Mike Nichols 1931-2014

Kuva: rottentomatoes.com

Harvalla ohjaajalla on niin tasaisen hyvä filmografia, kuin Mike Nicholsilla (1931-2014) oli.

Syntymänimeltään Mikhail Pavlovich Peschkowsky syntyi Berliinissä, venäjänjuutalaiselle isälle ja saksanjuutalaiselle äidille. Nichols on Albert Einsteinin kaukainen serkku äitinsä puolelta.

Toisen maailmansodan syttyessä perhe pakeni asumaan New Yorkiin.

Myöhemmin Nichols opiskeli Chicagon yliopistossa ennen eroamistaan, jonka jälkeen hän palasi New Yorkiin ja pääsi itse mestari Lee Strasbergin oppiin Actors Studiolle.

Jo hänen ensimmäinen elokuvaohjauksensa, melkein 50 vuotta sitten, jäi historiaan. Esikoinen oli Kuka pelkää Virginia Woolfia? (Who's Afraid of Virginia Woolf?), pääosissaan Elizabeth Taylor ja Richard Burton. Harvassa ovat he, jotka saavat parhaan ohjauksen Oscar-ehdokkuuden jo ensimmäisestä elokuvastaan.

Seuraavana vuonna 1967, Nicholsilla meni vielä lujempaa. Miehuuskokeen (The Graduate) pääosaan roolitettiin nuori ja tuntematon Dustin Hoffman. Tällä kertaa Nichols palkittiin parhaan ohjauksen Oscar-palkinnolla, joka jäi hänen uransa ainoaksi. Toisaalta hän on yksi niitä erittäin harvoja, joka on voittanut urallaan kaikki neljä suurinta eri alojen palkintoa: Oscarin elokuvasta, Grammyn albumista, Tonyn näytelmästä ja Emmyn TV:stä. Tonyjä yhteensä yhdeksän, Emmyjä neljä. Golden Globen. Vuonna 2003 hänelle myönnettiin Kennedy Center Honors -palkinto, kun taas 2010 American Film Instituten palkinto elämäntyöstä.

Arvostettu ohjaaja Nichols on siis ollut jo uransa alusta. Hollywoodin huiput ovat esiintyneet hänen elokuvissaan jatkuvalla syötöllä:

• 

  Jack Nicholson, Meryl Streep ja Mike Nichols

  Kuva: Christopher Polk/Getty Images for AFI

  Jack Nicholson ehti tehdä jopa neljä elokuvaa hänen kanssaan: Miehuusvuodet (Carnal Knowledge, 1971), Akka jota ei saatu hengiltä (The Fortune, 1975), Sydän karrella (Heartburn, 1986), sekä Wolf (1994)
• Meryl Streep taas kolme elokuvaa ja mini-sarjan: Silkwood (1983), Sydän karrella (Heartburn, 1986) ja Terveisiä unelmien reunalta (Postcards from the Edge, 1990), sekä mini-sarja Angels in America (2003).

Elokuvia enemmän Mike Nichols ehti ohjata näytelmiä Broadwaylle; muun muassa Yhden asunnon loukussa, Vanja-eno, Annie, Lokki, Spamalot, Kauppamatkustajan kuolema ja Petos.

Esimerkiksi tämä Tšehovin klassikko, Lokki, vuodelta 2001 on yksi niitä esityksiä, jonka olisin näin jälkeenpäin tahtonut päästä näkemään: näyttämöllä mm. Meryl Streep, Christophen Walken, Philip Seymour Hoffman, Kevin Kline, John Goodman, Marcia Gay Harden ja Natalie Portman...

Vuoden 2012 Kauppamatkustajan kuoleman pääroolin veti myös Philip Seymour Hoffman.

Miehuuskoe
Kuva: BBC

Nichols ohjasi elokuvia harvakseltaan, mutta laatu pysyi korkeana. Esimerkiksi Working Girl (1988) on pitkälle arvostettu draamakomedia, siinä missä Lainahöyhenissä (The Birdcage, 1996) sai Robin Williamsin ja Nathan Lanen johdolla yleisön mylvimään naurusta.

