Toimiva Lainavaimo ei ole pelkkä komedia

Toiseksi viimeinen näkemäni näytelmä ennen kesää oli Jordi Galceranin kynäilemä Lainavaimo (El Crédit) Helsingin kaupunginteatterin Lilla Teaternissa. Espanjalainen komedia kahdesta miehestä - pankkiirista ja lainanhakijasta.

Sampo Sarkola
Kuva: Henrik Schütt

Antti (Pekka Strang) anoo lainaa pankista, mutta pankinjohtaja (Sampo Sarkola) pitää rahahanat visusti kiinni. Antti kuitenkin tarvitsee rahat välttämättä, niinpä hän tekee kuten jokainen vastaavassa tilanteessa tekisi - hän uhkaa panna pankinjohtajan vaimoa.

Kaksi on teatterissa erittäin toimiva luku, erityisesti siinä tapauksessa kun näyttelijöiden lavakarsima ja -kemia yltää samalle tasolle kuin Sarkolan ja Strangin. Yksi Suomen johtavista ohjaajista, Lilla Teaternin taiteellinen johtaja Raila Leppäkoski on työstänyt komediasta erittäin toimivan ja hauskan kokonaisuuden, joka istuu hämmästyttävän hyvin myös suomalaiseen kulttuuriin.

Pekka Strang
Kuva: Henrik Schütt

Pelkkää hupailua tämä ei kuitenkaan ole. Klassisen sukupuoltenvälisen vastakkainasettelun lisäksi Lainavaimo kertoo pankkien, rahan ja erityisesti rahattomuuden ongelmista. Rahaa löytyy, mutta ei sitä tarvitseville. (Siitä ajankohtaisena ja hyvänä esimerkkinä Juha Sipilän perusporvarihallitus. Toisaalta mitä voi odottaa kolmelta äärioikeistolaiselta puolueelta, joita ohjaa miljonääri-diplomi-insinööri).

On hullunkurista, kuinka raha tulee rahan luokse. Jos tarvitsisi kipeästi lainaa, sitä ei saa jos omaisuutta ei ole - mutta mikäli omaisuutta olisi, silloin tuskin tarvitsisi kipeästi lainaa.

Suomennos toimi hienosti, vaikka aluksi pelkäsin muuta. Suoraan kääntäen esityksen alkuperäinen, että ruotsinkielinen nimi on ilmeisesti Luotto, tms. Sen sijaan näytelmän nimi on käännetty mahdollisimman luontaantyöntävästi Lainavaimoksi. Toisaalta se lupaa sellaista hauskaa kuten nimestä voi päätellä, mutta minua se puistattaa. Siitä huolimatta kaikki toimii luontevasti.

Esitys oli erittäin viihdyttävä alusta loppuun, mutta sitä katsoessa ei voinut olla ajattelematta roolien vaihdosta. Alunperin näytelmää esitettiin Lillanissa ruotsiksi, niin että roolit olivat toisin päin. Olisi ollut antoisaa ja mielenkiintoista nähdä tämä myös niin päin.

Kun hyvä duo toimii, siitä kannattaa pitää kiinni.

Seuraavaa Sarkola-Strang -näytelmää innolla odottaen.

Kuva: Henrik Schütt

Hirnuntaa ja ammuntaa kansallisnäyttämöllä

Tätä saattaa voida kutsua eräänlaiseksi kohunäytelmäksi. Kansallisteatteri valitsi viime syksyksi ohjelmistoonsa Leea ja Klaus Klemolan uuden näytelmän Maaseudun tulevaisuus.

Näytelmästä tuli pian tapaus, ja ennakko-odotuksia ladattiin niin teatterin kuin yleisönkin puolelta jo ennen ensi-iltaa: yksi niistä on Ville Haapasalo Kansallisteatterin näyttämöllä. Pian viidakkorumpu alkoi soida. Lehdissä kirjoitettiin, että katsojia poistuu kesken esityksen. Maaseudun tulevaisuutta on kritisoitu ylettömästä kiroilusta, alastomuudesta, panemisesta, eläimiinsekaantumisesta ja päättömästä sekoilusta. Esitys on kuulemma myös liian pitkä.

Ville Haapasalo
Kuva: Tuomo Manninen

Maaseudun tulevaisuus kertoo Maksimista (Klaus Klemola), entisestä Kari Vepsän rumpalista joka on muuttanut eläintensä kanssa vanhaan hylättyyn kirkkoon. Mukana on kahteen lääniin jaetun Suomen toisen läänin, omien sanojensa mukaan siis maailman suurimman läänin läänintaiteilija (Olli Ikonen), joka tekee hevostaidetta. Hänen hevosensa MyDream Diablo (Ville Haapasalo) on venäjän hevonen joka hakkaa omistajaansa ja on vahvasti alkoholisoitunut. Menossa mukana on myös yksi nykyään harvoista eläintilallisista (Heikki Pitkänen) ja nättejä pississalameja.

Minusta näyttämöllä avautui ikkuna, ikäänkuin mahdolliseen maaseudun tulevaisuuteen. Tämä on erittäin vahvasti yhteiskuntakriittinen esitys, tarttuen mm. uskonnon, eläinten ja rakkauden tilaan.

Monelta katsojalta se saattoi jäädä ymmärtämättä poistuessaan kesken esityksen. Tietysti ihmisille, keille teatteri on iskostunut hyvin tietynlaiseksi, tämä saattaa vaikuttaa herjaukselta. Takanani kuului kesken esityksen vähän väliä kommenttia vanhemmalta rouvalta "Ei jaksa kuunnella. Miksi se huutaa?" tai väliajan jälkeen "Jääkää te, mä meen käytävään istumaan." Drama queen.

Myönnän toki, että välillä en olisi jaksanut katsoa itsekään, mutta se ongelma oli vain ensimmäisellä puoliskolla. Siinä pedattiin enemmän toista puoliskoa muutenkin, joka oli kiinnostavampi minusta.

Tämä on vaikea näytelmä, eikä ensimmäisellä katsomiskerralla edes huomaa kaikkia kiinnostavia nyansseja joita Klemoloiden teksti ja Leea Klemolan ohjaus tuo esiin.

Esityksessä on huimasti yksityiskohtia joita rakastin - kuten se, että eläimet ovat hän, eikä se. Esine on se, eikä eläin ole esine. Minulle Maaseudun tulevaisuus oli pohjimmiltaan hatunnosto eläimille, kritiikki maanviljelijöiden heikkenevään tilaan ja piikki nykyisille ahdasmielisille arvoille. 

Kristinusko, kuten kaikki samapohjaiset uskonnot, ovat vain versiointeja alkuperäisestä uskosta.

Näytelmä pohtii myös eläinten ja ihmisten suhdetta.

Sari Puumalainen ja Miko Kivinen
Kuva: Tuomo Manninen

Entä sitten ulkoiset puitteet? Lavastus ja puvustus oli erinomaista. Molemmat soivat keskenään ja oivalluksia riitti paljon. Ohjaus oli siinäkin mielessä onnistunut, että näyttelijät olivat kaikki samassa genressä - tehden ikään hyvää työtä. Heikki Pitkänen tekee varmaa ja vahvaa työtä, kuten myös Klaus Klemola.

Oli ilo nähdä kuinka näyttelijät olivat sisäistäneet eläimet. Jukka Puotila vetää murtaen mielettömästi keijukais-hevosen, siinä missä myös koirat, Miko Kivinen Bertilinä ja Karin Pacius Laurana, saivat katsojan näkemään edessään nämä eläimet. Itseasiassa Kivisen Bertil nousi suosikkihahmokseni koko näytelmässä, aivan hillitön kaveri.

Ville Haapasaloa katsoessa pystyy ymmärtämään hänen suosionsa. Aivan mieletön, tarkka ja yksityiskohtainen näyttelijä. Samaten, hillittömän hauska. En tiedä mistä se johtui, mutta tuntui jotenkin raikkaalta katsoa Haapasalon näyttelijäntyötä teatterilavalla. Ehkä kameratyöt ovat tuoneet herran teatteriolemukseen jotakin hienoa. Toivottavasti teatterityö ei jää taas tältä erää tähän.

Olen hieman kiistellyt tästä, mutta mielestäni Maaseudun tulevaisuus on nykyteatteria. Uskon sen itseasiassa jäävän jopa teatterihistorian kirjoihin yhdeksi merkittävimmistä ja omaperäisimmistä projekteista Kansallisteatterin historiassa.

Ps. Ennen ensi-iltaa haastattelin toista käsikirjoittajaa ja pääosaa Klaus Klemolaa. Lue haastattelu tästä.

Kuva: Tuomo Manninen

Professori johdattaa teatterin saloihin

Mikäli haet lukemaan teatteritiedettä, tämä teos lieneekin sinulle jo tuttu.

