Epätodellinen epäelämämme

Johanna Mäkelä ja Jenna Hietavirta
Kuva: Mikael Leppäniemi

Ennen etsittiin ja pohdittiin elämän tarkoitusta.

Nykyään se ei ole enää tarpeellista, sillä Reality osoittaa ettei elämää enää ole.

Ensimmäinen kertani Porin Ylioppilasteatterilla oli iloinen ja paljon puhuva kokemus. Jussi Lankoski ohjasi ja käsikirjoitti kolmen näyttelijän näytelmän Reality, eli esitys todellisuudesta.

Reality saa pohtimaan mitä me todella kutsumme tänä päivänä viihteeksi. TV:n laatuohjelmat käsittelevät rekkakuskeja, vartijoita, poliiseja, missejä, läskejä, entisiä tuttuja TV:stä, nykyisiä tuttuja TV:stä, halukkaita tuttuja TV:stä, kokkeja, morsiammia ja sulhasia, sinkkuja, varattuja, pettäjiä, sekä puhelinmyyjiä. Tosi-TV:tä. Unohtamatta kestämättömiä suosikkeja, kuten Big Brother ja Johanna Tukiainen. Kaikissa näissä ohjelmissa käsitellään loppupeleissä sitä yhtä ja samaa: ihmistä.
Ei välttämättä puhtaimmillaan tai aidoimmillaan, mutta no, on se eräänlainen kuva ihmisestä. Kai. Pitää tarkastaa Wikipediasta mikä on ihminen.

Tänä päivänä kaikki olemme julkkiksia, julkisia ihmisiä. Julkisuus on tavoiteltua ja arvon symboli. Ilman Facebook-tunnusta sinua ei ole olemassa.

Käsiohjelman ohjaajan sana oli hyvin valaiseva kokemus ja nosti esiin myös tärkeän tuotantoteknisen asian: joku todella kuvaa, äänittää ja leikkaa kaiken tämän mitä näköradioissa näemme. Tuntuukohan se samalta kuin kirjoittaminen ilman mustetta? Yhtä tyhjän kanssa.

Näytelmä kuvaa nykyajan ihmisen ruudun läpi. Puhdas kontakti on nykypäivänä arvokasta ja harvinaista. Jotkut pitävät sitä myös turhana; jos saman livenä käytävän keskustelun voi käydä netissä ja sen lisäksi kuunnella samalla musiikkia, katsoa leffaa, kirjoittaa blogia ja jutella kolmen muun kanssa, niin eikö todella kannata mielummin jutella siellä netissä? Se on vielä periaatteessa ilmaista, ei tarvitse maksaa bussilipusta tai ostaa kahvia paikallisesta Coffee Housesta voidakseen lunastaa paikkansa jossain ahtaaksi tupatussa tilassa.

Elias Jalonen, Jenna Hietavirta ja Johanna Mäkelä
Kuva: Mikael Leppäniemi

Kuten aiemmin mainitsin, lavalla nähdään kolme näyttelijää Jenna Hietavirta, Elias Jalonen ja Johanna Mäkelä. He tekevät hyvää työtä näytelmän alusta loppuun. Toivottavasti he jatkavat teatterin tekemistä, sillä paloa näytelmien ja roolien tulkitsemiseen riittää.

Jussi Lankosken käsikirjoitus on tyylikäs ja ajassaan. Ohjaus toimi hienosti. Yllätyin kun kuulin, että Reality on Lankosken ensimmäinen isompi ohjaustyö. Jään odottamaan seuraavia!
Noin tunnin mittainen esitys sisälsi muun muassa hauskan musiikkinumeron, nerokkaan dokumenttiteatteriosion, hillittömän uutishetken, kuin myös tanssiosuuden.

Tanssin näin ihmisten ja ihmiskunnan tulevaisuutena.
Pian me rappeudumme ja lihaksemme surkastuvat. Meistä tulee heikkoja, ja joskus kun virtuaalinen maailma loppuu katoamme kokonaan. Kadotamme kuvittelemamme saavutukset ja ennen kaikkea itsemme. Seksi on kokonaisvaltaista ja tapahtuu genitaalialueiden lisäksi myös muuaalla kehossa, siinä missä elämä eletään muuaalla kuin netissä.

Uskon tosin, että viimein suomalaisistakin tulee parempia markkinoijia ja myyjiä. Ryhdymme miettimään itseämme ja pohtimaan kuinka aamiaslautasemme näyttää kaikkein kauneimmalta. Vielä kun keksimme lisää uusia nokioita ja angrybirdseja, osaamme ehkä nostaa niitä esiin paremmin.

Toisaalta nykyään ei osata elämän perusasioita, ilmeisesti kukaan ei niitä opeta. Harvat osaavat esimerkiksi hakea töitä tai edes tehdä sitä. Töihin tullaan jos huvittaa, täsmällisyys on tärkeää kun täytyy päästä töistä pois, mutta vuoron aloittaminen on iha sama. Kun moni 15-vuotias tuli hakemaan kesätöitä, he eivät ottanneet katsekontaktia, eivätkä edes kiittäneet lähtiessään kun saivat hakupaperit kouraansa. Miksei mulle oo keitetty kahvia?

Toivon, että esitys nähdään Porin lisäksi myös joissakin teatterifestivaaleilla ympäri Somea, siis Suomea. Tälle teokselle löytyy kysyntää. Kuten Reality alussa ehtikin huomauttaa, on tärkeä teko mennä teatteriin. Erityisesti nyt.

Johanna Mäkelä ja Jenna Hietavirta
Kuva: Mikael Leppäniemi