimoisena Shakespearena. En voi kuitenkaan olla huvittamatta mieltäni, että tässä hänet esitetään tuollaisena sydänkäpysenä vaikka todellisuudessa hänellä on todennäköisesti ollut esimerkiksi suuhun mätänevät hampaat.

Myös Heppu tekee elämänsä roolin teatteriseurueen kirkkaimpana tähtenä. Hänen koominen ajoituksensa ja tarkan eheät eleensä vetävät vertoja alansa parhaille. Hänen silmistään huokui filosofiaa ja ajatuksia, jotka osoittivat roolihenkilön kompleksisuuden: syödäkö, vai eikö syödä nappulaa? Miksei se anna herkkupalaa? Miksi minulla on röyhelöt tassuissa? Erityinen maininta myös karismaattiselle Tuukka Leppäselle Marlowen roolista, sekä Luca Elshoutille hauskan katupojan tulkinnasta - aivan mahtavaa.

Lavastus ja puvustus oli huippua ja nautittavaa. Puvustuksessa oli mahtavia epookkipukuja ja toisaalta paikoin hauskoja väriyhdistelmiä.

Ehkä Rakastunut Shakespeare saa ihmiset kiinnostumaan Shakespearesta enemmän? Toivotaan. Käsiohjelmassa on muuten erittäin hämmentävä infolaatikko: sen mukaan Shakespearen näytelmiä on esitetty Helsingin Kaupunginteatterin yli 50-vuotisen taipaleen aikana vain säälittävät yhdeksän. Niistä ensimmäinen oli Richard III (1968) ja viimeisin Hamlet (2012). On toki selvää, ettei Shakespeare ole suomalaisille niin kulttuurimerkittävä tekijä, mutta teatterihistoriallisesta näkökulmasta sitäkin tärkeämpi.

Kuva: Tapio Vanhatalo

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Hullu on matka Juha Hurmeen pään sisään

Kuva: Petteri Aartolahti
Tamperelainen Teatteri Telakka vierailee jälleen Helsingissä jo puolitoista vuotta menestystä niittäneellä Juha Hurmeen teoksella Hullu.

Kanneltalo toivottaa tervetulleeksi tamperelaiset teatterintekijät kolmen esityksen verran. Tämä on poikkeuksellinen mahdollisuus nähdä tämä menestysnäytelmä, sillä Kanneltalolla on mainiot puitteet. Kanneltalon sali muokkautui mainiosti teatteritilaksi ja saman rakennuksen yhteydessä pystyy nauttimaan kohtuuhintaisesta kahvista (ja mitä herkullisimmasta mustikkaleivoksesta), kirjastosta, sekä galleriasta, jossa juuri aukesi Risto Vuorimiehen valokuvanäyttely.

Hullu on vahvasti Hurmeen omaelämäkerrallinen kokemus. Vuonna 2009 hän marssi Auroran sairaalaan ja hakeutui hoitoon. Hän vietti kuukauden suljetulla osastolla, diagnoosina psykoosi. Kun hän pääsi suljetulta hän sairastui masennukseen.

Tästä syntyi Teoksen vuonna 2012 kustantama kirja, Hullu, joka kertoo edellä mainituista kokemuksista. Vuonna 2016 Hurme ohjasi ja käsikirjoitti kirjan pohjalta tämän näytelmän, joka esittelee näitä tuntoja paikoin hätkähdyttävän kouriintuntuvasti.

Kuva: Kai G. Baer
Esityksen kaikki palikat - mainiot näyttelijät, yksinkertainen ja toimiva lavastus, sekä rikas ja nerokas valo- ja äänimaisema - tukevat tätä päähenkilön, hullun, mielenmaisemaa. Kaikki on rakennettu niin yhteen, yhtenäiseksi organismiksi, ettei voi kun ihailla kuinka valmiina ja todellisena kaikki tarjotaan katsojalle. Kuin Hurme olisi repinyt aivot päästänsä, kääntänyt ne ylösalaisin ja esitellyt katsojille - niin vakuuttavasti ja selkeästi yhden miehen hulluus ja sekoaminen esitettiin.

Näyttelijät Kaisa Sarkkinen ja Antti Mankonen ovat mitä mahtavin pieni ensemble Antti Laukkarisen mitä mahtavimmalle päähenkilölle. Sarkkinen ja Mankonen vaihtavat roolista rooliin silmän räpäyksessä, siinä missä Laukkarinen vaihtaa hahmonsa tunnetilasta toiseen.

Hannu Hauta-aho on saanut loisteputkista ja ties mistä kaiken irti - en muista toista näytelmää, jossa valaistus olisi uponnut näin loistavasti yhteen kokonaisteoksen kanssa. Valastus oli ikäänkuin Hullun neljäs näyttelijä.

Juha Hurme on tietysti ohjannut ja käsikirjoittanut teoksen vahvasti omasta kokemuspohjastaan, mutta se kuinka rehellisesti ja pelottomasti hän on onnistunut tuomaan kaiken tämän näin koskettavaksi ja tyylikkääksi paketiksi... Hullu on sanalla sanoen vaikuttava kokemus, joka olisi suotava mahdollisimman monen katsojan kokemusmaailmaan.