maanantai 6. toukokuuta 2019

Helsinki Lit tulee taas - Muistoja viime vuodelta ja katse tulevaan!

Kuva: Saara Autere
Vuosi on taas vierähtänyt edellisestä Helsingin kansainvälisestä kirjallisuusfestarista, Helsinki Litistä. Savoyssa järjestettävä kaksipäiväinen festivaali täyttää tänä vuonna jo viisi vuotta. Vuonna 2017 koin tapahtuman ensimmäistä kertaa.

Entä viime vuonna? Mistä Helsinki Lit koostuu? Mitä on odotettavissa tänä vuonna?

Helsinki Lit on kaksipäiväinen festivaali, jonka molemmat päivät jakautuvat kahteen osaan. Lyhyt tauko seuraa noin päivän puolessa välissä, jolloin ensimmäinen satsi kirjailijoita signeeraa kirjojaan. Kirjailijahaastatteluja on yleensä kolme ennen ja kolme jälkeen tauon ja ensimmäisenä päivänä lopuksi on myös konsertti.

Tapahtuman luonteeseen kuuluu se, että suomalainen kirjailija haastattelee vieraskielistä kirjailijaa. Tarkoitus olisi luoda elävä keskustelu, mutta usein se jää haastatteluksi. Toisten vieraiden kohdalla parempi niin, toisten kohdalla toivoisi aiheiden monipuolisempia käsittelyjä. Toisaalta kotimaisia kirjailijoita kuulemme koska tahansa, vierailijoita mahdollisesti vain tämän ainoan kerran, joten siinä on puolensa.

Useimmiten tapahtuma alkaa ruotsinkielisellä keskustelulla, viime vuonna Kjell Westö haastatteli Johannes Anyrua teoksesta He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S), jonka jälkeen siirryttiin luontevasti toisen ruotsalaiskirjailijan haastatteluun, kun tämän vuoden juontaja Jani Toivola haastatteli englanniksi Golnaz Hashemzadeh Bondea teoksesta Olimme kerran (Otava).

Yksi päivän ja koko festivaalin kiinnostavimpia keskusteluja oli Sofi Oksasen ja virolaisen elokuvantekijä-kirjailija Ilmar Taskan välillä. Taska kertoi kirjastaan Pobeda 1946 (WSOY), virolaisuudesta, avasi näkemyksiään Virosta maana, sekä suhteita Venäjään ja venäläisiin. Oksanen veti keskustelua mainiosti, antaen riittävästi tilaa paikoin hyvin hauskallekin Taskalle.

Ilmar Taska (Kuva: Saara Autere)
Tauon jälkeen oli argentiinalaisen Samantha Schweblinin vuoro, kun esiteltiin yksi kirjoista suosituimmaksi osoittautunut Houreuni (Like). Kirjailijahaastatteluista viimeiseksi jäi Juha Hurmeen show, kun hän haastatteli norjalaista Morten Strøksnesia Merikirjasta (Gummerus). Ensimmäiseltä päivältä Merikirja on Houreunen lisäksi toinen, josta edelleen kuulen puhuttavan.

Strøksnes ei tuntunut ymmärtävän hirveän hyvin Hurmeen huumoria. Paikoin haastattelun aikana minusta tuntui siltä, että norjalainen luuli Hurmeen pitävän häntä pilkkanaan, kun Finlandia-palkittu kirjailija puhui rallienglantiaan ja lyhyitä, hauskoja toteamuksiaan. En tiedä kuinka hyvin Hurmeen pätevyys Suomen yleisenä viisaana miehenä välittyi norjalaiselle kollegalle, mutta väliäkö sillä. Haastattelu oli erittäin hauska ja yleisö nauroi valtavasti, vaikka haastattelu olikin hyvin erilainen mitä Strøksnes alunperin oli varmaan ajatellut.

Illan päätti Berlin Sound Poets, jota kuuntelin hetken. Lauantai räjähti käyntiin jo yhdeltä päivällä, mutta Siivouspäivän vuoksi päivän alkuosa ehti mennä ohi. Onneksi Yle tekee poikkeuksellista työtä Helsinki Litin kanssa, ja haastattelut ovat live streamauksen jälkeen katsottavissa Yle Areenasta.

