Värien sinfoniaa Kansallisteatterissa

Seppo Pääkkönen
Kuva: Lauri Rotko

Mitä on taide? Kuka on taiteilija?
Nämä kysymykset ovat päällimäisenä Kansallisteatterin uudessa mestariteoksessa Red. Voisin jopa väittää näytelmän kantaesityksen tuomista Kansallisteatterin ohjelmistoon suomalaisyleisön nautittavaksi merkittäväksi kulttuuriteoksi.

Amerikkalainen John Logan palkittiin Redin käsikirjoituksesta Tony-palkinnolla. Näytelmien lisäksi herra tunnetaan mm. useiden menestyselokuvien käsikirjoituksista. Ansioluettelo on niin vaikuttava, että annan sen puhua puolestaan: Gladiaattori (2000), Viimeinen samurai (2003), Lentäjä (2004), Sweeney Todd (2007), Hugo (2011), sekä Bond-seikkailut Skyfall (2013) ja Spectre (2015).

Red kertoo kuvataiteilijamestari Mark Rothkosta (1903-1970) - venäjänjuutalaista alkuperää olevasta Yhdysvaltalaisesta abstraktin eksperssionismin uranuurtajasta. (Ennen näytelmää en tuntenut häntä, kuvataiteen tuntemukseni on muutenkin niin heikko, mutta suosittelen vahvasti tutustumaan hänen värikylläisiin ja upeisiin teoksiinsa.)
Näytelmässä keskitytään Rothkon ja kuvitteellisen oppipojan suhteeseen ja kahdenkeskisiin keskusteluihin taiteesta.

Ensinäkin näytelmää esitetään Kansallisen Omapohjassa - näyttämöllä, jossa en ollut yli 6 vuotisen suhteeni aikana Kansallisteatterin kanssa päässyt käymään. Käsitin, että yleisön penkkirivi oltiin poikkeuksellisesti kasattu näyttämölle - katsojat esittävät ja elävät mukana Rothkon suurena taideteoksena. Yleisö pällistelee ja yleisöä pällistellään takaisin. Yleisö pääsi taiteen nahkoihin - tältä Picasson Guernicasta tai Da Vincin Mona Lisasta tuntuu.

Tässä elämänvaiheessa, jota Redissä esitetään, Rothko alkanut myydä sieluaan taiteilijana kaupallisuuden tukahduttavalle pimeydelle. Jos menestys ja raha alkavat määrittää omaa taidettaan, teho alkaa heikentyä. Arvokkaat tilaustyöt mahdollistavat itse taiteen tekemisen ja turvaavat kyllä talouden - mutta onko taiteilija myynyt itsensä?

Olavi Uusivirta
Kuva: Lauri Rotko

Redissä on nähtävillä herkullista vastakkainasettelua, joita ei ilmennetty pelkästään teoksen teemoilla - tästä esimerkkinä uuden ja vanhan kohtaaminen: menestynyt, pinnalla uiva Rothko kehuskelee tallanneensa Pollockin ja kumppanien kanssa Picasson ja koko kubismin tyylisuunnan kokonaan allensa. Hänen lähellään vaani kuitenkin vaara: oppipoika edustaa juuri tätä uutta, jonka olemassaolo taiteilijana melkeinpä edellyttää Rothkon jyräämistä, jotta saadaan tilaa uusille nimille, kuten Warholille ja itselleen.

Tämä uusi ja vanha ei jää pelkästään tekstin tasolle: se kuuluu musiikissa ja näkyy jopa kahden eri sukupolvea edustavan näyttelijän näyttelijäntyössä. Loistava Seppo Pääkkönen vetää vahvasti, karismaattisesti ja tyylikkään perinteisesti Rothkon roolin, kun taas Olavi Uusivirta näyttelee oppipojan kuin nähdäkseni nuoremmilla näyttelijöillä on nykyään tyylinä ja tapana. Voi myös olla että kyseessä oli rooliin kirjoitettua ja ohjattua nuoruuden uhoa, joka kanavoitui näyttämölle tällä tavoin. Itse en henkilökohtaisesti ole koskaan ollut nuoruuden uhon ystävä, mutta molemmat näyttelijät vetivät tyylilajinsa hienosti ja mikä tärkeintä - ennenkaikkea uskottavasti.
Molemmat herrat ottivat yleisönsä anteeksipyytelemättä ja joka hetkestä nauttien.

