sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Tervon väläys

WSOY, 2015
Vuonna 2012 kirjailija Jari Tervo palkittiin Lause-Finlandialla. Lause joka palkinnon voitti löytyy Laylan ensimmäiseltä sivulta: Minut kihlattiin kehdossa. Jos valitsisin voittajan, myös tänä vuonna Tervo palkittaisiin. Uusimmassa, reilu kuukausi sitten julkaistussa Pyrstötähdessä on useita lausekandidaatteja, mutta voiton vie yksi: Unto Abraham on pieni ja tyhmä, mutta äiti on kieltänyt kertomasta sitä hänelle. Vieläkin se tuo mairean hymyn kasvoilleni.

Pyrstötähti jatkaa Tervon menestyksekästä sarjaa nuoren Jari-pojan lapsuudesta Rovaniemellä. Esikoinen oli sarjan ensimmäinen, ja julkaistiin 2013. Seuraavana vuonna omaelämäkerrallinen kirja sai jatkoa Revontultentiestä. Pyrstötähti ei varsinaisesti kirjasarjaa jatka, vaan se sisältää pieniä muutaman sivun novelleja - Jari-pojan päiväkirjamerkintöjä, tarkalleen ottaen 19, elämän pienistä sattumuksista.

Tätä lukiessani nauroin enemmän kuin Revontultentiessä. Luulen sen johtuvan kirjan monipuolisuudesta - arjessa tapahtuu paljon, kun osaa katsoa. Tietynlaisin näyttelijän silmin luettuna kirjasta irtoaisi loistavia monologeja.

Jari Tervo
Kuva: Veikko Somerpuro
Kirjan Jarin elinpiiriin lukeutuu pääasiassa oma perhe, johon kuuluvat tietenkin äiti, isä, Maija-sisko, pikkuveli Unto Abraham ja Lenin.

Mainitsin asiasta jo Revontultentiestä kirjoittaessani, ja sanon sen uudestaan: Unto Abraham on yksi suomalaisen kirjallisuuden hienoimpia henkilöitä. Hillittömän hyvin kirjoitettu ja huolellisesti hoidettu hahmo. Rakastan häntä. Olen täysin fani. Sekä hänellä että veljellään Jarilla on mielettömän hienoja näkemyksiä ja huomioita lasta ympäröivästä, omituisesta ja erikoisesta maailmasta.

Olin yllättynyt etten tiennyt kirjan julkistamisesta mitään. Törmäsin siihen vaan kaupassa eräänä päivänä. Sen tyylikäs, keltainen kansi sai minut pörräämään sen ympärillä kuin mehiläisen. Kirjan lukee nopeasti, ehkä vähän turhankin. Tervo jos kuka osaa käsitellä suomenkieltä. Olisin mieluusti pysynyt tässä väläyksessä paljon pitempään.

Ehtaa Tervoa, vahva suositukseni.


Kiitos arvostelukappaleesta WSOY.

Jari Tervo: Pyrstötähti
WSOY 2015. 176 sivua.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Jazzia Lahden Kansanopistossa

Kuva: Eetu-Pekka Heiskanen
Tunnelmani oli jännittynyt. Tänään, eli eilen, ensi-iltansa sai Lahden Kansanopiston Teatterikoulutus I -pääproduktio Reviisori. Jännitin useiden lavalla esiintyneiden ystävieni ja tuttujeni puolesta. Jännitin minulle entuudestaan tuntematonta Nikolai Gogolin klassikkoa. Vain Nenän tunnen jotenkuten.

Teen heti alkuun selväksi, etten tule mainitsemaan näyttelijöitä nimeltä. Ketään tästä hienosta produktiosta en nimittäin voisi jättää mainitsematta, enkä halua tehdä inhottavia ja määritteleviä valintoja minkään suhteen. Vilhelm Eklund.

Kun näytelmä alkoi, upeasti, tuntemattomaksi lavastetussa salissa, olin peloissani. Mistä tämä näytelmä kertoo? Entä jos en tajua? Autatko minua Markku Harju?