Ehdin Jarl Hellemann -käännöskirjapalkinnon jakoon, joka jaetaan vuosittain Helsinki Litissä. Vuoden parhaaksi käännökseksi valittiin Arto Schroderuksen suomentama järkäle, Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä (Tammi). Keltainen kirjasto on vuosittain vahvoilla kisassa, tänäkin vuonna ehdokkaina on kaksi KK:n kirjaa.

Domenico Starnone (Kuva: Saara Autere)
Palkinnonjaon jälkeen italialainen Domenico Starnone sai naiset sekaisin. Hän oli juuri kirjoittanut kirjan Solmut (WSOY) ja keskusteli siitä festivaalin vetäjän Philip Teirin kanssa. Miksi Starnone sai erityisesti naiset sekaisin?

Hän on naimissa napolilaisen kääntäjän Anita Rajan kanssa, jota veikataan naiseksi Napoli-sarjan kirjoittaneen Elena Ferrante -salanimen takana. Kuulin monen kuiskivankin ja jopa suoraan kysyneen Ferrantesta Starnonelta. Tietyissä yhteyksissä myös Starnonea on veikattu Ferranteksi.

Itselleni festivaalin tärkein kohtaaminen oli, kun Sirpa Kähkönen haastatteli tanskalais-norjalaista Keltaisen kirjaston kirjailijaa Kim Leineä, jonka uusin teos Kuilu (Tammi) sijoittuu osin Suomeen ja sisällissodan aikaan. Tänä vuonna Leine vierailee myös Suomessa, vaikka vierailu ei liitykään syksyllä julkaistavaan uutuuteen Punainen mies, musta mies (Tammi).

Keskustelussa hän kertoi sodan kiehtovan häntä, vaikka vahvasti pasifisti onkin. Kun kohtasin Leinen signeerauspöydällä, hän oli erittäin ystävällinen ja lämminhenkinen. Hän omisti Kuilun minulle ja kysyi miksi kieleksi haluan terveiset - englanniksi, tanskaksi vai norjaksi.

Illan päätti kahden feministin Ebba Witt-Brattströmin ja Koko Hubaran keskustelu.

André Aciman
Tänä vuonna tärppään seuraavia: ensimmäisenä päivänä kuullaan Pascal Engmanin ja Li Anderssonin keskustelu, aiheena varmasti entisen Expressen-toimittajan esikoisteos Patriootit (WSOY), joka on ilmeisesti jonkinlainen dekkari. Dekkarit eivät kiinnosta, mutta Andersson sitäkin enemmän.

Sen jälkeen on luvassa Vietnamissa syntyneen, kanadalaisen Kim Thuyn haastattelu omaelämäkerrallisesta romaanista Ru (Gummerus). Ehdottomasti yksi niistä keskusteluista jotka kiinnostavat eniten.

Päivän ja festivaalin odotetuin nimi on kuitenkin André Aciman teoksellaan Kutsu minua nimelläsi (Tammi). Acimanin kynästä on lähtöisin teos, josta muokattiin menestyselokuva Call Me by Your Name, joka oli yksi sen vuoden suurimpia suosikkejani. Kirjoitin elokuvasta arvostelun Film-O-Holic.comiin aikanaan.

Astrid Swanin koskettavan haastattelun luin Helsingin sanomista joku aika sitten, ja myönnän että hänen haastattelunsa ja konserttinsa kiinnostaa myös.

Jälkimmäisenä päivänä eniten odotan lähinnä islantilaista Sjónia, joka on sanoittanut Björkin tuotantoa ja jonka uusi CoDex 1962 (Like) on vastikään julkaistu. Hänen lisäkseen, päivän odotetuimpana kirjailijana, on brittiläistynyt kanadalainen Rachel Cusk, jonka Ääriviivat-trilogia (S&S) on yhtä osaa vaille suomentamatta.

Helsinki Lit järjestetään Savoyssa 17.-18.5.2019. Kuvat viime vuodelta Saara Autere.

Minä ja Kim Leine (Kuva: Saara Autere)

perjantai 3. toukokuuta 2019

Lauri Maijalan Kirsikkatarha on mestarillinen ja eheä elämys

Kuva: Stefan Bremer

Olen nähnyt Anton Tsehovin Kirsikkatarhan kaksi kertaa aiemmin. Ensimmäisen kerran lahtelaisessa Teatteri Vanhassa Jukossa 2010 ja toisen kerran Kansallisteatterissa 2013. Jälkimmäinen on yksi huonoimmista koskaan näkemistäni esityksistä, ensimmäisestä ei jäänyt kummoista muistijälkeä.

Näytelmäteksti on myös tuttu. Silti olen aina rankannut Kirsikkatarhan (tai suomennoksesta riippuen Kirsikkapuiston) Tsehovin tylsimmäksi näytelmäksi. Kolmas kerta siis toden sanoo.

Halusin nähdä Helsingin Kaupunginteatterin tulkinnan useasta syystä. Mainonnan graafinen ilme on ehkä hienointa mitä olen Kaupunginteatterilta nähnyt. Roolitus on kova. Olen kuullut esityksestä suorastaan ylistäviä kehuja. Ja tietysti Lauri Maijala. Maijalalta näin vuonna 2010 myös Teatteri Vanhassa Jukossa vierailuesityksen BB-Vanja-eno, joka on yksi parhaita koskaan näkemiäni esityksiä.

Kaupunginteatterin Kirsikkatarhaa on jäljellä enää yksi esitys, ja haluan vedota kaikkii lukijoihin: varatkaa liput mitä pikimmiten. Maijalan Kirsikkatarha on suorastaan mestarillinen, eheä, koskettava ja kaikin puolin onnistunut kokonaisuus.

Kirsikkatarha kertoo omistajuudesta, rahasta, perheestä ja perinnöstä, rakkaudesta, menetyksestä - oikeastaan kaikesta. Huolettoman Ranevskajan ja hänen lähipiirinsä todellisuuden välttely ja elämäntapa käy kalliiksi. Myös sydämellisyydestä saa maksaa kovan hinnan. Luopuminen on yksi vaikeimmista asioista, joita ihminen joutuu tekemään.

Nykypäivänä siitä voi lukea paljon kapitalismin näkökulmasta: kaikki kaunis ja merkityksellinen pilkotaan, koska on pakko saada rahaa. Jotta jotakin voi säilyttää, se täytyy tuhota. Kapitalismi ei kumartele historian tai kauneuden edessä, eikä sillä ole herraa. Kapitalismi on oma herransa, säälimätön ja epäinhimillinen.

Kuva: Stefan Bremer
Heidi Herala tekee elämänsä roolin Ranevskajana, ja oikeastaan yhden parhaista roolitöistä mitä olen viime vuosina nähnyt. Jos Suomessa jaettaisi Tony- tai Olivier-palkintoja, Herala saisi tämän vuoden pystin.

Samaten oli raikasta nähdä Eero Saarinen ja Jouko Klemettilä kerrankin kunnon rooleissa. Tosin, edelleen heitä kaivattaisi vielä suurempiin rooleihin ja mahdollisesti oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. On surkeaa, että niin loistavia näyttelijöitä kuin Heralaa, Saarista ja Klemettilää rankaistaan keskinkertaisilla farsseilla ja "elämänmakuisella" viihteellä.

Emilia Sinisalon Varja oli kiinnostava, samoin Chike Ohanwen Lopahin. Paikoin kuitenkin Seppo Maijala varasti show'n loistavalla tulkinnallaan Firsinä, joka onkin roolina ansaittu kunnianosoitus mestarille.

Näkemyksellinen visuaalisuus ansaitsee kiitosta myös kaikin puolin: Janne Vasaman lavastus, Tiina Kaukasen pukusuunnittelu, sekä Mika Ijäksen valot loivat suorastaan upean ja luontevan miljöön Maijalan Kirsikkatarhaan. Nappisuoritus.