Redin ohjauksesta vastaa mestarillisesti Juhana von Bagh - ohjaaja, jonka teokseen tahdon itse joskus päästä ja joita tahdon enemmänkin nähdä. Hän ei vaan ohjannut teosta - hän tunsi sen ja tiesi täysin mitä on tekemässä. Esitys ei pelkästään ollut näyttelijäntyön juhlaa - se oli nerokas, visuaalinen ilottelu ja tärkeä teos.

Esityksiä on jäljellä enää muutama, toukokuun puoleen väliin asti. Jos olet menossa teatteriin katsomaan mitä tahansa muuta näytelmää, voisit todennäköisesti tehdä paremman valinnan. Valitse Red, vielä kun mahdollista.

Seppo Pääkkönen ja Olavi Uusivirta
Kuva: Lauri Rotko

LANK >>>>hypnoosi<<<< OSKI

Kuva: Ville Muhonen

Grown inside a plastic box
Micro thoughts and safety locks
Hearts become outdated clocks
Ticking in your mind

What's really happening? What tore us apart?

Now it's time to close our eyes
Now it's time to say goodbye
Now it's time to face the lie
That we'd never cry

What's really happening? What tore us apart?


All the clouds are made of glass
And they're slowly sinking
Falling like the shattered past
Were we built to last?

What's really happening? What tore us apart?

- David Bowie
What's Really Happening? ('Hours...' 1999)

<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<

Mitä näen?

Olenko hypnoosissa vai jonkinlaisissa hapoissa, hapnoosissa?
Valkoista hämärässä ja hämärää pimeydessä
Mustia tuoleja, leijuvia huolia
Skenografia www.hypnoosi/VAU.fi

Mitä ajattelen?

Mitä tää on?
- todellisuutta?
- fantasiaa?
- anarkiaa?

Pauli Haapiainen ja Karlo Patinen

Hauska?
Omena, omenia, omenoita ----> Aple

Jo joutui armas aika ja syttyi vitonen
Iha hölmöö/kakkaa/tyhmää
Ei hyödyllistä kellekkään.

ART / TAIDE / KONST

ohjaus jussilankoski
työryhmä
lankoskimainen pläjäys
lankottaminen

taiteen oma kieli
harvemminnähtyä Nykäriä tuntiin ja viiteen
ylioppilasteatterillalalalallala

Go & See

>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>

Tehdäkkö vai eikö tehdä?
Taidetta vai töitä
Kävellä vai juosta
Juoda vai syödä
Ostaa vai lainaa
Aina vai ei koskaa

Pardit ovat parhaat ihmiset maksaa rahaa
Mul on ikävä sua ikävä sua
Jotta pääsisi pardeihin
Mut ikävä lähtee pois
- mä tiiän sen

what is art ?

Kirjan ja ruusun päivä 2015

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjan ja ruusun päivän perinne on pitkä. Espanjassa syntynyt tapa on jo 90 vuotta vanha. Pointtina on, että mies tuo naiselle ruusun ja nainen antaa miehelle kirjan vastineeksi. Naisia ei oo näkynyt, joten joudun hankkimaan kirjani itse.

Suomessa on valittu Kirjan ja ruusun päivän kirjailija jo vuodesta 2012. Tämä tarkoittaa sitä, että valitulta kirjailijalta tilataan kirja tilaustyönä, joka julkaistaan vain pariksi päiväksi. Kirjaa ei myydä, sen saa ainoastaan kaupan päälle kun ostaa kirjoja yli 15 eurolla. Sen jälkeen teos katoaa, eikä sitä löydä enää kuin silloin tällöin kirppareilta.

Juhlapäiväni alkoi sillä, että ostin liput John Malkovichin Report to the Blind -esitykseen Helsingin Musiikkitalolle. Siitä lisää tuonnempana. Lähdin liikkeelle iltapäivällä ja kävelin Akateemiseen kirjakauppaan. Entinen lukioni, Kallion lukio, on järjestänyt jo vuosia Akateemisen kanssa Kirjan ja ruusun päivän taskuruno-tapahtuman, jossa asiakkaat saavat tilata lukiolaisilta veloituksetta haluamansa tyylisen runon. Pistin runotilauksen vetämään ja ryntäsin Suomalaiseen kirjakauppaan kuulemaan Jari Tervon sanaa.

Tervoa (joka oli ruusukirjailijana v. 2013) haastatteli Kolmen sepän kirjatreffien -juontaja Mikko Kuustonen. Haastattelu pysyi laadukkaana ja hauskana. Tuomas Kyrö (ruusukirjailija 2012) kävi moikkaamassa Kuustosta kesken haastiksen. Legendaarinen hetki, sillä mikäli vielä edellisen vuoden kirjailija Anna-Leena Härkönen olisi vilahtanut jossain, kaikki olisivat näyttäytyneet samana vuonna.

Tervon haastattelun jälkeen menin jonoon hakemaan signeerauksia mestarin uusimpaan teokseen Pyrstötähti, sekä vanhempaan Laylaan. Kysyin saisiko signauksen näihin molempiin.
"Tottakai", Tervo sanoi. "Mä muistan sut... Olet tainnut hakee joskus aiemminkin -" kirjailija piti pienen tauon          "-Kirjamessuilla." Häkellyin tästä jokseenkin, sain suustani joon ja jotain tyhmää sönkötystä. Olin punainen kuin Lenin. Tervon -vai pitäisikö sanoa Jarin- muisti on aika kova. Toisaalta onhan sitä tultu ravattua aika lailla.

Nyt on vuoden juhlakalun, mestarillisen Kari Hotakaisen vuoro. Haastattelu pidettiin yllättävän lyhyenä, jotta kaikki halukkaat saisivat signeerauksen ja tiukka aikataulu pitäisi. Homma sujui napakasti.
Hotakaisen tilaustyön nimi on Kantaja, ja kertoo miehestä joka pohtii rakkautta ja kuolemaa. Hautausmaalla työskentelevä mies joutuu kantamaan tuntemattomien, kasvottomien edesmenneiden arkkuja ja tekemään heille muistopuheita. Kirja on saatavana vielä ensi lauantaina ja sitten se on ohi.
Kirjan ja ruusun päivän kirja on kuin perhonen.

Lopuksi kävin vielä Akateemisessa hakemassa tilaamani mahtavan taskurunon ja kotiin. Paljon on kirjoja kesken, joten maltan hetken ennen kuin aloitan Kantajan. Tai yritän malttaa.

Tänään olisi myös ollut illalla vielä kulttimaineeseen noussut tapahtuma Ensitreffit Kalliossa. Minun piti käydä vähänkatsastamassa tilannetta, mutta en tainnut uskaltaa.
                                                             Ehtiihän sitä.

Niin ja se runo? Se tosiaan oli hieno. Runoa tilatessa saa aina toivoa haluaako sen kalevalamittaan tai tuleeko se syntymäpäiväksi tai millaisia teemoja sen halutaan käsittävän. Valitsin saman kuin joka vuosi: vapaaseen mittaan rakkausteemalla, saa olla eroottinen ja hilpeä. Tässä se runo vielä lopuksi. Anonyymille kalliorunoilijalle kiitos.

Äänestäminen ei ole kansalaisvelvollisuus - se on oikeus

Minua on suorastaan järkyttänyt ikäisteni huima sivistymättömyys ja "mukaidealismi", jolla perustellaan äänestämisen kannattamattomuus.

"En tue tällaista yhteiskuntamuotoa", kuulen sanottavan.
Voi voi.

Mikään ei muutu itsestään. Onko olettamuksena, että kun ei pistetä tikkua ristiin minkän asian suhteen ja mökötetään, kaikki hoituu itsestään? Äänestämistä voi tässä suhteessa verrata vaikka parisuhteeseen - ei se näin vaan toimi.