Pelko osoittautui onneksi turhaksi, Ville Hilska, kun huomasin näytelmän kertovan kokemistani asioista. Tai paremmin, lukemistani ja uutisissa näkemistäni: lavalla seisoi milloin Paavo Väyrynen, Jyrki Katainen, Alexander Stubb, virkamies, pummi, eduskunta, Nalle ja kerjäläinen, ottaen joko yhden ihmisen, tai koko ryhmän hahmon.

Rahaa syydetään kuin roskaa, se sinetöidään hymyllä. Miko Jaakkola, mitä jos saisin hyväksynnän, omani ja muiden, kun lainaan vähän rahaa tuolle rikkaalle raukalle? Rosa Kettumäki, mitä jos saisinkin suurta valtaa? Olen mitätön ihminen tässä suuressa maassa, mutta ehkä muutamalla satasella minustakin tulisi tärkeä...

Toisinaan Reviisori tuntui olevan puhdasta jazzia, eikä vaan hienon, tyylikkään ja taidokkaasti soitetun musiikkinsa puolesta. Esityksen muodossa ja esitystavassa oli jotakin jazzille ominaista. En ehkä osaa määritellä tarkkaan mitä, Antti Tuominen, mutta se liittyy ainakin sen rosoiseen esillepanoon ja raakaan, anteeksipyytelemättömään olemiseen.

Kuva: Eetu-Pekka Heiskanen
Musiikista puheenollen, esityksessä nähdään kaksi mieletöntä musiikkinumeroa, jotka jäävät mieleen hillittömän hauskoina ja onnistuneina osioina. Ona Korpiranta. Ensimmäinen niistä oli The Script ft. Will.I.Amin Hall of Fame, hienosti suomennettuna Maailman katolla, Maaria Nuoranne! Jälkimmäinen biisi taittuu yksinlaulusta hienosti suureen musikaaliseen huipennukseen, tätä on ironia parhaimmillaan! (Eikö olekin? Ironiaa siis... Ehkä olen hakoteillä kaikessa, ehkä en. Otto Rokka tuskin on. Hakoteillä nimittäin.)

Laulunopetuksesta ja musiikistahan vastaavat tänäkin vuonna legendaariset Inge-Maarit Rautiainen ja Ari Niskanen. Kaikki kunnia mestareille työssään! Aapo Puusti. Puheopetuksesta vastaa muuten Salla Aas, pistäkää ihmeessä nimi mieleen!

Pyry Kähkönen: välillä esitys toi mieleeni useita Ismo Alangon sanoituksia, tai niiden pätkiä. Yhtenä esimerkkinä Seitsemän päivää -kappaleesta: mikä on oikein ja mikä on väärin, mikä on liikaa ja missä määrin / mikä on oikein ja mikä on väärin, tähän asti vähän liikaa on just sopivasti. Niin se tuntuu menevän vähän kaikessa, vai mitä Linnea Leino.

Toinen Alangon laulu joka mielessäni paikoin soi, oli Meidän isä, siitä erityisesti kohta: panen pääni pensaaseen, isoveli mua anukseen / Valtava karju, vastasyntynyt, nyt jo myynyt äidin ja mut. Eero Leichner, huomaatko mitä tarkoitan?

Sitähän Katainen, Stubb ja muut rahanahneet kumppanit ovat suomalaisille jo neljä vuotta tehneet - panneet häpeilemättä. Ehkä viimeisen vuoden aikana se outo ja kummallinen pano muuttui raiskaukseksi. Ketään ei tuomittu.

Tuukka Leijavuori ja minä väliajalla
Seksistäkin tuli rumaa, kun orgiat pääsivät valloilleen. Kohtaus oli hillittömän hauska, mutta tarkemmin takaapäin ajatellen ei tuntunut kovin mukavalta, sen voin kertoa Miina Penttinen.

Tanssinumeroista vastaa lajinsa mestari, Meri-Tuuli Risberg. Jokainen tanssinumero upposi näytelmän maailmaan kuin se olisi sinne kirjoitettu jo 1836. Tähän mainittakoon, että kehonhallinnasta ovat vastuussa kehonhallikot ja akrobatian mestarit Anni Leino ja Sami Perälä.