Hän teki paljon työtä myös elokuvien tuottajana; vuonna 1993 hänen tuottamansa Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day) toi Nicholsille viimeisen Oscar-ehdokkuutensa.

Hänen viimeisiksi elokuvikseen jäi Closer – iholla (2004), sekä Charlie Wilsonin sota (Charlie Wilson's War, 2007). Mike Nichols kuoli sydänkohtaukseen 83 vuotiaana. Työn alle jäi oopperalegenda Maria Callaksesta kertova, näytelmään pohjautuva TV-elokuva Master Class, jonka pääosaan on kiinnitetty, jälleen kerran, Meryl Streep. (Alin kuva deadline.com)

                                                             Mike Nichols

                                      1931-2014

Arman Alizad ja Kauko Röyhkä: Armanin maailma (2014)

Docendo, 2014

Menestyksekkäiden Ville Haapasalo -kirjojen lisäksi Docendo nappasi toisenkin erittäin suositun suomalaisen Kauko Röyhkän haastateltavaksi kirjaa varten. Ihailen Docendoa kustantamona, sillä he tuottavat erityisesti hienoja ja mielenkiintoisia tietokirjoja. Olen aina pitänyt elämäkerroista ja muistelmista muutenkin. Yleensä juuri näistä kirjoista usein löytyykin mielenkiintoisen henkilön inspiroiva elämäntarina.

Armanin maailma kertoo Suomen nuorimman vaatturimestarin, useiden suosittujen TV-sarjojen juontajan, sekä toimittaja Arman Alizadin tarinan. Iranilaissyntyisen pienokaisen matka Teheranista Espooseen, Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin, skeitti- ja räppipiireihin, MoonTV:n Dresscode -ohjelman juontajaksi, bilettäväksi kusipääksi… Tämä kaikki edellämainittu on vain pieni osa Alizadin monivaiheista nuoruutta, jonka jälkeen hän
pian iskikin suoraan kultasuoneen.

Kill Arman teki hänestä suositun TV-kasvon, ei pelkästään Suomessa, vaan ympäri maailmaa. Kahden kauden jälkeen he palasivat Tuukka Tiensuun kanssa vielä tien päälle sarjalla Arman ja viimeinen ristiretki. Mikäli sarjat eivät ole koskaan sattuneet kohdallesi, ei hätää. Tässä kirjassa käydään läpi jokainen jakso erikseen, suurinpiirtein jakso per aukeama. Rakenne on hyvä - ensin Röyhkä kertoo lyhyesti jakson pääpiirteet, jonka jälkeen Arman päästetään ääneen: hän kertoo omia fiiliksiään jaksosta, ajatuksiaan sen ympärillä pyörivistä teemoista. Miltä tuntui taistella jonkun tietyn, merkittävän kamppailulajin suurmestarin kanssa, tai kuinka hän ja Tiensuu pääsivät soluttautumaan Brasiliassa pahamaineisen rikollisjengin elämään.

Siinä tämän kirjan viehätys osin onkin - jos olet nähnyt Armanin ohjelmat, se on hyvä. Jos et ole nähnyt, se ei haittaa ollenkaan! Jokainen lukija saa tästä paljon irti. Alizad raottaa sellaisia faktoja, joita jaksoissa ei kerrota. Esituotantoa, esimerkiksi; mitä kaikkea tuottajan tehtäviin kuuluu.

Röyhkä ja Alizad
Helsingin Kirjamessuilla 2014

Kirja on tietenkin myös paljon muuta kuin pelkästään näitä kahta sarjaa. Oikeastaan hänen koko kiehtova tähänastinen elämänsä käydään läpi. Välillä hän ei säästele edes itseään, vaan kertoo suoraan ja rehellisesti MoonTV -aikojen ei-niin-miellyttävistä kokemuksista, tai lyhyestä historiastaan koulukiusaajana. On erittäin kunnioitettavaa, että myös näistä negatiivisista asioista uskalletaan puhua. On aina niin paljon helpompaa asettua uhrin rooliin. Jälkeenpäin Armanista on kasvanut avarakatseinen, suvaitsevainen ja sydämellinen mies, kolmen tyttären isä.

