torstai 8. helmikuuta 2018

Hinta on niin hyvä näytelmä, etten keksi edes otsikkoa

Esko Salminen / Kuva: Tapio Vanhatalo
On vaikea uskoa, että Pulitzer-palkitun Arthur Millerin (1915-2005) näytelmä Hinta (The Price, 1968) on Paavo Westerbergin debyyttiohjaus Helsingin Kaupunginteatteriin. Myöhäinen ajankohta on erikoista, ottaen huomioon Westerbergin olleen Suomen huipputeatteritekijöiden kastissa jo pitkään.

Miller tunnetaan parhaiten klassikostaan Kauppamatkustajan kuolema. Melkein 20 vuotta sen jälkeen Miller kirjoitti Hinnan, joka on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle ottaen huomioon kuinka hieno teksti se on. Mielestäni on muuten erikoista, että näytelmä sai kantaesityksensä Suomessa samana vuonna kuin Broadwaylla – Edvin Laine ohjasi sen tuoreeltaan Kansallisteatteriin 1968.

Kuinka Westerberg sitten onnistui Hinnan tulkitsemisessa 50 vuotta myöhemmin? Esityksen lipuista tullaan taistelemaan hampaat irvessä, sillä kyseessä on poikkeuksellisen terävä ja hieno - merkittävä esitys ajastamme. Hinta on yksinkertaisesti nähtävä.

Pääosin se kertoo perhesuhteista ja rahasta. On itseasiassa häkellyttävää, kuinka ajankohtainen tämä kapitalismia kritisoiva kolmituntinen puhenäytelmä onkaan. Huonekalukauppias Solomon yrittää, ammattilleen luontaisesti, saada halvimmalla mahdollisella hinnalla poliisi Victorin ja lääkäri Walterin vanhempien jäämistön – koska eihän kukaan halua vanhoja, laadukkaita ja kestäviä huonekaluja, koska ne ovat ikuisia. Liian käytännöllisiä, niistä ei pääse eroon.

Kertakäyttökulttuuri ja shoppailu löi läpi. Kapitalismi sai lyötyä tuhlauksen läpi ihmisten alitajuntaan, osaksi kulttuuriamme ja jokapäiväistä arkea. Kuluttaminen lisää onnea. Hyvin tätä päivää, eikö totta?

Rahan lisäksi näytelmä käsittelee perhesuhteita ja eri teitä joita ihminen voi valita. Uhrauksia ja niiden vaikutusta omaan ja toisten elämiin. Miksi veljekset Victor ja Walter eivät ole olleet yhteydessä 16-vuoteen? Miksi toinen elää mukavasti ja toinen joutuu kituuttamaan vaimonsa kanssa? Mitä valinnat lopulta merkitsevät?

Kuva: Tapio Vanhatalo
Westerberg on ilmiömäinen henkilöohjaaja, ja hänellä on ilmiömäinen näyttelijäkaarti: luottonäyttelijä Eero Aho, Esko Salminen, Santeri Kinnunen ja Aino Seppo. Aho, Kinnunen, Salminen ja Seppo tarjoavat kolmen tunnin oppitunnin siitä mitä näyttelijäntyö on.

Moni kritisoi puhenäytelmiä yleensäkin, että ”puhuvat päät siellä vain puhuvat”. Se on ollut omassa teatterihistoriassanikin muiden kirosana. Puhuva pää. Olen aina ollut erimieltä. Puhenäytelmissä on usein eniten substanssia. Hinta olisi aivan yhtä hyvin voinut olla Westerbergin itsensä kirjoittama, sillä hänen omat näytelmätekstinsä ovat lyömättömiä.

Ja vielä mitä puhuviin päihin tulee, ei se juokseminen, hikoileminen ja räkiminen mitään näyttelijäntaidetta ole. Se voi olla sitä, mutta se ei riitä. Täytyy olla uskottava. Täytyy osata näytellä. Jos tämä olisi reality-sarja Yllytyshullusta tehty näytelmä, voisi sanoa että näyttämöllä nähdään Reka, Reka, Reka ja Reka – ja kaikki näyttävät kuinka temppu tehdään.

Kinnunen tekee yhden uransa hienoimmista suorituksista. Olen iloinen, että häntä ei taas nähdä farssissa. Draama tuo niin paljon uusia puolia näyttelijöistä esiin. Ja olen nähnyt häntä draamassa ennenkin – tämä yhtälö toimii, mutta siitä saa nauttia liian harvoin.

Aho on yksi Suomen parhaista näyttelijöistä, eikä petä tälläkään kertaa. Seppo tuo Estherin roolissa näytelmään kaivattua syvyyttä ja näkökulmaa, jota ilman Hinta jäisi mahdollisesti hyvinkin heppoiseksi.

Kuva: Tapio Vanhatalo
Salminen. Salminen. Salminen. En tiedä kuinka hän kykenee ylittämään itsensä vielä tässä vaiheessa ansiokasta uraansa. Kun Salminen saapuu näyttämölle tunnelma sähköistyy aivan uusiin sfääreihin. Hänen Solomoninsa tuo näytelmään kepeyttä ja niin paljon naurua. Kukaan meistä ei halua appelsiinia. (Kohtaus oli ehkä hauskin, jonka olen koskaan lavalla nähnyt.)