Eikä esityksestä voi puhua ilman sen loistavaa musiikkia, jonka sävellyksestä vastaa Lauri Porra ja musisoinnista jompi kumpi, varmasti yhtä hyvistä, kokoonpanoista.

Tämä on raikas tuulahdus Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon. Klassikoita on aina syytä esittää, mutta ei vain sen vuoksi että halutaan tehdä klassikko. Täytyy olla raudanlujaa näkemystä ja syy tehdä. Maijalalla oli syy.

Kuva: Stefan Bremer

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Brel elää!

Kuva: Tomi Palsa
Belgialainen Jacques Brel (1929-1978) on yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista chanson-laulajista. Brel nousi erityisesti väkevien ja kantaaottavien sanoitustensa, mutta myös intohimoisen lavaesiintymisensä vuoksi maailmanmaineeseen.

Oma suhteeni Breliin on peruja Lahden Kansanopiston lauluilloista, jossa kyvykkäimmät laulajat esittivät lähes joka kerta ainakin yhden Brelin laulun. En tiedä miksi, mutta olen aina pitänyt biiseistä jossa lauletaan nopeasti, toisinaan jopa puhelauletaan. Pidän myös Brelin laulujen teatraalisuudesta, joka ei parhaiden esittämänä tunnu yhtään väkinäiseltä.

Näyttelijä Timo Tuominen on esittänyt jo vuosia Brelin materiaalia Kansallisteatterin Lavaklubilla ja ympäri Suomea. Tähän mennessä hän on julkaissut myös kolme albumia, josta viimeisin julkaistiin näkemäni Brel Final Spécial -konsertissa.

En jostain syystä ole aiemmin päätynyt katsomaan Tuomisen paljon kehuttuja konsertteja, mutta kun kuulin hänen tekevän niin sanotusti "erikoiskeikan" Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, ajattelin että aika on nyt. Ja onneksi niin, sillä huhut pitävät paikkansa: show on aivan perkeleen kova.

Katsomossa oli lähinnä vanhoja ihmisiä - samanlaisia joita voisin kuvitella tangomarkkinoiden yleisöksi, mutta ehkä astetta kultivoituneempia. Kun väliajalla menin jonoon ostamaan Tuomisen uutta Brel Albumia (2019) iäkkäämpi rouva, joka kertoi kiertäneensä jo useita Tuomisen konsertteja (ei ollut paikallinen helsinkiläinen, vaan ns. "kova fani"), totesi ettei ole nähnyt näin nuorta porukkaa aiemmin.

Hänen sanomansa tuntui erikoiselta, ottaen huomioon etten enää ole kuitenkaan kovin nuoren näköinen, minulla on parta ja niin edelleen. Tietenkään chanson ei ole niin kovin seksikästä näinä trapin ja räpin aikoina, vaikka sinänsä Jacques Brel laulaa nussimisesta ja ryyppäämisestä siinä missä Petri Nygårdkin. Kumpi tekee sen sitten paremmin, siitä varmasti 19-vuotias Joni Malmilta on eri mieltä kuin minä.

Tunnen aika hyvin Tuomisen edelliset albumit Avec Jacques Brel: Live Á Lavaklubi (2012) ja Encore Brel (2017) ja pari satunnaista laulua, mutta muuten konsertti oli keino tutustua ja kokea musiikki. Ihmetyksekseni ja hieman pettymyksekseni luin käsiohjelmasta, että illan aikana kuultavat 22 biisiä ovat itselleni melkein kaikki tuntemattomia.

Kuva: Tomi Palsa
Kaikkihan tietävät millaista on olla konsertissa, jossa ei tunne kappaleita. Yritin antaa sen olla haittaamatta ja keskittyä. Näyttämö oli lavastettu yksinkertaisesti ja tyylikkäästi - Lavastus vaihtui illan aikana saumattomasti, kuten myös upea valaistus.

