maanantai 26. maaliskuuta 2018

Vanhat mestarit haastaa ja provosoi katsojaa

Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa ja Hannu Kivioja / Kuva: Mitro Härkönen
Kansallisteatterin Kuningas kuolee tai Onnellisuuden tasavalta olivat hyviä esityksiä, mutta jokin niissä jäi kaihertamaan minua. Jälkeenpäin ajatellen näytelmät itsessään saattoivat vain olla sellaisia etten pitänyt niistä - syyllinen lienee siis niiden käsikirjoittaneissa Ionescossa ja Crimpissä.

Heidän antamiensa puitteiden sisällä ohjaaja Minna Leino teki erinomaista työtä. Helsingin taidemuseo HAMista (ihana henkilökunta muuten, kiitos upeasta palvelusta!) Ateneumiin siirtyvä esitys Vanhat mestarit on tähän mennessä suurin suosikkini Leinon ohjaustöistä. Thomas Bernhardin (1931-1989) "komedia taiteesta" on osuva ja paikoin hillittömän tarkkanäköinen ihmisiin muovautuneista taidekäsityksistä.

Vanhoissa mestareissa lähtökohtana on Tintoretton taulu, Valkopartainen mies.

On valkopartainen mies Reger, arvostettu musiikkikriitikko, joka on vuosia käynyt joka toinen päivä istumassa Valkopartaisen miehen edessä, tarkastellen sitä. On filosofi ja kirjalija Atzbacher, valkopartainen mies, joka puolestaan tarkastelee Regeriä tarkastelemassa Valkopartaista miestä. Heidän lisäkseen on vielä kolmas valkopartainen mies, Irrsigler, joka toimii museon vahtimestarina, tarkastellen Atzbacheria, joka tarkastelee Regeriä tarkastelemassa Valkopartaista miestä.

Ja esitys on mitä mainion, koska se on juuri sitä mitä se lupaa: komedia taiteesta. Se on satiiri kaikesta siitä mitä ihmiset saattavat kokea taiteen joskus olevan: vanhat miehet puhumassa viisaita jostakin, jota kutsutaan taiteeksi. Tosin Vanhoissa mestareissa tämä vanha, valkopartainen mies kuvastaa kaikkea vanhanaikaista ja pölyttynyttä mitä taide on ollut, tai jossakin tapauksessa on edelleen.
Kuva: Mitro Härkönen

Minusta se ei ole väärä tapa tehdä tai kokea taidetta, mutta se ei todellakaan ole ainoa tapa. Vanhat mestarit tarkastelee taidetta myös sen ulkopuolelta, irvaillen ja hyvätahtoisesti tökkien. Vanhat mestarit tekstinä pohtii taidetta, sen aitoutta, kysymyksiä siitä kuka voi olla taiteilija ja mitä taide on, kun taas Leinon Vanhat mestarit näyttämökokonaisuutena tuo sen ohelle myös toisen tason, joka kritisoi taidemaailman omaan napaan tuijottamista, miessentrisyyttä ja jopa staattisuutta. Aivan kuin olisimme pysähtyneet paikoillemme.

Toisaalta esityksessä on kolme puhuvaa, melkein identtistä päätä, mikä osaltaan osoittaa ettei lopulta muulla ole merkitystä kuin sisällöllä. Sisältö on taas asia, joka tuntuu tänä päivänä vähenevän ja vähenevän. Sillä ei tunnu olevan merkitystä - riittää kunhan ulkoiset seikat ja puitteet ovat kunnossa.

Olen kuullut kritisoitavan, miksei esityksessä ole naisia, tai miksi ainoa nainen kuka esityksessä mainitaan on "vaimo." Tämä on nähty patriarkaatin ylivoimana ja vanhojen rakenteiden silitteltynä ja ties minä. Itse en kykene näkemään tässä mitään ongelmaa juurikaan sen sisällön vuoksi. Mielestäni Vanhoilla mestareilla on myös väite, ettei ole väliä kuka tai mikä asian ilmaisee, kunhan asia ilmaistaan.

On taiteiljan oma valinta kenet hän valitsee viestin tuojaksi, oli se sitten nuori nainen tai vanha mies. Jos esityksessä olisi ollut kolme nuorta naista, se olisi tuonut teokseen täysin erilaisen kulman - ajatuksella voi vaan leikitellä millainen se olisi. Mielestäni on perusteltu syynsä sille, että esityksessä on kolme valkopartaista miestä tarkastelemassa toisiaan ja Tintoretton Valkopartaista miestä. Sanoma ja katsojan näkemys muuttuu kertojan myötä.

Miksi siis kolme valkopartaista miestä? Minulle se kuvastaa pysähtyneisyyttä, sitä ettei nähdä metsää puilta. Jo pelkästään esityksen loppuratkaisu osoittaa sen. Kaikki ei välttämättä ole sitä mitä luulee sen olevan. Jos ympärillä ei ole kuin saman näköisiä ja samoja mielipiteitä omaavia henkilöitä, sitä helposti käpertyy omaan itseensä, vaikka kuinka yrittää nähdä monipuolisesti ympärilleen.

Myös 20-vuotias, tummaihoinen bi-seksuaali ja vegaani naisoletettu voi olla valkopartainen mies. Se on lopulta omasta itsestä kiinni.

Kuva: Mitro Härkönen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti