R&A 30: Rakkautta ja kotimaista (2/3)

Rakkautta ja anarkiaa -juttusarjan toinen postaus koskee näkemiäni kotimaisia elokuvia. Yleisesti ottaen ei voi sanoa muuta, kun että kotimainen elokuva alkaa vihdoin löytää omaa ääntään. Nykyään se kestää hyvin vertailun ulkomaisten elokuvien kanssa. Vihdoinkin! Suomalainen elokuva elää ja voi paremmin kuin koskaan.

11. Ikitie (2017)
Ohjaus: AJ Annila
Pääosissa: Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Hannu-Pekka Björkman, Sampo Sarkola

Minut tuntevat ihmiset tietävät kuinka paljon rakastan tätä elokuvaa. Yksi kaikkien aikojen parhaista kotimaisista elokuvista. Antti Tuuri on luonut käsittämättömän katsauksen historiaan. Voit lukea kattavan arvioni Episodista täältä.

12. Kaiken se kestää (2017)
Ohjaus: Visa Koiso-Kanttila
Pääosissa: Pihla Viitala, Antti Luusuaniemi, Vili Saarela, Olavi Angervo

Kaiken se kestää on ainutlaatuinen kuvaus Oulusta 1970-luvulta. Aiemmin dokumentaristina tunnettu Visa Koiso-Kanttila luo ällistyttävän katsauksen omiin lapsuuden maisemiinsa. Hänen dokkaritaustansa näkyy siinä suhteessa, että hän luottaa luonnolliseen ilmaisuun, rakentaen erittäin tarkasti elokuvan koko miljöön.

Elokuva on täynnä hienoa näyttelijäntyötä jokaiselta mukana olevalta. Tomi Enbuska on minulle uusi tuttavuus, ja erittäin tervetullut kotimaisen elokuvan kentälle. Pihla Viitala tekee ällistyttävän ja riipivän roolityön, kuten Antti Luusuaniemikin. Lapsinäyttelijöistä puhumattakaan. Upea elokuva, yksi vuoden parhaista. Haastattelin ohjaajaa Film-O-Holicille, haastattelun voi lukea täältä.

13. Kuudes kerta (2017)
Ohjaus: Maarit Lalli
Pääosissa: Pihla Viitala, Antti Luusuaniemi

Kuudes kerta on mukiinmenevä, mutta niin kovin kliseinen kaikin puolin. Käsikirjoitus toimii ajoittain hyvin, mutta kompastelee niihin tavanomaisiin juonikuvioihin ja repliikkeihin. Miksi elokuva on tehty? Selkeästi viihteen vuoksi. Kunnes se lopussa päättääkin olla jotain ihan muuta.

14. Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (2017)
Ohjaus: Hannaleena Hauru
Pääosissa: Inka Haapamäki, Rosa Honkonen, Tiitus Rantala

No nyt. Olin hyvin ennakkoluuloinen elokuvaa kohtaan, mutta ei olisi kannattanut. Magian rajamailla liikkuva Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset on jännittävä kotimaiseksi elokuvaksi. Kuinka tämä elokuva on mennyt läpi? En tiedä, mutta hyvä niin. Se tuo elokuvakenttään kaivattua vaihtelua ja omalaatuisuutta.

Elokuvalla on omat heikkoutensa, mutta toisaalta se on parhaillaan silloin kun se osaa yllättää. Paikoin teos puudutti, mutta onnistui tuomaan uutta näkökulmaa tuoreella tavalla jo satoja kertoja läpikäytyihin teemoihin. Luontevasta dialogista täydet pisteet. Näitä lisää!

15. Maailman viimeinen kirjakauppa (2017)
Ohjaus: Rax Rinnekangas
Pääosissa: Hannu-Pekka Björkman, Nacho Angulo, Boris Koneczeny, Kaisa Kukkola

Tämä kiinnosti hyvin paljon. Auteur Rax Rinnekankaan Maailman viimeinen kirjakauppa kuulostaa paperilla erittäin mielenkiintoiselta. Elokuva myös näyttää komealta, mutta mielestäni ideaa/käsikirjoitusta olisi pitänyt vielä kehittää. Tehdä ikään kuin loppuun asti.

Oli jännittävää kun elokuvassa kuultiin neljää eri kieltä, ja ns. sujuvaa kommunikointia keskenään kielimuurista huolimatta. Ideasta täydet pisteet, toteutus hieman hapuili. Joka tapauksessa täydet pisteet tärkeästä tärkeästä ajatuksesta. Jokaisen kirjallisuuden ystävän tulisi nähdä tämä.

Olisin voinut esitellä elokuvan myös dokumenttiosiossa, mutta tämä oli vähän niin ja näin.

16. Miami (2017)
Ohjaus: Zaida Bergroth
Pääosissa: Krista Kosonen, Sonja Kuittinen, Janne Reinikainen

Tässä on toinen elokuva, johon minulla oli suuret ennakkoluulot. Ne osoittautuivat täysin vääriksi, sillä Miami on jälleen yksi vuoden parhaita elokuvia. Näyttelijäntyö on hillittömän hienoa, käsikirjoitus on kekseliäs ja tuore. Miamia katsoessa yleisö ei kulje edellä, vaan tarinan perässä.