Christopher B. Balme on maailmankuulu teatteritutkija, joka työskentelee tällähetkellä Münchenin yliopiston professorina. Hän kirjoitti teoksen Johdatus teatteriin (alunperin julkaistu nimellä The Cambridge Introduction to Theatre Studies) jo vuonna 2008, jonka Like kustannus julkaisi tänä vuonna suomeksi. Siitä suuri kiitos, sillä vastaavia alaan liittyviä tärkeitä kirjoja ei koskaan ole Suomessa tarpeeksi.

Toinen taho kenelle täytyy olla kiitollisuuden velassa on teoksen suomentaja, Helsingin yliopiston teatteritieteen emeritaprofessori Pirkko Koski, joka tunnetaan useista suomalaista teatteria käsittelevistä teoksista, joista mainittakoon mm. tuore Näyttelijänä Suomessa.

Kirjassa käydään läpi teatterin teoriaa. Kuten kirjan esittelytekstissä luvataan, Johdatus teatteriin antaa paljon ihmiselle, joka tietää teatterista enemmän, siinä missä myös satunnaiselle katsojalle. Teoksessa ei pohdita niinkään teatterin merkitystä, vaan pikemminkin analysoidaan sen ulkoisia tekijöitä.

Ensimmäisessä osassa käydään läpi itse esitystä, näyttelijöistä yleisöön ja tilaan itseensä.
Toisessa osaossa framiin pääsee mm. teatterin teoria, tekstin merkityksellisyys ja esitysanalyysi. Lukija pääsee paneutumaan tarkemmin myös musiikkiteatteriin ja tanssiin omissa luvuissaan.
Kolmas ja viimeinen osa käsittää teatteritutkimusta laajemmin, tutkien taiteen suhdetta myös mediaan.

Balmen teoksen suomennos toimii erittäin hienosti. Pirkko Koski on tehnyt hienon työn lisäämällä suomalaiseen teatterikenttään liittyviä huomioita ja esimerkkejä. Myös muutamia kuvia. Kaikki nämä, loistavista viitteistä lähtien, tuovat suhteellisen vaikeaa ja hankalaa teoreettista tekstiä lähemmäs suomalaista lukijaa. Lienee tarpeetonta mainita, että teos on vahvasti teoreettinen ja kirjan kieli ja rytmi täytyy omaksua ja hyväksyä. Kun tätä "oppii lukemaan" ja teokseen pääsee kiinni, myös lukeminen alkaa sujua nopeammin.

Vaivaa täytyy siis hieman nähdä, mutta kirjasta saama hyöty ja oppi on sitäkin merkityksellisempää. Mikäli teatteriestitystä katsoessa ei ole tullut ajatelleeksi tiettyjä aspekteja joita kirja esittää, lukija mitä todennäköisimmin kiinnittää huomiota asioihin seuraavalla kerralla.

Johdatus teatteriin saa myös ajattelemaan teatteria suurena historiallisena tapahtumana - jokainen tehty ja nähty esitys jatkaa teatterin valtavassa kaanonissa, tullen osaksi teatterin pitkää historiaa - suo sitä esitykselle tai ei.

Kirja on kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita. Ei vaan teatterista, vaan myös psykologiasta ja taiteesta yleensä. Suosittelen vahvasti.


Likelle kiitos arvostelukappaleesta.

Christopher B. Balme (suom. Pirkko Koski): Johdatus teatteriin
Like, 2015. 300 sivua.

Värien sinfoniaa Kansallisteatterissa

Seppo Pääkkönen
Kuva: Lauri Rotko

Mitä on taide? Kuka on taiteilija?
Nämä kysymykset ovat päällimäisenä Kansallisteatterin uudessa mestariteoksessa Red. Voisin jopa väittää näytelmän kantaesityksen tuomista Kansallisteatterin ohjelmistoon suomalaisyleisön nautittavaksi merkittäväksi kulttuuriteoksi.

Amerikkalainen John Logan palkittiin Redin käsikirjoituksesta Tony-palkinnolla. Näytelmien lisäksi herra tunnetaan mm. useiden menestyselokuvien käsikirjoituksista. Ansioluettelo on niin vaikuttava, että annan sen puhua puolestaan: Gladiaattori (2000), Viimeinen samurai (2003), Lentäjä (2004), Sweeney Todd (2007), Hugo (2011), sekä Bond-seikkailut Skyfall (2013) ja Spectre (2015).