Täytyy myös huomioida erittäin onnistunut lavastus ja puvustus (Antti Mattila), sekä valaistus (Kalle Ropponen, joka teki upeat valot myös Turun Viimeiseen laivaan). Harvoin olen nähnyt yhtä upeaa valomestaria kuin Markus Schaffter. On sanomattakin selvää, että pukijana toimiva Essi Huovila on hengästyttävän upea.

Hinnan käsiohjelma ja koko tuotanto myös näyttää erittäin hyvältä -  uskottavaa, aivan kuin Lontoossa suorastaan. Tätä lisää. Ei teatterimainosten ja käsiohjelmien tarvitse näyttää muovisilta, teennäisiltä ja rumilta fontti-revittelyiltä, ne voivat myös olla tyylikkäitä ja luokseen kutsuvia.

Näyttämöllä nähdään neljä tähteä. Kokemuksesta kuitenkin viisi. Draamaa parhaimmillaan.

Kuva: Tapio Vanhatalo



perjantai 2. helmikuuta 2018

Susimäki-Pelli-Susimäki

Torstaina 1. helmikuuta Kaapelitehtaalla avautui kuvataiteilija Markku Susimäen (1947-2009) kattava taidenäyttely. Avajaistunnelmissa koettiin myös paljon muuta sykähdyttävää ja jännittävää. Avajaiset ovat kolmen eri alan, mutta saman perheen, taiteilijan yhteistyö.

Avajaiset alkoivat edesmenneen Susimäen puolison, muotitaiteilija Ilona Pellin, muotinäytöksellä. Muotinäytös oli kolmiosainen. Runsaslukuinen yleisö sai kokea upeita asuja ja muotiluomuksia vanhemmista mallistoista, mutta myös tuoreita ja ennen näkemättömiä luomuksia.

Ilona Pelli Collectionin 20-vuotisjuhlamallisto on saanut inspiraationsa Susimäen kuvataiteesta. Ja kuinka hengästyttävän hieno mallisto se onkaan. Minimalistinen mallisto sisältää tarkkaa yksityiskohtaa, näyttäviä kuoseja suoraan maalauksista, värejä, muotoja ja kauneutta.

Minulle tulee vahvasti syystä tai toisesta mieleen sana skandinaavinen, mikä varmasti johtuu luottamisesta yksinkertaiseen kauneuteen ja muotoon. On itseasiassa erittäin hauska verrata Pellin moderneja ja jollakin tavalla "viileitä" skandinaavisia muotoja ja luomuksia Susimäen perinteisempiin malleihin ja materiaaleihin.

Susimäki on käyttänyt teoksissaan puuta keskeisenä elementtinä: suuri osa näyttelyssä nähtävistä töistä on maalattu suoraan puulle, kaarnoihin, vanereihin, milloin mihinkin. Tässä yhdistyy se toinen skandinaaviseksi ja hyvin suomalaiseksi yhdistettävä tekijä: puu, metsä ja luonto.

Pelli yhdistää kokoelmansa kanssa saumattomasti nämä elmentit keskenään, luoden jotakin uutta ja upeaa. Pelkistetyt valkoiset ja mustat luomukset ovat suorastaan täydellisiä. Fantasosin ja Hypnosin kuosit koskettavat alitajuntaa syvästi. Näin on käynyt myös Susimäen ja Pellin pojalle, näyttelijä-tanssija Julius Susimäelle, joka tarjosi seuraavan ohjelmanumeron.

Seurasi tanssiesitys, jota mainostettiin esinäytöksenä Julius Susimäen loisteliaalle OTE -esitykselle (josta kirjoitin täällä). Voisi vinkeästi sanoa, että näimme otteen Otteesta. Otteesta otteen. Anteeksi. OTE siis saa kaivattuja lisänäytöksiä 27.2.-2.3., joista voit lukea lisää täältä. Esityksen alkuperäinen ensi-ilta oli syksyllä 2016.

Susimäki (Julius) yhdistää omassa tanssitaiteessaan isänsä Susimäen (Markku) kuvataidetta erittäin onnistuneesti. Hän tuo taideteoksissa nähdyt hahmot ja olennot eläväksi, vapauttaen oman, sekä katsojan alitajunnan. Ovatko hahmot ihmisiä, riivaavia demoneja vai hyvätahtoisia enkeleitä? Näkökulma riippuu katsojasta.

Markku Susimäen näyttelyn ovat kuratoineet hänen molemmat poikansa, Julius ja Joonas Susimäki. Näyttely on kulttuuriteko, hyvällä maulla sekä tarkalla silmällä valmisteltu. Kyseessä on ensimmäinen näin laajan mittakaavan näyttely Susimäen töistä hänen kuolemansa jälkeen.

Tämän lisäksi näyttelyn yhteydessä on Ilona Pelli Collectionin pop-up-kauppa. Hänen luomuksiaan voit ihastella verkkosivuilta tästä linkistä.

PelliSusimäki -näyttelystä voit lukea lisää tapahtuman Facebook-sivuilta. Näyttely on avoinna 1.2.-4.2.2018 ja sinne on vapaa pääsy. Kaikki kuvissa esiintyvät teokset ovat Markku Susimäen teoksia.










perjantai 12. tammikuuta 2018

Juha Muje, mies onnellisten tähtien alla

Docendo, 2017
Näyttelijä Juha Muje on yksi kotimaisen teatterimaailman suurimpia legendoja. Hän on yksi Turun seitsemästä veljeksestä. Hän on ollut Turun ja Helsingin Kaupunginteatterin, sekä Kansallisteatterin vakituista kalustoa vuosikymmeniä. Hän taitaa komedian kuin omat taskunsa - ja kuten tiedämme, loistavat koomikot tekevät usein upeita rooleja myös vakavissa draamoissa.

