Helsinki Lit tulee taas - Muistoja viime vuodelta ja katse tulevaan!

Kuva: Saara Autere

Vuosi on taas vierähtänyt edellisestä Helsingin kansainvälisestä kirjallisuusfestarista, Helsinki Litistä. Savoyssa järjestettävä kaksipäiväinen festivaali täyttää tänä vuonna jo viisi vuotta. Vuonna 2017 koin tapahtuman ensimmäistä kertaa.

Entä viime vuonna? Mistä Helsinki Lit koostuu? Mitä on odotettavissa tänä vuonna?

Helsinki Lit on kaksipäiväinen festivaali, jonka molemmat päivät jakautuvat kahteen osaan. Lyhyt tauko seuraa noin päivän puolessa välissä, jolloin ensimmäinen satsi kirjailijoita signeeraa kirjojaan. Kirjailijahaastatteluja on yleensä kolme ennen ja kolme jälkeen tauon ja ensimmäisenä päivänä lopuksi on myös konsertti.

Tapahtuman luonteeseen kuuluu se, että suomalainen kirjailija haastattelee vieraskielistä kirjailijaa. Tarkoitus olisi luoda elävä keskustelu, mutta usein se jää haastatteluksi. Toisten vieraiden kohdalla parempi niin, toisten kohdalla toivoisi aiheiden monipuolisempia käsittelyjä. Toisaalta kotimaisia kirjailijoita kuulemme koska tahansa, vierailijoita mahdollisesti vain tämän ainoan kerran, joten siinä on puolensa.

Useimmiten tapahtuma alkaa ruotsinkielisellä keskustelulla, viime vuonna Kjell Westö haastatteli Johannes Anyrua teoksesta He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S), jonka jälkeen siirryttiin luontevasti toisen ruotsalaiskirjailijan haastatteluun, kun tämän vuoden juontaja Jani Toivola haastatteli englanniksi Golnaz Hashemzadeh Bondea teoksesta Olimme kerran (Otava).

Yksi päivän ja koko festivaalin kiinnostavimpia keskusteluja oli Sofi Oksasen ja virolaisen elokuvantekijä-kirjailija Ilmar Taskan välillä. Taska kertoi kirjastaan Pobeda 1946 (WSOY), virolaisuudesta, avasi näkemyksiään Virosta maana, sekä suhteita Venäjään ja venäläisiin. Oksanen veti keskustelua mainiosti, antaen riittävästi tilaa paikoin hyvin hauskallekin Taskalle.

Ilmar Taska (Kuva: Saara Autere)

Tauon jälkeen oli argentiinalaisen Samantha Schweblinin vuoro, kun esiteltiin yksi kirjoista suosituimmaksi osoittautunut Houreuni (Like). Kirjailijahaastatteluista viimeiseksi jäi Juha Hurmeen show, kun hän haastatteli norjalaista Morten Strøksnesia Merikirjasta (Gummerus). Ensimmäiseltä päivältä Merikirja on Houreunen lisäksi toinen, josta edelleen kuulen puhuttavan.

Strøksnes ei tuntunut ymmärtävän hirveän hyvin Hurmeen huumoria. Paikoin haastattelun aikana minusta tuntui siltä, että norjalainen luuli Hurmeen pitävän häntä pilkkanaan, kun Finlandia-palkittu kirjailija puhui rallienglantiaan ja lyhyitä, hauskoja toteamuksiaan. En tiedä kuinka hyvin Hurmeen pätevyys Suomen yleisenä viisaana miehenä välittyi norjalaiselle kollegalle, mutta väliäkö sillä. Haastattelu oli erittäin hauska ja yleisö nauroi valtavasti, vaikka haastattelu olikin hyvin erilainen mitä Strøksnes alunperin oli varmaan ajatellut.

Illan päätti Berlin Sound Poets, jota kuuntelin hetken. Lauantai räjähti käyntiin jo yhdeltä päivällä, mutta Siivouspäivän vuoksi päivän alkuosa ehti mennä ohi. Onneksi Yle tekee poikkeuksellista työtä Helsinki Litin kanssa, ja haastattelut ovat live streamauksen jälkeen katsottavissa Yle Areenasta.