Voin kertoa salaisuuden: hiljaisuudella ei saavuta mitään, valitettavasti.
On fiksusti sanottu, että äänestämättä jättäminen on aina lisä-ääni sille ketä ei kannata. Vaalien voittajat ovat periaatteessa siis vain keskiarvo todellisista voittajista.

Edellisissä eduskuntavaaleissa äänestysprosentti oli vain alle 70 %! Tähän sopii toinen klisee: nukkuvien puolue on Suomen suurin puolue.

"Mutta kun mun ääni ei merkitse mitään, yks sinne tai tänne." Ei. Mikäli yli 30 % ajattelee noin, hukkaanheittettyjä ääniä on yli 30 %!

"En äänestä, koska on muita, parempia tapoja vaikuttaa." Mutta miksi jättää käyttämättä yhtä niistä?

Eduskuntavaaleissa ääni henkilölle on myös aina ääni puolueelle - mikäli oma edustajasi ei pääse läpi, äänesi käytetään muiden saman puolueen ehdokkaiden hyväksi.
Joku saattaa huomauttaa, että suuryritykset johtavat maatamme, eikä eduskunnalla ole todellista valtaa. Siinä varmasti piilee osa totuutta, mutta eikö juuri siksi olekin järkevämpi äänestää jotakuta fiksua henkilöä, joka voi toimia kaiken pahan voiman vastavoimana?

Eduskunnan keski-ikä on pöyristyttävän korkea, 52 vuotta. Yksi syy siihen lienee se, että kaikki vanhemmat ihmiset äänestävät, kun taas nuoret korvaavat äänensä äänettömyydellä, totaalisella hiljaisuudella. Vanhoja äänestäjiä kuolee koko ajan, siinä missä uudet täyttävät 18.
Minusta demokratia toimii, mutta se tarvitsee kaikkia toimiakseen mahdollisimman oikein.

Nyt jos koskaan on täytyy äänestää nuoria ihmisiä edustamaan meitä Arkadianmäelle. Ajamaan meidän asiaamme ja meidän arvojamme. Minusta asiat eivät todellakaan ole hyvin, ja siksi asioiden täytyy muuttua. Kaupunkiin täytyy saada uusi sheriffi.

Ainiin, mutta kun eihän me äänestetä. Ei sovi yhteen maailmankatsomukseni kanssa.

Tervon väläys

WSOY, 2015

Vuonna 2012 kirjailija Jari Tervo palkittiin Lause-Finlandialla. Lause joka palkinnon voitti löytyy Laylan ensimmäiseltä sivulta: Minut kihlattiin kehdossa. Jos valitsisin voittajan, myös tänä vuonna Tervo palkittaisiin. Uusimmassa, reilu kuukausi sitten julkaistussa Pyrstötähdessä on useita lausekandidaatteja, mutta voiton vie yksi: Unto Abraham on pieni ja tyhmä, mutta äiti on kieltänyt kertomasta sitä hänelle. Vieläkin se tuo mairean hymyn kasvoilleni.

Pyrstötähti jatkaa Tervon menestyksekästä sarjaa nuoren Jari-pojan lapsuudesta Rovaniemellä. Esikoinen oli sarjan ensimmäinen, ja julkaistiin 2013. Seuraavana vuonna omaelämäkerrallinen kirja sai jatkoa Revontultentiestä. Pyrstötähti ei varsinaisesti kirjasarjaa jatka, vaan se sisältää pieniä muutaman sivun novelleja - Jari-pojan päiväkirjamerkintöjä, tarkalleen ottaen 19, elämän pienistä sattumuksista.

Tätä lukiessani nauroin enemmän kuin Revontultentiessä. Luulen sen johtuvan kirjan monipuolisuudesta - arjessa tapahtuu paljon, kun osaa katsoa. Tietynlaisin näyttelijän silmin luettuna kirjasta irtoaisi loistavia monologeja.

Jari Tervo
Kuva: Veikko Somerpuro

Kirjan Jarin elinpiiriin lukeutuu pääasiassa oma perhe, johon kuuluvat tietenkin äiti, isä, Maija-sisko, pikkuveli Unto Abraham ja Lenin.

