perjantai 15. syyskuuta 2017

Kangastus 38 -kilpailu

Suomen Kansallisteatterissa nähdään parhaillaan Kjell Westön historialliseen romaaniin pohjautuva näytelmä Kangastus 38.

Sen ja Suomen juhlavuoden kunniaksi Kulttuurishokki kysyy lukijoiltaan muistettavaa näytelmää Kansallisteatterissa. Mikä Kansallisteatterissa nähty näytelmä on tehnyt suurimman vaikutuksen?

Parhaat vastaukset julkaistaan tämän postauksen päivitettyyn versioon, kun kilpailuaika on päättynyt.
Palkinnoksi voittajalle on luvassa Kangastus 38 -kirjan pokkariversio kirjailija Westön signeerauksella. Voittaja tullaan valitsemaan arpamenetelmällä.

Kilpailu päättyy keskiviikkona 20.9.2017. Vastauksia voi jättää tämän blogipostauksen kommenttikenttään tai blogistille itselleen Facebookissa haluamallaan tavalla.

Arvioni Kansallisteatterin näytelmästä voi lukea oheisesta linkistä.
Kangastus 38 / Kuva: Mitro Härkönen

Tervetullut näyttämöversio Westön historiallisesta romaanista

Kuva: Mitro Härkönen
Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittanutta romaania Kangastus 38 (Otava, 2013) ylistettiin sen ilmestymisvuonna. Ilmestymisensä jälkeen ajankohtaisempana kuin koskaan, Kansallisteatterissa nähdään Kjell Westön romaaniin pohjautuva näytelmä, jonka näyttämösovituksen yhdessä ohjaaja Mikaela Hasánin kanssa on valmistanut Michael Baran.

Näytelmän keskiössä on asianajaja Claes Thune, joka toimii päällisin puolin tarinan kertojana. Tarinan varsinainen päähenkilö on kuitenkin salaperäinen rouva Wiik, jonka Thune palkkaa konttoristiksi asianajotoimistoonsa. Kun viikottain kokoontuva keskiviikkoklubi kokoontuu Thunen tomistolla, Wiik tunnistaa klubin jäsenistä yhden, joka on osana hänen omaa karmivaa menneisyyttään.

Antamatta spoilereita itse tarinasta, voin kertoa Kangastus 38:n kertovan ajasta toisen maailmansodan kynnyksellä palaten hätkähdyttäviin tapahtumiin Suomen itsenäistymisen jälkeen, aikaan kun kansa oli jakaantuneempi kuin koskaan. Eniten tästä kärsivät punaiset vangit ja poliittisesti valkoisten kanssa erimieliset yksilöt.

Mikaela Hasánin ohjaus on kompakti, mutta hieman tasapaksu. Lähes kolmetuntinen näytelmä ei jaksa pitää otteessaan tarinan mukaansatempaavuudesta huolimatta. Silti dialogi toimii mainiosti, näyttelijät tekevät loistavaa työtä ja esitys on kaiken kaikkiaan hyvä.

Kuva: Mitro Härkönen
Taustalla nähtävät videoprojisoinnit tukevat näytelmää, varastamatta huomiota tai ärsyttämättä katsojan silmää - ne tuovat historiallisen Helsingin käsinkosketeltavaksi kiinnostavan lavastuksen ja varmaotteisen puvustuksen kanssa.

Rouva Wiikinä nähdään kolme vahvaa naista: Noora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin. Jokainen tuo Wiikin roolin jotakin itsestään - roolihenkilöstä maalattu kuva rakennetaan mosaiikkimaisesti ja yhteispeli toimii päällisin puolin mainiosti. Tietty tarkkuus suorituksista vielä puuttuu (Kangastus 38 sai ensi-iltansa vasta viikko sitten), mutta se tulee esityksiä toistamalla korjattua.

Kilttinä ja sympaattisena asianajaja Thunena nähdään loistava Timo Tuominen. En tiedä miksi, mutta jostain syystä minulle tuli pakottava tarve nähdä Tuominen Kauppamatkustajan kuolemassa Willy Lomanin roolissa. Rooli olisi erilainen mitä häneltä on totuttu näkemään, ja uskoisin hänen saavan siitä paljon uutta irti. Tästä yhtälöstä voisi tulla jotakin häkellyttävän hienoa. Ping Mika Myllyaho.

Kristo Salminen tekee sen mitä Kristo Salmiselta odottaa - ei häntä helposti saa edes keksinkertaiseksi, niin loistavasta näyttelijästä on kysymys. Paikoin hänen juutalaisrunoilija Joachim Jaryn rooliinsa olisi toivonut hieman enemmän heittäytymistä, mutta silti Salmisen varma ja herkkä tulkinta koskettaa katsojaa.