Muje on esiintynyt klassikoissa aina Rikhard III:sta Kauppamatkustajan kuolemaan. Docendon kustantama Juha Muje: Näyttämöllä ja kulisseissa tarjoaa tarkan henkilökuvan ja puheenvuoron merkittävän näyttelijän tähänastisesta urasta.

Juha Heiskanen on tehnyt suuren työn saadessaan kaikki nämä tarinat ja puheenvuorot yksien kansien väliin. Muje on tarinankertoja vailla vertaa, eikä hauskoilta tarinoilta ja kiinnostavilta knopeilta vältytä tälläkään kertaa.

Mujeella on paljon tarinoita kollegoistaan ja ystävistään. Muiden muassa Esko Salminen ja Vesa-Matti Loiri saavat osansa. Muje arvioi Pirkko Saision tarkkoja käsikirjoituksia, kuten myös edesmennyttä ohjaajamestari Kalle Holmbergia.

Näyttelijän tarinoita olisi mielellään lukenut enemmänkin - niin kiehtova maailma sermin takana on. Tai tietysti kyse on näkökulmasta ja tarkoista silmistä. Harva saa yhtä paljon tapahtumista myöskään irti kuin tarkkasilmäinen Juha Muje. Tulee tunne, että Muje jos joku on syntynyt onnellisten tähtien alla. Kaikki on mennyt oikein.

Homo! / Kuva: Laura Malmivaara
Itse olen nähnyt Mujeen useasti näyttämöllä. Vain tosin Kansallisteatterin näytelmissä. Nämä näytelmät ovat olleet Kulkurin laulut - Tauno Palo 100 vuotta, Kuka kukin on, Idiootti, Homo! ja Patriarkka.

Moni sanoo teatterin vahvuudeksi sen hetkellisyyttä. Minusta se kuitenkin on suuri heikkous. Sellaiset upeat esitykset ovat näkemättä, eikä niihin voi koskaan palata. Reko Lundanin ohjaama Kuningas Lear, Holmbergin Rikhard III, Henrik IV tai Tartuffe... On itseasiassa suuri yllätys, kuinka suuressa roolissa Holmberg oli Mujeen teatteriuralla ja elämässä. He tekivät ja kokivat yhdessä paljon.

Heiskasen teos on myös hienosti kuvitettu. Jouni Harala on kuvannut Mujetta jokaisen luvun alkuun erikseen. Tämän lisäksi teoksessa on useita esityskuvia, joista saa edes välähdyksen menneeseen.

Patriarkka / Kuva: Stefan Bremer
Pienenä knoppina voin vielä kertoa kirjan julkistustilaisuudesta. Se oli täynnä Mujeen ystäviä, sekä kollegoita. Istuin (täysin sattumalta) samassa pöydässä Jukka-Pekka Palon kanssa. Esko Salminen istui lavan edessä ja kävi toisinaan näkyvää dialogia juhlakalun kanssa. Sain Salmiselta myös hyviä vinkkejä Shakespeareen liittyen - josta ehkä lisää tuonempana.

Juha Heiskanen
Juha Muje: Näyttämöllä ja kulisseissa
200 sivua. Docendo 2017.

Ainutlaatuinen katsaus Helsingin ja koko Suomen historiaan

Otava, 2017
Historian nälkäisille on luotu kerrassaan mainio teos. Jörn Donner aloitti 1990-luvulla keräämään materiaalia teokseen, josta olisi tuleva Helsingin kaupungin kollektiivinen päiväkirja. Tuotteliaana miehenä projekti venyi ja lopulta väistyi muiden projektien tieltä kokonaan, mutta mittava lähdemateriaali jäi jäljelle.

Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Samu Nyström kiinnostui myös projektista, jolloin Nyström lyöttäytyi Donnerin kanssa yhteen. Syntyi kirja "Merkillinen on maailman meno" - Helsingin päiväkirja sekasorron ajalta 1917-1918 (Otava).

Inspiraationsa kirja on saanut saksalaisen Walter Kempowskin vastaavanlaisesta päiväkirjasta, joka käsittelee Saksaa toisen maailmansodan aikana. Donnerin ja Nyströmin teos koostuu samaten tavallisten helsinkiläisten ihmisten päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä ja jopa lehtiuutisista.

"Merkillinen on nyt maailman meno" piirtää kiinnostavan ja vavisuttavan kuvan Suomen pääkaupungista muutosten ja levottomuuksien aikana.

Teos etenee kronologisesti marraskuusta 1917 joulukuuhun 1918. Itsenäisen Suomen alkuaskeleet 100 vuotta sitten. Ihmiset eivät tiedä mitä seuraavana päivänä tapahtuu. "Huomenna nähdään, jos saamme elää" kirjoitti 18-vuotias Kirsti Teräsvuori päiväkirjaansa 30.12.1917.