Zaida Bergrothille shout out, haluan nähdä häneltä paljon lisää tämän johdosta. Parasta tässä oli se, että itselle tärkeimmän teeman sai pomia lukuisten joukosta. Oli perhe, rakkaus, pelko, menestys ja niin edelleen. Upeaa näyttelijäntyötä alusta loppuun. Kaikilta.

17. Puhtaus ja vaara (2017)
Ohjaus: Elina Talvensaari
Pääosissa: Vilja Autiokyrö, Ilona Pukkila, Tanja Heinänen

Tämä elokuva olisi periaatteessa ollut dokumentti, mutta toteutustapansa vuoksi halusin pistää sen mielummin tähän. Puhtaus ja vaara on myös paperilla kiinnostava: prostituoidut pääsevät ääneen ja puhuvat vaarallisesta ammatistaan. Prostituoituja ei kuitenkaan esiinny omalla naamallaan, vaan näyttelijät tulkitsevat, esittävät prostituoitujen puheet.

Toteutustapa on periaatteessa hyvä, annetaan kasvot heille ketkä jäävät niin usein kasvoittomiksi, mutta lässähti kuvatessa. Enkä ole ollenkaan varma niistä projektori-heijastuksista. Ei elävöittänyt kuvaa, tai tuonut siihen mitään lisää, vaan näytti halvalta. Jos ideaa olisi jalostanut, se olisi toiminut paremmin.

18. Rendel (2017)
Ohjaus: Jesse Haaja
Pääosissa: Kristofer Gummerus, Rami Rusinen, Matti Onnismaa, Alina Tomnikov

Suomen ensimmäinen supersankarielokuva jakaa mielipiteet. Toisaalta se on hyvin suomalainen indie-elokuva, toisaalta melko uraa uurtava teos. Käsikirjoitus ontuu hieman ja sitä teroittamalla siitä olisi saanut jo aika hyvän. Elokuva kannattaa kuitenkin käydä katsomassa, mieluiten elokuvissa jos se yhtään kiinnostaa.

Rendel näyttää hyvältä ja kuvaus on huippuluokkaa. Onhan elokuva kliseinen, mutta toisaalta siinä on jotakin mikä saa katsomaan pidemmälle. Ehkä kyseessä on se, että itse supersankari jää elokuvassa hieman taka-alalle pahiksen tieltä? Kuten ohjaaja ja hahmon luoja Jesse Haaja sanoo haastattelussani Film-O-Holicille, tämä on Rotikan elokuva.


19. Toivon tuolla puolen (2017)
Ohjaus: Aki Kaurismäki
Pääosissa: Sherwan Haji, Sakari Kuosmanen, Simon Hussein Al-Bazoon

Suomessa suurin osa kriitikoista teilasi tämän Aki Kaurismäen viimeisimmän mestariteoksen. Itse taisin olla ensimmäinen, joka antoivat tälle täydet viisi tähteä. Kannattaa lukea pitkä arvioni oheisesta linkistä Episodin sivuilta.

Maailmalla Toivon tuolla puolen palkittiin mm. Berliinin Hopeisella karhulla parhaasta ohjauksesta, sekä FIPRESCI:n palkinnolla vuoden parhaana elokuvana. Kriitikoiden kakkossijalle jäi vuoden parhaan elokuvan Oscarilla palkittu Moonlight.

20. Tom of Finland (2017)
Ohjaus: Dome Karukoski
Pääosissa: Pekka Strang, Lauri Tilkanen, Jessica Grabowsky

Elokuvalta tavoiteltiin budjettiinsa nähden ehkä vähän liikaa. Pekka Strang tekee hienon roolityön Touko Laaksosena ja toisaalta Dome Karukosken ohjaus ei petä. Tom of Finlandissa on silti jotakin, mikä jättää elokuvan hieman taka-alalle.

Myös Lauri Tilkanen antaa elokuvassa parastaan. Elokuva oli tärkeä tehdä. Jälleen, arvioni Episodissa täällä.

21. Tyttö nimeltä Varpu (2016)
Ohjaus: Selma Vilhunen
Pääosissa: Paula Vesala, Linnea Skog, Lauri Maijala

Viime vuoden suurinpia yllättäjiä, Selma Vilhusen kokopitkä Tyttö nimeltä Varpu kilpaili Pohjoismaisen elokuvan palkinnosta. Paula Vesala tekee hyvän roolityön mahtavan Linnea Skogin hahmon äitinä, mutta show'n varastaa silti mahtava Lauri Maijala. Kaunis ja intiimi tarina.

