On Susimäen aika

Kuva: Lauri Kivikataja

En muista koska viimeeksi olen ollut katsomassa esitystä, jossa yleisö nousee kiittämään seisaaltaan.
Taiteilija aplodeerataan kumartamaan kolmesti.

Kyseessä on Julius Susimäen On aika.

Nyt lainaus käsiohjelmasta:
"Teoksessa käytetään Susimäen isän, edesmenneen kuvataiteilija Markku Susimäen, teoksia vahvasti kehollisen teatteri-ilmaisun tukena. Esitys on kunnianosoitus pojalta isälle - näyttelijältä kuvataiteilijalle."

Kunnianosoitus on rehellinen, kaunis ja erityisesti onnistunut. Markku Susimäen vaikuttavat teokset, erityisesti juuri Elämänpuu, on toiminut selkeästi esityksen pohjana ja eteenpäin vievänä elementtinä. Se on myös muisto isästä - vaikkakaan kuvana ei niin vahva kuin se viimeinen.

On aika esitettiin ensimmäisen kerran Lahden Kansanopistossa toukokuussa 2014. Näin sen siellä kolmesti, enkä voinut olla vaikuttuneempi kerta toisensa ja kolmantensa jälkeen.
Hengästyttävän hienosta ohjauksesta vastaa Lahden Kansanopiston Teatterikoulutus II vastuuopettaja Misa Palander, koreografiasta, liikeilmaisusta, valo-, ääni- ja projisointisuunnittelusta Susimäki itse.
Äänieditoinnista vastaa Joel Härkönen, siinä missä esitystekniikasta Vilma Vantola ja Pipsa Enqvist.
Koko työryhmä on tehnyt työnsä kuten kuuluu - erittäin hyvin.

Myönnän, etten osaa tulkita tanssia tai tunne sen kieltä juuri ollenkaan. Siksi asiat joita lavalla tapahtuu joudun enemmänkin arvailemaan ja tuntemaan. Siitähän taiteessa loppujenlopuksi on kyse. Tunteminen on hyvä, sillä juuri sitä lavallakin tapahtuu - ja paljon.
Tuska, ahdistus, kipu.
Viha.
Pelko.
Kaikki nämä tunteet ja tuntemukset menetyksen ja rakkauden vuoksi.
Me kaikki koemme näitä tunteita joskus. Yleensä rakkaus surkastuu noihin muihin tunteisiin, harvemmin toisin päin. Rakkaudelle emme voi mitään, emmekä rakkauden, tai rakkaan, menettämiselle. Se tulee kaikkien eteen ennemmin tai myöhemmin, enemmän tai vähemmän.
Pelottavaa, ja toisaalta lohdullista on, ettei koskaan tiedä milloin.

Kuva: Lauri Kivikataja

Esityksessä etsitään itseään, yritetään kuulua johonkin. Kasvetaan useiden metrien mittaiseksi vain kutistuakseen takaisin ihmisen kokoiseksi. Lopuksi opitaan, että riittää olla itsensä kokoinen. Kuten esityksen sitaattikin sanoo: Minä olen juuri niin riittävä kuin annan itseni olla.

Odotus on pitkä aika.

Erityisesti tässä tanssiteoksessa minua kiehtoo kuinka paljon se muistuttaa juuri tätä esityksessä nähtävää Markku Susimäen Elämänpuuta. Kuinka esityksen liikkeellä ja muodolla on saatu napattua se sama tunnelma ja fiilis; se sama mikä pelottaa ja samalla kiinnostaa maalauksessa, pelottaa ja kiinnostaa myös liikkeessä ja ilmeessä.
Esitykseen on onnistuttu lisäämään myös huumoria, sillä ilman sitä ei elämässä pärjää.
Ja multaa.

Kaapelitehtaan Pannuhalli toimii Susimäkien areenana enää vain 7.-9. maaliskuuta. Lauantaista maanantaihin esityksiä on joka päivä klo 19:00, sekä sunnuntaina 8. päivä vielä lisäksi päivällä klo 13:00. Tämä on merkittävä. Tässä vielä linkki esityksen Facebook-sivuille.

Tukekaa nuoria taiteilijoita ja kuunnelkaa mitä sanottavana on. Tällaista ei usein näe.