Kuva: Arto Wiikari
Mukaan on mahtunut myös julkisuuden henkilöiden ja poliitikkojen kirjeitä ja merkintöjä. Esimerkiksi L. Onerva kiitti tätiään vuolaasti lähettämästään kahvipaketista. "Sydämeliset kiitokset tädin lähettämästä kahvipaketista! Sellaista ei täällä saa ollenkaan ja oli se erinomaisen tervetullutta virkistysainaetta työn lomaan. Ettei täti nyt vain liiallisessa hyväsydämisyydessään kaventanut liiaksi omia tarpeitaan! Täältä Helsingistä ei saa juuri mitään, ei etenkään mitään ravinnon puolta, jota voisin tuoda edes tuliaisiksi sinne tullessani."

Kirja tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman tavallisten helsinkiläisten elämään. Historian ihmisten ilot ja surut välittyvät koskettavalla tavalla lukijan eteen nyt 2010-luvulla. "Joulu on melkein täällä, mutta ruoan suhteen siitä tulee huonoin milloinkaan kokemani." Näin kirjoittaa Oskar Alexander Snellman päiväkirjaansa jouluaattona 1918, lähes 100 vuotta sitten.

"Merkillinen on nyt maailman meno" antaa äänen niin punaisille kuin valkoisille, mielestäni hyvin tasapuolisesti ja kiihkottomasti. Nyströmin ja Donnerin teos jää tärkeäksi teokseksi historiasta kiinnostuneille ja sitä tutkiville suomalaisille. Toivottavasti teos saisi käännöksen myös englanniksi jonakin päivänä - niin ainutlaatuinen katsaus se on, ei vaan Helsingin, vaan koko Suomen historiaan.

Jörn Donner ja Samu Nyström
"Merkillinen on nyt maailman meno" - Helsingin päiväkirja sekasorron ajalta 1917-1918
350 sivua. Otava 2017.

torstai 11. tammikuuta 2018

Depressiopäiväkirjat kertoo miltä masennus tuntuu

Twitter on kummallinen paikka. En ole koskaan päässyt siihen kunnolla sisään - olen enemmän vanhanaikaisen Facebookin miehiä, vaikka olenkin löytänyt vihdoin Instagramin tarinatoiminnon verrattoman maailman. Twitterissä on monta julkkiksen asemaan noussutta persoonaa ja Anni Saastamoinen (Saastis) on heistä yksi.

Hän on hauska, hieman Levykauppa Äxän tyylinen naisoletettu henkilö. Tämän Twitter-sirkutuksen takaa paljastuu kuitenkin vakavasta masennuksesta kärsivä nuori. Depressiopäiväkirjat (Kosmos) kuvaa taistelua arkea ja masennusta vastaan. (Saastamoinen lyttäisi varmasti termin, kuten todennäköisesti koko tekstini.)

Saastamoisen lähtökohdat ovat hyvät ja ulospäin kaikki on kunnossa - valitettavasti kuitenkin raastava ja näkymätön sairaus tekee elämästä helvettiä. Lähipiirissäni on kymmeniä masennuksesta kärsiviä nuoria (se tuntuu olevan nykyajan kansantauti numero yksi), joten aihe ei ole minulle tuntematon.

Depressiopäiväkirjojen tärkein tehtävä on poistaa negatiivista stigmaa, sekä kuvata lukijalle miltä se tuntuu. Miltä masennus tuntuu, mitä se kehossa aiheuttaa. Se on kirjan ehdottomasti paras anti. Pidin myös tavasta jolla kirja on rakennettu: askel askeleelta, aihe aiheelta, terävä huomio huomiolta. Terävää analysointia olikin paljon.
Kuva: Miikka Pirinen
Silmääni kävi kuitenkin kirjailijan kirjoitustyyli, joka oli rentoa, mutta toisinaan liiallisen capslockin kyllästämää. Saastamoinen osaa kirjoittaa. Hänessä on sitä jotakin kirjoittajana. Sanoilla kikkailu ja rikas kielellinen ilmaisu ovat hänelle ominaisia, toisin kuin esimerkiksi sitä kovasti yrittävälle Katja Ketulle.

Eniten minua henkilökohtaisesti kuitenkin häiritsi sukupolvelleni ominainen, nenäkäs ironisuus. Saatanan saatana, siellä se taas on. Ironia on parhaimmillaan nerokasta, mutta vain pieninä annoksina. Liika ironia menee helposti yli, eikä toimi enää tehokeinona. Siitä syystä topakka teksti ja lyhyt kirja tuntui paikoin hyvinkin raskaalta.

Liiallinen ironia toimii paremmin sitten taas livenä, mutta ei tekstinä. Kaikesta huolimatta odotan innolla mikäli Saastamoinen kirjoittaa lisää. Depressiopäiväkirjat osoittaa näppäimistön olevan hallussa - ja mikä tärkeintä, ajatuksen joka todella kulkee.

Mikäli masennus kiinnostaa aiheena, suosittelen tässä samalla yhtä kaikkien aikojen suosikkikirjaani. Neil Hardwickin Hullun lailla kuvaa ohjaaja-käsikirjoittajan omaa masennusta.

Anni Saastamoinen
Depressiopäiväkirjat
157 sivua. Kosmos 2017.

Tippukivitapaus on loistavaa lastenteatteria

Kuva: Tanja Ahola
Loistokasta uutta vuotta blogini lukijoille! Kuten olette ehkä huomanneet, olen pitänyt hieman lomaa (pyh, kiireitä, kiireitä ja kiireitä), mutta aktivoidun jälleen. Kävin vuoden lopussa katsomassa Kansallisteatterissa ylistystä niittäneen lasten musikaalinäytelmän Tippukivitapaus.

