perjantai 6. huhtikuuta 2018

Korjaamo on täysverinen myllyaholainen draamakomedia

Kuva: Tommi Mattila
Vihdoinkin! Olen odottanut päivää, jolloin näkisin Mika Myllyahon itsensä käsikirjoittaman ja ohjaaman näytelmän. Olen hänen näytelmätekstiensä suuri fani, Paniikki (2005) on tietysti suosikkini. Valitettavasti hän ei kuitenkaan ole kirjoittanut uutta näytelmää sitten vuoden 2009 (korjatkaa, jos olen väärässä).

Kun hän otti Kansallisteatterin taiteellisen johtajan paikan vastaan seuraavana vuonna, ei ihmekään ettei hänellä ole ollut aikaa paneutua uuden näytelmän kirjoittamiseen. Tähän asti. Korjaamo on Myllyahon uusi pienoisnäytelmä kahdesta autokorjaamolla työskentelevästä miehestä. Ola on kokoomuslainen, toistaiseksi autokorjaamolla työskentelevä rehtori ja Jallu korjaamon duunaripomo.

Myllyaho on onnistunut luomaan tästä pienestä korjaamosta Suomen pienoiskoossa, esitellen kaksi erilaisen samanlaisesta lähtökohdasta kasvanutta miestä. Onko luokkayhteiskunta toteutunut Suomessa? Toisen mielestä on, toisen mielestä ei. Saako sanoa neekeri? Rajat auki vai kiinni?

Kuva: Tommi Mattila
Näytelmä antaa molemmalle ihmiselle äänen. Korjaamo ei kuitenkaan moralisoi, tai osoita suoraan toisen olevan väärässä ja toisen oikeassa, mikä tietysti palvelee katsojaa paremmin. Katsoja on tarpeeksi älykäs tehdäkseen päätöksen itse. On kuitenkin huomioitava, että näytelmän tarkoitus ei suinkaan ole pohtia kysymyksiä maahanmuutosta tai luokkayhteiskunnasta.

Korjaamo esittelee kaksi erilaista ihmistä ja onnistuu näyttämään hyvinkin realistisessa valossa näiden kahden erilaisen ihmisen maailmankuvat. Tässä näytelmässä vastauksilla ei ole väliä, ihmisellä on. Vaikka aiheet ovat vakavat ja hyvinkin ajankohtaiset, niin huumoria tästä näytelmästä ei puutu.

Korjaamo on itseasiassa erittäin hauska näytelmä, täysverinen myllyaholainen draamakomedia, joka sisältää viiltävän tarkkoja huomioita yhteiskunnastamme.

Korjaamon jälkeen minulla on vain kaksi toivetta: ensimmäinen on se, että näytelmä julkaistaisi myös kirjana. (Ja jos joltakulta löytyy Paniikki niin sekin olisi tarpeen, trilogian muut osat kyllä löytyvät.) Toisena toivon, että Myllyaho kirjoittaisi lisää näytelmiä. Yleensä näistä pienoisnäytelmistä saa parhaat kiksit.

Jalluna ja Olana nähdään aina niin karismaattiset Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen. Lavastus on hieno ja esityksen musiikki on valikoitu äärimmäisen hyvällä maulla. Näytökset Kansallisteatterin Omapohjassa. Nastaa!

Kuva: Tommi Mattila

Rakastunut Shakespeare tarjoaa hehkeyttä ja nuorta kauneutta - ei suuhun mätäneviä hampaita

Kuva: Tapio Vanhatalo
Helsingn Kaupunginteatterissa nähdään puitteiltaan komea ja sisällöltään erittäin melodramaattinen teos suoraan West Endistä. Käsikirjoituksen ja sen adaptaation ovat laatineet itse mestarit: näytelmän alkuperäisestä elokuvakäsikirjoituksesta Oscar-palkinnon voittaneet sir Tom Stoppard ja Marc Norman, sekä käsikirjoituksen näyttämölle muokannut Lee Hall.