Kaiken kaikkiaan Kangastus 38 on hieno valinta juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea - ei ilmeinen, vaan uskalias ja tervetullut.

Tämän kirjoituksen myötä olen myös aloittanut Kangastus 38 -aiheisen kilpailun, josta voi voittaa Kangastus 38 -pokkarin Kjell Westön signeerauksella. Kilpailuun pääset tästä linkistä.
Kuva: Mitro Härkönen

Maan koivussa kulkevi tähtösen tie

Olen innostunut aina kun mestarillinen Pirkko Saisio tekee jotakin uutta. Saision edelliset kirjalliset teokset Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) ja Spuuki Spaidermän ja raju nonna (Siltala, 2017) ovat suorastaan loistavia. Hänen edellinen näytelmänsä Kansallisteatterissa Slava! Kunnia. jäi pari vuotta sitten näkemättä.
Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatterin uusin saisio, kantaesitys Koivu ja tähti on eräänlainen jatko-osa Zachris Topeliuksen samannimiselle sadulle. Saision näytelmässä seurataan sisarusten, Kristofferin ja Hagarin, eloa. Läpikäydään niin menneisyys, nykyisyys kuin tulevaisuus. Kaiken keskiössä on suomalaisuuden peruspilarit: mökki ja metsä.

Ensimmäisellä puoliskolla nähdään Kristofferin ja Hagarin menneisyyttä, lapsuutta. Tämän lisäksi seikkaillaan nykyisyydessä, jossa iso joukko ystäviä saapuu viettämään aikaa heidän mökilleen metsän siimekseen. Väliajan jälkeen nykyisyyttä jatketaan tulevaisuudella ja eräänlaisella dystopiakuvauksella.

Joku uutismedia teki jutun siitä, kuinka Saisio irvailee esityksellä kulttuuripiireille. Sitä en Koivussa ja tähdessä juuri nähnyt, vaikka toiveikkaana sitä odotinkin. Se näkyi pikemmin alaviitteenä yhden tai kahden rasittavan henkilöhahmon muodossa, mutta ei muuten. Pääasiassa näin näytelmän esittävän omanlaistaan versiota suomalaisuudesta.

Kuva: Stefan Bremer
Tyylilaji ei vaan valitettavasti purrut minuun. Saisio on erinomainen dialogeissa - parhaimmillaan Koivu ja tähti ylsikin terävään, hauskaan ja kriittiseen pohdiskeluun, mutta kokonaisuus ei kantanut parhaalla mahdollisella tavalla. Johtuuko se ohjaaja Laura Jäntin tulkinnasta, sitä en tiedä.

Paikoin Koivu ja tähti muistutti muutaman vuoden takaisia näytelmiä Maaseudun tulevaisuus ja Luolasto, ollen tosin vähemmän happoinen ja huomattavasti selkeämpi kokonaisuus kuin Maaseudun tulevaisuus ja kiinnostavampi tapaus kuin Luolasto.

Näyttelijöistä parhaimmillaan ovat Tiina Weckström (Hagar), Katariina Kaitue (Lillemor) ja Riku Nieminen (melkein kaikki muut), jotka tekevät timanttiset roolityöt. Sonja Salminen on mainio Lee ja Elsa Saisio on mainio Ann-Lee. Lee ja Ann-Lee, molemmat kummastelevat suomalaisuutta hieman vieraista näkökulmistaan.

Lavastus onnistui luomaan tuoreen ja modernin näkökulman metsään (jota ei pääse pakoon edes teatterissa), ollen kaikin puolin tyylikäs kokonaisuus. Myös puvusto oli tehnyt hienon työn, joka kaikkiaan tuki perinteisyydellään kokonaisuuden magiaa.

Koivu ja tähti onnistuu näyttämään pakolaisongelman pienessä mittakaavassa, kun tavallinen suomalainen porukka joutuu pyytämään apua. Mitä silloin kun oma mökki muuttuu kriisialueeksi ja rajat suljetaan nenän edestä? Paikoin Koivu ja tähti kosketti jotain todellista, mutta lipui lopulta tuonpuoleiseen vailla merkitystä.
Kuva: Stefan Bremer

tiistai 12. syyskuuta 2017

Mikä romaanin kirjoittamisessa on haastavaa, Jussi Huhtala?

