Kansallisteatterin tulkinta Almodóvarin klassikosta jää puolitiehen

Kuva: Tommi Mattila

Kansallisteatterin syyskauden ensimmäinen ensi-ilta suurella näyttämöllä on saanut paljon huomiota. Kohun silmässä oli alun perin roolitus, sitten ristiriitaiset medialausunnot. Niitä ei tarvitse käydä uudelleen läpi. Tässä arviossa keskityn pääasiassa itse esitykseen. Olen sen nähnyt.

Pedro Almodóvar merkitsee minulle paljon. Vuoden 1999 elokuva Kaikki äidistäni on hieno teos, joka palkittiin muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnolla. Tarina on erittäin hieno ja koskettava.

Anne Rautiaisen ohjaaman version jälkeen heräsi kuitenkin kysymys siitä, että miksi katsoisin mielummin Kansallisteatterin näyttämöversion. Näytelmä ei tarjoa uutta elokuvaan, eikä elokuva tarvitse näyttämöversiota tuekseen.

Näytelmä tuntuu suurelta osin kädenlämpöiseltä Almodóvar -jäljitelmältä. Näytelmällä olisi ollut sauma olla visuaalinen taidonnäyte, mutta sekin jäi puolitiehen. Visuaalisesta puolesta ainoastaan projisoinnit ja valojen käyttö innostivat minua.

Ensimmäinen hämmästys näyttelijöiden suhteen oli päähenkilö Manuelan ja hänen poikansa Estebanin välinen suhde. Heidän oli tarkoitus olla äiti ja poika, mutta havaitsin heidän välillään ennemmin seksuaalista vetovoimaa.

Yleisesti ottaen tuntui falskilta katsoa, kun yritettiin luoda illuusio espanjalaisesta kulttuurista. En tällä kertaa ostanut sitä. Mielikuvissani suomalaisten intohimo ei ole lieskuvaa tulta, vaan vaivaantunut hikoileva käsi, joka hapuilee toista pimeässä elokuvateatterissa tai hississä.

Kuva: Tommi Mattila

Mietin paljon Agradon hahmoa. Ehkä liikaakin, sattuneesta syystä. Yritin miettiä syitä siihen, miksi käsikirjoittaja Samuel Adamson on halunnut vuonna 2007 vaihtaa hahmon transnaisesta transvestiitiksi. Mielestäni perusteluja valinnalle ei ainakaan teoksen sisältä löydä.

Hahmo olisi toiminut alkuperäisessä muodossaan paremmin. Ensimmäisellä puoliskolla heräsi epäilys, että kyseessä voisi olla "vanha klassikko", eli naurujen kalasteluyritys miehestä mekossa. Mielessäni tosiaan kävi se, että Adamson on halunnut lisätä vakavaan näytelmään kepeyttä Agradon kustannuksella.

Yleisö on helpompi saada nauramaan, kun mies puhuu hame päällä rivoja suihinotosta. Se on tutumpaa kuvastoa. Jos hahmo olisi ollut transnainen puhumassa hame päällä rivoja suihinotosta, suuri yleisö ei olisi ehkä osannut reagoida Adamsonin haluamalla tavalla. Ne tietyt kepeyden hetket olisivat saattaneet jäädä kokonaan pois, eikä draama olisi painottanut mikään.

Agradon hahmosta tehtiin näytelmäversiossa eräänlainen näytösten (tai osioiden) välishow. Ensimmäisessä Janne Reinikainen puhui kuin neljännen seinän rikkoneena. Monologi kuulosti siltä, kuin sillä olisi viitattu näytelmän yllä vellovaan kohuun. Se oli hauskaa.

Mielestäni hahmo on näytelmässä raflaavampi kuin elokuvassa. Se ei haittaa, mutta se vie hieman kokonaisteoksen tyylikkyydeltä pois. Toisaalta hengähdystauot olisivat tulleet tarpeeseen, jos ensimmäisellä puoliskolla olisin katsojana tuntenut hahmoja kohtaan jotakin.

Väliajalla olin harmissani hukatusta mahdollisuudesta, mutta onneksi toinen puolisko pelasti paljon.

Tuntui siltä, kuin näyttelijät olisivat olleet enemmän kotonaan jälkimmäisellä puoliskolla. Melkein kaikkien työ parani omasta mielestäni huomattavasti.

Kun Reinikainen esitti viimeisen monologinsa, uskon että se riisui kriittisimmänkin katsojan aseista. Se oli kerta kaikkiaan upeasti näytelty hetki. Vaikka sanon, että Agrado on eräänlainen kevennys näytelmässä, mukana on kuitenkin vakavuuden taso, joka tekee hahmosta kokonaisemman.