Red kertoo kuvataiteilijamestari Mark Rothkosta (1903-1970) - venäjänjuutalaista alkuperää olevasta Yhdysvaltalaisesta abstraktin eksperssionismin uranuurtajasta. (Ennen näytelmää en tuntenut häntä, kuvataiteen tuntemukseni on muutenkin niin heikko, mutta suosittelen vahvasti tutustumaan hänen värikylläisiin ja upeisiin teoksiinsa.)
Näytelmässä keskitytään Rothkon ja kuvitteellisen oppipojan suhteeseen ja kahdenkeskisiin keskusteluihin taiteesta.

Ensinäkin näytelmää esitetään Kansallisen Omapohjassa - näyttämöllä, jossa en ollut yli 6 vuotisen suhteeni aikana Kansallisteatterin kanssa päässyt käymään. Käsitin, että yleisön penkkirivi oltiin poikkeuksellisesti kasattu näyttämölle - katsojat esittävät ja elävät mukana Rothkon suurena taideteoksena. Yleisö pällistelee ja yleisöä pällistellään takaisin. Yleisö pääsi taiteen nahkoihin - tältä Picasson Guernicasta tai Da Vincin Mona Lisasta tuntuu.

Tässä elämänvaiheessa, jota Redissä esitetään, Rothko alkanut myydä sieluaan taiteilijana kaupallisuuden tukahduttavalle pimeydelle. Jos menestys ja raha alkavat määrittää omaa taidettaan, teho alkaa heikentyä. Arvokkaat tilaustyöt mahdollistavat itse taiteen tekemisen ja turvaavat kyllä talouden - mutta onko taiteilija myynyt itsensä?

Olavi Uusivirta
Kuva: Lauri Rotko

Redissä on nähtävillä herkullista vastakkainasettelua, joita ei ilmennetty pelkästään teoksen teemoilla - tästä esimerkkinä uuden ja vanhan kohtaaminen: menestynyt, pinnalla uiva Rothko kehuskelee tallanneensa Pollockin ja kumppanien kanssa Picasson ja koko kubismin tyylisuunnan kokonaan allensa. Hänen lähellään vaani kuitenkin vaara: oppipoika edustaa juuri tätä uutta, jonka olemassaolo taiteilijana melkeinpä edellyttää Rothkon jyräämistä, jotta saadaan tilaa uusille nimille, kuten Warholille ja itselleen.

Tämä uusi ja vanha ei jää pelkästään tekstin tasolle: se kuuluu musiikissa ja näkyy jopa kahden eri sukupolvea edustavan näyttelijän näyttelijäntyössä. Loistava Seppo Pääkkönen vetää vahvasti, karismaattisesti ja tyylikkään perinteisesti Rothkon roolin, kun taas Olavi Uusivirta näyttelee oppipojan kuin nähdäkseni nuoremmilla näyttelijöillä on nykyään tyylinä ja tapana. Voi myös olla että kyseessä oli rooliin kirjoitettua ja ohjattua nuoruuden uhoa, joka kanavoitui näyttämölle tällä tavoin. Itse en henkilökohtaisesti ole koskaan ollut nuoruuden uhon ystävä, mutta molemmat näyttelijät vetivät tyylilajinsa hienosti ja mikä tärkeintä - ennenkaikkea uskottavasti.
Molemmat herrat ottivat yleisönsä anteeksipyytelemättä ja joka hetkestä nauttien.

Redin ohjauksesta vastaa mestarillisesti Juhana von Bagh - ohjaaja, jonka teokseen tahdon itse joskus päästä ja joita tahdon enemmänkin nähdä. Hän ei vaan ohjannut teosta - hän tunsi sen ja tiesi täysin mitä on tekemässä. Esitys ei pelkästään ollut näyttelijäntyön juhlaa - se oli nerokas, visuaalinen ilottelu ja tärkeä teos.

Esityksiä on jäljellä enää muutama, toukokuun puoleen väliin asti. Jos olet menossa teatteriin katsomaan mitä tahansa muuta näytelmää, voisit todennäköisesti tehdä paremman valinnan. Valitse Red, vielä kun mahdollista.

Seppo Pääkkönen ja Olavi Uusivirta
Kuva: Lauri Rotko

LANK >>>>hypnoosi<<<< OSKI

Kuva: Ville Muhonen

Grown inside a plastic box
Micro thoughts and safety locks
Hearts become outdated clocks
Ticking in your mind

What's really happening? What tore us apart?

Now it's time to close our eyes
Now it's time to say goodbye
Now it's time to face the lie
That we'd never cry

What's really happening? What tore us apart?