Elokuvalehti Episodin toimituspäällikkö Jussi Huhtala on uneksinut omasta kirjasta jo pitkään. Vuonna 2015 Huhtala julkaisi Book on Demandin kautta lastenkirjan Paarmamies. Tänä syksynä Atena päätti kustantaa hänen virallisen esikoisteoksensa, Ukkosenjohdattimen.

Vaikka Huhtala kirjoittaa työkseen, kirjan polku kirjakauppojen hyllylle ei ollut helppo - voiko se koskaan olla? Oheinen haastattelu on käyty Huhtalan kirjajulkkareissa. Haastattelun alku valitettavasti uupuu, koska unohdin painaa rec:iä. Oleellinen välittyy kuitenkin mainiosti.

Jussi Huhtala
Kuva: Riikka Kantinkoski
Mitä opit Oriveden opistolta?
Sieltä olen oppinut todella paljon. Kävin siellä aluksi verkkokursseja 10 vuotta sitten, jonka jälkeen kävin monella kesäkurssilla. Se on paikka missä olen oppinut paljon ja pitänyt yllä luovaa kirjoittamistani. Vuonna 2010 ja 2011 järjestettiin Kohti mestaruutta -kurssi ja siellä opin tietysti todella paljon. Siellä Ukkosenjohdattimen käsikirjoitus muotoutui aika lopulliseksi, mutta silti tarvittiin vielä viisi vuotta ennen kuin se oli lopullisesti valmis.

Kerro Kohti mestaruutta -kurssista ja mitä sen jälkeen tapahtui.
Ehtona kurssille pääsylle oli se, että pitää olla olemassa valmis käsikirjoitus. Siellä oli 12 osallistujaa ja heti ensimmäisellä tapaamisella kuulin, että kolme tai neljä meistä tulee saamaan kustannussopimuksen edellisten vuosien perusteella. Pääsin siis askeleen eteenpäin vuonna 2010.
Vuonna 2011 lähetin seuraavan version kustantajalle ja ajattelin olevani aika lähellä, mutta silloinkaan kukaan ei halunnut julkaista sitä. Kului viisi vuotta, tein lastenkirjan ja kaikkea muuta. Ukkosenjohdatin jäi taustalle, mutta ajattelin että haluan kaivaa sen esiin vielä kerran. En halunnut päästää siitä irti. Kävin käsikirjoituksen läpi kolmannen kerran, lähetin sen joka paikkaan. Ajattelin, että sitten luovutan. Kustannussopimus tuli kuitenkin todella nopeasti, siihen meni vain pari viikkoa.

Eroaako luova kirjoittaminen toimittajan työstä?
Onhan se sillä tavalla samanlaista, että pitää saada tietty määrä tekstiä tiettyyn deadlineen mennessä. Kyllä lehtijuttujen tekeminen ja toimittajan työkin on todella luovaa, että siinä mielessä se muistuttaa sitä hyvin paljon. Totta kai on hirveästi apua, että on kirjo
ttanut myös ammatikseen.

Ukkosenjohdatinta on kutsuttu jossakin arvostelussa jo miesproosaksi, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Teoksesi kertoo 40-vuotiaasta Eerosta, joka on elämässään eräänlaisessa risteyskohdassa. Hän on sinkku, tympääntynyt työhönsä ja yksinäinen. Kuinka Eero syntyi?
Ukkosenjohdatin (Atena, 2017)
Se syntyi omista kokemuksistani, kun olin itse todella ahdistunut omassa toimistotyössäni ja kaipasin elämääni muutosta. Siinä mielessä Eero muistuttaa itseäni. Totta kai Eeron hahmo on hirveän paljon nörtimpi kuin minä, monin tavoin introvertimpi tyyppi mitä minä olen. Tässä kirjassa olevat toimistojutut perustuvat hyvin paljon omiin työelämäkokemuksiini ahdistavista konsulteista, tylsistä projekteista ja palavereista, sekä pöljistä työkavereista... Toinen asia mitä halusin kirjaan oli lapsuusmuistot. Halusin tehdä kirjan, mikä hyppii kahdella aikatasolla ja siksi siinä on lapsuuskokemuksia mukana - mutta epäsuorasti. Halusin käyttää ne eräänlaisen tehosekoittimen läpi. Täytyy muistaa, että kaikki ovat romaanihahmoja, eikä ketään ole kirjoitettu kirjaan suoraan.

Kirja vilisee elokuvia ja se on myös rytmiltään elokuvamainen. Oliko se tarkoitus vai onko se tuhansien nähtyjen elokuvien tulosta?
Tuo on ihan mielenkiintoinen pointti. Minulla on ollut tässä yksi käsikirjoitusopas. Useita käsikirjoitusoppaita kirjoittanut Syd Field käyttää oppia, että leffakäsikirjoitus menee aina saman kaavan mukaan: siinä on aina alku, keskikohta ja loppu. Siinä on aina tietyt juonenkäänteet tietyissä paikoissa. Perusrakenteen alku kestää 20 minuuttia, keskikohta 40 minuuttia ja loppu 20 minuuttia. Tutkiskelin sitä ja ajattelin käyttää sitä apuna. Näin olen saanut siihen sellaisen helpon Aristoteleen runousopin kaavan, jossa on selkeästi alku, keskikohta ja loppu.

Tuliko huumori vaivatta?
Luulen, että huumori oli helppoa ja varsinainen kokonaistarina vaikeampi. Huumorijutut ovat tavallaan kertyneet vuosien varrella. Halusin, että se on hauska. Olen aina ajatellut, että yleensä romaanit ovat kuolemanvakavia - maailma on täynnä vakavia romaaneja ja vakavaa taidetta, enkä halunnut tehdä kuolemanvakavaa kirjaa, vaan että siinä olisi myös huumoria mukana. En kuitenkaan halunnut tehdä huumorikirjaakaan, vaan että siinä olisi mukana myös vakava puoli. Halusin siinä olevan molempia. Aika helposti sellainen huumori tulee, vitsikkään dialogin keksiminen ja pyöritteleminen on itsellekin kivaa.

Mikä oli haastavaa?
On joskus kiva kirjoittaa pientä, vaikka sivun dialogipätkää, mutta kokonaisuuden kirjoittaminen on vaikeaa. Vaikka niin, että lupaa kirjoittaa kokonaisen luvun viikon aikana ja että saa itsestään irti sen, että pystyy joka päivä tekemään vaikka pari sivua. Pitää asettaa itselleen aikataulut ja pysyä niissä. Pikkupätkät onnistuvat ja aina voi tehdä muistiinpanoja kun tulee ideoita mieleen, ne ovat hauskoja. Mutta sitten kun pitää istua alas ja liittää ne osaksi romaania, osaksi kokonaisuutta...

Mitä kirjallisuus sinulle merkitsee?
Huhtala ja Ben Kalland Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalla
Taiteiden yönä 2017
Se on merkinnyt paljon. Opin nuorena lukemaan ja olen aina lukenut kaiken minkä olen saanut käsiini, sarjakuvista korkeakirjallisuuteen. Kun olin pieni '70-luvulla niin silloinhan sarjakuvien lukeminen oli vahingollista. Nykyään sanotaan, että Aku Ankan lukeminen on hyödyllistä kun siinä on niin hyvää kieltä, mutta kun minä kävin koulua niin äidinkielen opettajat sanoivat, että Aku Ankan lukeminen on haitallista. Vähän sama asia kun nykyaikana puhutaan, että tekstarit ja somettaminen rapauttaa teini-ikäisten ja nuorten mielet, niin silloin sarjakuvat oli sama juttu. Olen aina lukenut kaikenlaista tekstiä, sekä Dostojevskiä että Aku Ankkaa ja kaikkea siltä väliltä.

Arvotatko Dostojevskiä tai Aku Ankkaa keskenään, vai haluatko edes?
En oikeastaan, jokaisella on oma paikkansa. En haluaisi tavallaan nyrpistää nenääni ettei joku olisi taidetta, en haluaisi erottaa korkeakulttuuria ja sitä mitä sanotaan viihteeksi. Tykkään itse paljon Hollywood-elokuvista ja minusta parhaat niistä ovat taidetta, kun taas jotkut ajattelevat että ne ovat pelkkää paskaa. En haluaisi arvottaa asioita tuolla tavalla.

Oletko suunnittelemassa jo seuraavaa romaania?
Kyllä sellainen on suunnitteilla. Suunnitteleminen on aina kivaa, pitäisi vaan kirjoittaa. Minulla on jo muutaman sivun synopsis seuraavasta romaanista ja tarkoitus olisi, että se valmistuisi vähän nopeammin kuin esikoisromaanini, joka kesti kaikkiaan kymmenen vuotta. Eräs opettajani Orivedeltä sanoi onnitellessaan, että rupea nyt jo kirjoittamaan uutta ennen kuin ensimmäinen ilmestyy ja saat tietää sen vastaanotosta. Se oli mielestäni hyvä neuvo ja olen jo aloittanutkin. Toivotaan, että parin vuoden päästä tulee valmista.

tiistai 15. elokuuta 2017

Käpylän Twin Peaks

Kuva: Mari Kaakkola
Vaikka olenkin sitä mieltä, että esityksen kestolla ei ole merkitystä, suhtauduin pienellä varauksella kun kuulin nuoren auteur Eero Leichnerin versioinnin William Shakespearen Macbethistä olevan kolme tuntia pitkä. Se on pitkä aika, mutta kuten sanottu: taiteen kestolla ei ole merkitystä, kunhan se on onnistunutta (lue: hyvää).