Arman on siisti tyyppi.
- Ei pelkästään siksi, ettei nuoriso pidä muodikkuutta tai tyylikkyyttä välttämättä "homojen hommana", koska, noh, Arman on kova jätkä. Uskon, että myös moni joka ei lue kirjoja tarttuu Armanin maailmaan.
- Eikä välttämättä edes siksi, että Arman (@titmeister) on re-twiitannut, tähdittänyt ja vastannut Twitterissä pariin twiittiini.

- Vaan siksi, että hänelle on muodostunut sydämenasiaksi muun muassa lasten oikeudet. Alizad on intohimoinen Plan-järjestön tukija. Tämä yhden miehen Madventures on nähnyt enemmän raakuuksia kuin me kävynpotkijat voimme edes kuvitella. Arman on lähellä ihmistä. Arvostan häntä paljon.

Suosittelen kirjaa Armanin maailma lämpimästi kaikille. Teksti on rautaa, mutta niin on kuvituskin - jos et osaa lukea, ihastele upeita kuvia!

Arman Alizad ja Kauko Röyhkä: Armanin maailma
Docendo, 2014. 180 sivua.

Helsingin Kaupunginteatteri: Einsteinin rikos

Santeri Kinnunen
Kuva: Tapio Vanhatalo

Ranskalaisen Éric-Emmanuel Schmittin uusin näytelmä, La trahison d'Einstein, sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden tammikuussa. Viime viikolla näytelmä sai kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterissa, nimellä Einsteinin rikos.

Näytelmässä ei ole väliaikaa, se kestää tunnin ja 30 minuuttia.
Näyttelijöitä on kolme. Einsteinina nähdään Santeri Kinnunen. Muissa rooleissa esiintyvät Pekka Huotari ja Joachim Wigelius.

Ohjauksesta vastaa loistava Kari Heiskanen, joka on ohjannut Helsingin Kaupunginteatteriin aiemmin muun muassa Hamletin, Metsäperkeleen, sekä yhden kaikkien aikojen hienoimmista teatterikokemuksistani, Enronin. Tälläkään kertaa Heiskasen ohjaus ei pettänyt, intensiteetti piti otteessaan alusta loppuun.

Visuaalisesti katselmus oli miellyttävä ja värimaailma oli tyylikäs. Valaistus toimi hienosti lempeän rauhallisen lavastuksen kanssa. Puvustus ja maskeeraus oli myös huippua - Kinnusesta saatiin hyvinkin Einsteinin näköinen (ja kuvista päätellen paljon vaikuttavammin kuin Pariisin kantaesityksen Einstein, ainakin ulkoisesti!)

Näytelmä tapahtuu toisen maailmansodan aikaan New Jerseyssa. Eräänlaiseksi älykkäiden ihmisten Jersey Shoreksi tätä voisikin kutsua, jos yritetään olla hauskoja. En tosin tiedä kuuluuko juuri nimenomaan se idioottimaisuus siihen formaattiin vai siinä esiintyviin ihmisiin... No, nyt menin sivuraiteille.

Pekka Huotari ja Santeri Kinnunen
Kuva: Tapio Vanhatalo

Adolf Hitlerin valta kasvaa Euroopassa ja pian saksanjuutalainen fyysikko, Nobel-voittaja Albert Einstein (1879-1955) pakenee Yhdysvaltoihin. Hänet otetaan vastaan, mutta samalla häntä tarkkaillaan. Einstein tapaa Jerseyssa miehen, jonka kanssa hän alkaa käydä keskusteluja niin sodasta ja pasifismista, kuin sosialismista ja kommunismistakin. Näytelmä kattaa suhteellisen pitkän ajanjakson.

Myös tässä näytelmässä on äärimmäisen ajankohtainen poliittinen sanoma Euroopan nykytilanetta ajatellen. Vai onko joku erimieltä: vuonna 1938 natsi-Saksa miehitti Hitlerin johdolla Tšekkosloviakiasta alueita, jossa asui saksalaisvähemmistöjä…
Ja mitä tekivät muut valtiot? Ei mitään. Tai oikeastaan kirjoittivat sopimuksen, että se on ihan ok. Menossa mukana mm. jopa Iso-Britannia ja Ranska.
Ei auta kuin toivoa, että historia ei toista itseään.

Entä mikä se Einsteinin rikos sitten oli, vai oliko sitä edes? En mene siihen, koska en halua paljastaa näytelmästä mitään mikä saattaisi pilata itse kokemusta. Historiasta tai hyvästä teatterista kiinnostuneet, käykää tsekkaamassa.

Erkki Tuomioja: Siinä syntyy vielä rumihia (2014)

Erkki Tuomioja

Nykypäivän poliitikoista Erkki Tuomioja on yksi merkittävimmistä. Hänen uransa kansanedustajana alkoi vuonna 1970 ja jatkuu edelleen. Yhtäjaksoisesti eduskunnassa Tuomioja on ollut vuodesta 1991. Koulutukseltaan hän on valtiotieteiden tohtori ja ekonomi, eli tämänkin hetkinen ulkoministeriys on hyvin asianmukaista. Tuomioja edustaa Suomen sosiaalidemokraattisessa puolueessa.

Ennen tätä Siinä syntyy vielä rumihia - poliittiset päiväkirjat 1991-1994 -teosta Tuomiojalta on ilmestynyt 20 kirjaa. Wikipedian mukaan hän on siis julkaissut enemmän kirjoja kuin kollegansa Paavo Väyrynen. Tietääkseni kuitenkin mukeja Väyrynen on julkaissut enemmän (2).

Kirjan tekstit ovat Tuomiojan omia päiväkirjamerkintöjä. Hän on monissa haastatteluissa painottanut, että kyse on ajankuvasta. Aikalaismielipiteitä ei kirjaa varten näin jälkeenpäin ole muutettu (kuten Väyrynen monesti, jos nyt taas vertaillaan). Jälkeenpäin toki mielipide on joissain asioissa muuttunutkin, kenellä ei? Tuomioja tekee arvokasta työtä, päättäen jo nuorena alkaa kirjoittaa poliittisia tapahtumia ylös, sillä eihän kukaan voi muistaa kaikkea edes vuotta myöhemmin kovin tarkasti. Tässä kirjassa esittäytyy poliitikko-Tuomioja, ei yksityiselämä-Erkki.

Siinä syntyy vielä rumihia

Historiantutkija Veli-Pekka Leppänen on tehnyt valtavan työn, ja tomittanut näistä päiväkirjoista tämän omien sanojensa mukaan "ei aivan tavanomaisen päiväkirjan". Toimittaminen tässä tapauksessa tarkoittaa siis oikeinkirjoituksen ja nimien tarkistamista, sekä pientä lyhentämistä. Muun muassa seikkoja yksityiselämästä ja vapaa-ajasta on poistettu.

Leppänen sai päiväkirjoista rakennettua hyvin selkeän kirjan. Esitystapa on looginen, alkaen ensin vuosiluvulla. Aina kun kuukausi alkaa, Leppänen kokosi muutaman merkittävimmän tapahtuman siltä kuulta, jotta lukija muistaisi/oppisi tietämään mitä historiassa tapahtui samalla kun Tuomioja kirjasi ylös omia merkintöjään. Se osoittautui erittäin hyödylliseksi kirjan aikana, sillä vaikka suuret linjat tietäisikin, ei yksinkertaisesti voi tietää kaikkia pieniä faktoja. Se selkeyttää lukukokemusta kiitettävän paljon.