Bonus: Myrskyn jälkeen (tv, 2017)
Ohjaus: Leea Klemola
Pääosissa: Kaarina Hazard, Antti Holma, Mikko Roiha

Bonuksena kerron mielipiteeni myöhemmin tv:ssä nähtävän Myrskyn jälkeen -sarjan ensimmäisestä jaksosta. Mahtavan Kaarina Hazardin ja Leea Klemolan käsikirjoittama satiirinen sarja Suomesta ja Suomen poliisista. Hazard näyttelee pääosaa sarjassa ja kuinka upea hän onkaan! On suuri sääli, ettei Hazardia nähdä useammin elokuvissa tai sarjoissa. Ensimmäisen jakson perusteella asiansa maaliin hoitaa myös Mikko Roiha, sekä aina yhtä mainio Antti Holma.

Myrskyn jälkeen on omaperäinen ja tervetullut lisä kotimaisten sarjojen kaanoniin. Ei ole puiseva, vaan kekseliäs. Ei imitoi tai apinoi mitään, vaan seisoo omilla jaloillaan.

R&A 30 -juttusarja jatkuu seuraavassa blogipostauksessa.

Lue edellinen osa dokumenteista ja seuraava osa ulkomaisista.

R&A 30: Dokumentteja ja anarkiaa (1/3)

Rakkautta ja anarkiaa -festivaali on yltänyt jo 30-vuotiaaksi. Se on hieno saavutus erilaiselta ja ainutlaatuiselta elokuvafestivaalilta. On myös hyvin sopivaa, että olen nähnyt tämän vuoden ohjelmistosta 30 elokuvaa. Eri yhteyksissä tosin, osan arvioin ennakkoon Episodille, jotkut olen nähnyt elokuvien pressinäytöksissä, mutta loput itse R&A:ssa.

Olen jakanut kaikki näkemäni festareilla esitetyt elokuvat kolmeen erilliseen blogipostaukseen teemoittain. Se oli mielestäni kaikkein järkevin tapa koota tämä hieno juhlavuosi. Teemat postauksille ovat seuraavat: Dokumentit, kotimainen fiktio ja ulkomainen fiktio. Järjestys on aakkosellinen ja numerointi juoksee.

1. Bill Frisell: A Portrait (2017)
Ohjaus: Emma Franz

Bill Frisell on yksi alansa arvostetuimpia muusikkoja. Erityisesti jazzkitaran virtuoosi esitellään dokkarissa ujohkona, asiansa osaavana musiikintekijänä. Frisellin ajatukset avautuvat katsojalle, kun hän valaisee muusikkoutensa ohella myös itseään.

Frisellin fanit saavat dokumentista varmasti paljon enemmän kuin satunnainen katsoja, sillä dokumentti on melko pitkä.

2. Chasing Trane: The John Coltrane Documentary (2016)
Ohjaus: John Scheinfeld

John Coltrane on yksi jazzin suurimmista nimistä. Arvostettu ja rakastettu ihminen muusikon takana nousee esiin mainiossa dokkarissa, jossa ääneen päästetään Coltranen itsensä lisäksi (äänenä Denzel Washington) haastatteluiden muodossa mm. Bill Clinton, Kamasi Washington ja Carlos Santana.

Suurin harmi on dokumentin pintapuolisuus musiikillisessa mielessä. Dokumentti on kerrassaan mainio, siitä voi nauttia niin satunnainen katsoja kuin jazzin ystävä, mutta katsojalle jätetään Coltranen musiikki niin sanotusti kotiläksyksi. Kappaleista ei dokumentissa saada kamalasti nauttia, koska laajojen kokonaisuuksien kuuntelemiselle ei jätetä aikaa.

3. Craigslist Allstars (2016)
Ohjaus: Samira Elagoz

Yksi Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin tämän vuoden parhaimmistoa on suomalais-egyptiläisen Samira Elagozin Craigslist Allstars. Mestarillinen dokumentti seuraa ohjaaja Elagozin ihmiskoetta, jossa sukelletaan Suomessa melko tuntemattomaan Craigslist-palveluun.

Craigslist-sivustolla pystyy käytännössä pyytämään mitä tahansa, aina ruohonleikkurista seksiin. Elagoz jätti sivulle ilmoituksen, jonka jälkeen hän sai yhteydenottoja ihmisiltä joiden kanssa hän tulee viettämään aikaa. Kamera kuvasi käsikirjoittamattomat kohtaamiset, josta syntyi milloin henkevää keskustelua, pilven polttelua tai seksiä. Rohkea ja jännittävä dokumentti, jossa katsoja jännittää varmasti yhtä paljon kuin ohjaajakin.

4. David Lynch: The Art Life (2016)
Ohjaus: Jon Nguyen, Rick Barnes, Olivia Neergaard-Holm

Twin Peaks on kaikille tuttu mestariteos, mutta David Lynchin hengästyttävän hieno kuvataide jatkaa siitä mihin Twin Peaks päättyy. Temaattisesti samankaltaista pensselin heilustusta ja häkkyröiden upottamista maalauksiin. Lynchiä voi kutsua todelliseksi taiteilijaksi, joka taitaa median kuin median.