Osa teistä ehkä tietää, etten ole suuri lastenteatterin ystävä. Tämä johtuu osin tietysti iästäni, mutta myös siitä että näyttelijävuosinani olen paukuttanut tarpeeksi lastenteatteria näyttämöllä. Parhaimmillaan ne kuitenkin tarjoavat jotakin myös aikuisille. Kävin katsomassa Helsingin Kaupunginteatterilla jopa kahdesti Laura Ruohosen Yökyöpelit.

Yökyöpeleissä nähtiin pääösassa hyvin pitkälle sama casting kuin tässä Kansallisteatterinkin näytelmässä. Se on hienoa, sillä tarinoiden hahmot ovat samat. Tippukivitapaus on käsittääkseni jatkoa Yökyöpeleille.
Kuva: Tanja Ahola
Koko näytelmä alkaa sillä, että näyttelijä lentää koko suuren näyttämön yleisön yli. Nyt on jo suuren maailman meninkiä! On sitäpaitsi hienoa, että suurella näyttämöllä nähdään lastennäytelmä. Se on tärkeä satsaus tulevaisuuden teatterikävijöihin. Lapsia pitää kouluttaa tähän jo varhain.

Ruohonen on onnistunut luomaan värikkäitä ja moninaisia hahmoja. Mummeli Päätäi Väätäinen on suorastaan lumoava, josta tietysti suuri kiitos kuuluu upealle dame Seela Sellalle. Kun Sella astuu yksin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle, hänen karismansa täyttää koko salin. Hän ottaa aivan ihanasti kontaktia yleisön lapsiin.

Papu Seija Soijana nähdään Vuokko Hovatta ja hänen aisaparinaan ja rakastettunaan Hujoppina Jani Karvinen. Lapset olivat riemuissaan. Musikaalinumerot olivat erittäin toimivat - ja mikä hienoa, suurimmat fanit voivat ostaa cd:n, jossa kaikki laulut on kuultavina. Tämä on yksi asia, jonka toivon Suomessa saavan suuremman jalansijan. Soundtrackit ovat hieno muisto ja mahdollisuus tehdä lauluista ikuisia. Piti sanoa on sympaattinen, jonka kuka tahansa voi joskus ihastukselleen laulaa - kokeilenpa sitä seuraavalla kerralla!

Antti Mattilan kekseliäs lavastus toimii yhtä hienosti kuin Erika Kallasmaan loistelias puvustus. Tämä on, jollei täydellistä, niin loistavaa lastenteatteria. Kun oma huomioni välillä herpaantui esityksestä, oli suuri ilo seurata lasten reaktioita. Visuaalinen ilottelu, jota lapsellisten ja lastenmielisten ei kannata jättää kokematta.

Come to daddy / Kuva: Tanja Ahola

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Mitä taide on, Jorma Uotinen?

Tanssija, koreografi, laulaja, professori Jorma Uotinen on tänä päivänä hyvin tuttu kasvo televisiossa. Tanssii tähtien kanssa -ohjelma toi hänet näkyväksi myös uudelle sukupolvelle. Mutta kuka on Jorma Uotinen? Hän on yksi Suomen menestynein tanssija, joka on työskennellyt niin Pariisin oopperan, Milanon La Scalan, Berliinin Staatsoper Unter den Lindenin ja Ruotsin ja Tanskan kuninkaallisen baletin näyttämöt.

Uotinen johti Suomen Kansallisbalettia vuosina 1992-2001 ja Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmää 1987-1990. Vuodesta 2002 hän on toiminut Kuopio Tanssii ja Soi -tapahtuman taiteellisena johtajana.

Nykyään Uotinen tekee lähinnä koreografiaa, mutta myös musiikkia. Hän on julkaissut kaksi laulamaansa levyä Tunteiden taivas (1998) ja Sentimental Secrets (2006).

Näin Uotisen ensimmäistä kertaa näyttämöllä Lahden Kaupunginteatterilla, jolloin siellä esitettiin klassikkomusikaali Cabaret. Uotinen lauloi ja tanssi Seremoniamestarin roolissa, mutta teki myös upeat koreografiat koko esitykseen. Uotisen takia näin esityksen viisi kertaa.

Yhteisen ystävämme vuoksi tilanne johti toiseen, ja sain kunnian haastatella Uotista hänen kauniissa kodissaan. Haastattelun jälkeen otimme muutaman kuvan ja hän tarjosi espresson. Upea persoona, upea mes.

Mikä saa sinut tekemään taidetta?
Minulla oli hirveän voimakas esiintymishalu jo lapsena. 10-vuotiaana menin Porin Teatteriin avustajan tehtäviin ja olin silloin hyvin onnekas, kun ensimmäisellä näytäntökaudella oli kolme näytelmää jossa tarvittiin poikalapsi. Se oli ihan huikeaa. Eihän tällaista satu, kun harvoissa näytelmissä ylipäätään on lapsia, mutta silloin sattui käymään niin.