Ei ole mikään salaisuus, että William Shakespearen näytelmät ja niihin liittyvät asiat ovat minulle kun kissanminttua. Minulla oli kuitenkin pelkoni näytelmän suhteen, jotka osin täyttyivätkin. Eniten teoksessa ehkä ärsyttää sen historiallinen epätarkkuus - mutta se on henkilökohtainen ongelma, melkein kaikki dramatisoidut teokset ovat kirjoitettu miten sattuu hyvän tarinan toivossa.

Rakastunut Shakespeare kertoo komeasta näytelmäkirjailevasta näyttelijästä Will Shakespearesta ja kauniista vaaleaveriköstä Viola de Lessepsistä. Will kamppailee inspiraationsa kanssa yrittäen epätoivoisesti kirjoittaa uutta komediaa. Viola taas unelmoi näyttelijän ammatista, mikä tietysti oli sula mahdottomuus naisena Shakespearen ajan Englannissa. Rakastutaan ja nönnönnöö.

Kuva: Tapio Vanhatalo
Näytelmä on siitä hauska, että se yhdistelee hauskasti oikeita tapahtumia tähän fiktioon. Rakastuneen Shakespearen tarina on mielikuvitusta, mutta se on keksitty hapuilevien todellisuuksien väliin. Romeo ja Julia yhdistetään Shakespearen elämään, esimerkiksi. Näytelmäkirjailija Christopher Marlowen kuolema sulautuu myös omalla tavallaan tuohon tarinaan, eikä silmäniskuilta Shakespearen tuotantoon vältytä.

Rakastuneen Shakespearen tapahtumien jälkeen Will saa inspiraation puuskan kirjoittaa (hyvin luontevasti) Loppiaisaaton ja toisaalta näytelmä kuhisee teatterimaailman sisäpiirivitsejä. Syystä tai toisesta Fennyman käytti samaa stylistiä kuin Richard Burton. Lukuisia kuuluisia sitaatteja Shakespearen tuotannosta - siinä mielessä Rakastunut Shakespeare on suurta ilottelua.

Kari Arffmanin ohjaama näytelmäversio on täynnä hauskoja ja muka-hauskoja henkilöhahmoja. Jälkimmäisiin en halua pureutua. Ensimmäisiin sen sijaan... En käsitä miksi Jouko Klemettilän tasoinen koominen nero ei saa kunnollisia rooleja. Vaikka näytelmä oli mainiosti näytelty, hän ja Heidi Herala osoittivat (jälleen) olevansa näyttämön ykköskoomikot. Enkä selvästi ollut mielipiteineni yksin. Koko teatteri oli täynnä yläastelaisia tai lukiolaisia teinejä ja huomasin heidän seuraavan esimerkiksi Klemettilän pieniä ja hienovaraisia eleitä taustalla aktiivisesti.

Sivuhuomiona muuten, teinit tuntuivat nauttivan teatteri-illasta. Aluksi pojat tietysti olivat vähän viileitä, mutta luulen niiden muutamien rivojen vitsien saaneen heidänkin sydämensä hieman lämpimämmiksi.
"Ihanaa, taas Jesse kehui!" / Kuva: Tapio Vanhatalo

Päähenkilöt tekivät mainiot roolityöt. Miila Virtanen tekee debyyttinsä Helsingin Kaupunginteatterissa nuoren ja kirkasotsaisen, lopussa naurettavan epäloogisen Violan roolissa. Heikki Ranta on tasahyvä komeana ja intohimoisena Shakespearena. En voi kuitenkaan olla huvittamatta mieltäni, että tässä hänet esitetään tuollaisena sydänkäpysenä vaikka todellisuudessa hänellä on todennäköisesti ollut esimerkiksi suuhun mätänevät hampaat.