Hän on lahjakas kuvataiteilija ja David Lynch: The Art Life on siitä todiste. Hänen maalauksensa heijastelevat kauhua, pelkoa ja ahdistusta, mutta myös toivoa paremmasta huomisesta.

5. Hobbyhorse Revolution (2017)
Ohjaus: Selma Vilhunen

Myönnetään se nyt heti kättelyssä: teini-ikäisten nuorten keppihevosilla leikkiminen aiheutti myötähäpeän tunteita. Keppariharrastuksesta syntynyt into ja yhteisöllisyys sai arvostamaan harrastajia. Selma Vilhusen dokumentti poistaa aiheeseen liittyvää stigmaa, mikä on hyvä.

Hobbyhorse Revolution on itsessään erittäin hyvin tehty dokumentti aiheesta, joka on yllättävän suosittua puuhaa. Ehkä siinä on jotain tekemistä juuri sen yhteisöllisyyden kanssa: harrastus on helppo, varmasti halpa ja se yhdistää ihmisiä, jotka ovat jollakin tapaa herkkiä tai jopa rikki.

Vilhunen on kerrassaan loistava elokuvantekijä, jolta odotan seuraavaa juttua pian.

6. Kasvot, kylät (2017)
Ohjaus: JR, Agnés Varda

Kaksi erilaista taiteilijaa, muraali- ja kuvataiteilija JR, sekä legendaarinen, ensi vuonna Oscar-palkinnon elämäntyöstään saava Agnés Varda matkustavat Ranskan maaseudulla haastatellen tavallisia ranskalaisia ihmisiä.

JR nappaa heistä kuvia ja suurentaa ne talojen ja rakennelmien seiniin. Ihmiset puhuvat henkeviä ja kertovat elämäntarinaansa. Kasvot, kylät näyttää hyvältä, mutta on rytmiltään hyvin hidas - keskittymiskyky saattaa olla koetuksella.

7. Perkele! Kuvia Suomesta. (1971)
Ohjaus: Jörn Donner, Erkki Seiro, Jaakko Talaskivi

Kotimaisen dokumentin klassikko Perkele! Kuvia Suomesta. on yksi uraa uurtavimmista jutuista mitä Suomessa on tehty. Dokkarissa kierretään Suomea 1970-luvun alussa ja tallennettaan ajankuvaa, ihmisten mielipiteitä ja asenteita.

Perkele! on äärimmäisen kiinnostavaa katsottavaa tänä päivänä, mutta toki se herättää myös vahvoja vastatunteita: kun näin elokuvan erikoisnäytöksessä Orionissa, eräs nainen ampaisi teatterista ulos kun kohuttu seksikohtaus Lahdessa tapahtui elokuvan loppupuolella.

Emme tiedä mitä leikkauspöydällä tapahtui, mutta dokumentissa nähtävien tapahtumien valossa kyseessä saattoi olla jopa raiskaus. Jörn Donner itse myönsi, että jättäisi mauttoman kohtauksen tänä päivänä kokonaan pois. On mainittava, että Donner ei itse ollut mukana Lahden kuvauksissa. Tätä kohtausta lukuunottamatta dokumentti on merkittävä katsanto lähihistoriaamme.



8. Perkele 2 - Kuvia Suomesta (2017)
Ohjaus: Jörn Donner

Henkilökohtaisesti Perkele 2 - Uusia kuvia Suomesta oli eniten odottamani elokuva. Ensimmäisestä osasta on kulunut melkein 50 vuotta, mutta Jörkka jaksaa painaa. Ensimmäisen osan tapaan kuultiin haastatteluja tavallisilta suomalaisilta ihmisiltä.

Ensimmäisen Perkeleen musiikki oli mukana, mutta uusien artistien esittämänä. M.A. Numminen, Arja Saijonmaa ja Rauli Badding Somerjoki kovattiin Ismo Alangon ja Yonan hienoilla tulkinnoilla. Paleface lauloi osan kappaleista, mutta ilmeisesti nämä leikattiin elokuvasta pois ja julkaistaan ainoastaan 500 kappaleen erikoisvinyylillä.

Perkele 2 maalaa tämän päivän Suomen. Donner haastattelee turvapaikanhakijaa ja toisaalta on jättänyt tylsät poliitikot pois. "Nuorissa on tulevaisuus", Donner on perustellut haastatteluissaan. Perkele 2 on onnistunut, silmiä avaava ja hauska elokuva, joka kannattaa katsoa.

9. Tokasikajuttu (2017)
Ohjaus: Jukka Kärkkäinen, J-P Passi

Pertti Kurikan nimipäivistä kertova Kovasikajuttu on mainio dokumentti kehitysvammaisten perustamasta punk-bändistä. Tokasikajuttu jatkaa samalla tyylillä yhtyeen tarinaa Aina mun pitää -kappaleesta ja Euroviisuista aina yhtyeen kunniakkaaseen päätökseen asti.

