Lemminkäinen on taattua hurmetta, mutta leikki on jäänyt näyttämölle

Kuva: Tommi Mattila

Viime vuonna Finlandia-palkinnon Niemellä (Teos, 2017) napannut Juha Hurme valmisteli kirjaan pohjautuvan näytelmän Kansallisteatterille. Lemminkäinen perustuu tarkemmin vain yhteen osaan kirjasta, eikä siitä voi päätellä Niemestä juuta eikä jaata.

Toki Hurmeen omaleimainen kieli ja huumori on läsnä molemmissa teoksissa, mutta seisovat silti itsenäisesti omilla jaloillaan.

Lemminkäinen kertoo Lemminkäisen sisaruksista (Marja Salo ja Tomi Alatalo), jotka seikkailevat kalevalaisissa maisemissa aseenkantajansa Tieran (Antti Pääkkönen) kanssa huijaten pikkurikollisliigallaan seudun väkeä erinäisin vippaskonstein. He käyvät rouva Louhivuorta (Cécile Orblin) vastaan, mistä seuraa enenevissä määrin vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Hurmeen uusi näytelmä muuttuu paikoin revyymäiseksi hassutteluksi ja musikaalinomaiseksi ilotteluksi - lavalla nähdään mainio kahden miehen bändi, jonka koostavat Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi. Heidän ja Petra Poutanen-Hurmeen luoma äänimaailma nostaa Lemminkäisen aivan uudelle tasolle.

Kuva: Tommi Mattila

Teksti itsessään on paikoin oikeinkin kekseliäs, mutta ilman Hurmeen huumoria ja useita näytelmässä nähtäviä musikaalinumeroita se saattaisi jäädä ohueksi. Lemminkäisen ohjaus on näpäkkää ja kekseliästä ja tekstin mahdollisuuksia on käytetty hyvin hyväksi.

Toisaalta lavalla näkyy myös se mitä Hurme on haastatteluissa useasti painottanut: hänelle teatteri ja sen tekeminen on suurta leikkiä, ja ymmärtääkseni hänen tapansa "treenata" näytelmiä on rento ja epäautoritäärinen. Se vaatii näkemyksellisen työryhmän, mikä Lemminkäisessä on selvästi ollut, mutta kokonaisuus jäi hieman pliisuksi. Leikki ikään kuin jäi osin näyttämölle, eikä esitys saanut kypsää muotoaan.

Näyttämöllä nähtiin useaan otteeseen hienoja hetkiä ja väläyksiä, mutta kokonaisuus ei aivan kantanut loppuun asti. Olen miettinyt syytä siihen, tullen siihen lopputulokseen, ettei näytelmässä ollut yhtäkään pidettävää hahmoa. Kaikki olivat omalla tavallaan raskaita ja epämiellyttäviä, eikä varsinaisia sankareita ollut.

Orblinin viehättävä ja viettelevä Louhivuori osui ehkä lähimmäksi miellyttävää hahmoa, mutta siinäkin tapauksessa kaikki hahmoon liitettävä miellyttävyys ja pidettävyys on vain päälleliimattua, jotta hän saavuttaisi omat tavoitteensa. Näyttelijäntyö on Lemminkäisessä kaikin puolin hyvin kovatasoista, eikä mainiosta näyttelijäkavalkadista löydy sitä niin sanottua "heikkoa lenkkiä".

Upea Cécile Orblin / Kuva: Tommi Mattila