Ranskalainen valokuvataiteilija Henri Cartier-Bresson(1908-2004) oli yksi alansa parhaista. Hän oli journalistisen valokuvan edelläkävijä ja katuvalokuvauksen suunnannäyttäjä. Todellinen dokumentaristi.
Valokuvaus oli Cartier-Bressonille elämäntapa. Hän matkusti ympäri maailmaa, ikuistamassa suurten nähtävyyksien ja tunnetuimpien kohteiden sijaan tavallisia ihmisiä. Pariisin Eiffeil tai New Yorkin Vapaudenpatsas ei kiinnostanut, hän halusi syvemmälle. Kaupunkien toiseen, todelliseen ytimeen.
Ateneumissa vielä tammikuun 2016 loppuun nähtävä retrospektiivinen näyttely on ehdoton kulttuurielämys. Maittain rakennetussa näyttelyssä päästään kevyesti matkaamaan maailman ympäri, historian tärkeimpien tapahtumien keskelle.
Nähtävissä on esimerkiksi kuvia Mahatma Gandhista vain paria tuntia ennen murhaa, tai hetkiä ennen ja jälkeen Mao Tse-Tungin valtaannousua Kiinassa. Cartier-Bresson on ikuistanut arkea joka puolella, mukaanlukien Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa ja Japanissa.
Nähtävillä on myös potretteja joissa esiintyy merkittäviä taiteilijoita. On esimerkiksi Pablo Picasso ja Henri Matisse, Truman Capote ja William Faulkner, tai Samuel Beckett ja Jean-Paul Sartre.
Näyttely muistutti paljon suomalaisen Pentti Sammallahden näyttelyä, jonka näin joitain vuosia sitten Kaapelitehtaalla. Myös Cartier-Bresson piti eläessään Sammallahden töitä suuressa arvossa. Väitän, että jos pitää toisesta heistä, pitää myös toisesta. Heidän töissään on paljon temaattisia yhtäläisyyksiä, jäljen laadusta puhumattakaan.
Itämaat ovat aina kiehtoneet minua, joten ei ole ihme että eniten minua kiehtoi Kiina ja Japani -huone. Myös Neuvostoliitto kiehtoi jännittävän kolealla olemisellaan.
Nämä valokuvat eivät olleet paikallaan pysyviä. Niissä näkyi liike ja elämä. Vahvasti suosittelen visiittiä Ateneumiin, matkaa maailman ympäri läpi historian Cartier-Bressonin opastettavana.
Antti Keinänen ja Lassi Hirvonen
Kuva: Mirka Kleemola
Tätä kirjoittaessani olen yhdistellyt kahta näkemääni esitystä ja kokoonpanoa.
Lienee sanomattakin selvää, että mikäli jokin suomalainen teatteri saa oikeudet esittää yhtä maailman suurinta, menestyneintä ja parhainta musikaalia, paineet ovat valtavat.
Paineita syntyy yleisön odotuksista, esitysoikeuksien valvojilta, taiteelliselta työryhmältä, sekä tietysti talousosastolta, koska halpaa lystiä tämän mittakaavan esitykset eivät ole.
Billy Elliot the Musical sai ensi-iltansa Lontoon West Endissä vuonna 2005, vain viisi vuotta Stephen Daldryn menestyselokuvan jälkeen. Alkuperäinen elokuvaversio ei kuitenkaan ollut musikaali. Kun sitä ryhdyttiin suunnittelemaan, ohjaaja Daldry ja käsikirjoittaja Lee Hall ottivat mukaan muusikkolegenda Elton Johnin, joka on aiemmin säveltänyt kappaleita musikaaleihin Leijonakuningas ja Aida.
Musikaaliversion olen nähnyt vain kerran. Se oli viime vuonna, tosin taltiona West Endistä Finnkinon teatterissa. Taltio ei koskaan aiheuta samaa reaktiota kuin oikea teatteri, mutta se oli silti pysäyttävän hieno kokemus. Kuinka Billy Elliot voisi onnistua suomalaisilla resursseilla? Voiko musikaalia edes suomentaa luontevasti? Suomessa ainoastaan Helsingissä ja Tampereella on niin korkeatasoisia musikaaleja tuottavia teattereja, että se voisi onnistua.
Helsingin Kaupunginteatteri toteutti musikaalin hienosti. Esitys oli nautittava, viihdyttävä, koskettava ja yllätyksiä tarjoava jopa vanhojen konkarien osalta. Huomasin esimerkiksi kuinka haastavampi rooli tekee Risto Kaskilahdelle hyvää - vastaavaa roolisuoritusta en Kaskilahdelta ole nähnyt.
