Katsojia aliarvioiva Myrskyluodon Maija on silakkasalaatti, joka väärinkäyttää teatterin resursseja

Kuva: Tapio Vanhatalo

Helsingin Kaupunginteatterin suuren näyttämön valot himmenevät. Viime syksynä teatteritalon kahden vuoden remontin jälkeen avannut Myrskyluodon Maija oli ladannut suuria odotuksia.

Liput myivät kuin häkä ja esitys oli pitkään loppuunmyyty. Markkinointikoneisto kävi kuumana - uusi suurmusikaali kotimaisesta raskaan sarjan klassikosta. Suomi 100, Helsingin Kaupunginteatteri 50 vuotta. Anni Blomqvistin rakastettu klassikko, aiemmin samana vuonna kuolleen Lasse Mårtensonin musiikki.

Mikään ei voi mennä vikaan. Eihän? Mårtensonin koskettava sävelmä kajahtaa soimaan - esitys alkaa. Lähes kolme tuntia vaikuttavan ja traagisen tarinan seurassa Ahvenanmaan maisemissa. Tarkemmin ajatellen puitteet ovat otolliset tehdä musikaali juuri tästä.

Kuka siis jätti uppoavan laivan? Kuinka näin loistavien puitteiden valossa voidaan sössiä esitys näin maan perusteellisesti? Ystäväni kertoi, että teatteri on viime aikoina saanut hänet niin vihaiseksi, että on pidettävä taukoa. En tunnistanut tätä tunnetta, ennen kuin näin Myrskyluodon Maijan. Kuinka vihaiseksi ammattilaisten tekemä teatteri voi tehdä?

Olen nähnyt paljon teatteria - kahden esityksen päässä häämöttää 200 eri näytelmää 25 elinvuoteni aikana. Yhtenä lukiovuonna näin 50 esitystä vuodessa - se on ennätys ja mahdollisesti syy heikkoihin arvosanoihini tietyissä aineissa. Myrskyluodon Maija on varmasti kymmenen häntää pitävän esityksen joukossa.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Esitys ei toki ollut sellainen etteikö siinä olisi ollut mitään hyvää. Melkein kaikissa esityksissä on jotakin. Tässä pitkähkössä tekstissä yritän valaista syitä miksi Myrskyluodon Maija epäonnistui. Jotkut saattavat olla kanssani erimieltä ja hyvä niin. Katson näytelmiä oman kokemusmaailmani ja ymmärrykseni pohjalta. On ihanaa, jos joku rakasti esitystä. En ole koskaan halunnut lytätä kenekään taideteoksia, koska taiteen arvioiminen ja mielipiteet ovat aina subjektiivista.

Kun kirjoitan Episodiin tai Film-O-Holic.comiin arvosteluja elokuvista, tilanne on hyvin erilainen. En unohda omaa mielipidettäni (arvostelut perustuvat sille!), mutta yritän aina peilata elokuvia myös laajemmasta näkökulmasta. Voin nähdä, että elokuva on onnistunut pyrkimyksissään, vaikka en henkilökohtaisesti pitäisi siitä.

Blogiteksteissäni lähestymistapa on hieman erilainen. Olen alusta alkaen halunnut kirjoittaa esityksistä ja taideteoksista mahdollisimman positiivisesti. En yleensä edes kutsu täällä julkaistavia tekstejä arvosteluiksi tai kritiikeiksi, vaan kirjoituksiksi. Otan tämän rennommalla kädellä, mutta toki vakavasti. En ole koskaan huijannut tai johtanut lukijoitani harhaan - mutta olen helpommin jättänyt asioita vaikka sanomatta, jos en ole niistä pitänyt.

On turhaa teilata tälläisellä alustalla yksittäisiä näyttelijöitä tai taiteilijoita. Se ei ole mielekästä, eikä mielestäni kritiikin tehtävä. Oman teatteritaustani vuoksi olen hyvin herkkä epäluontevalle näyttelijäntyölle tai löysälle estetiikalle. Pieni hetki tulkinnassa (tai joskus roolin koko tulkinta) jää ärsyttämään, mutta aina niiden mainitseminen ei ole mielekästä.

Myrskyluodon Maija sen sijaan oli umpisurkea. Kari Rentola ohjasi teoksen (jos hän edes kävi töissä) joka aliarvioi katsojiaan rankalla kädellä. Kenelle teos on tehty? Se ei varmasti ole mennyt läpi niille lukuisille mummoille, jotka käyvät katsomassa kaikki tärkeät teatteriesitykset mitä Helsingissä on. He ovat kouliintuneita ja yllättävän kriittisiä katsojia. Toisinaan kun pääsen keskustelemaan tällaisen katsojan kanssa, he ovat huomattavasti kriittisempiä kuin minä!

Onko teos tehty nuorille, jotta he tulisivat teatteriin? En usko, että Myrskyluodon Maija on produktiona sellainen, joka heittäisi ketään teatteriin. Silti se muistuttaa kaikin puolin koulunäytelmää - näyttelijöiden asemointi ja suunnat, kuiva paatoksellisuus esimerkiksi - ja niistä ohjaaja on pitkälti vastuussa. Surkealle dramaturgialle hän ei paljoa voi - se oli Seppo Parkkisen heiniä.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Parkkinen oli ilmeisesti dramatisoinut koko viisiosaisen Myrskyluoto -sarjan kolmeen tuntiin. Tehtävä ei ollut helppo, mutta onko se mahdoton? Sen saamme tietää joskus, kun joku toinen yrittää. Kun kirjasarjassa on paljon suuria ja tärkeitä käänteitä ja tapahtumia, tuntuu hupsulta ja suoraan sanottuna helvetin väärältä katsoa hassun hauskaa musikaalinumeroa silakoista tai koulussa opiskeltavista aakkosista.

Päähenkilön poika hukkuu ja Maija tietenkin suree järkyttyneenä hänen kuolemaansa. Näytelmän tekijät ovat varmasti halunneet tuoda jonkinlaista kontrastia ja osoittaa elämän jatkumista entisajan rankoissa oloissa, kun päättivät pistää näytelmän laulut sanoittaneen Maija Vilkkumaan keksimään tähän väliin laulun lintukeitosta. Tässä laulussa käydään läpi jotakin reseptiä - ja kun ei keksitä sanottavaa lauletaan "rallatilaa ja rallallaa".

Kuinka upean ja traagisen laulun Maija olisi voinut poikansa kuoltua laulaa? Tai kenties kuolleen lapsen sisarukset? Ehkä ahvenanmaalaiset voisivat laulaa jotakin Myrskyluodossa asuvan Maijan ja Jannen kärsimyksestä? Tai hei, entä Maijan vanhemmat joilla ei ole yhtään musikaalinumeroa? Ääh, laitetaan tähän nyt biisi lintukeitosta. Rallatilaa ja rallallaa. Ainakin laulujen linja pysyy samana - yhdentekevinä ja unohdettavina.

Ei näytelmästä toki huumoria puutu - jossakin vaiheessa lokki paskantaa jonkun tärkeän henkilön kahvikuppiin ja väliajalle mennään aakkoslaulu ABC:n sävelin. Joku Maijan lapsista on kirjoittanut jotakin koko musikaalinumeron ajan pieneen liitutauluun. Siinä lukee "PÖÖ". PÖÖ? Ihan oikeasti. Anni Blomqvist halkeaisi ylpeydestä ellei olisi kuollut järkytykseen melkein 30 vuotta ennen näytelmän ensi-iltaa.

Dramaturgi valitsee mitä alkuperäisestä teoksesta jätetään ja mikä on toisarvoista. Myrskyluodon Maija eteni vyöryen eteenpäin, mihinkään ei paneuduttu eikä näytelmässä hengähdetty ellei oltu jonkun merkityksettömän hahmon kuolinvuoteella. Kun pysähdyttiin laulamaan - laulettiin monesti jostakin turhasta ja samalla juostiin tarinan läpi niin nopeasti, ettei pysytty kunnolla edes lasten lukumäärässä mukana.