Kohtauksessa kulminoitui myös Kaikki äidistäni -näytelmän sanoma, eli toisten, ja ennen kaikkea itsensä, ymmärtäminen ja hyväksyminen. Se ei saa jäädä kohun jalkoihin.

Oli ilo katsoa myös erityisesti Anna Airolan ja Pirjo Luoma-ahon roolitöitä.

Kaikki äidistäni on myös näytelmä elämästä ja kuolemasta. Asiasta, joka kuuluu meidän kaikkien elämään.

Lopulta näytelmä onnistui koskettamaan. Tarina on niin vahva. Ja toisaalta yksi syy mennä teatteriin mielummin, kuin katsoa elokuva on se, kun katsomo suojamaskiensa takana taputtaa näyttelijät kerta toisensa jälkeen takaisin kiitoksiin... Ei sitä koe missään muuaalla. Kyllä silmäni kostuivat.

Kuva: Tommi Mattila

Tampereella ollaan: Hamlet -rockooppera herättää teatterit horroksesta

Kuva: Kari Sunnari

Omakohtainen huomio: Tampereen Työväen Teatterin loistava Jeppe Niilonpoika katkaisi teatterikevääni. Koronarajoitusten vuoksi näytelmä jäi viimeiseksi. Melkein päivälleen puoli vuotta myöhemmin teatterivuoteni jatkuu siellä missä se päättyikin.

Tampereen Työväen Teatterin uusi rockooppera Hamlet puhaltaa Tanskan prinssin eloon. Suurena Shakespearen ystävänä suhtaudun aina hieman varauksella kotimaisiin versioihin. Meiltäkin (onneksi) löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät ja löytävät teoksista olennaisen.

Shakespearessa on monta ongelmaa. Kaunis kieli taittuu huonosti suomeksi. Kääntäjä täytyy valita tarkkaan. Ohjaajan pitäisi ymmärtää, mistä näytelmässä on pohjimmiltaan kyse. Koska teksti on satoja vuosia vanhaa ja haastavaa, väärät tulkinnat ovat aina vaarana. Tai no, vääriä tulkintoja ei ole, mutta kutsutaan niitä harha-askeleiksi. Esimerkiksi näytelmän Antonius ja Kleopatran komediallinen ulottuvuus jää usein huomaamatta.

Yksi haastavimmista ongelmista on näyttelijävalinnat. Suomessa on hienoja näyttelijöitä, mutta kaikki eivät kykene Shakespearen tekstien tulkitsemiseen. Moni kuulostaa valheelliselta ja pinnistelevältä yrittäessään lausua hänen sanojaan. Tässä päästään vielä siihen, että suomeksi se tuntuu olevan kaksin verroin vaikeampaa.

Kuva: Kari Sunnari

Tietyt sudenkuopat vältetään sillä, että sävelletään melkein koko höskä. Mukaan tuodaan myös materiaalia soneteista. Hamletin suomentaja ja dramatisoija, loistava Michael Baran, sekä musiikin sävellystyössä mukana ollut Eeva Kontu on ollut mukana myös sanoittamassa musikaalia.

Riski todella kannatti. Hamlet on hieno avaus teatterisyksylle. Mukana on asiansa osaava tekijäjoukko: ohjaaja Otso Kautto, säveltäjät Kontu, Jarmo Saari ja Varre Vartiainen, sekä "rokkikummeina" avustamassa Ismo Alanko ja Maija Vilkkumaa.

Hamletin roolissa nähdään vakuuttava Saska Pulkkinen, Ofeliana mainio Inke Koskinen. Sivurooleista kirkkaimpina mainittakoon karismaattisen Jussi-Pekka Parviaisen Laertes. Poloniuksesta saa harvoin irti paljoa, mutta Kautto on onnistunut kaivamaan Pentti Helinin kanssa paljon esiin.

Näyttelijöiden apuna liikeilmaisussa on ollut Tero Saarinen ja Satu Halttunen. Ratkaisu on ollut erinomainen, koska musiikin, äänen ja liikkeen puolesta tuntui välillä siltä, kuin olisi katsonut jotakin The Whon Tommyn ja Andrew Lloyd Webberin musikaalin rakkauslasta. Mieleen tulee David Leveauxin ja Alex Rudzinskin ohjaama Jesus Christ Superstar, jonka pikkuserkku Hamlet voisi olla.

Kokonaisuuteen vaikuttaa suuresti tietysti myös esityksen upea visuaalinen ilme. Revittelevästä, mutta johdonmukaisesta puvustuksesta vastaa Eila Jouttunpää tiimeineen. Aatu Rantasen tiimeineen rakentama lavastus antaa puitteet kaikelle. Myös äänisuunnittelu ja valot menevät nappiin.