Myös Heppu tekee elämänsä roolin teatteriseurueen kirkkaimpana tähtenä. Hänen koominen ajoituksensa ja tarkan eheät eleensä vetävät vertoja alansa parhaille. Hänen silmistään huokui filosofiaa ja ajatuksia, jotka osoittivat roolihenkilön kompleksisuuden: syödäkö, vai eikö syödä nappulaa? Miksei se anna herkkupalaa? Miksi minulla on röyhelöt tassuissa? Erityinen maininta myös karismaattiselle Tuukka Leppäselle Marlowen roolista, sekä Luca Elshoutille hauskan katupojan tulkinnasta - aivan mahtavaa.

Lavastus ja puvustus oli huippua ja nautittavaa. Puvustuksessa oli mahtavia epookkipukuja ja toisaalta paikoin hauskoja väriyhdistelmiä.

Ehkä Rakastunut Shakespeare saa ihmiset kiinnostumaan Shakespearesta enemmän? Toivotaan. Käsiohjelmassa on muuten erittäin hämmentävä infolaatikko: sen mukaan Shakespearen näytelmiä on esitetty Helsingin Kaupunginteatterin yli 50-vuotisen taipaleen aikana vain säälittävät yhdeksän. Niistä ensimmäinen oli Richard III (1968) ja viimeisin Hamlet (2012). On toki selvää, ettei Shakespeare ole suomalaisille niin kulttuurimerkittävä tekijä, mutta teatterihistoriallisesta näkökulmasta sitäkin tärkeämpi.

Kuva: Tapio Vanhatalo

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Hullu on matka Juha Hurmeen pään sisään

Kuva: Petteri Aartolahti
Tamperelainen Teatteri Telakka vierailee jälleen Helsingissä jo puolitoista vuotta menestystä niittäneellä Juha Hurmeen teoksella Hullu.

Kanneltalo toivottaa tervetulleeksi tamperelaiset teatterintekijät kolmen esityksen verran. Tämä on poikkeuksellinen mahdollisuus nähdä tämä menestysnäytelmä, sillä Kanneltalolla on mainiot puitteet. Kanneltalon sali muokkautui mainiosti teatteritilaksi ja saman rakennuksen yhteydessä pystyy nauttimaan kohtuuhintaisesta kahvista (ja mitä herkullisimmasta mustikkaleivoksesta), kirjastosta, sekä galleriasta, jossa juuri aukesi Risto Vuorimiehen valokuvanäyttely.

Hullu on vahvasti Hurmeen omaelämäkerrallinen kokemus. Vuonna 2009 hän marssi Auroran sairaalaan ja hakeutui hoitoon. Hän vietti kuukauden suljetulla osastolla, diagnoosina psykoosi. Kun hän pääsi suljetulta hän sairastui masennukseen.

Tästä syntyi Teoksen vuonna 2012 kustantama kirja, Hullu, joka kertoo edellä mainituista kokemuksista. Vuonna 2016 Hurme ohjasi ja käsikirjoitti kirjan pohjalta tämän näytelmän, joka esittelee näitä tuntoja paikoin hätkähdyttävän kouriintuntuvasti.

Kuva: Kai G. Baer
Esityksen kaikki palikat - mainiot näyttelijät, yksinkertainen ja toimiva lavastus, sekä rikas ja nerokas valo- ja äänimaisema - tukevat tätä päähenkilön, hullun, mielenmaisemaa. Kaikki on rakennettu niin yhteen, yhtenäiseksi organismiksi, ettei voi kun ihailla kuinka valmiina ja todellisena kaikki tarjotaan katsojalle. Kuin Hurme olisi repinyt aivot päästänsä, kääntänyt ne ylösalaisin ja esitellyt katsojille - niin vakuuttavasti ja selkeästi yhden miehen hulluus ja sekoaminen esitettiin.