Bändi oli kovassa iskussa. Sen muodostavat Tomi Rikkola (kitara ja alttoviulu), Tuomo Kuure (kontrabasso), Juha Menna (rummut) ja Marko Roininen (piano ja haitari). En ole musiikin asiantuntija, joten en kykene kovin tarkkaan analyysiin. Sen sijaan pystyn toteamaan, että pidin kuulemastani. Bändi pääsi vauhtiin erityisesti väliajan jälkeen ja muusikot tuntuivat elävän musiikkia yhtä paljon kuin Tuominen itse.

Timo Tuominen todella on kuin villipeto esittäessään näitä lauluja. Hän tuo lauluissa olevan huumorin, surun, tuskan ja rakkauden käsinkosketeltavan lähelle. Hän ei ole pelkästään poikkeuksellisen loistava laulaja ja näyttelijä, vaan myös esiintyjä. Ei näyttelijä kykene esiintymään samalla tavalla, kaikki sujui liian suvereenisti, pakottamatta.

Konsertti oli silminnähden loppuunmyyty, valtava määrä ihmisiä halusi nähdä tämän. Haluaisinkin nähdä tämän paikoin mahtipontisen show'n uudestaan näin isolla areenalla, mutta samalla haluaisin nyt kontrastina nähdä keikan Lavaklubin intiimissä atmosfäärissä.

Paljon Brel-projektien onnistuminen on varmasti myös Tuomisen intohimon ansiota: hän itse on suomentanut laulut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, joten ei ole ihme että ne myös siinä määrin ne tuntuvat henkiökohtaisilta. Itseasiassa hän on jopa hieman sanoittanut uudelleen esimmäisellä albumillaan kuullut hitit Amsterdam ja Vanhojen rakastavaisten laulu. Erityisesti Amsterdamin uusi suomennos on erinomainen. David Bowie muuten esitti Pin Ups -coveralbumillaan 1973 versionsa kappaleesta nimellä Port of Amsterdam, joka on sanalla sanoen upea.

Itseeni illan aikana suurimman vaikutuksen teki Eversti ja Kyyhkynen, Apinat, Heti kun, Ikkunat ja Madame Varsovan muureilla (josta pitäisi saada levytys niin pian kuin mahdollista), sekä tietysti Rakastakaa. Isäni sanoi oli illan puuduttavin ja tylsin kappale ja Karkei ihan hauska, mutta turha irtonaurujen kalastelukevennys.

Heti kun Timo Tuominen saapuu lähellesi Brel-konsertin kanssa, rakastakaa, ja menkää katsomaan. Ja ostakaa levyjä, tukekaa taiteilijaa, joka tekee tärkeää, yleissivistävää työtä ja vielä helvetin hyvin.

Settilista

Kuva: Tomi Palsa
1. Etsin (La quête)
2. Brysseli (Bruxelles)
3. Elonkorjuu (Les blés)
4. Eversti (Le colonel)
5. Kyyhkynen (La colombe)
6. Fernand
7. Nukahtanut kylä (La ville s'endormait)
8. Helteinen tori (Sur la place)
9. Isäni sanoi (Mon pére disait)
10. Kun äiti tulee takaisin (Quand maman reviendra)
11. Merenkurkun tango (Knokke-le-Zoute tango)
12. Apinat (Les singes)
13. Suht' selvin päin (A jeun)
14. Hetkisen hellyydestä (La tendresse)
15. Karkei (Les bonbons)
16. Vanhojen rakastavaisten laulu (La chanson des vieux amants)
17. Heti kun (J'arrive)
18. Vanhat (Les vieux)
19. Aamuhetken eksyneet (Les paumés du petit matin)
20. Ikkunat (Les fenêtres)
21. Madame Varsovan muureilla (Les remparts de Varsovie)
22. Rakastakaa (Quand on n'a que l'amour)

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Aho ja Heiskasen tanssikoulu

Kuva: Tapio Vanhatalo
Ohjaaja-käsikirjoittaja Kari Heiskanen tekee tärkeää työtä tuodessaan näyttämölle palan suomalaista historiaa. Nykyään yleisölle tarjotaan enenevissä määrin katsauksia suurmiesten ja -naisten elämään, joilla on ollut paikka Suomen historiassa.