Kuva: Kari Sunnari

Helsingin Sanomat antoi näytelmälle jopa viisi tähteä. Ymmärtäisin sen, jos olisin lähtenyt ensimmäisen puoliskon jälkeen pois. Hamlet tuntui todella hyvältä ja tuoreelta ensimmäisellä puoliskolla. Dramaturgisesti esitys toimi hyvin ja sitä oli ilo katsoa.

Sen sijaan väliajan jälkeen teos lässähti hieman. Tuntui, kuin työryhmältä olisi loppunut aika kesken. Ratkaisut, esimerkiksi Hamletin ja Laertesin taistelussa, tuntui mielikuvituksettomalta. Katsojana en jännittänyt.

Ennen tätä kohtausta käytiin pitkä dialogituokio Hamletin ja tämän äidin välillä. Aivan kuin Kautto olisi unohtanut tekevänsä rockoopperaa.

Yksi suurimmista kysymysmerkeistä on Horation hahmo. Mitä ihmettä hänen kohdallaan ajateltiin? Kun hahmoa katsoi ja yritti ymmärtää, mielessä kävi jopa että ei ajateltu: aivan kuin hänet olisi unohdettu ja lisätty jälkeen päin pakollisena pahana. Horatiolla ei ollut minkäänlaista funktiota tässä tulkinnassa ja väliajan jälkeen hahmo vieläpä tuntui täysin erilaiselta kuin ensimmäisellä puoliskolla.

Kappaleet toimivat suurimmaksi osaksi hienosti. Silloin tosin ei, kun tekijät kanavoivat sisäistä Samuli Putroaan. Pari kappaletta nimittäin tuntui tosiaan siltä, että Putro olisi ne säveltänyt ja jättänyt pöytälaatikkoonsa, koska ovat liian ilmeisiä putropop-lässytyksiä.

Kaiken kaikkiaan esitys oli kuitenkin mainio ja suositan ehdottomasti sen katsomista. Tampereen Työväen Teatteri on myös ottanut hienosti rajoitukset omakseen. Salin ovet avataan 20 minuuttia aiemmin, väliaika kestää 30 minuuttia. Muihin katsojiin pystyy pitämään väliä myös katsomossa. Kaikki vaikutti turvalliselta.

En siis epäröisi hetkeäkään teatteriin menemistä. Niin paljon on myös itsestä kiinni. Suojamaskia voi pitää katsomossa (joissakin paikoissa se on jopa pakollinen) ja kädet voi pestä ja desinfioida. Kun nämä käytännön asiat tekee, voi ottaa rennon asennon ja nauttia. Teatteri on palannut.

Kuva: Kari Sunnari

Kekseliäs Uotinen Goes Kekkonen tarjoaa kerronnallisen museokierroksen kolmessa maassa

Kuva: Minna Hatinen

Koronarajoitukset ovat vaikeuttaneet esittävien taiteiden tilaa huomattavasti. Compania Kaari & Roni Martinin kekseliäs tuotanto Uotinen Goes Kekkonen sai ensi-iltansa vuoden alussa, mutta olosuhteiden vuoksi esityskausi katkesi nopeasti.

Uotinen Goes Kekkonen on Suomen kansallismuseon kanssa tuotettu poikkitaiteellinen esitys, jota esitetään ainutlaatuisissa puitteissa: presidentti Urho Kekkosen museoidussa kodissa Tamminiemessä. Katsojia (rajoitusten vuoksi vain 20 per esitys) kuljetetaan eri tiloissa, joissa tulkitaan Kekkosen elämää ja uraa.

Teos koostuu neljästä liikkuvasta elementistä. Lienee sanomattakin selvää, että yksi on vastikään 70 vuotta täyttänyt tanssilegenda Jorma Uotinen, joka tulkitsee Kekkosta.

Koreografi Kaari Martin toimii Uotisen vastaparina, sekä eräänlaisena "anturana", joka välittää katsojille tuntemuksia ja väreilyjä vuosikymmenten takaa. Muusikko Roni Martin on hoitanut sävellystyön ja musiikin luomisen, soittimia sujuvasti vaihdellen. Dramaturgi Atro Kahiluoto pitää katsojista huolta, toimien eräänlaisena elävän museon oppaana.

Voidaan ajatella, että esitys on jaettu kolmeen osaan. Ensin kuitenkin on prologi, jossa katsojille kerrotaan mikä on homman nimi, ajetaan sisään ja luodaan tunnelmaa. Katsojat viedään Tamminiemen pihan poikki Kekkosen kotiin. Tuntuu siltä, kuin olisimme kutsumattomia vieraita, nuuskijoita, jotka pyrkivät sisään presidentin yksityisalueelle.