Näyttelijät Kaisa Sarkkinen ja Antti Mankonen ovat mitä mahtavin pieni ensemble Antti Laukkarisen mitä mahtavimmalle päähenkilölle. Sarkkinen ja Mankonen vaihtavat roolista rooliin silmän räpäyksessä, siinä missä Laukkarinen vaihtaa hahmonsa tunnetilasta toiseen.

Hannu Hauta-aho on saanut loisteputkista ja ties mistä kaiken irti - en muista toista näytelmää, jossa valaistus olisi uponnut näin loistavasti yhteen kokonaisteoksen kanssa. Valastus oli ikäänkuin Hullun neljäs näyttelijä.

Juha Hurme on tietysti ohjannut ja käsikirjoittanut teoksen vahvasti omasta kokemuspohjastaan, mutta se kuinka rehellisesti ja pelottomasti hän on onnistunut tuomaan kaiken tämän näin koskettavaksi ja tyylikkääksi paketiksi... Hullu on sanalla sanoen vaikuttava kokemus, joka olisi suotava mahdollisimman monen katsojan kokemusmaailmaan.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Intohimoinen ja intiimi Anna Karenina on suuri kokemus

Kuva: Minna Hatinen
Companía Kaari & Roni Martinin tuotanto Leo Tolstoin klassikosta Anna Karenina on intohimoisin tulkinta jonka olen teoksesta nähnyt. Cirkossa esitettävä tanssiteos on suorastaan erinomainen, vaikka esityskaari onkin niin kovin lyhyt.

Anna Karenina on kolmiodraama Annan ja hänen miehensä kreivi Kareninin ja krevi Vronskyn välillä. Anna aloittaa suhteen miehensä selän takana nuoren kreivi Vronskyn kanssa ja myöhemmin jopa matkustelee Euroopassa tämän kanssa. Se selittää esityksessä nerokkaasti käytetyt kielet. Esityksessä kuullaan neljää eri kieltä, mikä aluksi tuntui hieman erikoiselta, kunnes se lopulta avautui.

Martinien Anna Karenina on tyylikkäästi rakennettu kokonaisuus - kun yleisö astuu tilaan, siellä ei ole perinteistä katsomoa. Yleisö istuu koko tilan kattavaan illallispöytään, keskelle Kreivi Kareninin ja hänen vaimonsa järjestämiä juhlia.

Dramaturgiasta vastannut Atro Kahiluoto on valinnut suurteoksesta vain olennaisen tätä tanssikokonaisuutta varten. Se sai tuntemaan, että kyseessä on oma itsenäinen teoksensa Anna Kareninasta, eikä vain yksi versio siitä.

Taiteellinen toteutus on jaettu kahden kesken: Kaari Martin vastaa koreografiasta yhdessä tanssijoiden kanssa, musiikista Roni Martin. On sanomattakin selvää, ettei Anna Karenina selvästi ole ensimmäinn yhteinen produktio. Yhteistyö tuntuu saumattomalta ja toisen varpaille astumatonta. Se on ennen kaikkea onnistunutta, niin yhdessä kuin erikseen.

Kuva: Minna Hatinen
Koreografia on intohimoinen, koskettava, voimakas, leikittelevä ja dramaattinen - kaikkea sitä mitä myös Anna Karenina voi parhaimmillaan olla. Esityksessä on niin sanotusti kolme päätanssijaa: Annana nähdään Mariana Collado ja rakastaja Vronskyna Carlos Chamarro. He saavat katsojat pidättelemään hengitystään.

Kreivi Kareninina nähdään Suomen kansainvälisesti menestynein tanssija Jorma Uotinen. Ja kuinka onnekas yleisö onkaan saadessaan nähdä Uotisen vielä tanssivan. Kuten Uotinen totesi viime syksynä tekemässäni haastattelussa, olen niin nuori etten juurikaan ole voinut nähdä häntä päätyössään. On sanomattakin selvää, että Uotinen pystyy siihen edelleen: hän tekee kypsän ja monisyisen roolin ikääntyvänä kreivinä, jonka on kohdattava vaimonsa rakastuminen toiseen mieheen.