Rooleissa nähtiin hyvin kaksijakoinen joukkio. Suoraan sanoen en ole varma mitä mieltä olin Maijaa näyttelevästä Laura Alajääskestä. Hän lauloi hyvin ja toi Maijan hahmoon tarvittavaa kylmyyttä ja ronskiutta, mutta välillä tunteiden ulosanti oli ehtaa naamanvääntelyä. Ei suurella näyttämöllä tarvitse nyt liiallisuuksiin mennä, eihän tämä mitään lastenteatteria ole. Tosin myönnettäköön, että hänen on käytävä kolmessa tunnissa läpi Maijan roolihahmo teinistä mummoon. Kenestä se sitten oli hyvä ratkaisu, sitäkään en tiedä.

Leenamari Unho ja Eero Saarinen onnistuvat jälleen - tällä kertaa Maijan vanhempina, ja debyyttinsä Helsingin Kaupunginteatterissa tekevä Aaro Wichmann on miellyttävä ja suorastaan täydellinen Maijan puolisona, Jannena.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Sitten on paljon hahmoja joissa ei ole mitään järkeä. Lavastuksen köyhyyttä ja lavan tyhjyyttä täyttävät "luonnon henget", jotka heiluvat ja tekevät lavalla ties mitä sammakosta lokkien heilutteluun. Onko vähän helppo ja yksinkertainen ratkaisu? Kun toteutukseen on tullut ongelmia niin laitetaan tanssahtelevia "näyttämömiehiä" ja kutsutaan niitä luonnon hengiksi. "Nyt ollaan taiteen ytimessä, kaverit!"

Ja tietysti kun halutaan hieman keventää tunnelmaa ja tarvitaan kivoja musikaalinumeroita joille ei ihan ole paikkaa eikä järin tarvetta, mutta ei haluta kill your darlings koska biisit ovat niin hyviä - otetaan suutari laulamaan. Siis tämä suutari tulee ensin tekemään kengät yhdelle lapsista ja laulaa siinä, se nyt vielä menee. Toisella kerralla suutarille ei edes vaivauduttu keksimään kunnollista syytä saapua paikalle. Tarvittiin vaan joku laulamaan - ja kun meillä on hyvä laulaja niin miksei käytettäisi sitä?

Tämäkin lienee dramaturgin ratkaisu - en tiedä. Syytän joka tapauksessa kaikkia. Kuinka tämä on mennyt läpi? Ymmärrän, ettei Suomessa ole resursseja käyttää musikaalien perusteelliseen valmistamiseen. Olin itseasiassa yllättynyt, kun ohjaajan sanassa kerrottiin, että Kaupunginteatterin näyttämön 50-vuotisen historian aikana on nähty vain yksi koko illan musikaali, joka perustuu suomalaiseen alkuperäisaiheeseen ja mikä on suomalaisen säveltämä. Tämä teos on Härmäläiset vuonna 1979 - ja uskon, että sille on syynsä etten ole kuullutkaan siitä ennen tätä mainintaa.

Epäonnistuminen on ihan ok, sillä kukaan ei ole täydellinen tai tee aina priimaa. Epäonnistuminen on ehdotonta, jotta voi onnistua. Katseet suuntautuvat nyt seuraavaksi Kinky Bootsiin, ja ehkä jossakin vaiheessa seuraavaan kotimaiseen tuotokseen.

Sanotaan, että maailma odottaa vielä ensimmäistä suomalaista menestysmusikaalia - ja niin kauan kun kulttuurin rahoittamiseen ei panosteta, saadaankin odottaa. Ehkä Samuel Beckettin näytelmässä En attendant Godot (suomeksi Huomenna hän tulee tai Godota odottaessa tai Odotellessa...) odotetaankin sitä ensimmäistä suomalaista menestysmusikaalia.

Kuva: Tapio Vanhatalo