No nyt sitten ohjaaja Timo Raita, ei Milla Väänänen. On erityisen hienoa nähdä, kuinka paljon ohjaaja on saanut ryhmän etenemään näyttelijöinä sitten heidän ensimmäisen demonsa, Neiti Julien. Joka ikisestä näyttelijästä on tänäkin vuonna löydetty heidän yksilöllisesti parhaat ja heikot puolensa. Ja mikä parasta, lähdetty sörkkimään niitä. Se on kovaa käsityötä, Hilla Ruoppilakin on varmasti huomannut. Raita on tarkkanäköisesti valinnut rooleihin sopivat ihmiset, ja uskon kaikkien kasvavan entistä suuremmiksi näyttelijöiksi. Eikö niin, Elli Saharinen? Myös lihakset todennäköisesti ovat kasvaneet tänäkin vuonna. Keille kasvavat, keille...

Emmi Salervo: tyylillisesti uskon Reviisorin olevan hyvin ominainen Raidalle. Enkä tarkoita sitä, että tämän genre voisi yhtä hyvin olla loistavat näytelmät, siinä missä venäläinen klassikko tai komedia/draama. Wilma Seppälä ei ole genre, vielä.

Yhtä asiaa tämä näytelmä sai minut pelkäämään, Peik Sirén. Huijareita on ollut aina. Vieläkin, kaikkien näiden vuosien ja valheiden jälkeen, se tuntuu vieläkin olevan kaikille ihan "ok". Samat tossavaiset äänestetään päättämään meidän kaikkien yhteisistä asioista. Seuraava pääministerimmekin tulee mitä todennäköisimmin omaamaan  miljoonaomaisuuden, eli tällöin maatamme johtaisi miljonääri! Samaistumispintaa ei siinä tapauksessa järjettömästi ole - en edes tunne yhtäkään miljonääriä. Raharikas ei ole paras johtamaan ketään. Täytyy olla myös sydämeltään rikas.

Varaa lippuja täältä, Suomen tulevat näyttelijät odottavat.
Kuva: Eetu-Pekka Heiskanen

Pengerkadun mestaritrio moraalista ja ystävyydestä

Sveholm ja Heiskanen
Kuva: Tapio Vanhatalo
Teatterivuoteni on lähtenyt käyntiin ennätyshitaasti tänä vuonna. Helsingin Kaupunginteatterin Ihanat naisemme taitaa olla vasta neljäs näytelmä jonka näen. Valintani osui oikeaan, sillä kun kyseessä on näin hillitön komedia, intoni lähteä teatteriin kasvoi entisestään - siinä missä intoni myös tehdä teatteria.

Sali oli yleisöä täynnä.

Ensiksi kuitenkin näytelmästä: Ihanat naisemme on ranskalaisen Moliére-palkitun kirjailija-käsikirjoittaja Éric Assousin kolmen miehen komedia. Miehistä yksi myöhästyy yhteisestä peli-illasta ja syy on vakavampi ja monimutkaisempi kuin osaisi kuvitella... Ongelmia ja naisia setvitään pitkän illan ja yön aikana.

Mainospuheita ei sinällään tarvita, kunhan muistaa mainita näytelmästä nämä kaksi alle listaamaani kohtaa:

1) Ohjaus Kari Heiskanen
2) Lavalla Kari Heiskanen, Pertti Sveholm ja Timo Torikka

Ensikosketukseni Heiskasen nerokkaaseen kädenjälkeen oli Lahden Kaupunginteatterissa 2010, kun näin Maiju Lassilan klassikkokomedian Viisas neitsyt. Loput teokset mestarilta olenkin nähnyt Helsingin Kaupunginteatterilla, joista mainittakoot vaikka Hamlet (2012) tai yksi kaikkien aikojen parhaimmista näkemistäni esityksistä Enron (2011).

Sveholm ja Heiskanen
Kuva: Tapio Vanhatalo
Ihanat naisemme -näytelmässä Heiskanen ei tarjoile pelkästään hienoa näytelmää, vaan myös hervottoman hauskan roolisuorituksen. Muistaakseni en ole vielä nähnyt Heiskasen näyttelijäntyötä teatterissa aiemmin, sanoisin että pitäisi. Ehdottomasti.

Ei siinä, toisen roolin tässä näytelmässä täyttää sitten yksi Suomen parhaimpiin lukeutuva näyttelijä, Pertti Sveholm. Aina kun näen Sveholmin lavalla, en voi muuta kuin ihailla sitä tarkkaa ja viimeisteltyä näyttelijäntyötä.