Colladon, Chamarron ja Uotisen kemiat toimivat hämmästyttävän hyvin ja kaikki ikäänkuin loksahtaa paikoilleen. Erika Turusen puvustus on hämmästyttävän hienosti toteutettu. Kuinka tarkasti onkaan pystytty luomaan noin suureellinen mekko, jossa Collado pystyy tanssimaan noinkin haastavan koreografian. Pukusuunnittelija ja puvustamo on myös täynnä mestareita.

Roni Martinin musiikki osuu myös maaliinsa. Se tuo jännittävän twistin tähän venäläis-eurooppalaiseen kokonaisuuteen. Melodiat olivat iskeviä, mieleen porautuvia ja samalla kokonaisuutta tukevia. Pidin myös siitä kuinka muusikot tuotiin näyttämölle useaan otteeseen soittimiensa ja rooliasujensa kanssa. Se toi Anna Kareninaan liikettä ja etenemistä kokonaisuutena.

Ainoa ratkaisu josta en esityksessä pitänyt, oli esityksen laulut. En olisi lähtenyt rikkomaan intensiteettiä suomeksi lauletuilla kappaleilla. Itsessään laulut ovat kyllä suurelta osin onnistuneita, mutta omaan näkemykseeni kokonaisuudesta ne eivät istuneet.

Compania Kaari & Roni Martinin Anna Karenina on intiimi kokonaisuus, mutta samalla suuri kokemus, jonka näkeminen on puhdas onni.
Kuva: Janne Mikkilä

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Vanhat mestarit haastaa ja provosoi katsojaa

Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa ja Hannu Kivioja / Kuva: Mitro Härkönen
Kansallisteatterin Kuningas kuolee tai Onnellisuuden tasavalta olivat hyviä esityksiä, mutta jokin niissä jäi kaihertamaan minua. Jälkeenpäin ajatellen näytelmät itsessään saattoivat vain olla sellaisia etten pitänyt niistä - syyllinen lienee siis niiden käsikirjoittaneissa Ionescossa ja Crimpissä.

Heidän antamiensa puitteiden sisällä ohjaaja Minna Leino teki erinomaista työtä. Helsingin taidemuseo HAMista (ihana henkilökunta muuten, kiitos upeasta palvelusta!) Ateneumiin siirtyvä esitys Vanhat mestarit on tähän mennessä suurin suosikkini Leinon ohjaustöistä. Thomas Bernhardin (1931-1989) "komedia taiteesta" on osuva ja paikoin hillittömän tarkkanäköinen ihmisiin muovautuneista taidekäsityksistä.

Vanhoissa mestareissa lähtökohtana on Tintoretton taulu, Valkopartainen mies.

On valkopartainen mies Reger, arvostettu musiikkikriitikko, joka on vuosia käynyt joka toinen päivä istumassa Valkopartaisen miehen edessä, tarkastellen sitä. On filosofi ja kirjalija Atzbacher, valkopartainen mies, joka puolestaan tarkastelee Regeriä tarkastelemassa Valkopartaista miestä. Heidän lisäkseen on vielä kolmas valkopartainen mies, Irrsigler, joka toimii museon vahtimestarina, tarkastellen Atzbacheria, joka tarkastelee Regeriä tarkastelemassa Valkopartaista miestä.