Meitä vastassa on Kekkosen muotokuva. Asetamme kenkiemme alle suojat. Prologin jälkeen on ensimmäisen osan aika. Tulkintani mukaan se on presidentin kauden alku. Tutustutaan, itseen, omiin rajoihin ja naisiin. Hiihdetään ja nautitaan omasta asemasta. Matkustetaan Venäjälle solmimaan suhteita.

Kuva: Minna Hatinen

Toisessa osassa katsojat saatetaan Havaijille, jossa Kekkonen kamppailee rakkauden ja noottikriisin välimaastossa. Uotinen Goes Kekkonen käy läpi pääasiassa presidentin suhdetta rakkauteen ja hänen intohimojaan. Esityksessä pääsee lauluääneen niin Martinit, kuin Uotinenkin.

Kolmas osa esittelee katsojille ikääntyneen Kekkosen. Aikaa ei enää ole paljon. Hän sai maailman, mutta joutui luopumaan siitä – vastoin tahtoaan. Kekkonen joutui luovuttamaan maailman, jota oli pitänyt hyppysissään, meille muille. Vai valmisteliko hän sitä kenties meille? Joka tapauksessa tunne siitä, että elämä jäi kesken.

Kuten edellisessä näkemässäni Compania Kaari & Roni Martinin tuotannossa Anna Karenina, duon vahvuus on yhteispelissä ja toisiaan tukevassa ilmaisussa. On myös hienoa nähdä, kuinka idearikkaasti ja omaperäisesti heidän käsissään teos voi taittua. En tiedä mistä näin kekseliäs idea on syntynyt, mutta se ei olisi samanlainen ilman Martineja.

En ole liikekielen asiantuntija millään mittarilla, mutta Kaari Martinin ja Uotisen välinen dialogi on luontevaa ja varmaa. Kaksi karismaattista tanssijaa täyttävät Tamminiemen salit. Ja kuin voiteluaineena, musiikki tanssijoiden kautta katsojia liikuttaa.

Kuva: Minna Hatinen

Tampereen kohuttu Jeppe Niilonpoika palautti uskoni vaikuttavaan teatteriin

Kuva: Kari Sunnari

Kun moni eri media kirjoitti Tampereen Työväen Teatterin uudesta klassikkotulkinnasta Jeppe Niilonpoika, kiinnostukseni heräsi. Ei siksi, että sen sisällöstä olisi sanottu erityisesti mitään, vaan lähinnä ulkoisten seikkojen vuoksi: Katsojat kävelevät väliajalla ulos! Liian pitkiä kohtauksia! Sekava! Alkoholismia! Splatteria! Ja se kamalin – osa katsojista on joutunut sulkemaan silmänsä.

Todellisuudessa surullisinta on kuitenkin se, että kevään 25 näytöksestä yli kolmasosa peruttiin yleisökadon seurauksena. Tämä tarkoittaa sitä, että näytelmä on mahdollista nähdä vain 16 näytöksessä. Ja siis 16 on aivan helvetin vähän.

Oli selvää, että kaiken tämän jälkeen Jeppe Niilonpoika on pakko nähdä. Ennakko-odotuksia ei oikeastaan hirveästi ollut. Odotin näkeväni jotakin todella rajua, ainakin sellaista joka herättää mielipiteitä. Teatteri ei ole pitkään aikaan koskettanut, tai tuntunut oikein miltään. Ajattelin, että tästä voisi löytyä sitä jotakin, joka herättää minut taas teatterihorroksestani. Että voisin katsoessa taas tuntea jotakin, enkä vain katsoa kelloa ja toivoa pääseväni kotiin.

Olin nähnyt Akse Petterssonin ylistetyn Kaspar Hauserin Q-teatterissa 2014 ja pidin siitä kyllä, mutta en ehkä aivan niin paljon kuin Valtakuntamme Johtava Teatteriarvosteluja Kirjoittava Sanomalehtijulkaisu. Tai nykyteatterihörhöt. Parhaimmillaan nykyteatteri on oivaltavaa ja koko teatteritaidetta eteenpäin vievää, mutta suuri osa tuntuu pyörivän paikoillaan ja toistavan samaa kaavaa kuin edelliset. Kaspar Hauser oli omaperäinen helmi.

Jeppe Niilonpoikaa rakastin. Näytelmä ei ollut mitään sellaista mitä lehtijutut ja tuohtuneet katsojat ovat antaneet ymmärtää. Se oli rehellinen ja raadollinen tulkinta alkoholismista ja nyky-yhteiskunnasta eilisen ja tämän päivän Suomesta. Oliko toteutus liian suora osalle katsojista? Miksi Jeppe juo? Miksi Jaska-isäni juo? Miksi Jani-poikani juo? Miksi kaikki ihmiset ympärilläni juovat ja ovat aina juoneet, kuten Nillankin ympärillä?