Lassi Hirvonen / Kuva: Mirka Kleemola
Ensemble toimi hyvin ja Mikko Vihma. Yksi esityksen parhaista roolisuorituksista - ja mikä ääni!
Mieleeni tässä kokoonpanossa jäi myös Unto Nuora, Jonna Järnefelt ja Panu Vauhkonen. Well done! Antti Keinänen tanssi aikuisen Billyn roolin. On luontevaa puhua Keinäsestä ja kylmistä väreistä samassa lauseessa - huipputanssia on ilo nähdä teatterilavalla.
Mutta Leena Uotilan rooli Billyn mummina! Rakastan Uotilaa, hän tuntuu näyttelevän aina nappiin. En ainakaan koskaan ole todistanut häntä heikompana hetkenä. Uotilan mahtava versio Grandma's Songista on niin hieno.
Lapsinäyttelijät onnistuivat hyvin. Siiri Kaskilahdella on edessään valoisa tulevaisuus näyttelijänä, jos hän itse niin tahtoo. Debbien roolin hän ainakin veti sen tason luontevuudella ja ajoituksella. Amos Brotherus sopi Billy Elliotin rooliin oikein hyvin. Tanssitaustan huomaa, tanssit olivat väkeviä, kuten laulutkin. Eniten pelkäsin kuinka Billyn ystävän, Michaelin, roolin tekijä onnistuu. Rooli on nuorelle todennäköisesti haastavin, sillä komediantaju täytyy olla näyttelijällä väkevä. Luca Elshout oli Michaelina showmies ja veti homman nappiin. Hillitön ja onnistunut roolisuoritus.
Kuten ehkä päätellä voi, tämä on yksi suosikkimusikaalejani. Aihe ja teemat eivät ole haihattelua, vaan vahvoja ja aitoja. Musiikki on loistavaa alusta loppuun. Suosikkibiisejäni musikaalissa on menevät ja hauskat Merry Christmas Maggie Thatcher (Hyvät joulut Maggie Thatcher), Expressing Yourself (Itseilmaisua), sekä koskettavat Grandma's Song (Mummin laulu), The Letter (Kirje) ja tietysti Electricity (Sähköä).
Henrik Björklund ja Luca Elshout / Kuva: Mirka Kleemola
Suomennos toimi yllättävän hyvin, mutta pari kertaan korvaan särähti, ja kovaa. Esimerkiksi suomeksi Sähkössä (Electricity) lauletaan "Tunnen kipinän, sähkön ritinän" mikä tuntui vaan pahalta.
Minua suunnattomasti on ärsyttänyt tämä kiroilukeskustelu, mikä velloo esityksen ympärillä. Marco Bjurströmkin on huomauttanut, että tässä kiroillaan liikaa. Vitut.
Se kuuluu elämään. Teatteri ei ole täällä toimiakseen esimerkkinä nuorille. Jos "suuressa maailmassa" mietittäisiin kirosanoja ja ryhdyttäisiin sensuroimaan taideteosta sen perkeleen tähden, ei mistään tulisi mitään. Suomalaiset yrittävät aina ollaa niin helvetin esimerkillisiä. Se söisi esityksen tehoa, siksi todennäköisesti Lee Hall ja Stephen Daldry ovatkin ne saatanalliset säkeet sinne alunperin jättäneet. Huomasin kyllä, että Expressing Yourselfistä oltiin jätetty Billyn välihuuto "Shut up you puff" pois. Ehkä se on sitä siistimistä...
Lavastuksen toteutus toimi niin ikään hienosti. Kaiken kaikkiaan Billy Elliotista voi sanoa sen, että on hienoa toivottaa hänet tervetulleeksi Suomeen. Olisi saanut jatkua pitempäänkin, se olisi ollut ansaittua.
Tähän loppuun on osuvaa heittää sitaatti kappaleesta Expressing Yourself:
Everyone is different It's the natural state It's the facts, it's plain to see, The world's grey enough without making it worse What we need is individuality.
Intoni Docendon tietokirjoihin ei ota laantuakseen.
Helsingin kirjamessuilla en saanut katsettani eräästä kirjasta irti. Ensiksi vain selailin sitä, mutta minun oli palattava kirjan luokse. Ja vielä kerran.