Heiskasta kiinnostaa selvästi Suomen suhteet, selviytyminen ja politikointi muiden suurvaltojen armolla, sillä vain pari vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä nähtiin Juha Vakkurin käsikirjoittama Mannerheim ja saksalainen suudelma, joka oli onnistunut katsaus Suomen ja Saksan (ja Neuvostoliiton) keskinäisistä suhteista.

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu jatkaa tätä sarjaa. Keskiössä on tietenkin Urho Kekkonen ja hänen ensimmäinen kautensa presidenttinä. Ennen väliaikaa politikoitiin ja Väinö Tannerin johdolla ryhdyttiin luotsaamaan seuraavaksi presidentiksi Olavi Honkaa. Kekkonen ei tästä pidä ja toivoo Neuvostoliitolta apua uudelleenvalintaansa.

Neuvostoliitto antaa Suomelle nootin, jota väliajan jälkeen käsitellään. Kekkosen vastustajat antavat ymmärtää, että nootti oli tilattu - Ja oikeastaan sen myös käsikirjoittaja Heiskanen tahtoo välittää. Totuus on epäselvä, mutta tarjottu näkökulma on eittämättä mielenkiintoinen. Kekkonen vaikenee nootista Suomen kansalle, jättäen median kommentitta asian suhteen. Neuvostoliitto lupaa perua nootin, mikäli Kekkonen valitaan toiselle kaudelle. Oliko kyseessä salaisia sopimuksia ja taktista politikointia? Jopa maanpetos, kuten Tanner näytelmässä raivoaa?

Näytelmän lähtökohdat ovat hyvät, mutta toteutus jättää parantamisen varaa. Olisin suonut, että Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu olisi keskittynyt melko tiukasti ja lähinnä vain politiikkaan - naisseikkailujen tuominen näyttämölle on oman näkökulmani mukaan turhaa huomionhakuisuutta, jolla ei ole muuta sijaa kuin viihdearvo ja muutama väen vängällä kirjoitettu vitsi.

Kuva: Tapio Vanhatalo
Silloin tuntui katsovansa jotakin Seiskan näyttämöversiota, ehkä juuri siksi ettei panomies-Kekkosen esittely tuonut juurikaan kiinnostavia elementtejä. Tosin jonkinlaisia hengähdystaukoja näytelmä kaipasi, sillä kuumimmat poliittiset kohtaukset olivat puuduttavia ja jopa flegmaattisia. Myös kiinnostavia poliittisia näytelmiä on tehty, eikä noottikriisi todellakaan ole tylsimmästä päästä. Mitä siis tapahtui?

Ruusuja on annettava Mikko Virtaselle roolistaan Ahti Karjalaisena, Pertti Sveholmille mainiosta Veikko Vennamosta sekä loistavalle Marjut Toivaselle koskettavasta ja karismaattisesta tulkinnasta Sylvi Kekkosena. Toivanen oli ehdottomasti parasta koko näytelmässä.

Tuntuu pahalta sanoa, mutta tällä kertaa aihetta ei myöskään voi ohittaa: lempinäyttelijöihini lukeutuva Eero Aho epäonnistui Kekkosena. "Uhmakas äijä" Eero Aho esitti roolia "uhmakas äijä" Eero Aho. Hänessä ei ollut karvaakaan Kekkosta, paitsi ehkä ulkonäössä.

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu näytti hampaansa oikeastaan vasta väliajan jälkeen. Silloin näytelmä alkoi saada hieman otteeseensa, mutta Kekkosen teennäiset monologit yleisölle jatkoivat vieraannuttamistaan. Aiheen rajaus itsessään oli onnistunut perinteisen kehdosta hautaan -elämäntarinan sijaan. Yleensä parhaiten onnistuukin sellaiset tarinat, jotka kohdistettuna kertovat enemmän kuin se ilmiselvin tarina.

Kuva: Tapio Vanhatalo