Ja esitys on mitä mainion, koska se on juuri sitä mitä se lupaa: komedia taiteesta. Se on satiiri kaikesta siitä mitä ihmiset saattavat kokea taiteen joskus olevan: vanhat miehet puhumassa viisaita jostakin, jota kutsutaan taiteeksi. Tosin Vanhoissa mestareissa tämä vanha, valkopartainen mies kuvastaa kaikkea vanhanaikaista ja pölyttynyttä mitä taide on ollut, tai jossakin tapauksessa on edelleen.
Kuva: Mitro Härkönen

Minusta se ei ole väärä tapa tehdä tai kokea taidetta, mutta se ei todellakaan ole ainoa tapa. Vanhat mestarit tarkastelee taidetta myös sen ulkopuolelta, irvaillen ja hyvätahtoisesti tökkien. Vanhat mestarit tekstinä pohtii taidetta, sen aitoutta, kysymyksiä siitä kuka voi olla taiteilija ja mitä taide on, kun taas Leinon Vanhat mestarit näyttämökokonaisuutena tuo sen ohelle myös toisen tason, joka kritisoi taidemaailman omaan napaan tuijottamista, miessentrisyyttä ja jopa staattisuutta. Aivan kuin olisimme pysähtyneet paikoillemme.

Toisaalta esityksessä on kolme puhuvaa, melkein identtistä päätä, mikä osaltaan osoittaa ettei lopulta muulla ole merkitystä kuin sisällöllä. Sisältö on taas asia, joka tuntuu tänä päivänä vähenevän ja vähenevän. Sillä ei tunnu olevan merkitystä - riittää kunhan ulkoiset seikat ja puitteet ovat kunnossa.

Olen kuullut kritisoitavan, miksei esityksessä ole naisia, tai miksi ainoa nainen kuka esityksessä mainitaan on "vaimo." Tämä on nähty patriarkaatin ylivoimana ja vanhojen rakenteiden silitteltynä ja ties minä. Itse en kykene näkemään tässä mitään ongelmaa juurikaan sen sisällön vuoksi. Mielestäni Vanhoilla mestareilla on myös väite, ettei ole väliä kuka tai mikä asian ilmaisee, kunhan asia ilmaistaan.

On taiteiljan oma valinta kenet hän valitsee viestin tuojaksi, oli se sitten nuori nainen tai vanha mies. Jos esityksessä olisi ollut kolme nuorta naista, se olisi tuonut teokseen täysin erilaisen kulman - ajatuksella voi vaan leikitellä millainen se olisi. Mielestäni on perusteltu syynsä sille, että esityksessä on kolme valkopartaista miestä tarkastelemassa toisiaan ja Tintoretton Valkopartaista miestä. Sanoma ja katsojan näkemys muuttuu kertojan myötä.

Miksi siis kolme valkopartaista miestä? Minulle se kuvastaa pysähtyneisyyttä, sitä ettei nähdä metsää puilta. Jo pelkästään esityksen loppuratkaisu osoittaa sen. Kaikki ei välttämättä ole sitä mitä luulee sen olevan. Jos ympärillä ei ole kuin saman näköisiä ja samoja mielipiteitä omaavia henkilöitä, sitä helposti käpertyy omaan itseensä, vaikka kuinka yrittää nähdä monipuolisesti ympärilleen.

Myös 20-vuotias, tummaihoinen bi-seksuaali ja vegaani naisoletettu voi olla valkopartainen mies. Se on lopulta omasta itsestä kiinni.

Kuva: Mitro Härkönen

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Koiran sydän onnistuu irvailemaan hyväntahtoisesti kaikille

Kuva: Raisa Kilpeläinen
Teater Viiruksessa nähdään Koira Complexin satiirinen huumoripläjäys, jota voisi amerikkalaisittain kutsua "kreisikomediaksi". Kreisikomedia Koiran sydän on saanut inspiraationsa (mm. Saatana saapuu Moskovaan) kirjailija Mihail Bulgakovin samannimisestä novellista.

"Venäläistä taidetta amerikkalaiseen formaattiin" -iskulause on suorastaan nerokas. Monin paikoin esityksen teemat kuitenkin ovat paljon mielenkiintoisempia kuin sen tilkkutäkkimäinen toteutus.