Kuva: Kari Sunnari

Kansansairautemme alkoholismi on edelleen vahva tabu. Koska ei kai se humoristinen ja naurettavan lapsellinen verelläleikkiminen ("splatter") ja muoviraajojen heitteleminen voi ketään järkyttää? Elämme ajassa, jossa television jokaiselta kanavalta näytetään joka päivä raakoja ja realistisempia dekkareita tai dokumentteja.

Myönnän, että kaikki katsojat kävelivät väliajalla ulos, mutta nähdäkseni kyllä melkein kaikki tulivat myös takaisin.

Jeppe Niilonpoika on mielestäni mestarillinen esitys – Petterssonin sovitus oli näkemyksellinen ja juuri tähän aikaan sopivasti päivitetty. Ohjaus oli kekseliäs ja yllätyksellinen. En muista milloin olisin kokenut niin elävästi samat tunteet, kuin Jeppe tuntee pitkäksi venähtäneen baari-illan aikana kaupungilla. Näyttämön lattia pyörii, ihmiset, tapahtumat, bileet ja talot vilisevät silmissä. Ensin menee lujaa, pian koittaa lasku. Itsensä löytää aivan vieraasta paikasta ja kuitenkin sieltä minne itsensä jättikin.

Väliajan jälkeen Jepen humalaisen mielen kautta kuvataan kaikki se, mitä nykypäivän ihmisen puuroutuneet aivot pitävät sisällään: mieli turrutetaan viinalla ja halvalla viihteellä. Ehkä raskasta elämää ei muuten jaksa? Vahvat johtajat ja diktaattorit vilahtelevat, ehkä Yhdysvaltain presidentissä moni äänestäjä näkee itsensä? Venäjän johtaja on kuin suoraan toimintaelokuvissa aina ihailtu tähti. Esikuvia eksyneille ihmisille.

Jeppe Niilonpojan lavastus ja puvustus on näennäisesti yksinkertaista, mutta erittäin taidokkaasti toteutettua ja kokonaisuuteen istuvaa. Vaikka pukuja on täysin eri aikakausilta, menneisyydestä ja nykyisyydestä, esityksessä on ajattomuuden tuntu. Kiitos kuuluu tässä toki myös lavastukselle, joka kaikessa suoraviivaisuudessaan ja pelkistyksessään tuntuu runsaalta ja eheältä.

Jokainen näyttelijä (ja muusikkona loistava Lauri Schreck!) osuu napakymppiin. Nimiroolissa nähtävä Joonas Heikkinen tekee uskomattoman hienon ja tunnistettavan roolisuorituksen miehenä, jonka me kaikki olemme tavanneet. Törmäämme heihin kaupungilla joka päivä. Joskus heillä on hyväpalkkainen työ, joskus he istuvat ojassa ja haisevat kuselta. Toiset heistä hakevat kaupasta hieman liian usein pullon konjakkia, toiset sitä halvinta kossua.

Pieni ero näiden ihmisten välillä on siinä, että vain jälkimmäisistä revitään huumoria. Julkisuuden valokeila annetaan heille suopeasti, jotta me muut voimme nauraa heidän hauskoille hölmöilyilleen, kun kruunaamme heidät hetkeksi jonkun reality-ohjelman tähdeksi, julkisuuden kuninkaalliseksi. Ja kun kyllästymme, heitämme heidät pois silmistämme ja halveksimme heitä, turhia julkkiksia. Sitähän suomalainen eniten rakastaa, halveksia muita ja tuntea ylemmyydentunnetta.

Kotimatkalla keskustelin esityksestä äitini kanssa. Hän vertasi esityskokemusta Laura Jäntin ohjaamaan Peer Gyntiin Lahden Kaupunginteatterissa vuonna 2008. Se on yksi hienoimmista teatterikokemuksistamme. En osannut ajatella sitä, mutta nyt se tuntuu jollakin tavalla ilmeiseltä vertailukohdalta.

Tampereen Työväen Teatterin Jeppe Niilonpoika on mestariteos. Viimeinen näytös on huhtikuun 4. päivä. Helsingistäkin katsoen Tampere on aivan naurettavan lähellä ja hyvien kulkuyhteyksien päässä, vaikka sitä aina ajattelee muuta. Esitys osoittaa myös sen, että torvimusiikkia tulisi saada teatteriin enemmän.