Mitä sitten on hyvä taide? Nähtiinkö sitä Ilves-teatterilla Käpylässä? Sanoisin niin.

Pian tosin huomasin Shakespearen olevan vain innoituksena Leichnerille ja työryhmälle: Neon Macbeth koostuu hyvin paljosta muuta. Esityksen prologi nähdään ulkona, jossain Käpylän vuorelta. Se ikäänkuin varoittaa yleisöä ettei esitys ole todennäköisesti sitä mitä olet odottanut. Mukana myös kuninkaallinen käyrätorvi.

Myöhemmin saliin astuessa nähdään kahtia jaettu katsomo, jonka keskellä on koko näyttämön halkaiseva turvekasa. Tämä on selvä lainaus Kenneth Branaghin ja Alex Kingstonin näyttämöversioinnista vuodelta 2013, jolloin Macbeth esitettiin manchesterilaisessa kirkossa.

Revittelevässä esityksessä kontakti oli heti läsnä - näyttelijät tuijottivat toisiaan ja yleisöään herkeämättä. Katsekontakti on helppo rikkoa, sen ylläpitäminen on haastavaa ja suomalaiselle jotenkin kiusaannuttavaa. Luultavasti teatteritaustani vuoksi pystyin kevyesti haastamaan näyttelijän katsekontaktin kanssa. Kun hetki tuli, en keskittynyt mihinkään muuhun kuin näyttelijöiden silmiin ja he minun. Käänsin pääni vasta kun näyttelijän oli lopetettava ja jatkettava kohtausta - eli useiden minuuttien kuluttua. Se on pitkä aika. Silmänräpäyksessä ehtii jopa rakastua.
Kuva: Mari Kaakkola

Leichner oli päättänyt käyttää esityksessä videota, jonka käyttötarkoitus ei heti minulle auennut. Esityksen ironisessa esitystyylissäkään ei sinänsä ollut mitään uutta. Nykyään jopa tuntuu siltä, että tämä ns. "repaleinen tyyli" on ainoa asia mitä nuoret teatterintekijät osaavat. Neon Macbethissä se ei kuitenkaan häirinnyt, eikä tuntunut päälleliimatulta, koska se sopi esityksen sisältöön.

Väliajan jälkeen yleisöä vietiin. Kolmessa eri ryhmässä yleisö näki kolme erilaista kohtausta. Kohtausten dramaturgia toimii, näki ne missä järjestyksessä tahansa. Olisikin ollut kiinnostava käydä katsomassa esitys toisen kerran ja nähdä mitä uutta A, B ja C -kohtausten järjestyksen vaihdos tuo.

Upeasti ja hyvällä maulla lavastetussa valkoisessa huoneessa nähtiin hieno, tarkka ja koskettava monologi Riikka Koskisen esittämänä. Kohtauksen oli kauniisti kirjottanut Minne Mäki. Kohtaus oli hyvin davidlynchia, kuten myös seuraava metsäkohtaus. Twin Peaksin kaltaisessa metsässä tapahtui paljon ja samalla ei mitään. Jokainen näyttelijä oli räjähdysherkkiä, mikä toi kiinnostavan jännitteen kohtaukseen.

Salikohtauksessa nähtiin kahden vahvan taisto, jossa pohdittiin mm. ihmisyyttä ja valtaa. Nämä kaksi teemaa olivatkin Neon Macbethin keskiössä. Vaikka teemat ja pohdinnat ovatkin vahvoja, katsoja ei silti saa ähkyä. Pituus ei ole ongelma, koska näyttelijät ja katsojat ovat kokoajan vuorovaikutuksessa keskenään: aika menee nopeasti, eikä keskittyminen pääse herpaantumaan.

Roolitus oli pääosin erinomainen. Haluaisin mainita tässä jokaisesta jotakin, mutta olen tehnyt päätöksen etten mainitse montaa näyttelijää. Otan siis vain muutaman.