Kolmannen roolin näyttelee loistava Timo Torikka. Häntä olen nähnyt aiemmin vain elokuvissa. Mieleni räjähti kun luin jälkikäteen kuinka suurta roolia Torikka on lapsuudessani näytellyt... Mies on Nuuskamuikkunen! Hattu pois ja syvä kumarrus.

Tämä taitaa olla ensimmäinen Helsingin Kaupunginteatterin näytelmä, joka on lähtenyt piakkoin alkavan remontin alta pois. Näytelmää esitetään Pengerkadun näyttämöllä, joka on toiminut vuosien saatossa mm. Ryhmäteatterin näyttämönä.
Pengerkadun näyttämö on suhteellisen haastava. Se on pitkä ja omaa isot pylväät keskellä näyttämöä. Lavastajalle siitä aplodit - olet tehnyt upeaa työtä.

Näytelmä saa katsojan pohtimaan tarkemmin moraalia ja ystävyyttä. Kuinka pitkälle ystävyyden eteen voi mennä ja kuinka kauas ystävyys kantaa? Voiko toisen nahan pelastaa hinnalla millä hyvänsä, ja mikä on ihmisen hinta? Näitä kysymyksiä kolme viisasta miestä joutuvat pohtimaan. Yleisön on hyvä pohtia niitä myös, sillä kuka tietää, ehkä vastaavanlaisessa tilanteessa olet joskus sinä.

Kari Heiskanen, Pertti Sveholm ja Timo Torikka
Kuva: Tapio Vanhatalo


maanantai 16. maaliskuuta 2015

Mikrokosmos Tavastialla

Viimeistä viedään, Ismo Alangon 10 keikan Kevätkiertue 2015 päättyy toiseen iltaan Tavastialla. Silminnähden ilta on jälleen loppuunmyyty.

Soundcheck on käynnissä tuntia ennen keikan alkua. Uusia biisejä esitetään muutama, ennen kuin lavalta seinien takaa kuuluu oliks tää tässä. Yhtye alkaa valmistautua keikkaan ja pian yleisö pääsee sisälle saliin.

Tunnelma oli erittäin harras Alangon astellessa yleisön eteen. Alanko silmäili yleisöä pitkään tämän hurratessa yhä lujemmin ja lujemmin. Tulevat klassikot avaavat jälleen shown. Keikalla herää kysymys, kuinka on yleensä mahdollista samaistua näin paljon toisen ihmisen lauluihin ja ajatuksiin? Miksi minusta (ja tuhansista Alangon faneista) tuntuu siltä, että kaikissa näissä lauluissa piilee aineksia juuri minun elämästäni? Ovatko ihmiset loppujen lopuksi niin erilaisia?

Korniuksia yleensä syntyy juuri siitä, että jokin asia on vaan niin naurettavan totta - esimerkiksi se, että monen albumin kohdalla minusta tuntuu että tämähän on elämäni soundtrack. Onnellisuuden (2010) aikoihin albumi eli mukanani, tai sitten minä elin albumin mukana. Samoin kävi Maailmanlopun sushibaarin (2013) kanssa, jopa vielä vahvemmin.

Mielestäni Alangon edellinen albumi, juuri Maailmanlopun sushibaari, on täydellinen levy. Viisi tähteä viidestä, eikä sekään edes riitä. Toisaalta nyt kun kuuntelin jälleen Tavastialla näitä uusia kappaleita minusta alkaa tuntua, että syksyllä plakkarissa on todennäköisesti toinen viiden tähden albumi, ellei jopa kuuden. Varmaa on ainakin se, että työ jatkuu tämänkin kiertueen jälkeen - seuraavaksi nämä uudet laulut kuulee studio.

Jälleen Virgin Oilissa kuultu Pannaanko pakasteet pieneen pussiin? jäi surukseni kuulematta, mutta muut 11 uutta biisiä kuultiin (painotan edelleen, etten tiedä kaikkien julkaisemattomien kappaleiden oikeita nimiä, joten olen arvannut ja keksinyt niitä alhaalla olevaan settilistaan.)

