Alaston Suomi

Tämä ei ole maksettu mainos Docendolle tai Black Horselle

Sanon sen tässä nyt, mustaa valkoisella: Riisuttu Suomi saattaa olla koko vuoden ajankohtaisin ja tärkein kirja.

Vuosi 2015 - Suomi ja koko maailma on jakautunut kahtia, kolmia, neliä... Useisiin eri paloihin. Kaikki tekee väärin yrittäessään tehdä oikein. Kun osoittaa tukea toisille, näyttää persettä toisille - tai niin ainakin halutaan tulkita. Jos puhuu pakolaisten puolesta on suvakkihuora, jos äänestää Perussuomalaisia on rasisti. Tänä päivänä nähdään vain vastakohdat. Siksi tämän kirjan aika on nyt.

Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi ovat lähteneet tutkimaan vastapareja uusimmassa teoksessaan Riisuttu Suomi. Alizad myönsi, että työnimeksi ajateltiin jossain vaiheessa Alaston Suomea, kunnes ajatuksesta luovuttiin... No... Jostain syystä.

Riisuttu Suomi riisuu ympäriltä kaiken turhan, sukeltaen kaiken ytimeen - ihmiseen. Oli kyseessä vanki, poliisi, huora, helvetin enkeli - kuka tahansa, Arman ja Meeri ovat päättäneet selvittää kuka on ammatin tai sen mielikuvan ytimessä. Jokaisessa ihmisessä on jotakin hyvää, jokainen nainen tai mies on ammattinsa takana ihminen. Elinkautisvanki on ihminen, joka on ajautunut tilanteeseensa useiden sattumien seurauksena.

Kirjassa käydään dialogia kahdessa eri ulottuvuudessa:
1) Armanin ulottuvuudessa tekstin keinoin: Arman haastattelee

Meeri Koutaniemi ja Arman Alizad / Kuva: anastettu Docendon fb-sivulta

2) Meerin ulottuvuudessa kuvien keinoin: Meeri valokuvaa

Teokseen on löydetty haastateltavaksi tavallisia ihmisiä (jokainen meistä on tavallinen, mutta pointti on varmaan ymmärrettävä) ja jokaisesta on saatu kiinnostava esiin. Täytyy osata vain kysyä oikeat kysymykset. Arman on erinomainen toimittaja.

Kuten myös Meeri. Hänen potrettinsa eivät ole pelkästään upeita potretteja - useasti ne ovat taidetta, jotka täyttäisivät näyttelyn. Näissä kuvissa todella olisi siihen ainesta. Jokainen ihminen on kaunis, jopa se naapurin mulkku Masa joka ei koskaan moikkaa.

Kaikki tarinat koskettavat, mutta viimeinen luku, jossa terminaalipotilas Soile Myllykangas pääsee ääneen, on kaikkein riipivin. Se saa ajatukset kulkemaan, selkeästi ja sumussa samaan aikaan. Poikkeuksellinen haastattelu. Soile olisi lopputuloksesta ylpeä.

Viljelen paljon suuria sanoja kuten ihminen, kauneus ja niin edelleen, mutta toivon ettei kukaan pelkää tarttua tähän kirjaan. Mielestäni tälle ei edes ole kohdeyleisöä, koska se on kaikille.
Luulen, että kuka tahansa voisi saada tästä paljon itselleen, jopa muissa maissa. Minä todella uskon tähän teokseen. Tätä kirjaa pitäisi jakaa jokaiseen kotitalouteen.

On turha pelätä.
Mitään.

Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi: Riisuttu Suomi
Docendo 2015. 160 sivua.

Ps. Jos haluttaa, käy lukemassa sepustukseni Armanin maailma -kirjasta.

Ville Haapasalon keittiössä

The Ville Haapasalo Rises. The Return of the Haapasalo. Ville Haapasalo and the Last Crusade.

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä ja Juha Metso ovat yhdistäneet voimansa vielä kolmanteen kirjaan. Se ei tosin ole täysiveristä jatkumoa kahdelle edelliselle menestysteokselle, jossa läpikäytiin Haapasalon (tuttavallisemmin Villen) uraa Venäjällä.

Makujen matka - Georgia on eräänlainen ekstra - siinä ei keskitytä niinkään Villeen, vaan Georgiaan ja erityisesti sen ruokakulttuuriin näyttelijän vahvasta näkökulmasta. Haapasalo myöntää, ettei ollut kiinnostunut ruuanlaitosta ennen kuin innostui georgialaisesta ruoasta. Hän kertoo pystyvänsä haistamaan ja maistamaan mitä georgialainen ruoka sisältää - hänen ei tarvitse lukea sitä keittokirjasta.

Kirjassa käydään läpi Georgian kiinnostavaa historiaa ja tapa- ja ruokakulttuuria. Itse havahduin siihen tosiasiaan, etten tiennyt maasta aiemmin mitään. Perinteistä dialogia, monologia ja Metson upeita kuvia kirjassa on reilun 100 sivun verran, kun taas loput kirjasta koostuu resepteistä ja herkullisten näköisten, värikkäiden ruokien kuvista.

Röyhkä myönsi eräässä vaiheessa kirjaa, että joutuu miettimään kuinka saa kirjasta kiinnostavan. Rehellisesti sanoen itse mietin samaa kun kuulin tästä projektista ensimmäisen kerran: mitä kiinnostavaa tämä kirja voi lukijalle tarjota?

Niin se vaan taas meni, että Villen tarinat veivät mukanaan. Ville voi puhua vaikka sukista kokonaisen kirjan verran ja silti pitää mielenkiinnon yllä. Sitä hän edelleen on - loistava tarinankertoja.

Vaikka aluksi olinkin skeptinen, kirja osoittautui miellyttäväksi kokemukseksi. Totuus on, että itse en tule todennäköisesti koskaan kokeilemaan kirjan reseptejä, mutta yhtään kokkihenkisempi ja makunystyräisempi henkilö saattaa innostua.
Sidos on myös huomattavasti parempi kuin edeltäjiensä, josta suuri kiitos Docendolle.

Ville-faneja löytyy Suomesta vaikka kuinka paljon, ja luulen ettei tämä "trilogian" viimeinen osa tuota pettymystä. Toisaalta on myös vaikea uskoa, että enempää Haapasalo-kirjoja tulisi, ainakaan tämän jälkeen en siihen usko. Aina tietysti saa toivoa, tarinoita nimittäin riittäisi varmasti vaikka kokonaiseen saagaan.

Mikäli kiinnostaa, käy lukemassa kirjoitukseni edellisestä osasta täältä.

Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä ja Juha Metso: Makujen matka - Georgia
Docendo 2015. 168 sivua.

Röyhkä / Metso / Haapasalo // Kuva: Juha Metso

Kivikasvot: 50 vuotta suomiviihteen historiaa

Kivikasvot vuonna 1973 / Lehtikuva

Kivikasvot ja mä - 50 vuotta viihteellä on ollut valtavan työn takana.

Kaikki lähti siitä, kun kivikasvo Ismo Sajakorpi ryhtyi erinäisten syiden vuoksi tutkimaan Kivikasvojen kuitteja, kirjanpitoa ja muita dokumentteja. Joku ryhmän jäsen heitti että nyt kun kaikki on tutkittu, ehkä Sajakorven pitäisi kirjoittaa kirja. Niinhän siinä sitten kävi.

Ystävykset Sajakorpi, Matti Fredi Siitonen, Georg Dolivo ja Ilkka Lähteenmäki perustivat The Stone Faces -nimellä kulkevan ensemblen RUK:issa vuonna 1965. Myöhemmin ryhmän nimi suomennettiin Kivikasvoiksi ja he alkoivat toteuttaa itseään sketsien ja musiikin keinoin. He ryhtyivät levyttämään ja saivat televisioon oman show'nsa.

Toisaalta kirjan nimi on harhaanjohtava - se ei käy läpi pelkästään ensembleä Kivikasvot - vaan koko sakkia. Jokainen jäsen käydään läpi myös erikseen, mikä on erittäin hienoa. Jokaisella jäsenellä on kiistattomasti hyvin merkittävä ura takanaan, osin Kivikasvojen ansiosta.

Fredi tietysti on porukan tunnetuin, ja se tehdään myös tiettäväksi. Hänen kerrotaan esimerkiksi toimineen muiden jäsenten lompakkona, koska hänellä oli eniten rahaa omien levytyksiensä ansiosta. Hän piti ryhmää yllä, mutta täytyy muistaa että Kivikasvot on aina ollut osiensa summa.

Kirja koostuu subjektiivisesti Sajakorven omasta näkökulmasta, mikä on luonnollista. Olisi ollut hyvin vaikea tuottaa materiaalia sisältä käsin ilman mielipidettä. Tämä on tutkimus sisäpiiristä. Saja kirjoittaa värikkäästi, vahvalla ammattitaidolla.

Kirja on jykevä viihdepläjäys. Se on paksu ja hieno, sisältäen paljon kuvia kattaen 50 vuotta suomiviihteen historiaa. Parasta on kuitenkin ne pienet sisäpiiritarinat, joihin lukeutuu milloin vaakuna, milloin pimeä pullo - milloin mikäkin niitä enempää spoilaamatta.

Siitäkin jo pelkästään tietää että kirja on onnistunut, kun sitä lukiessa tuntee tietävänsä mitä Kivikasvot olivat. Vaikka minulla ei koskaan ole ollut mahdollisuutta nähdä Kivikasvojen sketsejä, enkä ole kuullut kuin ne suurimmat hitit, minusta silti tuntuu että tiedän mistä puhutaan. Suosion ymmärtää.

Ismo Sajakorpi: Kivikasvot ja mä - 50 vuotta viihteellä
Docendo 2015. 260 sivua.

Onnenetsijät

Kaukana jossain onnenmaa kertoo äidin ja pojan tarinan.

Asetelmasta:
Otto on keski-ikää lähestyvä työterveyspsykologi, jonka vaimo on juuri jättänyt. Hän kirjoittaa kirjaa onnellisuudesta.
Hänen äitinsä Kaarina taas tavoittelee nuoruuttaan kauneusleikkausten avulla.

Kirjassa kertoja vaihtuu Oton ja Kaarinan välillä. Otto on tässä hetkessä ja Kaarina koostuu hyvin pitkälle takaumista aina 1970-luvusta lähtien.

Molemmat henkilöt tavoittelevat onnea, omin tavoin.

Toisinaan Johanna Venhon tapa kirjoittaa muistutti itseäni hieman Stephen Kingistä. Muistan joskus aloittaneeni jotakin Kingin klassikoa vain todetakseni, että jokainen nurkka kolutaan kuvailuissa läpi. Korostan kuitenkin, ettei Venho sorru tähän niin häiritsevästi, pikemmin merkille pantavasti.

Johanna Venho
Kuva: Veikko Somerpuro

Yllätyin kun Otto paljastui lähes nelikymppiseksi mieheksi. Alun käytöksestä ja "naiset" -kommentista tuli mieleeni pikemmin teini-ikäinen jätkä.

Pidin teoksen dialogimaisuudesta, juurikin kertojien vaihtelun vuoksi. Venhon luoma maailma oli helposti lähesyttävä ja turvallinen, vaikka henkilöt elävätkin täysin eri maailmassa kuin itse.

Venho heittää ilmoille kysymyksiä jättäen pohdittavaa, mikä osoittaa luottamusta lukijaan. Kaikkea ei aina tarvitse viedä loppuun.

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa
WSOY 2015. 327 sivua.

Pedot on kokonainen esikoinen

Pedot on Vuokko Sajaniemen vahva esikoinen.

Keskushenkilö Pedoissa on pikkukylän ortodoksipapin tytär Maria. Hän kyseenalaistaa isänsä vakaumuksen ja elää nuoren tytön elämää juhlien ja muitten tyttöjen kanssa supisten.
Susistaan huolimatta kirja kertoo ihmisestä, pedosta ihmisen sisällä. Keskiössä ei ole eläin, vaan yhteisö, itseys.

Sajaniemi on kirjoittanut itseään etsivän Marian aidosti. Mariasta huomaa kuinka sisällä kirjailija on aiheessaan todella ollut. Yleensä henkilöhahmojen murre tuntuu etäiseltä, mutta Pedoissa se on voimavara.

Sajaniemen kieltä ovat monet kuvailleet lyyriseksi. Sitä se on, mutta luontevasti. Kirjailija ei pakota kieltä tulemaan, vaan se kumpuaa. Luonnollisesti.

(Kaunis) Vuokko Sajaniemi
Kuva: Carl Bergman

Eläin. Eläimen luonto. Luonto tulee sanana esille myös kirjan takakansitekstissä. Kaikilla eläimillä on oma luontonsa, eikä ihminen ole poikkeus. Jokaisella on oma ainutlaatuinen tapansa suhtautua maailmaan - vai onko tapa niin ainutlaatuinen sittenkään?

Pedot tarjoaa realismia ja mystiikkaa mukavassa paketissa. Se leikittelee tyylillä ja muodolla raikkaasti ja jopa melko rohkeasti. Siitä huolimatta, ja osin varmasti sen vuoksi, kirja on melko nopealukuinen.

Ensimmäinen sana joka kirjasta tulee mieleen on kokonainen. Tämä jos mikä on kokonainen teos.
Kokonaisuutta ei välttämättä ole helppoa hallinnoida, mutta Sajaniemi on onnistui ensimmäisessä romaanissaan näyttämään kyntensä.

Toisinaan kirja jopa tuoksui. Minulle se tuoksui hallalta, mökiltä, eläimen turkilta ja savulta.

Vuokko Sajaniemi: Pedot
Tammi 2015. 308 sivua.

Paavo Nurmen silmin

Kannen yksinkertaisesta tyylikkyydestä huolimatta, olin hyvin skeptinen Karo Hämäläisen Yksin -romaaniin.

Kyseessä on siis Hämäläisen kirjoittama fiktiivinen romaani olympiamitalisti Paavo Nurmesta, Nurmen itsensä silmin. Hämäläinenhän on syntynyt Nurmen kuoleman jälkeen. Hämäläinen juoksee itsekin, mikä ilmeisesti on saanut kiinnostumaan aiheesta enemmänkin.

Skeptisyyteni johtui siitä, että en nähnyt projektissa mitään järkeä, vaikkei se uusi konsepti olekaan. Kirjoitetaan vakavastiotettava kirja ihmisen elämästä, jonka kertojaäänenä kuullaan tätä samaista ihmistä, mutta kirjailijan kuvitelmana. Myönnetään, tietenkin hyvät kirjailijat (kuten Hämäläinen) pystyvät tähän, mutta onko sellaisella kirjalla loppujen lopuksi mitään arvoa?

Paavo Nurmi Antwerpissa 1920

Se on fiktiivinen romaani, kuitenkaan olematta sitä. Se on hypoteesi: näin hän olisi voinut ajatella.

Kirjan lukee kuitenkin vauhdilla ja se pitää otteessaan. Karo Hämäläinen kirjoittaa loistavasti - hänen kielensä on monipuolista ja rikasta. Hämäläisen teksti on vaivatonta ja luonnollista. Siksi kiinnostukseni Hämäläisen muuhun tuotantoon heräsi väistämättä tätä lukiessani.

Karo Hämäläinen
Kuva: Harri Hinkka

Hänen esittelemänsä Paavo Nurmi on kunnianhimoinen, säntillinen, periksiantamaton ja perisuomalainen sisumies, kuten varmasti myös todellinen henkilö on ollut. En yhdy kuitenkaan Hämäläisen tulkintaan Nurmesta "vittumaisena miehenä", kuten hän eräässä haastattelussa oli maininnut. Tai tämä vittumaisuus ei ehkä välittynyt minulle kirjasta. Nurmelle ura oli ensimmäinen prioriteetti.

Yksin käy läpi Nurmen uran ja elämän, alusta loppuun. Enempää ei odota eikä vaadi. Teos toimii myös historian oppituntina, sillä tarjolla on historiallista faktaa niin Nurmesta itsestään kuin hänen ympärillään tapahtuvista historiallisista tapahtumista.

Näin jälkeen päin olen hyvin iloinen kun tartuin kirjaan. Voin puhtaasti suositella sitä, oikeastaan kaikille jotka tykkäävät lukea. Tämän kirjan kanssa käy nimittäin samoin kuin monen urheiluleffan kanssa: se kertoo niin paljon muustakin, että urheilusta itsestään tulee sivuseikka, yllättäen katsojan/lukijan joka ei ole kiinnostunut urheilusta pätkän vertaa. Kuten minä.

Karo Hämäläinen: Yksin
WSOY 2015. 251 sivua.

Kuvareportaasi: Kirjamessut 2015

Kirjamessuista on vierähtänyt jo tovi, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä intoutua muistelemaan niitä neljää hienoa päivää, jotka surullista kyllä, ovat vain kerran vuodessa. On ikävää, että ilman kirjamessuja on vietettävä vuosittain 361 päivää ja yötä.

Järjestäjät olivat panostaneet jälleen messuvieraiden viihtyvyyteen ja ainutlaatuiseen tunnelmaan. Enkä ole ainoa kuka messuista tuntui nauttivan: ei toivoakaan päästä istuen kuuntelemaan suosikkeja useilla eri lavoilla. Iso kiitos kirjamessujen väki!

Mainittavaa tämän vuoden messuilta on ainakin se, että ostin vähemmän uutuuskirjoja kuin aiemmin. Yllätyin myös kirjamessujen nuoresta iästä: tänä vuonna messut järjestettiin vasta 15. kertaa.

Ruokamessut olivat tänä vuonna panostaneet ruokapaikkoihin, mikä oli positiivista. Toisaalta ruoka oli joko omistuista tai liian kallista. Hinnan ymmärtää sinänsä, mutta valikoimaa voisi oikeasti olla vielä enemmän ja laajemmalla skaalalla. Hauska huomio oli myös kuinka vähän juustoja sai maistella tikkujen kera. Suurin osa tarjosi juustonsa tikuitta.

Myös musiikkimessut ylittivät itsensä tänä vuonna. Niitä ei nimittäin järjestetty viime vuoden fiaskon jälkeen. Musiikkimessut lupasivat palata ensi vuodeksi, odotukset eivät kuitenkaan ole korkealla.

Kokonaisuudessa koko messukeskus oli näiden päivien ajan nautinto, paljon antikvariaatteja, treffikahvila (jonka toivon laajenevan ensi vuodeksi), kiinnostavat vieraat ja niin edelleen. Myös kuulemani haastattelijat olivat viime vuoteen nähden loistavia. Toisaalta välillä harmitti ettei pystynyt olemaan kahdessa paikassa samaan aikaan...

Olen valikoinut muutamia kuvia, jotka kuvittavat parhaiten omaa messukokemustani tänä vuonna.

Esko Seppänen (Suomen rikkaat) ja Simo Sipola (Rahavallan jäljet) keskustelevat kirjoistaan Kirjakahvilassa. Erittäin kiinnostavia poliittisia näkemyksiä, kumpaisellakin.

Myyrä nautti messuista ehdoitta.

Siisti meininki.

Ensimmäistä kertaa kävin lukupiirissä. Aiheena Jari Tervon Pyrstötähti. Lukupiiriä veti pätevä haastattelija (nimeä en valitettavasti löydä), sekä useita kirjallisuusbloggareita, joista osa ei tuntunut edes tuntevan Tervon tuotantoa. Tilaisuuden jälkeen sain signeerauksen Tervon runokokoelmaan Muistoja Pohjolasta.

Myös Kansallisteatterin Mörkö nautti messuista.

Lauri Meri on kirjoittanut kirjan legendaarisesta Jussi Jurkasta.

Ja mitä olisi messut ilman ystäviä?

Osmo Soininvaara Kirjakahvilassa keskustelemassa kirjastaan Jäähyväiset eduskunnalle, sekä tietenkin, eduskunnasta.

Stormtrooper lähestulkoon pidätti liian komean messuvieraan.

Myös Waldo niin ikään nautti messuista.

Antti Holma Kirjakahvilassa keskustelemassa kokoamastaan runoteoksesta Kauheimmat runot. Holman lausuessa runoja ääneen, ensimmäisen vitun kohdalla vanha rouva lähti nopeasti kävelemään.

"Oletko täältä päin?"

"Joo, tulin Helsinkiin lukioon ja tänne jäin."

"Niin monille käy."

Presidentti Sauli Niinistö käppäili hyvinkin rentona messuilla. Huomatkaa "unelmat" päidemme välissä.

Kirjailija ja poliitikko Claes Andersson keskustelemassa elämästä ja uudesta Aamu meren rannalla -teoksestaan. Andersson veti käsittämättömän määrän kuuntelijoita.

Niin myös Jörn Donner. Tässä keskutelemassa Akateemisen kirjakaupan osastolla uutuuskirjastaan Ruotsi - Matkalla vieraassa maassa.

Nämä messuilta tuli hankittua. Mukana on Doncendon tietokirjallisuutta, Pentti Holappaa, Shakespearea, Tammen Keltaista kirjastoa, sekä Claes Anderssonin ja Jörn Donnerin uutuudet - signeerattuna tietenkin.