Tokasikajuttu ei ole missään tapauksessa huonompi elokuva kuin edeltäjänsä. Dokkarit toimivat yhdessä mainiosti ja elävät sovussa keskenään luontevasti. Muusikoiden matkaa on ollut ilo seurata ja Tokasikajuttu jättää arvoisensa hyvästit tuhansien rakastamalle yhtyeelle ympäri maailman.

10. Tokyo Idols (2017)
Ohjaus: Kyoko Miyake

Tämä japanilainen dokumentti on yksi viiden tähden mestariteos lisää Rakkautta ja anarkiaa -ohjelmistoon. En tiedä kuinka moni ehti tämän festivaaleilla nähdä, mutta se olisi ehdoton. Tokyo Idols punnitsee eri puolia nuorten teinityttöjen fanituksesta. Eihän fanittamisessa ole sinänsä mitään vikaa, mutta entä silloin kun fanit koostuvat keski-ikäisistä miehistä?

Miehet keräävät ja vaalivat näiden esiintyjien levyjä ja oheistuotteita fanaattisesti, elävät useassa tapauksessa yksin tavaroidensa kanssa, kiertäen tyttöbändien keikoilla jopa sata kertoja vuodessa. Eihän siinä sinänsä ole mitään vikaa, mutta jotkut julistavat 16-vuotiaan "idolin" olevan jo liian vanha.

Tokyo Idols näyttää molemmat puolet asiallisesti ja kiihkottomasti kyseenalaistaen. Dokkari käsittelee ja pohtii seksuaalisuutta nykypäivänä maailmassa, jossa seksi myy, jossa määritellään asioita seksillä ja jossa tarkemmin ajatellen kaikki on seksiä.


R&A 30 -juttusarjan toinen osa julkaistaan pian.

Lue myös toinen osa ja kolmas osa.

Kangastus 38 -kilpailu

Suomen Kansallisteatterissa nähdään parhaillaan Kjell Westön historialliseen romaaniin pohjautuva näytelmä Kangastus 38.

Sen ja Suomen juhlavuoden kunniaksi Kulttuurishokki kysyy lukijoiltaan muistettavaa näytelmää Kansallisteatterissa. Mikä Kansallisteatterissa nähty näytelmä on tehnyt suurimman vaikutuksen?

Parhaat vastaukset julkaistaan tämän postauksen päivitettyyn versioon, kun kilpailuaika on päättynyt.
Palkinnoksi voittajalle on luvassa Kangastus 38 -kirjan pokkariversio kirjailija Westön signeerauksella. Voittaja tullaan valitsemaan arpamenetelmällä.

Kilpailu päättyy keskiviikkona 20.9.2017. Vastauksia voi jättää tämän blogipostauksen kommenttikenttään tai blogistille itselleen Facebookissa haluamallaan tavalla.

Arvioni Kansallisteatterin näytelmästä voi lukea oheisesta linkistä.

Kangastus 38 / Kuva: Mitro Härkönen

Tervetullut näyttämöversio Westön historiallisesta romaanista

Kuva: Mitro Härkönen

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittanutta romaania Kangastus 38 (Otava, 2013) ylistettiin sen ilmestymisvuonna. Ilmestymisensä jälkeen ajankohtaisempana kuin koskaan, Kansallisteatterissa nähdään Kjell Westön romaaniin pohjautuva näytelmä, jonka näyttämösovituksen yhdessä ohjaaja Mikaela Hasánin kanssa on valmistanut Michael Baran.

Näytelmän keskiössä on asianajaja Claes Thune, joka toimii päällisin puolin tarinan kertojana. Tarinan varsinainen päähenkilö on kuitenkin salaperäinen rouva Wiik, jonka Thune palkkaa konttoristiksi asianajotoimistoonsa. Kun viikottain kokoontuva keskiviikkoklubi kokoontuu Thunen tomistolla, Wiik tunnistaa klubin jäsenistä yhden, joka on osana hänen omaa karmivaa menneisyyttään.

Antamatta spoilereita itse tarinasta, voin kertoa Kangastus 38:n kertovan ajasta toisen maailmansodan kynnyksellä palaten hätkähdyttäviin tapahtumiin Suomen itsenäistymisen jälkeen, aikaan kun kansa oli jakaantuneempi kuin koskaan. Eniten tästä kärsivät punaiset vangit ja poliittisesti valkoisten kanssa erimieliset yksilöt.

Mikaela Hasánin ohjaus on kompakti, mutta hieman tasapaksu. Lähes kolmetuntinen näytelmä ei jaksa pitää otteessaan tarinan mukaansatempaavuudesta huolimatta. Silti dialogi toimii mainiosti, näyttelijät tekevät loistavaa työtä ja esitys on kaiken kaikkiaan hyvä.

Kuva: Mitro Härkönen

Taustalla nähtävät videoprojisoinnit tukevat näytelmää, varastamatta huomiota tai ärsyttämättä katsojan silmää - ne tuovat historiallisen Helsingin käsinkosketeltavaksi kiinnostavan lavastuksen ja varmaotteisen puvustuksen kanssa.

