Emmi Parviainen pelasti minut itsemurhalta: Kolme sisarta on pateettinen, audiovisuaalinen ADHD-show

Kuva: Tuomo Manninen

Kun suuresti ihailemaltani Paavo Westerbergiltä tulee uusi näytelmä, se on aina kotimaisen teatterin kentällä tapaus. Hänen muutaman vuoden takainen Vanja-enonsa onnistui hienosti Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, joten odotukset ovat todellakin korkealla Kolmen sisaren kohdalla.

Helsingin sanomat ylisti näytelmää, odotukset kasvavat. Istun salissa onnellisena ja valmiina ottamaan vastaan Anton Tsehovin klassikon. Esitys alkaa ja suuri näyttämö pyörii upeine lavasteineen. Videokuva alkaa heti. Katson ja yritän niin kovin ymmärtää. Vartin jälkeen kumarrun äitini puoleen ja kysyn olisiko hänellä ylimääräistä syanidikapselia.

Olen nähnyt Kolme sisarta kaksi kertaa aiemmin, myös lukenut näytelmän ja opetellut siitä monologeja. Silti koko esityksen keston ajan olin täysin metsässä. Mitä helvettiä lavalla tapahtuu? Keitä nämä hahmot ovat? Westerbergin kolme sisarta ovat täysin tuntemattomia - kuin halpa ja sieluton venäläinen kopio teoksesta, joka tunnetaan Suurena Venäläisenä Näytelmäkirjallisuuden Klassikkona.

Kuva: Tuomo Manninen

Teos on sijoitettu 2000-luvun alkuun, ilmeisesti Tsetsenian sotaan tai jonnekin. Kaaosta on. Osan ymmärsin hyvin: näytelmä oli selvästi ohjattu venäläistyyliseen mauttomaan runsauteen, jollaisena stereotypinen Venäjä usein näyttäytyykin. Mukana oli jos jonkinlaista dimitriä ja Taiteellista Lumisadetta. Pitäähän nyt Taiteellinen Lumisade olla, eikö?

Näyttelijät olivat loistavia - sisarina suorastaan loistivat Emmi Parvinainen, Marja Salo ja Elena Leeve. Anna-Maija Tuokko oli tyrmäävä. Jussi Vatanen ja Olavi Uusivirta vakuuttivat. Samuli Niittymäki oli myös hyvä, mutta hänen hahmonsa jäi mysteeriksi. Oliko hän jonkin sortin skitsofreenikko, joka kanavoi paikoin kolmevuotiasta lasta, Hjallis Harkimoa ja Kari Heiskasta?

Kaikki näyttelijät olivat hyviä ja he selvästi tekivät parhaansa. Veltto ja elähtänyt suolakurkun katkuinen dramaturgia ja ohjaus eivät kuitenkaan anna parhaita eväitä tähän tehtävään. Heti alkumetreistä lähtien kaikki kontakti oli tiessään. Ehkä se johtui siitä, ettei yleisölle päästy näyttelemään juuri ollenkaan. Kaikki tapahtui kameroille ja ties minne.

Näyttelijät näyttelivät toisilleen ja yleisö jäi sivulliseksi. Lavalle tuotiin Suuria Venäläisiä Tunteita ja Paloa, mutta se ei istunut teokseen ollenkaan. Toimi huumorimielessä, mutta ei Whitney Houstonin I Will Always Love Youta voi tässä kontekstissa ottaa vakavasti. Varsinkaan kun lava pyörii ja valtavat videolieskat ja suutelovideot pyörivät taustalla.

Väliaika alkoi ja kysyin äidiltäni oliko rintasyöpä tätä näytelmää kovempi koettelemus. Näyttelijät saivat meidät kuitenkin jäämään ja katsomaan mitä teoksella on vielä tarjottavanaan.

Toinen puoliaika alkoi vakuuttavasti - kolmen sisaren välinen kohtaus oli kerrassaan loistava, mutta se tehtiinkin yleisölle. Syntyi kontakti yleisön kanssa. Visuaalisesti oltiin myös "jännän äärellä". Tätä teatteri on. Kunnes ilmeisesti luovutettiin kaiken suhteen.

Näyttelijät ohjattiin muutama kerrallaan avautumaan ja kertomaan monologejaan rinatamasuunta yleisöön päin. Patetiaa ja jotain vitun typerää juoksemista valojen ja ADHD-teknon seassa. Valot ja videot olivat itsessään hienosti tehty, mutta eivät kerta kaikkiaan sovi tähän teokseen.

Vuosia sitten näin Lahdessa järkyttävän huonon version Pesärikosta. Siinä oli kohtaus, jossa päähenkilö katsoo yleisön yli kohottaen kätensä ja lausuen pateettisesti silmät mollollaan: "Kurkiaura". Viime vuoden (tai kevätkauden) Kulttuurishokin Kurkiaura-palkinnon voitti Helsingin Kaupunginteatterin Myrskyluodon Maija. Tänä syksynä Kurkiauran saa itseoikeutetusti Kolme sisarta.

Kuva: Tuomo Manninen