Mainitsin asiasta jo Revontultentiestä kirjoittaessani, ja sanon sen uudestaan: Unto Abraham on yksi suomalaisen kirjallisuuden hienoimpia henkilöitä. Hillittömän hyvin kirjoitettu ja huolellisesti hoidettu hahmo. Rakastan häntä. Olen täysin fani. Sekä hänellä että veljellään Jarilla on mielettömän hienoja näkemyksiä ja huomioita lasta ympäröivästä, omituisesta ja erikoisesta maailmasta.

Olin yllättynyt etten tiennyt kirjan julkistamisesta mitään. Törmäsin siihen vaan kaupassa eräänä päivänä. Sen tyylikäs, keltainen kansi sai minut pörräämään sen ympärillä kuin mehiläisen. Kirjan lukee nopeasti, ehkä vähän turhankin. Tervo jos kuka osaa käsitellä suomenkieltä. Olisin mieluusti pysynyt tässä väläyksessä paljon pitempään.

Ehtaa Tervoa, vahva suositukseni.


Kiitos arvostelukappaleesta WSOY.

Jari Tervo: Pyrstötähti
WSOY 2015. 176 sivua.

Jazzia Lahden Kansanopistossa

Kuva: Eetu-Pekka Heiskanen

Tunnelmani oli jännittynyt. Tänään, eli eilen, ensi-iltansa sai Lahden Kansanopiston Teatterikoulutus I -pääproduktio Reviisori. Jännitin useiden lavalla esiintyneiden ystävieni ja tuttujeni puolesta. Jännitin minulle entuudestaan tuntematonta Nikolai Gogolin klassikkoa. Vain Nenän tunnen jotenkuten.

Teen heti alkuun selväksi, etten tule mainitsemaan näyttelijöitä nimeltä. Ketään tästä hienosta produktiosta en nimittäin voisi jättää mainitsematta, enkä halua tehdä inhottavia ja määritteleviä valintoja minkään suhteen. Vilhelm Eklund.

Kun näytelmä alkoi, upeasti, tuntemattomaksi lavastetussa salissa, olin peloissani. Mistä tämä näytelmä kertoo? Entä jos en tajua? Autatko minua Markku Harju?

Pelko osoittautui onneksi turhaksi, Ville Hilska, kun huomasin näytelmän kertovan kokemistani asioista. Tai paremmin, lukemistani ja uutisissa näkemistäni: lavalla seisoi milloin Paavo Väyrynen, Jyrki Katainen, Alexander Stubb, virkamies, pummi, eduskunta, Nalle ja kerjäläinen, ottaen joko yhden ihmisen, tai koko ryhmän hahmon.

Rahaa syydetään kuin roskaa, se sinetöidään hymyllä. Miko Jaakkola, mitä jos saisin hyväksynnän, omani ja muiden, kun lainaan vähän rahaa tuolle rikkaalle raukalle? Rosa Kettumäki, mitä jos saisinkin suurta valtaa? Olen mitätön ihminen tässä suuressa maassa, mutta ehkä muutamalla satasella minustakin tulisi tärkeä...

Toisinaan Reviisori tuntui olevan puhdasta jazzia, eikä vaan hienon, tyylikkään ja taidokkaasti soitetun musiikkinsa puolesta. Esityksen muodossa ja esitystavassa oli jotakin jazzille ominaista. En ehkä osaa määritellä tarkkaan mitä, Antti Tuominen, mutta se liittyy ainakin sen rosoiseen esillepanoon ja raakaan, anteeksipyytelemättömään olemiseen.

Kuva: Eetu-Pekka Heiskanen

Musiikista puheenollen, esityksessä nähdään kaksi mieletöntä musiikkinumeroa, jotka jäävät mieleen hillittömän hauskoina ja onnistuneina osioina. Ona Korpiranta. Ensimmäinen niistä oli The Script ft. Will.I.Amin Hall of Fame, hienosti suomennettuna Maailman katolla, Maaria Nuoranne! Jälkimmäinen biisi taittuu yksinlaulusta hienosti suureen musikaaliseen huipennukseen, tätä on ironia parhaimmillaan! (Eikö olekin? Ironiaa siis... Ehkä olen hakoteillä kaikessa, ehkä en. Otto Rokka tuskin on. Hakoteillä nimittäin.)

