maanantai 27. huhtikuuta 2015

Värien sinfoniaa Kansallisteatterissa

Seppo Pääkkönen
Kuva: Lauri Rotko
Mitä on taide? Kuka on taiteilija?
Nämä kysymykset ovat päällimäisenä Kansallisteatterin uudessa mestariteoksessa Red. Voisin jopa väittää näytelmän kantaesityksen tuomista Kansallisteatterin ohjelmistoon suomalaisyleisön nautittavaksi merkittäväksi kulttuuriteoksi.

Amerikkalainen John Logan palkittiin Redin käsikirjoituksesta Tony-palkinnolla. Näytelmien lisäksi herra tunnetaan mm. useiden menestyselokuvien käsikirjoituksista. Ansioluettelo on niin vaikuttava, että annan sen puhua puolestaan: Gladiaattori (2000), Viimeinen samurai (2003), Lentäjä (2004), Sweeney Todd (2007), Hugo (2011), sekä Bond-seikkailut Skyfall (2013) ja Spectre (2015).

Red kertoo kuvataiteilijamestari Mark Rothkosta (1903-1970) - venäjänjuutalaista alkuperää olevasta Yhdysvaltalaisesta abstraktin eksperssionismin uranuurtajasta. (Ennen näytelmää en tuntenut häntä, kuvataiteen tuntemukseni on muutenkin niin heikko, mutta suosittelen vahvasti tutustumaan hänen värikylläisiin ja upeisiin teoksiinsa.)
Näytelmässä keskitytään Rothkon ja kuvitteellisen oppipojan suhteeseen ja kahdenkeskisiin keskusteluihin taiteesta.

Ensinäkin näytelmää esitetään Kansallisen Omapohjassa - näyttämöllä, jossa en ollut yli 6 vuotisen suhteeni aikana Kansallisteatterin kanssa päässyt käymään. Käsitin, että yleisön penkkirivi oltiin poikkeuksellisesti kasattu näyttämölle - katsojat esittävät ja elävät mukana Rothkon suurena taideteoksena. Yleisö pällistelee ja yleisöä pällistellään takaisin. Yleisö pääsi taiteen nahkoihin - tältä Picasson Guernicasta tai Da Vincin Mona Lisasta tuntuu.

Tässä elämänvaiheessa, jota Redissä esitetään, Rothko alkanut myydä sieluaan taiteilijana kaupallisuuden tukahduttavalle pimeydelle. Jos menestys ja raha alkavat määrittää omaa taidettaan, teho alkaa heikentyä. Arvokkaat tilaustyöt mahdollistavat itse taiteen tekemisen ja turvaavat kyllä talouden - mutta onko taiteilija myynyt itsensä?

Olavi Uusivirta
Kuva: Lauri Rotko
Redissä on nähtävillä herkullista vastakkainasettelua, joita ei ilmennetty pelkästään teoksen teemoilla - tästä esimerkkinä uuden ja vanhan kohtaaminen: menestynyt, pinnalla uiva Rothko kehuskelee tallanneensa Pollockin ja kumppanien kanssa Picasson ja koko kubismin tyylisuunnan kokonaan allensa. Hänen lähellään vaani kuitenkin vaara: oppipoika edustaa juuri tätä uutta, jonka olemassaolo taiteilijana melkeinpä edellyttää Rothkon jyräämistä, jotta saadaan tilaa uusille nimille, kuten Warholille ja itselleen.

Tämä uusi ja vanha ei jää pelkästään tekstin tasolle: se kuuluu musiikissa ja näkyy jopa kahden eri sukupolvea edustavan näyttelijän näyttelijäntyössä. Loistava Seppo Pääkkönen vetää vahvasti, karismaattisesti ja tyylikkään perinteisesti Rothkon roolin, kun taas Olavi Uusivirta näyttelee oppipojan kuin nähdäkseni nuoremmilla näyttelijöillä on nykyään tyylinä ja tapana. Voi myös olla että kyseessä oli rooliin kirjoitettua ja ohjattua nuoruuden uhoa, joka kanavoitui näyttämölle tällä tavoin. Itse en henkilökohtaisesti ole koskaan ollut nuoruuden uhon ystävä, mutta molemmat näyttelijät vetivät tyylilajinsa hienosti ja mikä tärkeintä - ennenkaikkea uskottavasti.
Molemmat herrat ottivat yleisönsä anteeksipyytelemättä ja joka hetkestä nauttien.

Redin ohjauksesta vastaa mestarillisesti Juhana von Bagh - ohjaaja, jonka teokseen tahdon itse joskus päästä ja joita tahdon enemmänkin nähdä. Hän ei vaan ohjannut teosta - hän tunsi sen ja tiesi täysin mitä on tekemässä. Esitys ei pelkästään ollut näyttelijäntyön juhlaa - se oli nerokas, visuaalinen ilottelu ja tärkeä teos.

Esityksiä on jäljellä enää muutama, toukokuun puoleen väliin asti. Jos olet menossa teatteriin katsomaan mitä tahansa muuta näytelmää, voisit todennäköisesti tehdä paremman valinnan. Valitse Red, vielä kun mahdollista.

Seppo Pääkkönen ja Olavi Uusivirta
Kuva: Lauri Rotko

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti