Hannu-Pekka Björkman: Jos pitäisi valita, niin kyllä valitsisin ihmisen

Tyhjiö / Kuva: Bufo

Näyttelijä-kirjailija Hannu-Pekka Björkmanin viisivuotinen professuuri Teatterikorkeakoulussa sai päätöksensä vuoden alussa. Kahdesti Jussilla palkittu Björkman on yksi Suomen kiitetyimpiä näyttelijöitä, niin kriitikoiden kuin katsojienkin keskuudessa. Ei siis ole mikään ihme, että Björkmanille tarjottiin kiinnitystä Suomen Kansallisteatterista.

Björkman tarttui tarjoukseen ja marraskuun lopusta lähtien hänet voi nähdä pienellä näyttämöllä ensi-iltansa saavassa Fjodor Dostojevskin klassikossa Karamazovin veljekset, jonka dramatisoinnista ja ohjauksesta vastaa Samuli Reunanen.

Valkokankaalla Björkman nähtiin aiemmin tänä syksynä sivuosassa Aleksi Salmenperän vaikuttavassa Tyhjiössä, kun taas hieman ennen vuoden vaihdetta pääroolissa Kari Hotakaisen romaanista innoituksensa saaneessa Ihmisen osassa, jonka puolestaan on ohjannut Juha Lehtola.

Istuin Björkmanin kanssa alas elokuun puolessa välissä, Kansallisteatterin syyskauden avajaisissa. Keskustelumme käsitteli suurilta osin Dostojevskia ja taidetta, mutta myös yhteiskuntaa ja ihmisyyttä.

Mitä Dostojevski merkitsee sinulle?

Dostojevski on ollut lempikirjailijoitani vuosia. Olen kirjoittanut hänestä paljon, esimerkiksi Siltala Kustantamolta tuli toissa vuonna kirja johon kirjoitin esseen Dostojevskin Siperian vuosista Venäläisen kirjallisuuden seuran luentojen pohjalta. Siitä ei ole suomeksi oikeastaan paljon mitään, siitä hänen rikoksestaan ja rangaistuksestaan, kun hänet tuomittiin vallankumouksellisena Siperiaan ensin vankileirille ja sieltä asepalvelukseen ”paholaisen hiekkalaatikoksi” kutsuttuun paikkaan. Se oli sellaista tutkimustyötä.

Karamazovin veljekset / Kuva: Tommi Mattila

Näyttämöllä olen näytellyt Kansallisteatterissa Janne Reinikaisen ohjaaman Idiootin ja Kristian Smedsin kanssa oli Rikoksen ja rangaistuksen pohjalta tehty sovitus Müncheniin.

Karamazovin veljekset oli Dostojevskin viimeinen teos – ei hassumpi perintö. Mihin luulet, että teoksen valtaisa klassikkoasema perustuu?

Karamazovin veljekset on synteesi kaikesta siitä mitä Dostojevski halusi sanoa. Siinä hän keskustelee itsensä kanssa eniten - eli väittää jotakin, väittäen samantien itseään vastaan - kaikki hänen hahmonsa ovat oikeastaan tällaisia... En voi lukea Dostojevskia ottamatta häntä persoonana ja ajattelijana jokaiseen rooliin. Mihail Bahtin, joka kirjoitti kuuluisan tutkimuksen Dostojevskin poetiikan ongelmia, loi käsitteen polyfonia, eli moniäänisyys.

Kaikki Dostojevskin hahmot keskustelevat sekä itsensä, että toistensa kanssa. Samalla Dostojevski keskustelee siinä, väittelee itsensä kanssa. Uskon kysymykset, vallankumouksen kysymykset, sosialismin kysymykset, katolisuus, suhde katolisuuteen, ulkoeurooppalaisuuteen, eurooppalaisuuteen ylipäätään. Se on valtava vyyhti. Mikä oli kysymys? Haha.

Se oli, että mihin Karamazovin veljesten klassikkoasema perustuu.