Kuva: Kari Sunnari

Kaksijakoinen Humiseva harju herättää ajatuksia, mutta tarjoaa väkinäistä rakkautta

Kuva: Robert Seger

Emily Brontë (1818–1848) kirjoitti alle 30-vuotiaana yhden Britannian rakastetuimmista romaaneista. Humiseva harju (Wuthering Heights) julkaistiin vain vuosi ennen kirjailijan kuolemaa. Vaikka kyseessä on näin suuri klassikko, siitä on tehty maailmalla yllättävän vähän teatterisovituksia. Erityisesti jos vertaa lukemattomiin elokuvaversioihin.

Helsingin Kaupunginteatterissa nähtävä Humiseva harju on Jo Cliffordin sovitus 90-luvun puolivälistä. Huomioitavaa tässä on ehkä se, että näytelmä etenee kronologisesti lapsuudesta eteenpäin, eikä arvoituksellisemmin kuten kirja.

Minulla on suuria ongelmia katsoa sitä, kun aikuiset ihmiset näyttelevät teatterissa lapsia. Tätä hupia kesti noin 25 minuuttia. Ymmärrän sen ratkaisun, mutta en pidä siitä. Kohtauksista tulee usein huonolla tavalla tahattomasti humoristisia, eikä se oikein istu Humisevan harjun maailmaan.

Pian lapset kasvavat teineiksi tai nuoriksi aikuisiksi. Ainoa hahmo, joka herättää minkäänlaista sympatiaa on Heathcliff. Ja tunne säilyy melkein näytelmän loppuun asti, mikä tietysti on vähän huono muita hahmoja ajatellen. Jos ei siis välitä pätkääkään mitä heille tapahtuu.

Yksi ongelmista on siinä, että näytelmän tunnetila tuntuu olevan koko ajan sama, tasapaksu paatoksellisuus. En tiedä onko vika katsojassa, illan vedossa, vai ohjauksessa, mutta näyttelijöiden tunnetila tuntuu olevan sama esityksen alusta loppuun. Ja välissä tietysti jumpataan, kuten kotimaisessa teatterissa kuuluu.

Miksi kukaan ei ole keksinyt vielä tehdä teatterirakennusta, joka voisi päivisin olla punttisali kaikille ja iltaisin esitystanner? Pehmeitä patjoja, vähän sitä kehollisuutta ja kuperkeikkoja ja mitä muuta lihasten repimistä tahansa. En tiedä onko kohdeyleisönä ollut sitten tosiaan kaikki ne, jotka tulevat teatteriin katsomaan lähinnä sitä kuinka ihmiskeho yltää fyysisiin saavutuksiin. Ikään kuin rahalle saisi vastinetta silloin, kun näyttelijät näyttelevät sydämensä kyllyydestä palkkansa eteen.

Humiseva harju on onneksi niin loistava tarina, että mikäli sille pysyy uskollisena, se herättää varmasti ajatuksia. Heathcliff on yksi hienoimmista rooleista, jonka näyttelijä voi tehdä. Hän kokee vääryyttä lapsesta asti, rakastuu, menettää rakkaansa typeryyden vuoksi (ainakin tämän version mukaan, Catharine Earnshaw valitsee aseman ja rahaa hyvin selkeästi) ja muuttuu katkeraksi mieheksi.

Kuva: Robert Seger

Lopulta Heathcliff nousee, kostaa ja tekee saman mitä hänelle on aina tehty – joskin se fyysinen ja raadollisin kosto kohdistuu häneen, joka ei sitä ansaitse. Raaka maailma on ainoa, jonka Heathcliff tuntee. Hänen elämässään ei ole ollut muuta hyvää kuin Catharine, ja tämäkin pettää hänet.

Siitä tietysti voidaan keskustella, että onko Catharinella vastuuta Heathcliffistä? Ei tietenkään, mutta hänen ratkaisunsa olivat väärät jopa hänelle itselleen, eivätkä perustuneet muuhun kuin ahneuteen. Tässä näytelmässä ainakin tulee tunne, että kaikki muuta hahmot käyttävät Heathcliffiä vain peilinä ja syynä omaan pahaan oloonsa.

Tässä tulee tietysti myös rasismin ja pakolaisuuden näkökulma, jota ei esityksessä alleviivattu, mutta jonka sieltä melko helposti pystyy kyllä lukemaan. Catharinen veli vihaa Heathcliffiä, osin kyllä syystä, mutta ei kykene lapsena tai aikuisena samaistumaan orvon Heathcliffin kokemuksiin. Veli on itsekäs, kuten sisarensa.

Catharinena Oona Airola tekee mainion roolityön, kuten myös yltiökarismaattinen Markus Järvenpää. Tosin, olin näkevinäni hänen tulkinnassaan hieman liikaa Ralph Fiennesin kanavointia Peter Kosminskyn umpisurkeassa elokuvaversiossa (1992). Yhtä lailla Martti Manninen ja Sonja Pajunoja ovat loistavia Lintonin sisaruksina. Rauno Ahonen tekee hauskimman roolityönsä tohtorina – roolityö oli erittäin onnistunut muutenkin, koska en tunnistanut häntä Ahoseksi.