Mitkä ne näytelmät olivat?
Kuva: Pessi ja Illuusia
Havukka-ahon ajattelija, Täällä Pohjantähden alla ja sitten vielä Fyysikot, Friedrich Dürrenmattin näytelmä. Näissä kolmessa tarvittiin poika ja siitä alkoi urani. Siitä lähtien olen ollut ihan koko ajan aktiivisesti näyttämöllä, tähän päivään asti. Tänäänkin minulla on konsertti!

Musiikki taitaa olla painopiste urallasi tällä hetkellä?
Joo, ihan siis viime vuodet tässä omassa esiintymisessä ovat nimenomaan olleet nämä omat konsertit. Sitten on joitakin yhteiskonsertteja missä olen mukana, mutta periaatteessa näitä omia ohjelmia. Enhän minä ole siis tällä vuosituhannella enää kuin ihan satunnaisesti tanssinut, mutta koreografiaa teen edelleenkin.

Onko seuraava koreografiasi jo tiedossa?
Joulukuussa aloitetaan harjoitukset ja tammikuussa on ensi-ilta. Siitä on kaksi esitystä Vaasan kirkossa, tehdään Pori Dance Companyn ja Vaasan oopperan kanssa Mozartin Requiem. Teen siihen koreografian ja siihen tulee runotekstejä, joita olen mukana myös lukemassa. Sellainen on seuraava juttu.

Asuit ja työskentelit vuosia Pariisin oopperassa. Oletko näiden varsinaisten vuosien jälkeen työskennellyt siellä?
Sen jälkeen olen tehnyt koreografiaa myös sinne - ja silloin aikoinaan kun johdin Kansallisbalettia vein heidät Pariisiin esiintymään, samaten Helsingin Kaupunginteatterin ryhmän silloin kun johdin sitä. Molempien ryhmien kanssa oli se tavoite ja molempien ryhmien kanssa se toteutui.

Et kaikesta huolimatta ole halunnut palata Pariisiin?
Siitä on niin hirveän kauan aikaa, mutta silloin kun olin asunut siellä viisi vuotta ja palasin Suomeen, niin silloin se oli tietysti vähän shokki ja mietinkin palaisinko ja muuttaisinko mahdollisesti kokonaan Ranskaan. Mutta sitten pidin niitä tehtäviä niin motivoivina jotka minulle avautuivat täällä kotimaassa. Aina välillä houkuttelee ajatus, että menisi muutamaksi kuukaudeksi. Käyn kyllä Pariisissa vuosittain, kerran-kaksi vuodessa. Joskus voisi mennä ja ottaa sellaisen pitemmän periodin, olla vaikka kaksi-kolme kuukautta siellä. Se on ihan mahdollista.

Mikä tekee Pariisista Pariisin?
Pariisista Pariisin, tietysti sen koko historia. Se on ollut minulle hirveän tärkeä paikka. Kun menin ensimmäistä kertaa Pariisiin 19-vuotiaana - mennä nyt Porista Pariisiin - niin se oli aika tajunnan räjäyttävä kokemus. Vaikka en silloin vielä tiennyt että minusta tulee tanssija, niin kirjoitin äidilleni kortin, että tässä kaupungissa haluan joskus työskennellä. Sitten niin kävi, seitsemän vuotta myöhemmin olin Pariisin oopperan näyttämöllä.

Unohdettu horistontti
(Kuva: Stefan Bremer 1980)
Rakastan suurkaupungin energiaa ja dynamiikkaa, siihen kaupunkiin on niin helppo jotenkin vaan uida. Kun menen kotiovesta ulos, niin olen heti joku instituutio Jorma Uotinen. En anna sen häiritä mitenkään elämäni kulkua, mutta siinä on kuitenkin aina se että tiedostan melkein kaikkien kadulla vastaantulevien tietävän kuka tässä kulkee. Pariisissa ei ole tuommoista. Se on suurkaupungin energiaa mihin kaikki sulautuu, se on minusta hienoa.

Millasena koet saamasi huomion?
Periaatteessa hyvin positiivisena. Ihmiset tulevat hyvin lämpimästi kiittelemään töistä ja tv-esiintymisistä, ja nuo lapsetkin tuosta vastapäisestä koulusta huutelevat minulle aina välillä ikkunasta, että "Jorma hei, ei huono!" - että sieltä tulee tällaista palautetta. Erittäin vähän tulee sellaista negatiivista tai huonoa energiaa. Ja kun on 40 vuotta ollut julkisuudessa niin on niin tottunut siihen, että se on osa elämää ja sen kanssa vain eletään, eikä sitä sen kummemmin loppujen lopuksi mieti.

Mitä taide on?
[Jorma naurahtaa, hypähtää nojatuolissaan yllättyneenä ja hieman säikähtäneenä]
Haha! Jaa... Jaa-a. Odotas. Se on aika syvä kysymys. Mitä taide on? Taide on...
Vältän kaikkia määritteitä ja määrittelyä, mutta käsitän sen ihmisen hengen ja järjen yhteistyöksi - että se syntyy nimenomaan hengen ja järjen yhteistyöstä. Tuollainen luova prosessi mikä siihen sisältyy vaatii suurta herkkyyttä, älyä, rohkeutta ja ehkäpä vielä sellaista uskallusta ottaa riski. Minusta se on hyvin olennainen asia siihen että jotakin tapahtuu. Taiteen tehtävä tavallaan sitten loppujen lopuksi, jos ajatellaan että taiteella on joku tehtävä, on sivistää ihmistä ja viedä sivistystä eteenpäin. Sillä on merkitystä, en minä osaa sitä muuten määritellä. Se on se pyrkimys. Jos nyt sanoo ylevästi asiat, niin pitäisi jollakin tavalla jalostaa ihmistä ja viedä ihmisen prosessia eteenpäin.