Laulunopetuksesta ja musiikistahan vastaavat tänäkin vuonna legendaariset Inge-Maarit Rautiainen ja Ari Niskanen. Kaikki kunnia mestareille työssään! Aapo Puusti. Puheopetuksesta vastaa muuten Salla Aas, pistäkää ihmeessä nimi mieleen!

Pyry Kähkönen: välillä esitys toi mieleeni useita Ismo Alangon sanoituksia, tai niiden pätkiä. Yhtenä esimerkkinä Seitsemän päivää -kappaleesta: mikä on oikein ja mikä on väärin, mikä on liikaa ja missä määrin / mikä on oikein ja mikä on väärin, tähän asti vähän liikaa on just sopivasti. Niin se tuntuu menevän vähän kaikessa, vai mitä Linnea Leino.

Toinen Alangon laulu joka mielessäni paikoin soi, oli Meidän isä, siitä erityisesti kohta: panen pääni pensaaseen, isoveli mua anukseen / Valtava karju, vastasyntynyt, nyt jo myynyt äidin ja mut. Eero Leichner, huomaatko mitä tarkoitan?

Sitähän Katainen, Stubb ja muut rahanahneet kumppanit ovat suomalaisille jo neljä vuotta tehneet - panneet häpeilemättä. Ehkä viimeisen vuoden aikana se outo ja kummallinen pano muuttui raiskaukseksi. Ketään ei tuomittu.

Tuukka Leijavuori ja minä väliajalla

Seksistäkin tuli rumaa, kun orgiat pääsivät valloilleen. Kohtaus oli hillittömän hauska, mutta tarkemmin takaapäin ajatellen ei tuntunut kovin mukavalta, sen voin kertoa Miina Penttinen.

Tanssinumeroista vastaa lajinsa mestari, Meri-Tuuli Risberg. Jokainen tanssinumero upposi näytelmän maailmaan kuin se olisi sinne kirjoitettu jo 1836. Tähän mainittakoon, että kehonhallinnasta ovat vastuussa kehonhallikot ja akrobatian mestarit Anni Leino ja Sami Perälä.

No nyt sitten ohjaaja Timo Raita, ei Milla Väänänen. On erityisen hienoa nähdä, kuinka paljon ohjaaja on saanut ryhmän etenemään näyttelijöinä sitten heidän ensimmäisen demonsa, Neiti Julien. Joka ikisestä näyttelijästä on tänäkin vuonna löydetty heidän yksilöllisesti parhaat ja heikot puolensa. Ja mikä parasta, lähdetty sörkkimään niitä. Se on kovaa käsityötä, Hilla Ruoppilakin on varmasti huomannut. Raita on tarkkanäköisesti valinnut rooleihin sopivat ihmiset, ja uskon kaikkien kasvavan entistä suuremmiksi näyttelijöiksi. Eikö niin, Elli Saharinen? Myös lihakset todennäköisesti ovat kasvaneet tänäkin vuonna. Keille kasvavat, keille...

Emmi Salervo: tyylillisesti uskon Reviisorin olevan hyvin ominainen Raidalle. Enkä tarkoita sitä, että tämän genre voisi yhtä hyvin olla loistavat näytelmät, siinä missä venäläinen klassikko tai komedia/draama. Wilma Seppälä ei ole genre, vielä.

Yhtä asiaa tämä näytelmä sai minut pelkäämään, Peik Sirén. Huijareita on ollut aina. Vieläkin, kaikkien näiden vuosien ja valheiden jälkeen, se tuntuu vieläkin olevan kaikille ihan "ok". Samat tossavaiset äänestetään päättämään meidän kaikkien yhteisistä asioista. Seuraava pääministerimmekin tulee mitä todennäköisimmin omaamaan  miljoonaomaisuuden, eli tällöin maatamme johtaisi miljonääri! Samaistumispintaa ei siinä tapauksessa järjettömästi ole - en edes tunne yhtäkään miljonääriä. Raharikas ei ole paras johtamaan ketään. Täytyy olla myös sydämeltään rikas.