All the clouds are made of glass
And they're slowly sinking
Falling like the shattered past
Were we built to last?

What's really happening? What tore us apart?

- David Bowie
What's Really Happening? ('Hours...' 1999)

<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<

Mitä näen?

Olenko hypnoosissa vai jonkinlaisissa hapoissa, hapnoosissa?
Valkoista hämärässä ja hämärää pimeydessä
Mustia tuoleja, leijuvia huolia
Skenografia www.hypnoosi/VAU.fi

Mitä ajattelen?

Mitä tää on?
- todellisuutta?
- fantasiaa?
- anarkiaa?

Pauli Haapiainen ja Karlo Patinen

Hauska?
Omena, omenia, omenoita ----> Aple

Jo joutui armas aika ja syttyi vitonen
Iha hölmöö/kakkaa/tyhmää
Ei hyödyllistä kellekkään.

ART / TAIDE / KONST

ohjaus jussilankoski
työryhmä
lankoskimainen pläjäys
lankottaminen

taiteen oma kieli
harvemminnähtyä Nykäriä tuntiin ja viiteen
ylioppilasteatterillalalalallala

Go & See

>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>

Tehdäkkö vai eikö tehdä?
Taidetta vai töitä
Kävellä vai juosta
Juoda vai syödä
Ostaa vai lainaa
Aina vai ei koskaa

Pardit ovat parhaat ihmiset maksaa rahaa
Mul on ikävä sua ikävä sua
Jotta pääsisi pardeihin
Mut ikävä lähtee pois
- mä tiiän sen

what is art ?

Kirjan ja ruusun päivä 2015

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjan ja ruusun päivän perinne on pitkä. Espanjassa syntynyt tapa on jo 90 vuotta vanha. Pointtina on, että mies tuo naiselle ruusun ja nainen antaa miehelle kirjan vastineeksi. Naisia ei oo näkynyt, joten joudun hankkimaan kirjani itse.

Suomessa on valittu Kirjan ja ruusun päivän kirjailija jo vuodesta 2012. Tämä tarkoittaa sitä, että valitulta kirjailijalta tilataan kirja tilaustyönä, joka julkaistaan vain pariksi päiväksi. Kirjaa ei myydä, sen saa ainoastaan kaupan päälle kun ostaa kirjoja yli 15 eurolla. Sen jälkeen teos katoaa, eikä sitä löydä enää kuin silloin tällöin kirppareilta.

Juhlapäiväni alkoi sillä, että ostin liput John Malkovichin Report to the Blind -esitykseen Helsingin Musiikkitalolle. Siitä lisää tuonnempana. Lähdin liikkeelle iltapäivällä ja kävelin Akateemiseen kirjakauppaan. Entinen lukioni, Kallion lukio, on järjestänyt jo vuosia Akateemisen kanssa Kirjan ja ruusun päivän taskuruno-tapahtuman, jossa asiakkaat saavat tilata lukiolaisilta veloituksetta haluamansa tyylisen runon. Pistin runotilauksen vetämään ja ryntäsin Suomalaiseen kirjakauppaan kuulemaan Jari Tervon sanaa.

Tervoa (joka oli ruusukirjailijana v. 2013) haastatteli Kolmen sepän kirjatreffien -juontaja Mikko Kuustonen. Haastattelu pysyi laadukkaana ja hauskana. Tuomas Kyrö (ruusukirjailija 2012) kävi moikkaamassa Kuustosta kesken haastiksen. Legendaarinen hetki, sillä mikäli vielä edellisen vuoden kirjailija Anna-Leena Härkönen olisi vilahtanut jossain, kaikki olisivat näyttäytyneet samana vuonna.

Tervon haastattelun jälkeen menin jonoon hakemaan signeerauksia mestarin uusimpaan teokseen Pyrstötähti, sekä vanhempaan Laylaan. Kysyin saisiko signauksen näihin molempiin.
"Tottakai", Tervo sanoi. "Mä muistan sut... Olet tainnut hakee joskus aiemminkin -" kirjailija piti pienen tauon          "-Kirjamessuilla." Häkellyin tästä jokseenkin, sain suustani joon ja jotain tyhmää sönkötystä. Olin punainen kuin Lenin. Tervon -vai pitäisikö sanoa Jarin- muisti on aika kova. Toisaalta onhan sitä tultu ravattua aika lailla.