Meno keikalla oli rento ja juhlallinen. Artisti itse muisteli tämän olevan viimeinen suunniteltu keikka sitten lokakuun lopun, joten voi olla ettei heitä saa lavalta tänä iltana pois. Tästä voi vetää johtopäätökset, ettei festarikeikkoja tule ja uusi albumi julkaistaan syys-lokakuussa.

Ismo Alanko esiintyi satanen lasissa. Oma, varma lavapreesens yhdistettynä ilmiömäiseen ääneen ja kitarataiturointiin, musiikin elämiseen ja toisinaan tanssiin. Hän ei ole pelkästään lauluntekijä, vaan takuuvarma ja aina paikkansa lunastava lavaesiintyjä - oli kyse sitten raskaasta rockista tai herkistä balladeista. Alanko on muuten ainoa mieleeni tuleva artisti, jolla on näin paljon itsensä uudelleen määrittelemiä hittejä. Tarkoitan, että kaikilla on se "yksi kappale," joka esitetään jokaisella keikalla. Bruce Springsteenillä se on Born to Run, Elton Johnilla Your Song. Alangolla se voisi olla Levottomat jalat tai Tällä tiellä, Peltirumpu tai Rakkaudesta, Kun Suomi putos puusta tai Taiteilijaelämää… You get the point.

Siinä missä Alangolla vaikutti lavalla olevan erittäin hauskaa, niin myös bändillä. Mestarimuusikot Jussi Jaakonaho, Mikko Mäkelä, Niko Votkin, Joakim Berghäll… Ja Juho Viljanen. Jumalauta mikä veto Totuus vai tequilassa! Hillitöntä energiaa ja raivoa, Jaakonaholtakin petti pokka. Tämä sama toistui kaikilla Taiteilijaelämää-lopun eeppisessä ja -voisi jopa kuvailla- apokalyptisessä loppusoitoissa!

Siinä ehdinkin mainita muutaman helmen eiliseltä… Laatuaikaa, Jokainen ihminen.., Päivän uutinen, Rakas rämä elämä, Liikemies, Kaunis suru, Tiskirätti, Maailmanlopun sushibaari… No, tässä vain muutama maininta, mutta laskujeni mukaan helmiä oli 32.

Settilistan monipuolisuus on ollut tämän kiertueen ja keikan etu. Kolmasosa kappaleista on ollut uusia, ja niiden vastapainoksi klassikoita jokaiselta Ismo Alangon kokoonpanolta viimeisen 35 vuoden aikana (kyllä, Hassisen koneen esikoisalbumista Täältä tullaan Venäjä tulee tänä vuonna kuluneeksi tasan tuo).

Myös konsertin visuaalisuus oli toimiva. Valaistus toimi kauniisti yhteen tyylikkäiden kuvaheijasteiden kanssa. Heijasteissa näkyi niin tuttu susikuvio, maalauksia, sekä tuttuja otteita levykansista. Takaseinä ja valot elivät laulujen ja lavaesiintymisen mukana saumattomasti. Saumattomuudesta puheenollen, myös biisit soljuivat eteenpäin tänä iltana erityisen mutkattomasti.

Koko keikan ajan yleisö oli yhtälailla rennosti mukana kuin itse esiintyvät artistit, mutta mitä pidemmälle keikka jatkui, sitä moshpitmäiseksi meno äityi kentällä. Tai sanotaanko, että oli erikosita nähdä että suomalaisyleisö saatiin tanssimaan ja laulamaan mukana näinkin nopeasti.

Yksi asia keikasta jäi tosin harmittamaan - yli puoli vuotta seuraavaan. Ja nyt kun albumin kappaleet on istutettu mieliimme, emme pääse kuulemaan niitä vielä pitkiin aikoihin. Kesän paisteessa on mahdollista vain odottaa ja muistella.

Voisi sanoa, että Tavastialla koettiin kaikki. Iloa, surua, lämpöä, pimeyttä ja valoa. Intohimoja ja vihaa, onnea ja rakkautta.
Mikrokosmos.
Kyseisen kappaleen jälkeen yleisöstä kuului huuto: vittu sä oot nero!
Ei sitä oikein paremmin voi kiteyttää.

Kiitos siis Ismo Alanko, Jussi Jaakonaho, Niko Votkin, Juho Viljanen, Mikko Mäkelä, Joakim Berghäll, sekä keikkajärjestäjät Markku Kärkkäinen ja Maria Tarnanen /Tarnanen!