Lauri Maijalan ohjaus ei lukeudu hänen parhaimpiinsa, mutta toisaalta Maijala parhaimmillaan on mestarillinen, joten suotakoon tämä. Minulla oli hieman väkinäinen olo katsoessani Humisevaa harjua, mutta kaikki muuttui väliajan jälkeen. En aina pidä siitä, että epookki tuodaan nykyaikaan, mutta tässä sitä ei osannut odottaa!

Ensimmäinen puolisko tehtiin epookissa ja väliajan jälkeen aikakausi muuttui! Se ratkaisu oli loistava, enkä muista nähneeni vastaavaa aiemmin. Siitä (ilmeisesti Maijalalle, ei käsikirjoittajalle?) täydet pisteet. Tuo on juuri sitä, mikä tekee teatterista arvokasta. Mutta siinä kontrasti näkyi toisaalta rajuimmin: ennen väliaikaa hahmot eivät olleet uskottavia, eivät tuntuneet olevan kotonaan ja vasta väliajan jälkeen uskoin heihin.

Toinen ja ehkä tärkein asia, joka esityksestä jäi uupumaan on rakkaus. En uskonut Heathcliffin ja Catharinen rakkauteen. Kaikki oli päälle liimattua. Eikä se paatoksellinen juoksentelu humisevilla harjuilla tai oudot tanssimiset auta rakkauden rakentamisen illuusiossa.

Kuva: Robert Seger

Idearikas kuvaelma Sapiens herää henkiin Kansallisteatterissa

Kuva: Katri Naukkarinen

Kansallisteatterin kekseliäs Sapiens on visuaalisesti komea näytelmä Yuval Noah Hararin menestyskirjasta Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016). Muun muassa tämä kirja on nostanut Hararin maailman tunnetuimpien kirjailijoiden ja tutkijoiden joukkoon.

On suuri ylpeyden aihe, että Kansallisteatteri on esittänyt kirjasta näyttämösovituksen ensimmäisenä maailmassa. Se on hieno osoitus siitä, että Suomessa teatteri voi toimia myös edelläkävijänä. Kyseessä ei ole perinteinen näytelmä, vaan pikemmin kuvaelma, jossa käydään läpi ihmisen historia.

Esitystä on erittäin kiinnostava seurata ja se toimii. Sapiensin ohjannut Minna Leino on tehnyt erittäin hyvää työtä. Leino on kunnostautunut tekemään näytelmiä, jotka eivät noudata perinteistä kaavaa. Hänen ohjauksensa eivät kuitenkaan mene pitkäveteiseksi sekoiluksi, vaan niissä on aina punainen lanka.

En pitänyt erityisen paljon hänen Kuningas kuolee -näytelmästään, mutta siinä oli ehdottomasti ansionsa. Sen sijaan Vanhat mestarit oli erinomainen ja loputtoman kiinnostava. Sapiens jatkaa tätä hankalien ja idearikkaiden teosten sarjaa saumattomasti.

Esityksen lavastus, puvustus ja valot ovat nappisuorituksia. Taiteilijat ovat saaneet venyä ja käyttää mielikuvitustaan ohjaajan kanssa. Visuaalisuuden lisäksi esitys myös kuulostaa hyvältä. Musiikkivalinnat ja toteutus ovat kaikin puolin tyylikästä ja kokonaisuuteen luontevasti istuvaa.

Avara luonto -dokumenteista tuttu Jarmo Heikkinen toimii kertojana – loistava idea! Periaatteessa Heikkinen on siitä syystä Sapiensin pääroolissa, vaikka siinä ei ole päärooleja. Sapiens on täysin ensemble-työ, eikä tunnetut näyttelijätkään ole tunnistettavissa etäännyttävien (ja hieman jopa pelottavien) maskien takaa.

Kansallisteatterin näyttelijöistä mukana on muun muassa Markku Maalismaa, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, sekä tanssija Johannes Purovaara ja W A U H A U S -ryhmä.

Esitys oli vaikuttava ja ehdottomasti suositeltava. Koska siitä on vaikea kertoa, olen päättänyt laittaa kaikki kuvat esityksestä isona tähän arvioon. Niistä saa ehkä hieman käsitystä siitä, millainen tapaus on luvassa. En usko, että Suomessa mikään muu teatteri olisi tätä teosta tehnyt.