Nyt on vuoden juhlakalun, mestarillisen Kari Hotakaisen vuoro. Haastattelu pidettiin yllättävän lyhyenä, jotta kaikki halukkaat saisivat signeerauksen ja tiukka aikataulu pitäisi. Homma sujui napakasti.
Hotakaisen tilaustyön nimi on Kantaja, ja kertoo miehestä joka pohtii rakkautta ja kuolemaa. Hautausmaalla työskentelevä mies joutuu kantamaan tuntemattomien, kasvottomien edesmenneiden arkkuja ja tekemään heille muistopuheita. Kirja on saatavana vielä ensi lauantaina ja sitten se on ohi.
Kirjan ja ruusun päivän kirja on kuin perhonen.

Lopuksi kävin vielä Akateemisessa hakemassa tilaamani mahtavan taskurunon ja kotiin. Paljon on kirjoja kesken, joten maltan hetken ennen kuin aloitan Kantajan. Tai yritän malttaa.

Tänään olisi myös ollut illalla vielä kulttimaineeseen noussut tapahtuma Ensitreffit Kalliossa. Minun piti käydä vähänkatsastamassa tilannetta, mutta en tainnut uskaltaa.
                                                             Ehtiihän sitä.

Niin ja se runo? Se tosiaan oli hieno. Runoa tilatessa saa aina toivoa haluaako sen kalevalamittaan tai tuleeko se syntymäpäiväksi tai millaisia teemoja sen halutaan käsittävän. Valitsin saman kuin joka vuosi: vapaaseen mittaan rakkausteemalla, saa olla eroottinen ja hilpeä. Tässä se runo vielä lopuksi. Anonyymille kalliorunoilijalle kiitos.

Äänestäminen ei ole kansalaisvelvollisuus - se on oikeus

Minua on suorastaan järkyttänyt ikäisteni huima sivistymättömyys ja "mukaidealismi", jolla perustellaan äänestämisen kannattamattomuus.

"En tue tällaista yhteiskuntamuotoa", kuulen sanottavan.
Voi voi.

Mikään ei muutu itsestään. Onko olettamuksena, että kun ei pistetä tikkua ristiin minkän asian suhteen ja mökötetään, kaikki hoituu itsestään? Äänestämistä voi tässä suhteessa verrata vaikka parisuhteeseen - ei se näin vaan toimi.

Voin kertoa salaisuuden: hiljaisuudella ei saavuta mitään, valitettavasti.
On fiksusti sanottu, että äänestämättä jättäminen on aina lisä-ääni sille ketä ei kannata. Vaalien voittajat ovat periaatteessa siis vain keskiarvo todellisista voittajista.

Edellisissä eduskuntavaaleissa äänestysprosentti oli vain alle 70 %! Tähän sopii toinen klisee: nukkuvien puolue on Suomen suurin puolue.

"Mutta kun mun ääni ei merkitse mitään, yks sinne tai tänne." Ei. Mikäli yli 30 % ajattelee noin, hukkaanheittettyjä ääniä on yli 30 %!

"En äänestä, koska on muita, parempia tapoja vaikuttaa." Mutta miksi jättää käyttämättä yhtä niistä?

Eduskuntavaaleissa ääni henkilölle on myös aina ääni puolueelle - mikäli oma edustajasi ei pääse läpi, äänesi käytetään muiden saman puolueen ehdokkaiden hyväksi.
Joku saattaa huomauttaa, että suuryritykset johtavat maatamme, eikä eduskunnalla ole todellista valtaa. Siinä varmasti piilee osa totuutta, mutta eikö juuri siksi olekin järkevämpi äänestää jotakuta fiksua henkilöä, joka voi toimia kaiken pahan voiman vastavoimana?

Eduskunnan keski-ikä on pöyristyttävän korkea, 52 vuotta. Yksi syy siihen lienee se, että kaikki vanhemmat ihmiset äänestävät, kun taas nuoret korvaavat äänensä äänettömyydellä, totaalisella hiljaisuudella. Vanhoja äänestäjiä kuolee koko ajan, siinä missä uudet täyttävät 18.
Minusta demokratia toimii, mutta se tarvitsee kaikkia toimiakseen mahdollisimman oikein.

Nyt jos koskaan on täytyy äänestää nuoria ihmisiä edustamaan meitä Arkadianmäelle. Ajamaan meidän asiaamme ja meidän arvojamme. Minusta asiat eivät todellakaan ole hyvin, ja siksi asioiden täytyy muuttua. Kaupunkiin täytyy saada uusi sheriffi.

Ainiin, mutta kun eihän me äänestetä. Ei sovi yhteen maailmankatsomukseni kanssa.