Tämä kirja oli valokuvataiteilija Mika Honkalinnan uutuusteos Taigalunta - Taiga Snow.
En pysty, en kykene kirjoittamaan niistä hengästyttävän hienoista kuvista mitään. Haluaisin antaa kuvien puhua puolestaan, mutta se ei tekijänoikeusjuttujen vuoksi ole mahdollista.
Hiiripöllö ja myyrä / kuva: Mika Honkalinna
Honkalinna on saanut vangittua hetken. Hetken tunteen. Olen elämässäni nähnyt tiettyjä maisemia, esimerkiksi Norjan vuorilla, joita ei pysty tallentamaan kuvaan. Tai niin ainakin vakaasti uskon. Vaikka Honkalinna ei kuvaa kirjassa mitään yhtä megalomaanista, uskon että hänestä voisi olla siihen. Ikuistamaan mahdottoman.
Lakimetsän kuutamo / Kuva: Mika Honkalinna
Lapin maisemista on otettu kuvia varmasti jo siitä asti kun kamera keksittiin. Silti en vastaavia kuvia ole nähnyt. Lapin, ja erityisesti lumen, henki on vahvasti läsnä kuvasta toiseen.
Kirjasta ei puutu väriä. Sen aurinko, revontulet ja elämä valaisee jokaisen sivun. Hurmos. Nuoska. Tuisku.
Taigalumen tekstit on sekä suomeksi että englanniksi. Tarinat johdattavat lumen äärelle, toimivat kuvien tukena kertoakseen tarinaa. Taigalumen keskellä kohdattavista eläimistä, esimerkiksi. Oravia, lintuja, poroja... He kaikki toimivat kirjan kertojina.
Haastan kaikki valokuvasta kiinnostuneet tutustumaan tähän helmeen. Kirjaa lukiessa ja ihastellessa ei kuitenkaan tule kylmä. Olo on rauhallinen ja lämmin. Jos viitsin tähän hyvin blogimaisesti sanoa, niin tämä on todellinen fiilistelykirja.
Onko mikään kauniimpaa, kuin koskematon lumi? Tämä kirja tuoksuu raikkaalle pakkaselle ja jäälle.
Se kuulostaa hangessa narskuvalta askeleelta ja kotkalta.
Kaipuu saunaan.
Tykkyaihki / Kuva: Mika Honkalinna
Taigalunta tarjoilee hengästyttävää kauneutta.
"Lumi kantaa. Jänön jälki on jotenkin kepeän varovainen rikkumattomalla hangella. Uusi lumi on juuri ja juuri kantanut. Lumen painuttua kasaan ja säätilan käytyä hetken nuoskalla se kantaa kookkaammankin kulkijan."
Mika Honkalinna: Taigalunta - Taiga Snow Docendo 2015. 144 sivua.
Susanna Kuparisen menestyksekäs Eduskunta -trilogia on tullut päätökseen. Valitettavasti.
Teatterin vahvuus on kuulemma se, että se on hetken taidetta.
Itseäni se lähinnä vituttaa, koska kun se on ohi - se on ohi. Edes historian tärkeimpiin esityksiin ei pysty palaamaan, eikä niitä usein pääse (edes huonoina) taltioina koskaan näkemään. Esimerkiksi trilogian ensimmäinen osa, Eduskunta, jäi minulta näkemättä.
Eduskunta III on kaikin puolin loistelias esitys. Se elää ajassaan ja muuttaa tarvittaessa muotoaan jos poliittinen tilanne sitä vaatii. "Sori siitä" ja muita poliittisia hassutuksia on saatu taitavasti liitettyä vielä ensi-illan jälkeenkin lennossa mukaan. Muodoltaan esitys muistutti Michael Mooren loistavaa Fahrenheit 9/11 -dokumenttia: ensimmäinen puolisko saa sinut nauramaan kyyneleet silmissä, toinen puolisko itkemään.
Robin Svartströmin Sipilä
Kuva: Ilkka Saastamoinen
Satunnaisia lippuja lähes koko näytäntökautensa loppuunmyytyyn esitykseen taitaa vielä olla saatavissa (esitys päättyy jo joulukuun 19. päivä!) ja vahvasti suositan lippuja kärkkymään. Parhaimmillaan teatteri on juuri tätä - kantaaottavaa, tarkkaa ja samalla rennon vaivatonta. Ei tehnyt heikkoakaan seurata esitystä sen kolmen ja puolen tunnin keston ajan.
Eduskunnassa on silti yksi suuri ongelma.