Rouva Wiikinä nähdään kolme vahvaa naista: Noora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin. Jokainen tuo Wiikin roolin jotakin itsestään - roolihenkilöstä maalattu kuva rakennetaan mosaiikkimaisesti ja yhteispeli toimii päällisin puolin mainiosti. Tietty tarkkuus suorituksista vielä puuttuu (Kangastus 38 sai ensi-iltansa vasta viikko sitten), mutta se tulee esityksiä toistamalla korjattua.

Kilttinä ja sympaattisena asianajaja Thunena nähdään loistava Timo Tuominen. En tiedä miksi, mutta jostain syystä minulle tuli pakottava tarve nähdä Tuominen Kauppamatkustajan kuolemassa Willy Lomanin roolissa. Rooli olisi erilainen mitä häneltä on totuttu näkemään, ja uskoisin hänen saavan siitä paljon uutta irti. Tästä yhtälöstä voisi tulla jotakin häkellyttävän hienoa. Ping Mika Myllyaho.

Kristo Salminen tekee sen mitä Kristo Salmiselta odottaa - ei häntä helposti saa edes keksinkertaiseksi, niin loistavasta näyttelijästä on kysymys. Paikoin hänen juutalaisrunoilija Joachim Jaryn rooliinsa olisi toivonut hieman enemmän heittäytymistä, mutta silti Salmisen varma ja herkkä tulkinta koskettaa katsojaa.

Kaiken kaikkiaan Kangastus 38 on hieno valinta juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea - ei ilmeinen, vaan uskalias ja tervetullut.

Tämän kirjoituksen myötä olen myös aloittanut Kangastus 38 -aiheisen kilpailun, josta voi voittaa Kangastus 38 -pokkarin Kjell Westön signeerauksella. Kilpailuun pääset tästä linkistä.

Kuva: Mitro Härkönen

Maan koivussa kulkevi tähtösen tie

Olen innostunut aina kun mestarillinen Pirkko Saisio tekee jotakin uutta. Saision edelliset kirjalliset teokset Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) ja Spuuki Spaidermän ja raju nonna (Siltala, 2017) ovat suorastaan loistavia. Hänen edellinen näytelmänsä Kansallisteatterissa Slava! Kunnia. jäi pari vuotta sitten näkemättä.

Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatterin uusin saisio, kantaesitys Koivu ja tähti on eräänlainen jatko-osa Zachris Topeliuksen samannimiselle sadulle. Saision näytelmässä seurataan sisarusten, Kristofferin ja Hagarin, eloa. Läpikäydään niin menneisyys, nykyisyys kuin tulevaisuus. Kaiken keskiössä on suomalaisuuden peruspilarit: mökki ja metsä.

Ensimmäisellä puoliskolla nähdään Kristofferin ja Hagarin menneisyyttä, lapsuutta. Tämän lisäksi seikkaillaan nykyisyydessä, jossa iso joukko ystäviä saapuu viettämään aikaa heidän mökilleen metsän siimekseen. Väliajan jälkeen nykyisyyttä jatketaan tulevaisuudella ja eräänlaisella dystopiakuvauksella.

Joku uutismedia teki jutun siitä, kuinka Saisio irvailee esityksellä kulttuuripiireille. Sitä en Koivussa ja tähdessä juuri nähnyt, vaikka toiveikkaana sitä odotinkin. Se näkyi pikemmin alaviitteenä yhden tai kahden rasittavan henkilöhahmon muodossa, mutta ei muuten. Pääasiassa näin näytelmän esittävän omanlaistaan versiota suomalaisuudesta.

Kuva: Stefan Bremer

Tyylilaji ei vaan valitettavasti purrut minuun. Saisio on erinomainen dialogeissa - parhaimmillaan Koivu ja tähti ylsikin terävään, hauskaan ja kriittiseen pohdiskeluun, mutta kokonaisuus ei kantanut parhaalla mahdollisella tavalla. Johtuuko se ohjaaja Laura Jäntin tulkinnasta, sitä en tiedä.

Paikoin Koivu ja tähti muistutti muutaman vuoden takaisia näytelmiä Maaseudun tulevaisuus ja Luolasto, ollen tosin vähemmän happoinen ja huomattavasti selkeämpi kokonaisuus kuin Maaseudun tulevaisuus ja kiinnostavampi tapaus kuin Luolasto.

Näyttelijöistä parhaimmillaan ovat Tiina Weckström (Hagar), Katariina Kaitue (Lillemor) ja Riku Nieminen (melkein kaikki muut), jotka tekevät timanttiset roolityöt. Sonja Salminen on mainio Lee ja Elsa Saisio on mainio Ann-Lee. Lee ja Ann-Lee, molemmat kummastelevat suomalaisuutta hieman vieraista näkökulmistaan.