Kuva: Katri Naukkarinen

Kuva: Katri Naukkarinen

Kuva: Katri Naukkarinen

Kaikkien aikojen parhaisiin näytelmiin lukeutuva Kauppamatkustajan kuolema on napakymppi

Kuva: Mitro Härkönen

Arthur Millerin suurin klassikko on myös yksi amerikkalaisnäytelmien kirkkaimpia teoksia. Kauppamatkustajan kuolema (Death of a Salesman, 1949) palkittiin aikoinaan Pulitzerilla ja parhaan näytelmän Tony-palkinnolla.

Palkinnot ja ylisanat ovat selvästi osuneet täysin oikeaan, sillä vielä 70-vuoden jälkeenkin näytelmä ravisuttelee ajankohtaisuudellaan maailmanlaajuisesti. Toki, jotkut yksityiskohdat ovat tietenkin vanhentuneita, mutta näytelmän ydin on edelleen tätä päivää, ehkä vielä laajemmassa mittakaavassa kuin koskaan ennen.

Ammatteja katoaa ja työn arvostus nousee sitä mukaan kun ihmisen arvostus laskee. Ihminen musertuu kaiken tämän alle. "Amerikkalainen unelma" alkaa hiipiä myös muihin yhteiskuntiin tuhoisin seurauksin. Unelmassa on tietysti näennäisesti kauniin ulkokuoren takana synkkä varjopuoli.

Ihminen voi olla mitä tahansa, jos tekee tarpeeksi lujasti töitä. Se on totta, jotkut voivat, jotkut onnistuvat. Suurin osa jää kuitenkin unelman ulkopuolelle. Joskus tavoitteet ovat liian suuria. Tai ehkä ne eivät koskaan olleetkaan tavoittelemisen arvoisia?

Kuva: Mitro Härkönen

Kauppamatkustajan kuolema kertoo Willy Lomanista. Loman haluaa sisukkaasti elättää perheensä itse, oman kunniansa kautta. Heikko työmenestys ajaa hänet kuitenkin burnoutin partaalle. Ongelma ei varsinaisesti ole itse työssä, vaan siinä, että töitä ei enää ole. Tai työ on, mutta siitä ei saa enää palkkaa, koska kukaan ei tarvitse sinua enää. Willy Loman painaa valtavasti töitä ilman korvausta työstään, koska hänen tulonsa perustuvat siihen mitä hän saa myytyä.

Hänen poikansa Biff on isänsä ylpeyden aihe, niin sanotusti "isän suosikki". Biffillä oli lupaava ura urheilun parissa, mutta viime vuosina poika on ollut isälle pettymys. Hän ei halua samoja asioita. Hänen veljensä Happy sen sijaan ei saa isänsä hyväksyntää, vaikka sitä on aina kaivannut.

Linda Loman on miehensä tukena kaikissa vastoinkäymisissä ja yrittää pitää perheen, mutta ennen kaikkea Willyn pään koossa. Willy alkaa kärsiä vainoharhoista ja keskustelee jatkuvasti edesmenneen esikuvansa, veljensä Benin kanssa.

Näytelmässä on niin paljon upeita yksityiskohtia ja näkökulmia joihin tarttua. On Millerin terävät havainnot kapitalismista ja sen mahdottomuudesta, aina herkullisista ja hankalista perhesuhteista, jotka Kauppamatkustajan kuolemassa kulminoituvat isän ja hänen poikiensa välisiin suhteisiin.

Mika Myllyahon ohjaama versio oli paras näkemäni ensi-ilta viime vuodelta. Tämä on juuri se klassikko, joka resonoi ajassamme parhaalla mahdollisella tavalla. Vieressäni istunut vanhempi mies kyynelehti, kuten myös minä. Ei haitannut, vaikka välillämme oli noin 50 vuotta ikäeroa, koska näytelmässä on samaistumispintaa sukupolvelta toiselle.

Kauppamatkustajan kuolemassa yksi tärkeimmistä asioista on sen roolitus. Roolit ovat erittäin vaativia, eikä kuka tahansa pysty kannattelemaan rikkaita hahmoja. Hannu-Pekka Björkman on loistava Willy Lomanina, mutta ei kukaan varmasti muuta odottanutkaan. Intensiteetti, harhat ja epätoivo löytyvät Björkmanin silmistä.

Happyn roolin näyttelee loistavasti Samuli Niittymäki, eikä Biffiä erittäin hienosti tulkitseva Aku Hirviniemi jää yhtään Niittymäen varjoon. Niittymäki ja Hirviniemi ovat kumpikin loistavia näyttelijöitä, joita soisi näkevän näin näkyvissä ja vakavissa rooleissa useamminkin. Näytelmässä nähdään myös aina karismaattiset Kristiina Halttu ja Jukka-Pekka Palo.

Kuva: Mitro Härkönen