Mietitään Ryhmäteatterin, tai yleisesti teatterien katsojakuntaa: yleisesti ottaen valveutuneita ja itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Kulttuurista nauttivia ja sitä kohtuullisen paljon harrastavia ihmisiä, jotka pystyvät lippuun aina sen muutaman kympin pistämään.
Siinä missä Eduskunta III saa toki heidät ajattelemaan tämän päivän Suomessa vellovia ongelmia syvemmin, myös kaikki ne ihmiset joiden todella pitäisi tämä esitys nähdä eivät koskaan tule sitä näkemään. He eivät sattumalta lähde teatteriin, vaikka haluaisivatkin. Heillä ei ole siihen varaa, kiinnostusta tai edes oikeaa paikkakuntaa.
En sano, että nämä ihmiset äänestäisivät esimerkiksi Sipilän, Stubbin tai Soinin puolueita, mutta se on hyvin mahdollista. Valheiden tarkoitus on saada ihmiset uskomaan johonkin, mikä ei pidä paikkaansa. Tämä esitys osoittaa, kuinka lyhyet jäljet valheella todellisuudessa on.
Väitän, että suurin osa suomalaisista on autuaan tietämätön Suomen todellisesta poliittisesta tilanteesta, siksi tämä esitys on tärkeä. Se kaivaa esiin raa'an todellisuuden, esittäen sen siistissä, tarkoin analysoidussa paketissa. Siinä paketissa kaikki saavat osansa, oikeistosta vasemmistoon. Toisaalta jos nauraa muille, täytyy kyetä pystymään nauramaan myös itselleen. Kuparinen pystyy, myös häntä parodioidaan näyttämöllä.
Pihla Penttisen Urpilainen
Kuva: Ilkka Saastamoinen
Poliitikkojen takana saattaa olla vielä suurempi voima: ovatko kaikki poliitikot vain virkamiesten sätkynukkeja? Kuka tekee todelliset päätökset?
Kuparisen olisi ollut hyvin helppo lähteä laukomaan perussuomalaispoliitikkoja päin, mutta koska Kuparisen käsikirjoitus koostuu asiatekstistä ja siitä mitä oikeasti on sanottu, Perussuomalaiset pysyvät esityksessä hyvin hiljaa. Toisaalta myös persupoliitikkojen toimista (no pun intended) saa taideteoksia tehtyä, kuten runovideoni muutamia kuukausia sitten...
Persujen sijaan profeetta Sipilä & co. puhuvat heidänkin edestään.
Jokainen näyttelijä ansaitsisi kiitoksen erikseen, loistavia yksilösuorituksia jokaisella vahvan ensemblen jäsenellä. Erityisesti rakastin Pihla Penttisen tulkintaa Jutta Urpilaisesta. Ne silmät!
Tämä esitys pitäisi nähdä TV:ssä, netissä, missä tahansa. Sen pitäisi lähteä Suomen kiertueelle. Sen pitäisi jatkua pidempään.
Eduskunta III on esitys, joka saa muuttamaan mielipiteitä. Se on puhenäytelmä, jonka pinnan alla kuohuu. Se on journalismia, se on teatteria. Satiiri elää.
Tämä ei ole maksettu mainos Docendolle tai Black Horselle
Sanon sen tässä nyt, mustaa valkoisella: Riisuttu Suomi saattaa olla koko vuoden ajankohtaisin ja tärkein kirja.
Vuosi 2015 - Suomi ja koko maailma on jakautunut kahtia, kolmia, neliä... Useisiin eri paloihin. Kaikki tekee väärin yrittäessään tehdä oikein. Kun osoittaa tukea toisille, näyttää persettä toisille - tai niin ainakin halutaan tulkita. Jos puhuu pakolaisten puolesta on suvakkihuora, jos äänestää Perussuomalaisia on rasisti. Tänä päivänä nähdään vain vastakohdat. Siksi tämän kirjan aika on nyt.
Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi ovat lähteneet tutkimaan vastapareja uusimmassa teoksessaan Riisuttu Suomi. Alizad myönsi, että työnimeksi ajateltiin jossain vaiheessa Alaston Suomea, kunnes ajatuksesta luovuttiin... No... Jostain syystä.