Luultavasti se perustuu juuri tähän. Se on niin vahvaa draamaa. Kalle Holmberg, joka oli kummini ortodoksisessa kirkossa, sanoi että Dostojevski on maailma paras dramaatikko, vaikkei kirjoittanut yhtäkään näytelmää.

Kuulostaa, että Dostojevski on ollut sinulle henkilökohtaisesti tärkeä.

Kyllä. Dostojevski ylipäänsä henkilönä, en esimerkiksi voi laittaa hänen romaanejaan viivalle. Yhtä hyvin voisin laittaa kärkeen Idiootin tai Rikoksen ja rangaistuksen tai Karamazovin. Karamazov on minulle kuitenkin tuntemattomin, koska en ole sitä koskaan tehnyt tai vielä kaivautunut siihen, toisin kuin näihin kahteen muuhun. Siellä on vielä paljon löydettävää.

Suuria kysymyksiä tunnutaan välteltävän nykyään. Harvoin kuullaan puhuttavan sielusta tai moraalista - tai edes taiteesta taiteena. Monesti ulkoiset puitteet ovat kunnossa, mutta sisältö uupuu. Mitä ajattelet siitä?

En täysin allekirjoita tuota, mutta tietysti tämä aika on nyt sellainen, että suuret kysymykset ovat koko ajan meidän päällämme. Eli siis suhde luontoon - sitä taiteessa on ryhdytty käsittelemään, suhde kaikkeen mikä on ei-inhimillistä, eli kaikkiin muihin elämän muotoihin, niitä on ryhdytty tutkimaan kyllä ja tekemään esityksiä. Mutta samaan aikaan sitten tämmöiset sielulliset kysymykset, heillä jotka tänä päivänä uskovat vielä sieluun, jäävät vielä osittain kaiken tämän varjoon.

Nämä suuret huolet ikään kuin tuottavat ennemmin ajatuksen kuinka me säilymme ihmiskuntana hengissä, eikä enää sitä kuinka minun sieluni säilyisi. Yksityinen huoli on kääntynyt kollektiiviseksi huoleksi. Se voi olla yksi syy. Suomalainen kotifilosofimme [Georg Henrik] von Wright kirjoitti hyvin kun hän pohti, että mikä asia Dostojevskissa pitäisi nimenomaan muistaa ja edelleen pohtia: vain tämän kaltainen sivilisaatio kuin meillä mahdollistaa todellisen barbarian. Olemme ikään kuin ajautuneet siihen tilanteeseen. Meidän sivilisaatiomme on tuottanut todellisen barbarian, eli kaiken hyväksikäytön. Ja se on yksi asia mistä Dostojevski koko ajan varoitti.

Eli hän näki kaiken ennalta?

Hän näki. Hän näki myös Venäjän vallankumouksen ennalta. On vanha ajatus, että sivilisaatio ei takaa ihmiselle hyvinvointia, se vain moninaistaa vaihtoehtoja, mutta that's it. Kukaan ei sano, että sivilisaatio tuottaisi erityisesti hyvyyttä. Ja nythän me olemme nähneet, että no, eihän se ole tuottanut. Kaikki on enemmän tai vähemmän päin persettä! [Naurua.]

Karamazovin veljekset / Kuva: Tommi Mattila

Eli et usko sivilisaation tuottavan ihmisen hyvinvointia?

En usko, en. Kaikki muutokset mitä ihminen tekee, mukaan lukien ulkoiset muutokset ihmisen yksittäisessä elämässä, eivät auta häntä tekemään todellista muutosta. Se on vain olosuhteen muutos, ihmisen muutoksen pitäisi aina alkaa sielullisten rakenteiden muuttamisesta ja se on kovaa hommaa. Se on kovinta hommaa mitä ihminen voi tehdä.

Näetkö sen mahdollisena tämän päivän yhteiskunnassa?

Kyllä näen sen mahdollisena, mutta se on yksinäisyydessä tehtävää työtä.

Eli yhteisön etu on se, että...