Kuukauden päivät käydään läpi, hyppien toki, ihan jokaisesta päivästä ei merkintöjä löydy.

Minusta kirja oli todella mielenkiintoinen. En tunne politiikkaa läpikotaisin, mutta olen siitä hyvin kiinnostunut. Suosittelenkin siis kirjaa kaikille, joita poliittinen historia kiinnostaa. Tätä massiivista tiiliskiveä voisi luonnehtia jopa poliittisten päiväkirjojen Sormusten herraksi. EU-jäsenyys kuin Ahtisaaren vaalit käydään läpi. Elämäkertateos tämä ei ole, mutta avaa Tuomiojan poliittista persoonaa kiitettävän paljon.

Erkki Tuomioja ja Veli-Pekka Leppänen: Siinä syntyy vielä rumihia - poliittiset päiväkirjat 1991-1994

Tammi, 2014. 680 sivua.

Kansallisteatteri: Kuningas kuolee

Jukka Puotila
Kuva: Stefan Bremer

Kun tämä Eugéne Ionescon (1909-1994) klassikko sai ensi-iltansa joulukuussa 2013, mieleni oli murtunut ja näytin toisinaan todennäköisesti samalta kuin Jukka Puotila viereisessä kuvassa. Opiskelin vielä Lahdessa, enkä ehtinyt käydä teatterissa juuri ollenkaan. Toivoin pääseväni katsomaan esityksen alkuvuonna, mutta näin vain punaista - loppuunmyyty koko kevään.

Ionesco on yksi tunnetuimpia absurdin teatterin kirjoittajia. Hänen kuuluisimpiin teoksiinsa tämän Kuningas kuolee -näytelmän ohella kuuluu muun muassa Kalju laulajatar, sekä Tuolit.

Vielä pienenä knoppitietona, Broadwaylla Kuningas kuolee (Le Roi se meurt) tunnetaan nimellä Exit the King, ja vuonna 2009 päärooleissa nähtiin Geoffrey Rush, sekä Susan Sarandon. Rush voitti roolistaan Tony-palkinnon.

Kansallisteatterin versiossa näemme kuningas Bérenger I:n roolissa Jukka Puotilan. Tapojensa mukaan hän tekee hienoa roolityötä; valtansa menettänyt kuningas, joka ei ehkä selviä näytelmän loppuun asti.

Minka Kuustonen, Jukka Puotila ja Paula Siimes
Kuva: Stefan Bremer

Kaikki näyttelijät tekevät hienoa työtä, ei sen puoleen. Minka Kuustonen on kuninkaan toisena vaimona, sydämen ensimmäisenä varsin mainio, kontrastinaan Paula Siimeksen loistavalle kuninkaan ensimmäiselle vaimolle kuningatar Margueritelle. Näiden kahden hahmon keskinäistä eripuraa oli mahtava seurata. Erityisesti Siimes nousi ehdottomasti näytelmästä suosikikseni!

Näytelmä oli hienosti ohjattu ja kiitos siitä kuuluu Minna Leinolle. Olin aivan fiiliksissäni siitä kuuluisasta kellosta, joka esityksen alkaessa lähti käyntiin - näytelmä loppuu tasan tunnin ja 32 minuutin päästä. Samalla näytöllä näkyi hillittömiä tekstejä, jotka mainiosti tukivat hulluja tapahtumia näyttämöllä - mutta kuten näyttö ja käsiohjelma mm. sanovat "tekstitys ei edesauta esityksen ymmärtämistä".

Minulta meni varmasti paljon ohi, mutta sain kyllä koppejakin monesta jutusta.
Kaikkien kuulopuheideni jälkeen tosin odotin vielä absurdimpaa tulkintaa tästä versiosta.

Kuoleman odotus jäi päällimmäisenä päähäni; mitä tehdä viimeisillä hetkillä? Mitä edes pystyy tekemään? Voiko sitä itse edes käsittää… Ja ajatteleeko silloin muita, onko enää mitään väliä minkälaisen maailman jättää jälkeensä. Jos eläessään ei ajatellut näitä asioita, tuskin viimeisinä hetkinäkään.