Ehdin Jarl Hellemann -käännöskirjapalkinnon jakoon, joka jaetaan vuosittain Helsinki Litissä. Vuoden parhaaksi käännökseksi valittiin Arto Schroderuksen suomentama järkäle, Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä (Tammi). Keltainen kirjasto on vuosittain vahvoilla kisassa, tänäkin vuonna ehdokkaina on kaksi KK:n kirjaa.

Domenico Starnone (Kuva: Saara Autere)

Palkinnonjaon jälkeen italialainen Domenico Starnone sai naiset sekaisin. Hän oli juuri kirjoittanut kirjan Solmut (WSOY) ja keskusteli siitä festivaalin vetäjän Philip Teirin kanssa. Miksi Starnone sai erityisesti naiset sekaisin?

Hän on naimissa napolilaisen kääntäjän Anita Rajan kanssa, jota veikataan naiseksi Napoli-sarjan kirjoittaneen Elena Ferrante -salanimen takana. Kuulin monen kuiskivankin ja jopa suoraan kysyneen Ferrantesta Starnonelta. Tietyissä yhteyksissä myös Starnonea on veikattu Ferranteksi.

Itselleni festivaalin tärkein kohtaaminen oli, kun Sirpa Kähkönen haastatteli tanskalais-norjalaista Keltaisen kirjaston kirjailijaa Kim Leineä, jonka uusin teos Kuilu (Tammi) sijoittuu osin Suomeen ja sisällissodan aikaan. Tänä vuonna Leine vierailee myös Suomessa, vaikka vierailu ei liitykään syksyllä julkaistavaan uutuuteen Punainen mies, musta mies (Tammi).

Keskustelussa hän kertoi sodan kiehtovan häntä, vaikka vahvasti pasifisti onkin. Kun kohtasin Leinen signeerauspöydällä, hän oli erittäin ystävällinen ja lämminhenkinen. Hän omisti Kuilun minulle ja kysyi miksi kieleksi haluan terveiset - englanniksi, tanskaksi vai norjaksi.

Illan päätti kahden feministin Ebba Witt-Brattströmin ja Koko Hubaran keskustelu.

André Aciman

Tänä vuonna tärppään seuraavia: ensimmäisenä päivänä kuullaan Pascal Engmanin ja Li Anderssonin keskustelu, aiheena varmasti entisen Expressen-toimittajan esikoisteos Patriootit (WSOY), joka on ilmeisesti jonkinlainen dekkari. Dekkarit eivät kiinnosta, mutta Andersson sitäkin enemmän.

Sen jälkeen on luvassa Vietnamissa syntyneen, kanadalaisen Kim Thuyn haastattelu omaelämäkerrallisesta romaanista Ru (Gummerus). Ehdottomasti yksi niistä keskusteluista jotka kiinnostavat eniten.

Päivän ja festivaalin odotetuin nimi on kuitenkin André Aciman teoksellaan Kutsu minua nimelläsi (Tammi). Acimanin kynästä on lähtöisin teos, josta muokattiin menestyselokuva Call Me by Your Name, joka oli yksi sen vuoden suurimpia suosikkejani. Kirjoitin elokuvasta arvostelun Film-O-Holic.comiin aikanaan.

Astrid Swanin koskettavan haastattelun luin Helsingin sanomista joku aika sitten, ja myönnän että hänen haastattelunsa ja konserttinsa kiinnostaa myös.

Jälkimmäisenä päivänä eniten odotan lähinnä islantilaista Sjónia, joka on sanoittanut Björkin tuotantoa ja jonka uusi CoDex 1962 (Like) on vastikään julkaistu. Hänen lisäkseen, päivän odotetuimpana kirjailijana, on brittiläistynyt kanadalainen Rachel Cusk, jonka Ääriviivat-trilogia (S&S) on yhtä osaa vaille suomentamatta.

Helsinki Lit järjestetään Savoyssa 17.-18.5.2019. Kuvat viime vuodelta Saara Autere.