En ole nähnyt missään ylioppilasteatterissa vastaavaa, kun katsoin Roderick Kabangan roolityöskentelyä. Tässä miehessä lahjakkuus kulminoituu. Hänen karismansa sai aikaan kylmät väreet, ja uskonkin hänen tulevaisuuteensa suomalaisessa teatteri- tai elokuvamaailmassa.

Anna Reini teki hienon roolin. Hänellä on näyttelijänlaatua: roolityöskentely on vähäeleistä, mutta monisävyistä. Juuri sellaista mikä tekee näyttelijästä loistavan.

Otto Henriksson saa valitettavasti hyvin samanlaisia rooleja, vaikka hänellä riittäisi pateja muuhunkin. Hän tekee hienosti kaiken sen minkä tekee. Toivon, että seuraavassa produktiossa hänet nähtäisi vielä haastavammassa roolissa. Markku Harjun Macduff on paras roolityö jonka olen häneltä nähnyt! Mainio!

Kaikin puolin Neon Macbeth on loistava kokonaisuus jota voi suositella. Leichner on valinnut paljon käsiteltäviä asioita esitykseen, toisinaan ehkä hieman liian runsaasti, mutta kokonaisuus pysyy siitä huolimatta kasassa ja jättää katsojalle ajateltavaa. Lynch voisi olla ylpeä.

Neon Macbethin Facebook-tapahtumasivuille pääset tästä.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Tätä muistellaan vielä pitkään: Richard III Kansallisteatterissa

Kuva: Tuomo Manninen
Muutamia hienoja esityksiä on tullut tänä vuonna nähtyä, mutta pääosin olen nähnyt mielenkiinnotonta ja intohimotonta lopputulosta. Sitä samaa vanhaa, mutta saattaa johtua myös mielialastani. Kansallisteatteri toi kuitenkin ensi-iltaan jotakin, joka sai minut kiinnostumaan heti alussa.

William Shakespearen Richard III on tunnettu siitä, että sen nimiroolin, Glouchesterin herttuan, roolin saavat näyttelijät ovat useimmiten alansa parhaita - vähän sama juttu kuin Hamletiksi valituilla. Kristo Salminen on erinomainen valinta Glouchesteriksi, jolla hän osoittaa olevansa Suomen huippuja. Mikä tekee Salmisesta niin erinomaisen? Mikä tekee koko produktiosta niin ainutlaatuisen?

Työryhmä on tietysti paras mahdollinen, heidän keksinäinen dialoginsa on tominut ja ohjaaja Jussi Nikkilän visio on ollut kristallin kirkas. Richard III eroaa muista Suomessa viime aikoina esitetyistä shakespeareista siinä, että kaikkein tärkeimmäistä on pidetty huolta. Tämä kaikkein tärkein on tietenkin kieli.

Shakespeare ei toimi suomeksi samalla tavalla kuin alkuperäiskielellä, mutta mikäli käännös on poikkeuksellisen ansiokas - tässä tapauksessa juuri edesmenneen, mestarillisen Matti Rossin (1934-2017). Rossi oli yksi harvoista kääntäjistä, joka sai Shakespearen tekstin kuulostamaan aidolta, mutta samalla kauniilta.

Kuva: Tuomo Manninen
Nikkilä ymmärsi kielen merkityksen, eikä antanut sen olla tiellä. Ymmärtäähän sen: hän opiskeli jonkin aikaa shakespearea erittäin arvostetussa London Academy of Music and Dramatic Artissa, eli tuttavallisemmin LAMDA:ssa. Siis koulussa, jonka alumneihin lukeutuvat mm. Jim Broadbent, Benedict Cumberbatch, Richard Harris, John Lithgow, Brian Cox, Malcolm McDowell ja shakespearemestari Rory Kinnear.

Jos jossain, siellä ymmärretään opettaa kielen merkitys. Nikkilä iskosti jokaisen näyttelijän päähän luontevan ilmaisun, mitä ilman shakespeare ei hengitä. Richardin rooli on vaativimpia teatterirooleja mitä on, näyttelijä on lähes koko kolmen tunnin keston lavalla ja puhua palpattaa repliikkejä menemään. Salminen ei lausunut sanaakaan epäuskottavasti. Tämän olen kyllä nähnyt likipitäen hänen jokaisessa roolissaan sen melkein 10-vuoden ajan kun olen Kansallisen esityksiä nähnyt.

Esityksen elementit ovat hyvin riisutut. Esimerkiksi näyttämöllä nähdään aitoja soihtuja, salissa tuoksuu puu ja osa miesnäyttelijöistä on puettu Shakespearen ajan mukaisesti naisiksi. Kaikella tällä on haettu alkuperäistä ja autenttista tunnelmaa, mikä on myös onnistunut.

Tällä kokoonpanolla kun saisi nähdä lisää Shakespearen klassikoita... Klassikko on monille kirosana ja pelkkä termi saattaa puuduttaa, mutta se tarkoittaa sitä ettei henkilö ole koskaan aidosti nähnyt hyvää versiointia mistään klassikosta. Niiden asemaan on syynsä, mutta myönnän Shakespearen näytelmien olevan mahdollisesti hieman vaativia. Mikäli näin on, kannattaa aloittaa kevyesti katsomalla esimerkiksi Kenneth Branaghin loistava filmatisointi Paljon melua tyhjästä ja silloin tällöin heittäytyä mukaan. Ennen pitkään se imaisee mukaansa.

Tämä, lukijat hyvät, on teatterin mestarikurssi. Kokekaa se. Ja luvatkaa: tästä lähtien jos luette, että  Jussi Nikkilä ohjaa Kristo Salmista ja lukuisia muita erinomaisia näyttelijöitä William Shakespearen eepoksessa ja esitys vielä nähdään Suomen parhaalla näyttämöllä Willensaunassa... Kannattaa mennä katsomaan.

Esitykset ovat loppuunmyytyjä koko alkusyksyn, mutta peruutuspaikkoja sopii kysyä ennen esitystä. Lippuja näyttää olevan vielä loppuvuodelle, joten varaa paikkasi pian.

Kuva: Tuomo Manninen

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Place I Belong: Pori Jazz lauantai (3/3)

Michael Kiwanuka / Kuva: Tomi Palsa
Kuinka ollakkaan: viimeisenä päivänä aurinko suorastaan lempii kuuntelemaan saapuneita. Ihmiset ovat saapuneet aikaisemmin kuin edeltävinä päivinä, sillä kevyttä tungosta riittää jo parkkipaikalta lähtien. Tänään onkin poikkeuksellisen kova line-up.

Kolmas päivä tuo tullessaan jotakin, mitä en koskaan odottanut. Päivä oli kaikessa suhteessa poikkeuksellinen. Ensimmäinen näkemäni artisti oli suoranainen ihme: brittiläinen Michael Kiwanuka. Tiesin Kiwanukasta aiemmin vain sen, että hesari oli nostanut hänen edellisen Pori Jazz -esiintymisensä vuodelta 2013 parhaimmaksi tapaukseksi koko festivaaleilla.

Michael Kiwanuka / Kuva: Tomi Palsa
Istahdin sopivan etäisyyden päähän lavasta ja jäin odottamaan. Hirveä määrä ihmisiä jo tähän aikaan - oikeastaan koko Päälavan edusta näyttäisi olevan täynnä. Kun musiikki alkoi, ei ollut epäilystäkään miksi. Tallustin Jungle Recordsin teltalle ja ostin Kiwanukan uusimman albumin, Love & Hate -vinyylin, ensimmäisen kappaleen aikana. En ole koskaan kokenut vastaavaa musiikin vyörytystä. Näin Jazzien jälkeen olen hankkinut hyllyyni myös debyyttialbumi Home Againin.

Tässä miehessä on soulia, rockia, jazzia - kaikkea mitä voi toivoa. Olin suorastaan pakahtua onnesta, kun sain kuulla jotakin näin loistavaa ja yllättävää. Yleisö oli täysin mukana, kuten minäkin. Black Man in a White World oli upea livenä ja suoraan sanottuna en muista muita kappaleita keikalta. Olin niin hämmästynyt esityksen vaikuttavuudesta. On selvää, että kun Kiwanuka nähdään seuraavan kerran Suomessa, myös minä olen paikalla.

Kiwanukan jälkeen odottamani Jethro Tull ei tuntunut enää miltään. Tosin heidät oli myös pistetty pienelle Jokilavalle, joka suorastaan pursusi Jethro Tull-faneja. Ja heitä todella oli paljon. Keikka ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta, valitettavasti. Toki se oli täynnä energiaa, yhtyeen nokkamies Ian Anderson soitti huiluaan ja pomppi (mielestäni on aina siistiä, kun rockbändissä on jokin instrumentti, joka ei aivan siihen kuulu - huilu on yksi niistä, ja kuulostaa mahtavalta).
Jethro Tull / Kuva: Tanu Kallio

Oikeastaan voi olla, että Kiwanukan vuoksi nämä seuraavat - kaikki mahtavia artisteja ja bändejä, sitä ei voi kukaan kiistää - eivät saaneet aikaan tunnereaktiota, joka muina päivinä on ollut selviö. Kävin ostamassa myös mainion Erykah Badun debyyttialbumin vuodelta 1997, Baduizmin, mutta en rakastunut niin vahvasti. Olihan hänen äänensä suorastaan upea ja riikinkukkomainen lavapreesens toimi hienosti.

Erykah Badu / Kuva: Tomi Vastamäki
Badun kiertue juhlistaakin nimenomaan hänen 20 vuotta sitten ilmestynyttä Baduizm-debyyttiään, mikä sinänsä olikin hieno tilaisuus päästä tutustumaan hänen musiikkinsa juuri nyt. Debyytti kun yleensä luo artistille sen pohjan, johon hän alkaa rakentua. Keikan lopuksi Badu huusi ylistyksensä seuraaville, vahvoille naisidoleilleen. Heistä toinen oli Chaka Khan, 10 Grammy-palkinnon voittaja.

Olihan Khanin ääni verraton, mutta muuten en hirveästi innostunut tästä yli 70 miljoonaa albumia myyneen funk-leidin esityksestä. Show sai mielestäni piristysruiskeen vasta, kun Khan otti Erykah Badun kanssaan lavalle kappaleen ajaksi. Badua itketti ja he lauloivat yhdessä. Tämä oli hetki, jonka tiedän jäävän Pori Jazzin historiaan. Tuollaista kohtaamista saa todistaa erittäin harvoin, mutta täällä se on mahdollista. Kaikki on Porissa mahdollista.

Chaka Khan / Kuva: Riikka Vaahtera
Verneri Pohjola esitti Lokkilavalla yhtyeensä Verneri Pohjola Groupin kanssa uunituoreen Pekka-albumin. Pohjola on trumpetteineen ehdottomasti Suomen kovatasoisimpia jazzmuusikkoja. Juuri tällaiset show't tekevät Lokkilavasta niin ihmeellisen ja legendaarisen estradin. Toissa vuonna pääsin kuulemaan samaisella lavalla Jukka Perkoa ja hänen maagista saksofoniaan, ja juuri Pohjolan keikka sai minut muistelemaan tätä hetkeä.

Kaiken kruunasi kuitenkin luonnonvoima. En ollut täysin varma mitä odottaa illan pääesiintyjältä. Grace Jones lunasti kuitenkin jokaisen odotuksen ja enemmän. Tiedän, että Jonesilla on faneja paljon, mutta en koskaan ole päässyt kiinni hänen musiikillisiin ansioihinsa: vaikka muutamia yksittäisiä, ihan hyviä discopop-kappaleita olenkin kuullut, en ole ollut täysin vakuuttunut.

Mutta ensitahdista alkaen Jones näyttää kuka hän on.
Grace Jones / Kuva: Tanu Kallio

Hän on muusikko.
Hän on näyttelijä.
Hän on malli.
Hän on taiteilija.

Grace Jonesin tarjoama show on, kuten Pori Jazz lupasi ennakkotiedotteissaan, jotakin mitä et koskaan unohda. Vaikka se oli yksityiskohdiltaan yhtä tarkkaan harkittu kuin U2-yhtyeen valtavat rakennelmat ja pyörimiset, Jones osasi nauraa kun jokin meni pieleen. Lähes 70-vuotias jumalatar otti asian rennosti ja nauroi jos asuste hajosi tai siirtymät eivät sujuneet odotetulla tavalla.
Intensiteetti pysyi koko pimenevän illan.

Jonesin show oli rohkea, paljas, ennennäkemätön ja - jälleen - puolentoistatunnin hetki, joka tulee jäämään ikuisesti Pori Jazzin historiaan. En ole koskaan nähnyt vastaavaa, enkä tule koskaan näkemään. Jonesin levyjen kuuntelu on edelleen melko turhaa, koska ne eivät välitä minulle sitä mitä hän parhaimmillaan artistina on. Se suuri taiteilijuus ei välity siitä mikä hänen musiikissaan kuuluu. Show on vaan nähtävä.

Ensi vuonna Pori Jazz järjestetään 14.-22.7.2018. Kehoitan kaikkia lukijoita saapumaan paikalle - ette tule pettymään.

Lue myös reportaasini muilta päiviltä:
Pori Jazz: Päivä 1 - torstai
Pori Jazz: Päivä 2 - perjantai

Grace Jones / Kuva: Tomi Palsa
Grace Jones / Kuva: Samuli Pentti