Onko taidetta ja viihdettä pakko erottaa toisistaan?
Ei niitä tarvitse erottaa toisistaan, mutta riippuu tietysti miten painottaa, miten fokusoi asiat. Välillä tulee sellaisia törmäystilanteita ja näitä me ihmiset hirveän helposti laitetaan kategorioihin ja lokeroihin, että "tää on viihdettä, tää on taidetta, tää on populaaritaidetta ja tää on korkekulttuuria"... Se johtuu tietysti taiteen ja kulttuurin omasta historiasta, sieltähän ne tulee, mutta samalla koko ajan tapahtuu jotain muutosta ja se on jatkuva prosessi millä tavalla mennään eteenpäin.

Itse olen ollut sellainen, että olen poukkinut. Olen Pariisin oopperan näyttämöltä voinut poukata vaikka raitiovaunuun esiintymän, minulla ei ole ollut sellaisia rajoja. Mikä tahansa foorumi käy, jos se sopii esitykseen ja konseptiin, niin sitten se tehdään. Olen tehnyt niin musikaaleja kuin, sanotaan nyt sitten, korkeakulttuurisia tanssiteoksia tai taidetta, niin se on sitä omaa työtä ja prosessia.

Itse en erottelisi taidetta ja viihdettä, mutta esimerkiksi toissa viikolla kun Kansallisbaletissa oli tämän viimeisimmän Kalevalanmaa -teoksen ensi-ilta. Se oli hyvin hämmentävä esitys, jonkun mielestä se oli huikea ja hieno, omasta mielestäni se oli häväistys Suomelle. Minusta se oli vaan väärässä paikassa. Se voi johtua omasta jyrkkyydestä ja muutosvastaisuudesta ja tämmösestä, mutta en halua nähdä Kansallisoopperan lavalla sen tyyppistä mitä siellä nyt tarjottiin. Olisin voinut nähdä sen UIT:n lavalla tai jossakin kesäteatterissa, mutta en siinä laitoksessa. Minusta se ei ollut oikeassa kontekstissa, mutta tämä on vain minun vaatimaton näkemykseni asiasta.
Kuva: Ei huono! - Porista Pariisiin (Tampereen Työväen Teatteri)

Mistä tuo johtui, esityspaikasta?
Se johtui siitä sisällöstä, siellä oli sellaista sketsiviihdettä jonka voi nähdä vaikka Putous -ohjelmassa. Siinä oltiin pistetty kaikki mahdolliset suomikliseet peräkkäin, Lemminkäisen äidistä Katri Helenaan ja Tom of Finlandista Jorma Uotiseen ja tällaista sillisalaattia. Siellä laulettiin Rotestilaulua. En vastusta minkään laulun esittämistä missään, mutta siinä yhteydessä. Ensin soitetaan Sibeliuksen Tuonelan joutsenta ja sen jälkeen lauletaan Rotestilaulua.. Se törmäys ei ollut minusta kiinnostava. Joskus törmäys vastakkaisiin voimiin synnyttää jotakin merkittävää ja uutta, mutta minun näkemykseni mukaan sellaista ei tässä tapahtunut.

Entä Kansallisteatterin Tuntemattomassa sotilaassa?
Tarkoitatko Smedsin ohjausta? No sillä oli kyllä mielestäni enemmän ansioita, siinä oli kuitenkin ohjaajan näkemys. Vaikka se oli ristiriitainen monelle, niin siinä oli selkeästi Smedsin näkemys, kun tässä Kalevalanmaassa ei ollut mitään näkmystä vaan silppua, jossa pantiin kaikki kliseet peräkkäin. Kuvittelin ymmärtäväni ne Tuntemattoman syyt silloin aikanaan, että miksi tämä on tehty; että ei kuvia kumarreta ja edelliset polvet pitää veivata ulos. Mielestäni se toimi, mutta tämä ei minulle toiminut.

Oletko viime aikoina nähnyt taidetta josta olet pitänyt?
Kyllä niitä löytyy. Tykkäsin hirveästi tuosta Kansallisoopperan puolella olleesta Elektrasta, joka oli tosi hieno. Kuvataiteen puolellakin on semmoisia jotka ovat elähdyttäneet minua. Sellainen espanjalainen taiteilija kuin Secundino Hernández. Jotenkin ne kuvat, se viiva ja rytmi, liike minkä hän tuo niissä töissään, ovat olleet sellaisia elähdyttäviä kokemuksia.

Tärkeintä on tavallaan se, vaikkei joku heti kolahtaisikaan, että teos jäisi jollakin tavalla mieleen ja siitä alkaisi sellainen prosessi, että prosessoi sitä myöhemmin ja että se voisi jollakin tavalla muuttaa jonkun ajatuksen tai elämän suuntaa. Sen ei tarvitse olla mikään mullistava kokemus, mutta että se jäisi jollakin tavalla elämään. Jäisi muistijälki, se on minusta keskeistä. Aina löytyy hetkiä, että tässä oli jotakin poikkeuksellista ja jollakin tavalla koskettavaa, on se sitten tunteen tai älyn tasolla. Sillä ei ole niinkään merkitystä kumpaan se vetoaa, vaan että siitä jäisi joku muistijälki.