Tavastia 15.3.2015

1. *Uskon rakkauteen
2. *Sä et tule mun luo (mut mä odotan sua)
3. *Jokainen ihminen laulaa omaa lauluaan
4. *Laatuaikaa
5. *Hölmö, pelle, aivokääpiö
6. *Älä usko valheisiin
7. Rakkaus on ruma sana
8. Hiljaa virtaa veri
9. Hullun paperit
10. *Mikrokosmos
11. *Vaiennut kieli
12. *Liikemies
13. Päivän uutinen
14. Totuus vai tequila?
15. Rakas rämä elämä
16. *Kuolemanjärjestelmä
17. *Kaunis suru
18. Extaasiin
19. Pulu
20. Tiskirätti
21. Antaudutaan
22. Maailmanlopun sushibaari
23. Elintaso
24. On mulla unelma
25. Rakkaudesta

26. Tuulen selkään
27. Onnellisuus
28. Tällä tiellä
29. Levottomat jalat
30. Aina nälkä
31. Taiteilijaelämää

32. Laulu



sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Laatuaikaa Tavastialla

Tunnelma on jännitystä täynnä. Siemailen Tavastian ylihintaista olutta ja odotan malttamattomana keikan alkua. Ismo Alanko yhtyeineen esiintyy jälleen loppuunmyydylle yleisölle, päivää ennen kiertueen päätöskeikkaa.

Odotus palkittiin. Bändi oli mielettömässä iskussa. Otan tähän hetken nyt ylistääkseni Jussi Jaakonahoa, mieletön kitaristi ja tuottaja. Juteltiin keikan jälkeen erään muusikon kanssa, joka pointtasi myös Jaakonahon mestarilliset kyvyt. Mutta kuten sanoin, koko bändi on mielettömässä iskussa, ollut jo perustamisestaan lähtien. Niko Votkin rummuissa, Mikko Mäkelä bassossa, Juho Viljanen pasuunassa, perkussioissa ja vähän kaikessa ja Joakim Berghäll saksofonissa ja sellossa… Ei tästä kokoonpanosta voi paljoa paremmaksi mennä. Jokainen on oman soittimensa mestari.
Alankoa ei tarvitse varmaan kehua, koska kaikki aina valittavat että kehun liikaa.

Settilista ei juurikaan eronnut Virgin Oilista, muutamia poikkeuksia mahtui mukaan. Näyttää siltä, että jokainen uusi biisi (lukuunottamatta mainiota Pannaanko pakasteet pieneen pussiin?) tulisi jäämään levylle. Kaikki kappaleet olivat menneet eteenpäin järisyttävän paljon, yhdessä soittaminen ja esittäminen livenä on selvästi auttanut kappaleiden saamista muotoonsa.

Kun nyt kuuntelin näitä kahta ensimmäistä (nimistä en edelleen ole varma, joten arvaukseksi menee), Uskon rakkauteen ja Sä et tule mun luo, olen vakuuttunut että näistä tulee klassikoita. Kylmät väreet ja kyyneleet tekivät comebackin. Ennen ilmestymistään laulut ovat mestariteoksia, ja huomaan olevani turhautunut, kun en voi kuunnella niitä mistään. Toisaalta haluaisin kuulla palavasti kaikki uudet biisit uudelleen ja uudelleen, koska hei, en osaa niitä vielä ulkoa.

Myös uusien kappaleiden järjestys on hieman vaihdellut, mielestäni toimivammaksi.

Harvinaisuuksina kuultiin Pulu, Tiskirätti, Elintaso, Onnellisuus ja Aina nälkä. Pulu toimii livenä aina yhtä hienosti, samoin Hullun paperit, Hiljaa virtaa veri, Totuus vai tequila?, On mulla unelma ja Levottomat jalat. Rakkaus on ruma sana lukeutuu tähän listaan, mutta pointtaan sen nyt erikseen, koska en ole ikinä kuullut tästä yhtä mieletöntä versiota! Karvat nousivat pystyyn.

Taiteilijaelämää päätti toisen encoren jälleen - aivan ansaitusti. Se ei ole pelkästään yksi kaikkien aikojen parhaita biisejä, vaan myös hienoimpia livevetoja mitä on. Tämä bändi puhaltaa myös tämän kappaleen uuteen eloon, eikä tunnelma voi olla muuta kuin maaginen kun koko loppuunmyyty Tavastia laulaa kappaletta mukana.


Tavastia 14.3.2015

1. *Uskon rakkauteen
2. *Sä et tule mun luo (mut mä odotan sua)
3. *Jokainen ihminen laulaa omaa lauluaan
4. *Laatuaikaa
5. *Hölmö, pelle, aivokääpiö
6. *Älä usko valheisiin
7. Rakkaus on ruma sana
8. Hiljaa virtaa veri
9. Hullun paperit
10. *Mikrokosmos
11. *Vaiennut kieli
12. *Liikemies
13. Päivän uutinen
14. Totuus vai tequila?
15. Rakas rämä elämä
16. *Kuolemanjärjestelmä
17. *Kaunis suru
18. Extaasiin
19. Pulu
20. Tiskirätti
21. Antaudutaan
22. Maailmanlopun sushibaari
23. Elintaso
24. On mulla unelma
25. Rakkaudesta

26. Onnellisuus
27. Tällä tiellä
28. Levottomat jalat
29. Aina nälkä
30. Taiteilijaelämää

31. Laulu

Extaasiin Virgin Oilissa

Ismo Alanko pysähtyi Kevätkiertue 2015:lla Helsingin loppuunmyydylle Virgin Oil -klubille.

Yleisö koostui selkeästi yhtälailla Hassisen koneen ja Sielun veljien aikaisista faneista, siinä missä nuoremmasta keikkakansasta. Itse olen Alankoa kuunnellut seitsemän vuotta ja tämä oli 11. keikkani.

Edellisestä Kolmannesvuosisata taiteilijaelämää -kiertueesta on vierähtänyt jo reilu vuosi, mutta keikat ovat jatkuneet yhtä varmoin ottein kaikin puolin. Sillä erotuksella, että tällä kiertueella on tarkoitus esittää ja testata myös uuden syksyllä julkaistavan albumin materiaalia.
Kuten settilistasta kirjoituksen lopussa voitte lukea, ainakin Virgin Oilissa melkein puolet biiseistä ovat uutta Alankoa. Edellisestä kiertueesta on jäänyt muutamia kappaleita, mutta myös uusia vanhempia klassikoita on kaivettu settiin.

Mikään ei tietysti uuden albumin suhteen ole varmaa, on todennäköistä että näitä uusia biisejä löytyy siltä, mutta kaikki on auki. Alanko mainitsi keikalla, että samalla testataan kuinka yleisö ottaa kappaleita vastaan. Hyvin selkeältä ainakin minulle uuden levyn suhteen vaikuttaa se, että kantavana teemana on rakkaus. Itseironiaa löytyy alankomaiseen tapaan lähes jokaisesta uudesta kappaleesta hyvin paljon. (Uusiin biiseihin olen merkannut settilistassa tähdet eteen, useiden nimestä en ole varma joten olen mennyt arvauspohjalla sinne päin.)

Ensimmäiset kaksi kappaletta, Uskon rakkauteen ja Sä et tule mun luo saivat kylmät väreet nousemaan iholleni. Toka kappale iski kovaa ja sai silmilleni kyyneleet. Kaikki uudet kuulostivat loistavilta. Älä usko valheisiin tulee saamaan todennäköisesti radiosoittoa paljon, veikkaan sitä tässä vaiheessa myös levyn ensimmäiseksi singleksi.
Hölmö, pelle, aivokääpiö, Liikemies, Mikrokosmos ja Vaiennut kieli iskevät myös kovasti. Toivon myös näin väliaikaisena kassahenkilönä -kyllä, valitettavasti- että kuulemamme Pannaanko pakasteet pieneen pussiin? ilmestyisi uudella levyllä, edes ekstrabiisinä! Rakkaustarina kappaleen sisälläkin oli vallan mainio.