Riisuttu Suomi riisuu ympäriltä kaiken turhan, sukeltaen kaiken ytimeen - ihmiseen. Oli kyseessä vanki, poliisi, huora, helvetin enkeli - kuka tahansa, Arman ja Meeri ovat päättäneet selvittää kuka on ammatin tai sen mielikuvan ytimessä. Jokaisessa ihmisessä on jotakin hyvää, jokainen nainen tai mies on ammattinsa takana ihminen. Elinkautisvanki on ihminen, joka on ajautunut tilanteeseensa useiden sattumien seurauksena.
Kirjassa käydään dialogia kahdessa eri ulottuvuudessa:
1) Armanin ulottuvuudessa tekstin keinoin: Arman haastattelee
Meeri Koutaniemi ja Arman Alizad / Kuva: anastettu Docendon fb-sivulta
Teokseen on löydetty haastateltavaksi tavallisia ihmisiä (jokainen meistä on tavallinen, mutta pointti on varmaan ymmärrettävä) ja jokaisesta on saatu kiinnostava esiin. Täytyy osata vain kysyä oikeat kysymykset. Arman on erinomainen toimittaja.
Kuten myös Meeri. Hänen potrettinsa eivät ole pelkästään upeita potretteja - useasti ne ovat taidetta, jotka täyttäisivät näyttelyn. Näissä kuvissa todella olisi siihen ainesta. Jokainen ihminen on kaunis, jopa se naapurin mulkku Masa joka ei koskaan moikkaa.
Kaikki tarinat koskettavat, mutta viimeinen luku, jossa terminaalipotilas Soile Myllykangas pääsee ääneen, on kaikkein riipivin. Se saa ajatukset kulkemaan, selkeästi ja sumussa samaan aikaan. Poikkeuksellinen haastattelu. Soile olisi lopputuloksesta ylpeä.
Viljelen paljon suuria sanoja kuten ihminen, kauneus ja niin edelleen, mutta toivon ettei kukaan pelkää tarttua tähän kirjaan. Mielestäni tälle ei edes ole kohdeyleisöä, koska se on kaikille.
Luulen, että kuka tahansa voisi saada tästä paljon itselleen, jopa muissa maissa. Minä todella uskon tähän teokseen. Tätä kirjaa pitäisi jakaa jokaiseen kotitalouteen.
On turha pelätä.
Mitään.
Arman Alizad ja Meeri Koutaniemi: Riisuttu Suomi Docendo 2015. 160 sivua.
Ps. Jos haluttaa, käy lukemassa sepustukseni Armanin maailma -kirjasta.
The Ville Haapasalo Rises. The Return of the Haapasalo. Ville Haapasalo and the Last Crusade. Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä ja Juha Metso ovat yhdistäneet voimansa vielä kolmanteen kirjaan. Se ei tosin ole täysiveristä jatkumoa kahdelle edelliselle menestysteokselle, jossa läpikäytiin Haapasalon (tuttavallisemmin Villen) uraa Venäjällä.
Makujen matka - Georgia on eräänlainen ekstra - siinä ei keskitytä niinkään Villeen, vaan Georgiaan ja erityisesti sen ruokakulttuuriin näyttelijän vahvasta näkökulmasta. Haapasalo myöntää, ettei ollut kiinnostunut ruuanlaitosta ennen kuin innostui georgialaisesta ruoasta. Hän kertoo pystyvänsä haistamaan ja maistamaan mitä georgialainen ruoka sisältää - hänen ei tarvitse lukea sitä keittokirjasta.
Kirjassa käydään läpi Georgian kiinnostavaa historiaa ja tapa- ja ruokakulttuuria. Itse havahduin siihen tosiasiaan, etten tiennyt maasta aiemmin mitään. Perinteistä dialogia, monologia ja Metson upeita kuvia kirjassa on reilun 100 sivun verran, kun taas loput kirjasta koostuu resepteistä ja herkullisten näköisten, värikkäiden ruokien kuvista.
Röyhkä myönsi eräässä vaiheessa kirjaa, että joutuu miettimään kuinka saa kirjasta kiinnostavan. Rehellisesti sanoen itse mietin samaa kun kuulin tästä projektista ensimmäisen kerran: mitä kiinnostavaa tämä kirja voi lukijalle tarjota?
Niin se vaan taas meni, että Villen tarinat veivät mukanaan. Ville voi puhua vaikka sukista kokonaisen kirjan verran ja silti pitää mielenkiinnon yllä. Sitä hän edelleen on - loistava tarinankertoja.