Kuningasta, joka ei suostunut luopumaan kruunusta vielä kun pystyi, voi verrata nykypoliitikkoon. Kruunusta ei vallanhimossa ja ahneuksissaan suostuta luopumaan ja kaikki menee päin helvettiä.
Eduskunta ja muut julkiset virat ovat täynnä pieniä kuningasbérengereitä. Venäjää hallitsee yksi iso.

Tässä teoksessa tapahtumiilla ei ole merkitystä, ainoastaan sisältö ratkaisee.

Jukka Puotila ja Marja Salo
Kuva: Stefan Bremer

Hanna Kanto: Unknown Land -taidenäyttely

On erittäin vaikea tehtävä yrittää sanallistaa kokemuksiani Helsingin Korjaamo Galleriassa aiemmin tällä viikolla. Äitini vinkkasi tästä taidenäyttelystä ja siitä suuri kiitos. Suureksi yllätyksekseni näyttelyyn on vielä kaiken lisäksi vapaa pääsy!

Korjaamo Galleria, Helsinki

Torniossa syntynyt, nykyään Haaparannassa asuva kuvataiteilija Hanna Kanto valmistui Kuvataiteen maisteriksi Lapin yliopistosta vuonna 2007.

Näin vaikuttavia töitä en ole nähnyt pitkään aikaan. Hänen maalauksensa kuvaavat suurimmalta osin lappalaisia, ihmisiä ja eläimiä, sekä Lappia, alueena ja ilmiönä. Useat teokset kuvaavat hyvinkin arkisia toimia (kuten esimerkiksi poronhoitoa jota myös itse taiteilija harjoittaa), mutta jahka Kanto pääsee ilmaisemaan itseään kankaalle hän saa luotua harvinaisen taidokkaan, maagisen sysäyksen jo itsessään kauniisiin, pohjoisiin maisemiin.

Poimin tähän alle muutaman upean työn Kannon Unknown Land -näyttelystä. Olisin mieluusti pistänyt paljon enemmän, mutta haluan jättää näyttelyyn vielä yllätyksiä. Jos taulut näyttävät näissä kuvissa jo näin upeilta, pystytkö edes kuvittelemaan miltä ne näyttävät silmiesi edessä?

Hanna Kanto: Geodesia, 2014, öljy ja akryylikankaalle, 200x250 cm

Minulle itselleni värit ovat aina olleet erittäin tärkeitä. Jos osaa hyödyntää niitä, olen yleensä ihan
myyty. Ylempi teos, Geodesia, puhutteli minua. Niin paljon nähtävää kokonaisuudessa, ja silti niin paljon yksityiskohtia läheltä katsottaessa.

Kanto saa maalaukset elämään moniulotteista elämää, kuten alemmassa Mistissä.
Alimmassa Räkkä -nimisessä teoksessa taas Kanto esittelee ruhtinaallisen eläimen arvoisellaan tavalla.

Hanna Kanto: Mist, 2014, akryyli kankaalle, 65x65 cm

Haluan painottaa, että näyttelyyn on VAPAA PÄÄSY! Tämä kokemus on täysin ilmainen ja erittäin hyvien kulkuyhteyksien päässä, Töölön kisahallia vastapäätä. Et tule pettymään.

Näyttely jatkuu Korjaamo Galleriassa 23.11.2014 asti (nettisivut). Kannattaa käydä katsomassa, sillä seuraavan kerran töitä nähdään New Yorkin Rare Galleryssa, ensi vuonna 2015.

Kulttuuritehdas Korjaamo                                    Ma-pe 9-19
Galleria                                                                   La-su 11-17
Töölönkatu 51 A-B
00250 Helsinki                                                       Galleriaan on vapaa pääsy

Hanna Kanto: Räkkä, 2014, öljy ja tussi kankaalle, 125x165 cm

Helsingin Kaupunginteatteri: Miten menestyä vaivatta liike-elämässä

Sanotaan, että Helsingin Kaupunginteatteri valmistaa Suomen johtavat musikaalit.