Näen sivupöydälläsi Paul Austerin uuden 4 3 2 1. Mitä mieltä olet siitä?
Joo! Olen puolessa välissä, se on aika hieno teos. Sen kieli ja lauserakenteet ovat todella pitkiä, olen kovasti kyllä mieltynyt tuohon. Kun tuossa on kuitenkin toista tuhatta sivua, niin se on ollut viikon nyt koskematta. Otin tähän väliin ruotsalaista esseisti Horace Engdahlia, joka toimi Nobelin kirjallisuuspalkinnosta päättävän Ruotsin Akatemian sihteerinä. Häneltä on tullut todella hienoja kiteytyksiä ja ne taas ovat sellaisia, että niihin lauseisiin pitää paneutua ja lukea moneen kertaan, jotta ymmärtäisi niistä jotakin. Siellä oli hyvä määritelmäkin siitä, miten tietää lukijan ymmärtäneen lukemansa? Pyytää häntä sanomaan se asiasisältö omin sanoin, eikä sillä samalla lauseella mikä siinä kirjassa on. Minusta se on todella hyvä ja hieno oivallus, juuri näin! Ulkoahan voi lukea mitä vain, mutta yht'äkkiä kun sisältö pitää sanoa omin sanoin voi vasta tietää, että jotakin on mennyt perille.

Kuinka selittäisit tanssin sokealle ihmiselle, joka ei ole koskaan nähnyt tanssia?
En tiedä osaisinko selittää sitä, koska ehkä olen tanssinut juuri sen takia, että minua on aina kiinnostanut se mikä vain tanssimalla saadaan näkyväksi. Mutta kyllä minä lähtisin semmoisesta fyysisestä kokemuksesta, että pakottaisin hänet joihinkin sellaisiin fyysisiin ponnistuksiin, jotta hän voisi oman kehonsa kautta tuntea sitä. Musiikin voima siihen yhdistettynä. Se voisi tuottaa ihmiselle, joka ei ole koskaan nähnyt tanssia, sellaisen elämyksen ja tunteen siitä miltä tanssi tuntuu. Ainoastaan oman kokemuksen kautta hän saisi sen fyysisen tuntemuksen tanssista. Ei vain verbaalisena, että tää on tämmöstä, vaan sen pitää lähteä nimenomaan siitä omasta kehosta liikkeelle. Tunteen kautta.

Mitä luovuus on?
Luovuushan voi olla mitä vain, sehän ei ole pelkästään taiteen tekemistä. Luovia ratkaisuja joutuu tekemään arkipäivässä koko ajan, sekin on jo luovuutta missä järjestyksessä laittaa astiat tiskikoneeseen. Ei pidä mennä sellaiseen harhaan, että vain taiteilijat olisivat luovia. Olen nähnyt monta esiintyvää taiteilijaa jotka eivät välttämättä ole ollenkaan luovia, vaan jotka toistavat jotakin kaavaa. Ja siis esimerkiksi klassisessa tanssissa tällainen on hyvin tyypillistä, että toistetaan ne tietyt muodot eikä se vaadi sitä luovaa prosessia. Se on toiston taidetta joskus.

Olet urallasi tanssinut, näytellyt ja laulanut, mutta oletko koskaan kirjoittanut tai maalannut?
1970-luvun alussa tein aika paljon kuvia. Tein muotokuvia kollegoista ja tiedän, että joillakin on edelleen jopa seinällän sellainen muotokuva jonka olen jokus tehnyt. Koulussa olin aidosti kuvataiteesta kiinnostunut jollakin tavalla, mutta sitten tanssista tuli niin intensiivistä ettei aika enää riittänyt maalaamiseen, niin se jäi tietenkin sitten pois.

Kirjoituksia on silloin tällöin tullut, pidän luentoja niin silloin olen kerännyt joitakin ajatuksia ja kirjoittanut niitä ylös. Tällä hetkellä olen sellaisisessa vaiheessa, että kustantajat ahdistelevat että pitäisi tehdä elämäkerta tai jotakin tällaista ja olen väistänyt sitä useamman vuoden tässä jo. En ole hirveän kiinnostunut tällaisista "muistelmista", mutta katsotaan nyt mitä tulee. Olen siinä iässä kuitenkin etten enää voi kauhean montaa vuotta odotella pitäisikö tämmöinen tehdä. Jos sen päättää tehdä, niin siihen pitää tarttua nyt vielä kun muisti toimii, koska koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Ehkä se prosessi lähtee jotenkin liikkeelle.

Nykyään jokaiselta julkaistaan muistelmat, vaikka ei olisi aihettakaan...
Sehän on juuri se syy, että apua, näitä taiteilijaelämäkertoja tulee jo 20-vuotiaista. Niitä on tullut todella paljon viime aikoina.

Miksi taidetta kannattaa tukea, vai kannattaako?
Kyllä taidetta täytyy tukea. Kulttuuri on lopulta se, mikä meistä jää. Elämä ilman taidetta ja kulttuuritarjontaa, sehän olisi todella köyhää. Jos radiossa ei soisi yksikään kappale päivässä... Mieti. Jos ei tueta ja poistettaisi se jotenkin kokonaan ihmisten kokemuskentästä, niin ei... Sehän olisi kauhistuttavaa elämää.