Jokainen muuttaisi sielulliset rakenteensa. Dostojevski viittaa siihen paljon, Karamazovissa on esimerkiksi vanhus Zozima, ortodoksisen luostarin viisas näkijä, joka opettaa: ”Pelasta itsesi niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”

Teit myös vastikään roolin Minna Leinon ohjaamassa näytelmässä Vanhat mestarit, jonka yhtenä ydinkysymyksenä on taiteen merkitys. Mitä taide on sinulle?

Taide on hengellisen transformaation väline, se on yksi parhaita keinoja pelastaa itsensä.

Taiteen tekeminen vai sen kuluttaminen?

Molemmat, jos puhutaan oikeasti taiteesta eikä viihteestä.

Voiko viihde olla taidetta?

Ei siinä määrin jos sillä on vain kaupalliset tavoitteet. Ei voi olla. Se nykyään naamioidaan vaan... Viihde usein naamioituu taiteeksi ja sanotaan, että se on yhtä arvokasta, mutta ei se ole. [Björkman nauraa.] Minä olen aika jyrkkä tässä.

Olen hieman samoilla linjoilla, haluaisin keskustella siitä lisää. Mihin perustat ajatuksen ettei viihde ole niin arvokasta?

Viihde tarjoaa ihmisille sellaista pinnallista tunteiden kuljetusta joka on hyvin laskelmoitua, mutta se ei tarjoa katharsista, eli sitä järkytystä ikään kuin, joka kuuluu siihen että ihminen muuttuu, mahdollisuutta siihen henkiseen transformaatioon. Jos ihmistä pyytää mainitsemaan jonkun taideteoksen mikä on tehnyt vaikutuksen, ihmiset muistavat yleensä yhden tai kaksi, kirjan tai elokuvan. Ja yleensä siihen on liittynyt kokemus, että maailma näyttäytyy vähän toisenlaisena. Suurimmasta osasta me unohdamme mitä olemme nähneet, eivätkä ne jätä meihin mitään jälkeä. Se katharsis on siellä ytimessä järkyttääkseen, jonka jälkeen ihminen kokee helpotuksen ja sitten ihminen parhaimmassa tapauksessa muuttuu. Jos emme usko siihen taiteen tuoman transformaation mahdollisuuteen, niin sitten me olemme vähän pulassa sen asian kanssa.

Kaupallisuudesta tulee mieleen Hollywood...

No, murrosikäisille tehtyjä elokuvia.

Et pidä niitä taiteena? [Björkman nauraa.]

Vanhat mestarit / Kuva: Mitro Härkönen

En todellakaan. Ne on aivan huttua. No, on siellä toki tehty ja välillä tehdään hyviä yrityksiä, mutta onhan ne murrosikäisille suunnattuja suurin osa. Netflixin ostin vasta muutama viikko sitten ja olen yrittänyt katsoa niitä elokuvia. Osasta pidän, mutta onhan se hyvin kaavamaista... Kaavamaisesti tehty taide ei tarjoa meille yllätystä, tartumme siihen koska tiedämme mitä siinä tapahtuu. On kiva kun tapahtuu rikos, on kivaa kun roistolle lopuksi kostetaan. Me tunnemme sen kaavan, me turrumme siihen ja haluamme nähdä sen kaavan... Mutta sitten kun tarjotaan jotain muuta, ihmiset sanoo ”Äh, vaikee... Vaikee... Tässä on nyt jotain vaikeeta...” [Björkman nauraa.] Millä tavalla vaikeeta? Miksi se on vaikeeta?

Tarvitseeko taidetta ymmärtää?

Ei! Taide voi olla taidetta taiteen vuoksi. Taide on mysteeri joka ei selviä, koska mysteeriä ei pysty selittämään. Se on ihan sama asia mun mielestä. Mysteeri ei selitä itseään, ei taiteen tarvitse selittää itseään. Toki ymmärrän sen vaatimuksen, mutta en ymmärrä miksi sitä pidetään niin kovin monimutkaisena. Taiteeseen voi suhtautua myös kevyemmin kuin vain niin, että: ”En ymmärrä, mä en ymmärrä, tämän täytyy olla huonoa kun mä en ymmärrä”.