Lavastus onnistui luomaan tuoreen ja modernin näkökulman metsään (jota ei pääse pakoon edes teatterissa), ollen kaikin puolin tyylikäs kokonaisuus. Myös puvusto oli tehnyt hienon työn, joka kaikkiaan tuki perinteisyydellään kokonaisuuden magiaa.

Koivu ja tähti onnistuu näyttämään pakolaisongelman pienessä mittakaavassa, kun tavallinen suomalainen porukka joutuu pyytämään apua. Mitä silloin kun oma mökki muuttuu kriisialueeksi ja rajat suljetaan nenän edestä? Paikoin Koivu ja tähti kosketti jotain todellista, mutta lipui lopulta tuonpuoleiseen vailla merkitystä.

Kuva: Stefan Bremer

Mikä romaanin kirjoittamisessa on haastavaa, Jussi Huhtala?

Elokuvalehti Episodin toimituspäällikkö Jussi Huhtala on uneksinut omasta kirjasta jo pitkään. Vuonna 2015 Huhtala julkaisi Book on Demandin kautta lastenkirjan Paarmamies. Tänä syksynä Atena päätti kustantaa hänen virallisen esikoisteoksensa, Ukkosenjohdattimen.

Vaikka Huhtala kirjoittaa työkseen, kirjan polku kirjakauppojen hyllylle ei ollut helppo - voiko se koskaan olla? Oheinen haastattelu on käyty Huhtalan kirjajulkkareissa. Haastattelun alku valitettavasti uupuu, koska unohdin painaa rec:iä. Oleellinen välittyy kuitenkin mainiosti.

Jussi Huhtala
Kuva: Riikka Kantinkoski

Mitä opit Oriveden opistolta?
Sieltä olen oppinut todella paljon. Kävin siellä aluksi verkkokursseja 10 vuotta sitten, jonka jälkeen kävin monella kesäkurssilla. Se on paikka missä olen oppinut paljon ja pitänyt yllä luovaa kirjoittamistani. Vuonna 2010 ja 2011 järjestettiin Kohti mestaruutta -kurssi ja siellä opin tietysti todella paljon. Siellä Ukkosenjohdattimen käsikirjoitus muotoutui aika lopulliseksi, mutta silti tarvittiin vielä viisi vuotta ennen kuin se oli lopullisesti valmis.

Kerro Kohti mestaruutta -kurssista ja mitä sen jälkeen tapahtui.
Ehtona kurssille pääsylle oli se, että pitää olla olemassa valmis käsikirjoitus. Siellä oli 12 osallistujaa ja heti ensimmäisellä tapaamisella kuulin, että kolme tai neljä meistä tulee saamaan kustannussopimuksen edellisten vuosien perusteella. Pääsin siis askeleen eteenpäin vuonna 2010.
Vuonna 2011 lähetin seuraavan version kustantajalle ja ajattelin olevani aika lähellä, mutta silloinkaan kukaan ei halunnut julkaista sitä. Kului viisi vuotta, tein lastenkirjan ja kaikkea muuta. Ukkosenjohdatin jäi taustalle, mutta ajattelin että haluan kaivaa sen esiin vielä kerran. En halunnut päästää siitä irti. Kävin käsikirjoituksen läpi kolmannen kerran, lähetin sen joka paikkaan. Ajattelin, että sitten luovutan. Kustannussopimus tuli kuitenkin todella nopeasti, siihen meni vain pari viikkoa.

Eroaako luova kirjoittaminen toimittajan työstä?
Onhan se sillä tavalla samanlaista, että pitää saada tietty määrä tekstiä tiettyyn deadlineen mennessä. Kyllä lehtijuttujen tekeminen ja toimittajan työkin on todella luovaa, että siinä mielessä se muistuttaa sitä hyvin paljon. Totta kai on hirveästi apua, että on kirjo
ttanut myös ammatikseen.

Ukkosenjohdatinta on kutsuttu jossakin arvostelussa jo miesproosaksi, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Teoksesi kertoo 40-vuotiaasta Eerosta, joka on elämässään eräänlaisessa risteyskohdassa. Hän on sinkku, tympääntynyt työhönsä ja yksinäinen. Kuinka Eero syntyi?

Ukkosenjohdatin (Atena, 2017)

Se syntyi omista kokemuksistani, kun olin itse todella ahdistunut omassa toimistotyössäni ja kaipasin elämääni muutosta. Siinä mielessä Eero muistuttaa itseäni. Totta kai Eeron hahmo on hirveän paljon nörtimpi kuin minä, monin tavoin introvertimpi tyyppi mitä minä olen. Tässä kirjassa olevat toimistojutut perustuvat hyvin paljon omiin työelämäkokemuksiini ahdistavista konsulteista, tylsistä projekteista ja palavereista, sekä pöljistä työkavereista... Toinen asia mitä halusin kirjaan oli lapsuusmuistot. Halusin tehdä kirjan, mikä hyppii kahdella aikatasolla ja siksi siinä on lapsuuskokemuksia mukana - mutta epäsuorasti. Halusin käyttää ne eräänlaisen tehosekoittimen läpi. Täytyy muistaa, että kaikki ovat romaanihahmoja, eikä ketään ole kirjoitettu kirjaan suoraan.

Kirja vilisee elokuvia ja se on myös rytmiltään elokuvamainen. Oliko se tarkoitus vai onko se tuhansien nähtyjen elokuvien tulosta?
Tuo on ihan mielenkiintoinen pointti. Minulla on ollut tässä yksi käsikirjoitusopas. Useita käsikirjoitusoppaita kirjoittanut Syd Field käyttää oppia, että leffakäsikirjoitus menee aina saman kaavan mukaan: siinä on aina alku, keskikohta ja loppu. Siinä on aina tietyt juonenkäänteet tietyissä paikoissa. Perusrakenteen alku kestää 20 minuuttia, keskikohta 40 minuuttia ja loppu 20 minuuttia. Tutkiskelin sitä ja ajattelin käyttää sitä apuna. Näin olen saanut siihen sellaisen helpon Aristoteleen runousopin kaavan, jossa on selkeästi alku, keskikohta ja loppu.

Tuliko huumori vaivatta?
Luulen, että huumori oli helppoa ja varsinainen kokonaistarina vaikeampi. Huumorijutut ovat tavallaan kertyneet vuosien varrella. Halusin, että se on hauska. Olen aina ajatellut, että yleensä romaanit ovat kuolemanvakavia - maailma on täynnä vakavia romaaneja ja vakavaa taidetta, enkä halunnut tehdä kuolemanvakavaa kirjaa, vaan että siinä olisi myös huumoria mukana. En kuitenkaan halunnut tehdä huumorikirjaakaan, vaan että siinä olisi mukana myös vakava puoli. Halusin siinä olevan molempia. Aika helposti sellainen huumori tulee, vitsikkään dialogin keksiminen ja pyöritteleminen on itsellekin kivaa.

Mikä oli haastavaa?
On joskus kiva kirjoittaa pientä, vaikka sivun dialogipätkää, mutta kokonaisuuden kirjoittaminen on vaikeaa. Vaikka niin, että lupaa kirjoittaa kokonaisen luvun viikon aikana ja että saa itsestään irti sen, että pystyy joka päivä tekemään vaikka pari sivua. Pitää asettaa itselleen aikataulut ja pysyä niissä. Pikkupätkät onnistuvat ja aina voi tehdä muistiinpanoja kun tulee ideoita mieleen, ne ovat hauskoja. Mutta sitten kun pitää istua alas ja liittää ne osaksi romaania, osaksi kokonaisuutta...

Mitä kirjallisuus sinulle merkitsee?

Huhtala ja Ben Kalland Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalla
Taiteiden yönä 2017

Se on merkinnyt paljon. Opin nuorena lukemaan ja olen aina lukenut kaiken minkä olen saanut käsiini, sarjakuvista korkeakirjallisuuteen. Kun olin pieni '70-luvulla niin silloinhan sarjakuvien lukeminen oli vahingollista. Nykyään sanotaan, että Aku Ankan lukeminen on hyödyllistä kun siinä on niin hyvää kieltä, mutta kun minä kävin koulua niin äidinkielen opettajat sanoivat, että Aku Ankan lukeminen on haitallista. Vähän sama asia kun nykyaikana puhutaan, että tekstarit ja somettaminen rapauttaa teini-ikäisten ja nuorten mielet, niin silloin sarjakuvat oli sama juttu. Olen aina lukenut kaikenlaista tekstiä, sekä Dostojevskiä että Aku Ankkaa ja kaikkea siltä väliltä.

Arvotatko Dostojevskiä tai Aku Ankkaa keskenään, vai haluatko edes?
En oikeastaan, jokaisella on oma paikkansa. En haluaisi tavallaan nyrpistää nenääni ettei joku olisi taidetta, en haluaisi erottaa korkeakulttuuria ja sitä mitä sanotaan viihteeksi. Tykkään itse paljon Hollywood-elokuvista ja minusta parhaat niistä ovat taidetta, kun taas jotkut ajattelevat että ne ovat pelkkää paskaa. En haluaisi arvottaa asioita tuolla tavalla.

Oletko suunnittelemassa jo seuraavaa romaania?
Kyllä sellainen on suunnitteilla. Suunnitteleminen on aina kivaa, pitäisi vaan kirjoittaa. Minulla on jo muutaman sivun synopsis seuraavasta romaanista ja tarkoitus olisi, että se valmistuisi vähän nopeammin kuin esikoisromaanini, joka kesti kaikkiaan kymmenen vuotta. Eräs opettajani Orivedeltä sanoi onnitellessaan, että rupea nyt jo kirjoittamaan uutta ennen kuin ensimmäinen ilmestyy ja saat tietää sen vastaanotosta. Se oli mielestäni hyvä neuvo ja olen jo aloittanutkin. Toivotaan, että parin vuoden päästä tulee valmista.