Minä ja Kim Leine (Kuva: Saara Autere)

Lauri Maijalan Kirsikkatarha on mestarillinen ja eheä elämys

Kuva: Stefan Bremer

Olen nähnyt Anton Tsehovin Kirsikkatarhan kaksi kertaa aiemmin. Ensimmäisen kerran lahtelaisessa Teatteri Vanhassa Jukossa 2010 ja toisen kerran Kansallisteatterissa 2013. Jälkimmäinen on yksi huonoimmista koskaan näkemistäni esityksistä, ensimmäisestä ei jäänyt kummoista muistijälkeä.

Näytelmäteksti on myös tuttu. Silti olen aina rankannut Kirsikkatarhan (tai suomennoksesta riippuen Kirsikkapuiston) Tsehovin tylsimmäksi näytelmäksi. Kolmas kerta siis toden sanoo.

Halusin nähdä Helsingin Kaupunginteatterin tulkinnan useasta syystä. Mainonnan graafinen ilme on ehkä hienointa mitä olen Kaupunginteatterilta nähnyt. Roolitus on kova. Olen kuullut esityksestä suorastaan ylistäviä kehuja. Ja tietysti Lauri Maijala. Maijalalta näin vuonna 2010 myös Teatteri Vanhassa Jukossa vierailuesityksen BB-Vanja-eno, joka on yksi parhaita koskaan näkemiäni esityksiä.

Kaupunginteatterin Kirsikkatarhaa on jäljellä enää yksi esitys, ja haluan vedota kaikkii lukijoihin: varatkaa liput mitä pikimmiten. Maijalan Kirsikkatarha on suorastaan mestarillinen, eheä, koskettava ja kaikin puolin onnistunut kokonaisuus.

Kirsikkatarha kertoo omistajuudesta, rahasta, perheestä ja perinnöstä, rakkaudesta, menetyksestä - oikeastaan kaikesta. Huolettoman Ranevskajan ja hänen lähipiirinsä todellisuuden välttely ja elämäntapa käy kalliiksi. Myös sydämellisyydestä saa maksaa kovan hinnan. Luopuminen on yksi vaikeimmista asioista, joita ihminen joutuu tekemään.

Nykypäivänä siitä voi lukea paljon kapitalismin näkökulmasta: kaikki kaunis ja merkityksellinen pilkotaan, koska on pakko saada rahaa. Jotta jotakin voi säilyttää, se täytyy tuhota. Kapitalismi ei kumartele historian tai kauneuden edessä, eikä sillä ole herraa. Kapitalismi on oma herransa, säälimätön ja epäinhimillinen.

Kuva: Stefan Bremer

Heidi Herala tekee elämänsä roolin Ranevskajana, ja oikeastaan yhden parhaista roolitöistä mitä olen viime vuosina nähnyt. Jos Suomessa jaettaisi Tony- tai Olivier-palkintoja, Herala saisi tämän vuoden pystin.

Samaten oli raikasta nähdä Eero Saarinen ja Jouko Klemettilä kerrankin kunnon rooleissa. Tosin, edelleen heitä kaivattaisi vielä suurempiin rooleihin ja mahdollisesti oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. On surkeaa, että niin loistavia näyttelijöitä kuin Heralaa, Saarista ja Klemettilää rankaistaan keskinkertaisilla farsseilla ja "elämänmakuisella" viihteellä.

Emilia Sinisalon Varja oli kiinnostava, samoin Chike Ohanwen Lopahin. Paikoin kuitenkin Seppo Maijala varasti show'n loistavalla tulkinnallaan Firsinä, joka onkin roolina ansaittu kunnianosoitus mestarille.

Näkemyksellinen visuaalisuus ansaitsee kiitosta myös kaikin puolin: Janne Vasaman lavastus, Tiina Kaukasen pukusuunnittelu, sekä Mika Ijäksen valot loivat suorastaan upean ja luontevan miljöön Maijalan Kirsikkatarhaan. Nappisuoritus.

Eikä esityksestä voi puhua ilman sen loistavaa musiikkia, jonka sävellyksestä vastaa Lauri Porra ja musisoinnista jompi kumpi, varmasti yhtä hyvistä, kokoonpanoista.

Tämä on raikas tuulahdus Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon. Klassikoita on aina syytä esittää, mutta ei vain sen vuoksi että halutaan tehdä klassikko. Täytyy olla raudanlujaa näkemystä ja syy tehdä. Maijalalla oli syy.

Kuva: Stefan Bremer