Onko yhtään Hollywood elokuvaa josta olisit viime aikoina pitänyt?
[Seuraa 20 sekunnin hiljaisuus, jonka rikkoo hilpeä nauru.]

Hiljaista tuli. Ne on niin vanhoja. Kyllä minä Taru sormusten herrasta ostin, mutta tykkään seikkailuelokuvista. Ne ovat hienosti tehtyä viihdettä. Mitä olen nähnyt viimeeksi? Katson niitä kyllä jonkin verran, mutta enemmän muita elokuvia. Eurooppalaisia elokuvia. Vanhoja elokuvia.

Mikä inspiroi sinua?

Kuvataide ja kirjallisuus inspiroi valtavasti, niitä tutkimalla ja niistä kirjoittamalla saan sisältöä näyttelemiseenikin. Näen taiteet sillä tavalla vanhanaikaisesti parallelleina, yhtä arvokkaina kaikkia, ja niitä tutkimalla... Yritin Teatterikorkeakoulussakin aina sanoa, että tutkikaa kuvataidetta ja lukekaa erilaista kirjallisuutta, että ne auttavat teitä tässä vaikka se tuntuu oudolta, mutta se laajentaa teitä koko ajan mitä enemmän te tunnette.

Kun Teatterikoulusta valmistuttua menin ensimmäiselle kiinnitykselleni Lahden Kaupunginteatteriin aikoinaan, ajattelin, että näytteleminen on tällaista kipuamista ihmisyyden portailla, jatkuvaa initiaatioriittiä... Ja sitten tuli vastaan ettei se olekaan, voi olla ihan hölmöjä juttuja ja - ihan nyt voi sanoa - tällaista viihteellistä huttua. Kyllästyin siihen aika nopeasti, kahdessa vuodessa. Minulla oli sellainen olo etten tiedä mitään ja ryhdyin sitten systemaattisesti Lahden kaupunginkirjastosta lainaamaan ja lukemaan, sekä katsomaan elokuvia. Sitten se kuvataidekin tuli vastaan, josta olin hirveän kokematon.

En väitä olevani onnellinen, enkä usko onnellisuuden käsitteeseen ihmisen perustavaa laatua olevana päämääränä elämässä, mutta tiedollinen asennoituminen elämään voi taata ihmiselle onnellisen elämän. Eli tiedon kerääminen.

Et usko onnellisuuteen, mutta uskot hengellisyyteen. Kuinka se on vaikuttanut taiteeseesi?

Aika paljon. Dostojevski on proosakirjailijana ihan siellä ytimessä. Dostojevskin kysymys, jota hän kysyy lukijoilta ja itseltään koko ajan on, mihin sinä uskot? Mihin minä uskon?

Myös työhön asennoituminen on tietyllä tavalla tullut sen hengellisyyden kautta, joka on kauhean tärkeää, elämään ja työhön suhtautuminen. Sen arvokkuuden näkeminen, eikä ainoastaan se vaan myös sen työn pyhittäminen, joka on ihan tällainen luostarista tullut.

Mitkä taidekokemukset ovat viime aikoina koskettaneet sinua?

Olin kesällä Madridissa ensimmäisen kerran elämässäni - tai toisen kerran, mutta ekalla kerralla olin niin nuori etten tajunnut mistään mitään - ja kävin Prado -museossa ja Thyssen-Bornemiszassa. Toisessa vietin kuusi, toisessa seitsemän tuntia. Niin hienoa taidetta, etten ole pitkään aikaan nähnyt. Voisi sanoa, että molemmat menivät Euroopan museoiden listaykkösiksi. En ole oikeastaan yhtä hienoja nähyt: Thyssen vähän käsitettävämpi tai hallittavampi, yhdellä kahvilla selvisi, mutta Pradossa meni kaksi taukoa. [Naurua.]