Koiran sydän kertoo Ekistä ja Reiskasta. Minulle ei aivan selvinnyt keitä he olivat, mutta heidän pyrkimyksensä oli tehdä viihdettä. Toinen nautti venäläisestä korkeakulttuurista ja toinen amerikkalasesta talk-show -viihteestä. He päättävät yhdistää nämä keskenään ja syntyy kummallinen soppa.

Kuva: Raisa Kilpeläinen
Kaikki tämä kohellus kuvastaa nykyaikaamme, jossa Putous ja muut palikkaohjelmat ovat parasta viihdettä ja ihmisten uusi Uuno Turhapuro tai Sinuhe egyptiläinen. Teos, jonka kakki tuntevat. Tai ainakin suurin osa. Jos kulttuurinnälkä sammutetaan tällaisella adhd-hömpällä, niin kuinka paljon se antaa?

Koiran sydämen seuraaminen oli paikoin raskasta, mutta luulen sen kuuluvan sisältöä tukevaksi tyylikeinoksi. Se miksi mieskaksikkoa esittää kaksi naista jää mysteeriksi. Miksi kaikkia esityksen miehiä esitti nainen ja ainoaa naista mies? Kulunut huumorikeino vai harkittu valinta tehdä suuri kliseiden sairastuttama teos? Mikäli näin, irvailu vallitsevalle viihdeformaatille osuu maaliinsa.

Näyttelijät onnistuvat rooleissaan: raivostuttavien Ekin ja Reiskan takana on kaksi mainiota komediennea, Niina Hosiasluoma ja Minna Kivelä. Koominen ajoitus toimi ja he toteuttavat työryhmän kirjoittamat vitsit loistavasti. Tämä lanka osui neulansilmään. Heidän yhteispeliään on myös viihdyttävä seurata. Kunpa heidät ja koko työryhmän voisi nähdä jossakin oikein herkullisesti kirjoitetussa komediassa.

Kuva: Raisa Kilpeläinen
Lassi Alhorinne tekee armoitetun tuplaroolin Kelan työntekijä Raili Laakkosena, sekä kummallisena sekasikiöpersuna Sami Sukunimenä. En ole aiemmin nähnyt Alhorinnettä komediassa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Alhorinne tekee vahvaa hahmoa, mutta hillityllä ja miellyttävällä otteella. Kyllähän sen ääneen voi sanoa: hän taitaa näyttelijäntyön. Minä uskoin Railiin.

Railin lisäksi minä uskoin ja uskon Bobikiin, joka tekee mahdollisesti tähänastisen uransa parhaan roolityön Railin lemmikkikoira Bobikina. Hän kysyy yleisöltä itseyden peruskysymyksiä ja välittää vavisuttavasti jokaiselle katsojalle toden ja epätoden välisien raja-aitojen häilyvää kontaktia. Uskon meissä kaikissa asuvan pieni Bobik, jota meidän olisi syytä kuunnella ja juhlia kuin elämää itseään. "Myös sinä olet tärkeä, usko itseesi", hän viestittää pienillä silmillään. Se on Bobikin viesti.

Teatterin tekeminen voi myös olla hauskaa. Hanna Kirjavainen ohjasi esityksen, joka on selvästi toteutettu ja valmistettu rennolla ja iloisella otteella. Mikäli esityksen hajanainen leikkaa-liimaa -rakenne, kliseet ja muut olivat tarkkaan harkittuja, esitys onnistui tuomaan salakavalasti peilin nykykulttuurimme eteen. Kaipaan tosin kaiholla aikaa, jolloin ei tehty ryhmälähtöisiä käsikirjoituksia. Yleensä se on suuri kompastuskivi niin harrastaja- kuin ammattilaispiireissä.

Koiran sydän onnistuu käsikirjoituksestaan (tai sen puutteesta) huolimatta irvailemaan hyväntahtoisesti kohelluksen keinoin hyvinkin monelle asialle johon se ottaa kantaa. Oli kyseessä sitten politiikka, huumori, kulttuuri tai jopa taiteilijuus, itseironiaa ei puutu ja niin on hyvä.