Varaa lippuja täältä, Suomen tulevat näyttelijät odottavat.

Kuva: Eetu-Pekka Heiskanen

Pengerkadun mestaritrio moraalista ja ystävyydestä

Sveholm ja Heiskanen
Kuva: Tapio Vanhatalo

Teatterivuoteni on lähtenyt käyntiin ennätyshitaasti tänä vuonna. Helsingin Kaupunginteatterin Ihanat naisemme taitaa olla vasta neljäs näytelmä jonka näen. Valintani osui oikeaan, sillä kun kyseessä on näin hillitön komedia, intoni lähteä teatteriin kasvoi entisestään - siinä missä intoni myös tehdä teatteria.

Sali oli yleisöä täynnä.

Ensiksi kuitenkin näytelmästä: Ihanat naisemme on ranskalaisen Moliére-palkitun kirjailija-käsikirjoittaja Éric Assousin kolmen miehen komedia. Miehistä yksi myöhästyy yhteisestä peli-illasta ja syy on vakavampi ja monimutkaisempi kuin osaisi kuvitella... Ongelmia ja naisia setvitään pitkän illan ja yön aikana.

Mainospuheita ei sinällään tarvita, kunhan muistaa mainita näytelmästä nämä kaksi alle listaamaani kohtaa:

1) Ohjaus Kari Heiskanen

2) Lavalla Kari Heiskanen, Pertti Sveholm ja Timo Torikka

Ensikosketukseni Heiskasen nerokkaaseen kädenjälkeen oli Lahden Kaupunginteatterissa 2010, kun näin Maiju Lassilan klassikkokomedian Viisas neitsyt. Loput teokset mestarilta olenkin nähnyt Helsingin Kaupunginteatterilla, joista mainittakoot vaikka Hamlet (2012) tai yksi kaikkien aikojen parhaimmista näkemistäni esityksistä Enron (2011).

Sveholm ja Heiskanen
Kuva: Tapio Vanhatalo

Ihanat naisemme -näytelmässä Heiskanen ei tarjoile pelkästään hienoa näytelmää, vaan myös hervottoman hauskan roolisuorituksen. Muistaakseni en ole vielä nähnyt Heiskasen näyttelijäntyötä teatterissa aiemmin, sanoisin että pitäisi. Ehdottomasti.

Ei siinä, toisen roolin tässä näytelmässä täyttää sitten yksi Suomen parhaimpiin lukeutuva näyttelijä, Pertti Sveholm. Aina kun näen Sveholmin lavalla, en voi muuta kuin ihailla sitä tarkkaa ja viimeisteltyä näyttelijäntyötä.

Kolmannen roolin näyttelee loistava Timo Torikka. Häntä olen nähnyt aiemmin vain elokuvissa. Mieleni räjähti kun luin jälkikäteen kuinka suurta roolia Torikka on lapsuudessani näytellyt... Mies on Nuuskamuikkunen! Hattu pois ja syvä kumarrus.

Tämä taitaa olla ensimmäinen Helsingin Kaupunginteatterin näytelmä, joka on lähtenyt piakkoin alkavan remontin alta pois. Näytelmää esitetään Pengerkadun näyttämöllä, joka on toiminut vuosien saatossa mm. Ryhmäteatterin näyttämönä.

Pengerkadun näyttämö on suhteellisen haastava. Se on pitkä ja omaa isot pylväät keskellä näyttämöä. Lavastajalle siitä aplodit - olet tehnyt upeaa työtä.

Näytelmä saa katsojan pohtimaan tarkemmin moraalia ja ystävyyttä. Kuinka pitkälle ystävyyden eteen voi mennä ja kuinka kauas ystävyys kantaa? Voiko toisen nahan pelastaa hinnalla millä hyvänsä, ja mikä on ihmisen hinta? Näitä kysymyksiä kolme viisasta miestä joutuvat pohtimaan. Yleisön on hyvä pohtia niitä myös, sillä kuka tietää, ehkä vastaavanlaisessa tilanteessa olet joskus sinä.

Kari Heiskanen, Pertti Sveholm ja Timo Torikka
Kuva: Tapio Vanhatalo