Useita genreä edustaneita esityksiä siellä nähneenä muutamien viime vuosien aikana voin edelleen ainakin itse allekirjoittaa väitteen.

Tunnen musikaaleja suhteellisen hyvin, mutta en todellakaan ole mikään asijantuntija. Todisteeni siitä on esimerkiksi se, etten ollut aiemmin edes kuullut tästä kyseisestä teoksesta, joka kuitenkin on saanut maailmanensi-iltansa Broadwaylla jo 1961! Kymmenen vuotta siitä eteenpäin ja esitys sai kantaesityksensä Suomessa, myöskin HKT:n näyttämöllä, pääroolissa Vesa-Matti Loiri.

Miten menestyä vaivatta liike-elämässä
Kuva: Charlotte Estman-Wennström

Nyt hieman pakollisia namedroppauksia: näytelmä perustuu Shepherd Meadin teokseen How to Succeed in Business Without Really Trying, jonka näytelmäkäsikirjoitukseksi muokkasivat Abe Burrows, Jack Weinstock ja Willie Gilbert. Laulujen sanoituksesta ja sävellyksestä vastaa puolestaan Frank Loesser. Tarkkasilämisimmät huomaavat, että mukana on samaa porukkaa kuin Guys and Dolls -musikaalissa (tunnetaan Suomessa nimellä Enkeleitä Broadwaylla).

Mielestäni esitys oli erinomainen. Markku Nenosen ohjaus ja koreografia toimi hienosti. Tyylillisesti ilmaisu oli esittävää, selkeää ja karikatyyrinomaista. Jokaisen teatteria opiskelevan täytyisi saada joskus näytellä tällaisessa esityksessä, ainakin itse kokisin sen hyödyllisenä. Karikatyyrimäinen näytteleminen oltiin sisäistetty niin hienosti, että siitäkin huolimatta näytelmän maailmaan uppoutui (viehättävän seuralaiseni huomio oli tämä uppoutuminen). Näin hyvää teatteria tehdään. Hieno puvustus ja lavastus tietenkin edesauttoivat asiaa. Ohjaaja ja näyttelijät herättivät käsikirjoituksen eloon hauskasti ja luontevasti.

Esko Roine
Kuva: Charlotte Estman-Wennström

Näyttelijöistä mainittakoon legendaarinen Esko Roine, joka teki hillittömän roolisuorituksen pomo J.B. Biggleyna, suuryrityksen johtajana jonka suosioon näytelmän päähenkilö, uusi työntekijä J. Pierrepont Finch (Antti Lang) pyrkii. Finch käyttää pyrkimyksissään apuna lukemaansa kirjaa Miten menestyä vaivatta liike-elämässä… Biggleyn sukulaispoika (Iikka Forss) yrittää kaikin voimin saada ylennystä itselleen tunkemalla samalla tuoreen työntekijän rattaisiin niitä niin kutsuttuja kuuluisia kapuloita.

Finchin siistin siistiä pakkaa sekoittaa samaisessa yrityksessä työskentelevä sihteeri Rosemary (Anna Victoria Eriksson), sekä tyrmäävän kaunis Hedy La Rue (Kaisa Mattila) aika-ajoin.

Tanssijoista mieleeni erityisesti jäi loistava, HKT:llä debytoiva tanssija Jero Mäkeläinen.

Joku mielensäpahoittaja saattaisi näin nykypäivänä vetää kauniiseen nenäänsä tämän nykypäivän herneen, esityksen stereotypisen - ja jonkun luonnehdinnan mukaan - vanhanaikaisen mies- ja naiskuvan vuoksi.

Se on turhaa.

Eiköhän kaikki älykkäät katsojat ymmärrä stereotypioiden olevan, mitäpä muutakaan, kuin stereotypioita.