Vaikka aluksi olinkin skeptinen, kirja osoittautui miellyttäväksi kokemukseksi. Totuus on, että itse en tule todennäköisesti koskaan kokeilemaan kirjan reseptejä, mutta yhtään kokkihenkisempi ja makunystyräisempi henkilö saattaa innostua.
Sidos on myös huomattavasti parempi kuin edeltäjiensä, josta suuri kiitos Docendolle.
Ville-faneja löytyy Suomesta vaikka kuinka paljon, ja luulen ettei tämä "trilogian" viimeinen osa tuota pettymystä. Toisaalta on myös vaikea uskoa, että enempää Haapasalo-kirjoja tulisi, ainakaan tämän jälkeen en siihen usko. Aina tietysti saa toivoa, tarinoita nimittäin riittäisi varmasti vaikka kokonaiseen saagaan.
Mikäli kiinnostaa, käy lukemassa kirjoitukseni edellisestä osasta täältä.
Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä ja Juha Metso: Makujen matka - Georgia Docendo 2015. 168 sivua.
Kivikasvot ja mä - 50 vuotta viihteellä on ollut valtavan työn takana.
Kaikki lähti siitä, kun kivikasvo Ismo Sajakorpi ryhtyi erinäisten syiden vuoksi tutkimaan Kivikasvojen kuitteja, kirjanpitoa ja muita dokumentteja. Joku ryhmän jäsen heitti että nyt kun kaikki on tutkittu, ehkä Sajakorven pitäisi kirjoittaa kirja. Niinhän siinä sitten kävi.
Ystävykset Sajakorpi, Matti Fredi Siitonen, Georg Dolivo ja Ilkka Lähteenmäki perustivat The Stone Faces -nimellä kulkevan ensemblen RUK:issa vuonna 1965. Myöhemmin ryhmän nimi suomennettiin Kivikasvoiksi ja he alkoivat toteuttaa itseään sketsien ja musiikin keinoin. He ryhtyivät levyttämään ja saivat televisioon oman show'nsa.
Toisaalta kirjan nimi on harhaanjohtava - se ei käy läpi pelkästään ensembleä Kivikasvot - vaan koko sakkia. Jokainen jäsen käydään läpi myös erikseen, mikä on erittäin hienoa. Jokaisella jäsenellä on kiistattomasti hyvin merkittävä ura takanaan, osin Kivikasvojen ansiosta.
Fredi tietysti on porukan tunnetuin, ja se tehdään myös tiettäväksi. Hänen kerrotaan esimerkiksi toimineen muiden jäsenten lompakkona, koska hänellä oli eniten rahaa omien levytyksiensä ansiosta. Hän piti ryhmää yllä, mutta täytyy muistaa että Kivikasvot on aina ollut osiensa summa.
Kirja koostuu subjektiivisesti Sajakorven omasta näkökulmasta, mikä on luonnollista. Olisi ollut hyvin vaikea tuottaa materiaalia sisältä käsin ilman mielipidettä. Tämä on tutkimus sisäpiiristä. Saja kirjoittaa värikkäästi, vahvalla ammattitaidolla.
Kirja on jykevä viihdepläjäys. Se on paksu ja hieno, sisältäen paljon kuvia kattaen 50 vuotta suomiviihteen historiaa. Parasta on kuitenkin ne pienet sisäpiiritarinat, joihin lukeutuu milloin vaakuna, milloin pimeä pullo - milloin mikäkin niitä enempää spoilaamatta.
Siitäkin jo pelkästään tietää että kirja on onnistunut, kun sitä lukiessa tuntee tietävänsä mitä Kivikasvot olivat. Vaikka minulla ei koskaan ole ollut mahdollisuutta nähdä Kivikasvojen sketsejä, enkä ole kuullut kuin ne suurimmat hitit, minusta silti tuntuu että tiedän mistä puhutaan. Suosion ymmärtää.
Ismo Sajakorpi: Kivikasvot ja mä - 50 vuotta viihteellä Docendo 2015. 260 sivua.
Ranskalainen valokuvataiteilija Henri Cartier-Bresson (1908-2004) oli yksi alansa parhaista. Hän oli journalistisen valokuvan edelläkävijä ja katuvalokuvauksen suunnannäyttäjä. Todellinen dokumentaristi.
Nähtävissä on esimerkiksi kuvia Mahatma Gandhista vain paria tuntia ennen murhaa, tai hetkiä ennen ja jälkeen Mao Tse-Tungin valtaannousua Kiinassa. Cartier-Bresson on ikuistanut arkea joka puolella, mukaanlukien Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa ja Japanissa.