Kirjallisuudessa on paljon sellaisia asioita jotka tekee vaikutuksen. Omaan kirjoittamiseen liittyen kesällä, yllättävän vanha kirja Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys 1500-luvulta. Tuo Tyhmyyden ylistys osui kyllä niin hyvin tähään aikaan, se miten hän puhui ihmiskunnasta.

Ihmisen osa / Kuva: Bufo

Sykli toistaa itseään?

Toistaa itseään, tuli sellainen olo kun sitä kirjaa luki, että Erasmus Rotterdamilainen on silloin puhunut samoista asioita kuin nyt puhutaan. Tästä kirjasta on aika kauan eikä kukaan ole oppinut mitään.

Kukaan ei varmasti ole sitten lukenut sitä kirjaa.

Todennäköisesti ei, sitä haukuttiin kovasti kun se ilmestyi, ihmiset loukkaantuivat hänelle.

Nyt on ollut suuresti esillä taiteilijat, jotka eivät ole olleet ihmisinä kovin mukavia. Populaarimmista taiteista voi mainita ainakin Jouko Turkan, Alfred Hitchcockin ja Ingmar Bergmanin. Onko suuri taideteos toisia taiteilijoita tärkeämpi?

Tarkoitatko jos heitä kohdellaan huonosti? Mielestäni ei, se ei voi pyhittää keinoja. Ja tätä on niin paljon ollut, nyt se on noussut pinnalle. Jos katsomme historiaa, voimme nostaa esiin kuinka siitä tuli hieno. ”Siitä tuli hieno, katso miten hieno siitä tuli vaikka heitä kohdeltiin huonosti.” Mutta eihän se niitä ihmisiä niiltä traagisilta kohtaloilta pelasta. Yksilön kohtalo on sitten se mikä siinä unohtuu. Joku on saattanut menettää elämänsä, terveytensä tai mielenterveytensä. Jos nyt joutuisi siihen tilanteeseen niin en suostuisi siihen. Eikä nuoret onneksi suostu siihen enää, toivottavasti. Simputukseen.

Eli ihminen on taiteen edessä tärkeämpi?

On, ehdottomasti. Jos pitäisi valita, niin kyllä valitsisin ihmisen.

Kuinka näiden ihmisten kohdalla tulisi toimia? Ajatellaan vaikka Kevin Sapceya. En tosin tiedä mitä mieltä olet hänestä näyttelijänä.

Pidin hänestä. Tai pidän.

Kuinka mielestäsi hänen tapauksessa pitäisi toimia? Tulisiko koko henkilö unohtaa ja mitätöidä hänen taiteelliset saavutuksensa?

Ei mielestäni, missään tapauksessa ei... Se on erikoinen rangaistus. Ikään kuin ihminen ei voisi muuttua ja katua.

Uskot katumukseen?

Uskon katumukseen. Silloinhan meidän pitäisi hylätä kaikki ihmiset. Unohtaa kaikki ihmiset, jotka ovat joskus tehneet jotain pahaa. Olen aina puhunut sellaisesta pahuuden mittakaavasta - että me jotka osoitamme sormella ja syytämme näemme harvoin, että olemme omissa teoissamme vain eri mittakaavassa. Se voi olla eri skaala, mutta silti pahuutta.

Voiko taide nostaa meidät ylös tästä välinpitämättömyyden ja toistemme halveksunnan suosta?

Kunpa voisikin. Aika ajoin se voi, mutta jos se todella voisi tehdä sen niin kai tämä maailma olisi toisessa tilassa. Tai sitten jos ihmiset olisivat kuunnelleet ja kuulleet paremmin, mutta toisaalta ei taiteilijallekaan voi antaa sellaista asemaa, muiden opettamista. Ei se ole taiteilijan homma. Kaikki opettaminen tapahtuu rivien välissä, jos se tapahtuu, mutta kaikki opettaminen... Ei taiteilijalla voi sellaista asemaa olla, eikä sellaista pidä ottaa. Tietoa ja näkemyksiä voi jakaa, mutta ei missään tapauksessa osoittaa sormella.

Ihmisen osa / Kuva: Bufo