Kuva: Raisa Kilpeläinen

lauantai 24. helmikuuta 2018

Mannerheim ja Heiskasen suudelma

Kuva: Tapio Vanhatalo
Viime vuoden lopulla minulla oli suorastaan kaksijakoinen mielikuva Helsingin Kaupunginteatterin näytelmästä Mannerheim ja saksalainen suudelma. Puitteet ovat kunnossa: Afrikka-asiantuntija ja kirjailija Juha Vakkurin teksti ja Kari Heiskasen ohjaus. Pääosassa nähdään Asko Sarkola, jota muutama vuosi sitten kaavailtiin jopa näyttelemään roolia (jo kuopatussa) elokuvassa Hitlerin vierailu.

Produktiossa eniten häiritsee sen nimi. Mannerheim ja saksalainen suudelma. Se on mauton, saippuaoopperamainen ja suorastaan oksettava nimi näin hienolle esitykselle. Myönnettäköön, että toinen puolisko ei lähtenyt kaivattuun lentoon (se tuntui alkaneen väärillä jengoilla), mutta se ei tarkoita etteikö suurnäytelmä Carl G.E. Mannerheimista olisi kokonaisuudessaan hieno teos.

Heiskanen on luonut visuaalisesti näyttävän ja helposti seurattavan näytelmän erittäin haasteellisista lähtökohdista: paljon henkilöhahmoja, laaja aikaskaala, paljon historiallisesti merkityksellisiä tapahtumia ja erittäin paljon puhetta. Videoprojisoinnit ovat esityksessä paikallaan - ja erittäin hyvällä maulla käytetyt.
Kuva: Tapio Vanhatalo
En keksi Mannerheimin rooliin parempaa vaihtoehtoa kuin Sarkola - hän tuo rooliin tarvittavaa jykevyyttä ja arvokkuutta, mutta myös henkilöhahmolle sopivaa huumoria.

Vakkurin alkuperäisteos on varsin kiinnostava. Minut yllätti sen pitkä aikajänne: itsenäisyyden ensiaskeleet vuonna 1918, sekä reilu 20 vuotta myöhemmin toisen maailmansodan aikoihin 1941. Ennen väliaikaa käsiteltiin nauliinnuttavan jännittävä osuus vuodesta 1918 ja sen jälkeen 1941.

Ensin Mannerheim johtaa valkoisten armeijaa punaisia vastaan verisessä sisällissodassa, myöhemmin tasapainottelee Adolf Hitlerin natsi-Saksan ja Josif Stalinin Neuvostoliiton välillä yrittäen saada Suomen säilymään ravittuna ja itsenäisenä.

Parhaat historialliset näytelmät saavat aikaan sen, että aiheeseen haluaa tutustua myös syvemmin esityksen jälkeen. Suomi oli poikkeuksellisen hankalassa tilanteessa kumpanakin ajankohtana, eikä yksiselitteisiä ratkaisuja ollut. Oliko Mannerheim Hitlerin narttu? Ei todellakaan.

Mikä tekee Mannerheimista niin kiinnostavan persoonan vielä yli 150 vuotta hänen syntymänsä jälkeen? Professori Henrik Meinander kirjoittaa käsiohjelmassa julkaistussa tekstissä osuvasti: "Kuollessaan 1951 hän oli ehtinyt kokea keisarikuntien romahdukset, pari tuhoisaa maailmansotaa, kommunismin ja fasismin veriset rikokset ihmiskuntaa kohtaan, autojen, lentokoneiden ja atomipommin läpimurron."

Mannerheim ja saksalainen suudelma on näytelmä valinnoista, historiasta ja sen tulkinnasta. Parasta, jota näytelmä voi katsojassa saada aikaan on päätelmä, että mikään ei ole mustavalkoista.

Pieni Mannerneito / Kuva: Tapio Vanhatalo