Edellisellä kiertueella kuullut klassikkot pysyvät edelleen loistokkaina vetoina. Totuus vai tequila?, Rakkaudesta, On mulla unelma ja Hiljaa virtaa veri rämähtää upeasti kuulijan korviin. Harvinaisemmista biiseistä vastasi tänä iltana ainoastaan mahtavat Pulu, Elintaso ja Antaudutaan, mikä tosin on ihan ymmärrettävää koska uusia kappaleita on niin paljon. Tuntui uppoavan hyvin Virgin Oilin yleisöön, ei ole syytä olettaa ettei uppoaisi myös muille yleisöille ympäri Suomen.

Yleisö palkittiin kahdella encorella, ensimmäisessä oli mukana neljä kappaletta Alangon neljältä eri kokoonpanolta (Teholla, Hassisen kone, Sielun veljet ja soolo). Keikan päätti Siekkareiden toisena encorena kuultu Laulu.

Päällimmäiset fiilikset keikasta: uutta albumia, Tavastian päätöskeikkoja, sekä syksyn kiertuetta malttamattomana odottaen.

Virgin Oil 21.2.2015

1. *Uskon rakkauteen
2. *Sä et tule mun luo (mut mä odotan sua)
3. *Jokainen ihminen laulaa omaa lauluaan
4. *Laatuaikaa
5. *Älä usko valheisiin
6. *Hölmö, pelle, aivokääpiö
7. Rakkaus on ruma sana
8. Hiljaa virtaa veri
9. Hullun paperit
10. *Mikrokosmos
11. *Liikemies
12. *Vaiennut kieli
13. Päivän uutinen
14. Totuus vai tequila?
15. Rikas rämä elämä
16. *Pannaanko pakasteet pieneen pussiin?
17. *Kuolemajärjestelmä
18. *Kaunis suru
19. Extaasiin
20. Maailmanlopun sushibaari
21. Antaudutaan
22. Pulu
23. Elintaso
24. On mulla unelma
25. Rakkaudesta

26. Tuulen selkään
27. Tällä tiellä
28. Levottomat jalat
29. Taiteilijaelämää

30. Laulu



perjantai 6. maaliskuuta 2015

On Susimäen aika

Kuva: Lauri Kivikataja
En muista koska viimeeksi olen ollut katsomassa esitystä, jossa yleisö nousee kiittämään seisaaltaan.
Taiteilija aplodeerataan kumartamaan kolmesti.

Kyseessä on Julius Susimäen On aika.

Nyt lainaus käsiohjelmasta:
"Teoksessa käytetään Susimäen isän, edesmenneen kuvataiteilija Markku Susimäen, teoksia vahvasti kehollisen teatteri-ilmaisun tukena. Esitys on kunnianosoitus pojalta isälle - näyttelijältä kuvataiteilijalle."

Kunnianosoitus on rehellinen, kaunis ja erityisesti onnistunut. Markku Susimäen vaikuttavat teokset, erityisesti juuri Elämänpuu, on toiminut selkeästi esityksen pohjana ja eteenpäin vievänä elementtinä. Se on myös muisto isästä - vaikkakaan kuvana ei niin vahva kuin se viimeinen.

On aika esitettiin ensimmäisen kerran Lahden Kansanopistossa toukokuussa 2014. Näin sen siellä kolmesti, enkä voinut olla vaikuttuneempi kerta toisensa ja kolmantensa jälkeen.
Hengästyttävän hienosta ohjauksesta vastaa Lahden Kansanopiston Teatterikoulutus II vastuuopettaja Misa Palander, koreografiasta, liikeilmaisusta, valo-, ääni- ja projisointisuunnittelusta Susimäki itse.
Äänieditoinnista vastaa Joel Härkönen, siinä missä esitystekniikasta Vilma Vantola ja Pipsa Enqvist.
Koko työryhmä on tehnyt työnsä kuten kuuluu - erittäin hyvin.

Myönnän, etten osaa tulkita tanssia tai tunne sen kieltä juuri ollenkaan. Siksi asiat joita lavalla tapahtuu joudun enemmänkin arvailemaan ja tuntemaan. Siitähän taiteessa loppujenlopuksi on kyse. Tunteminen on hyvä, sillä juuri sitä lavallakin tapahtuu - ja paljon.
Tuska, ahdistus, kipu.
Viha.
Pelko.
Kaikki nämä tunteet ja tuntemukset menetyksen ja rakkauden vuoksi.
Me kaikki koemme näitä tunteita joskus. Yleensä rakkaus surkastuu noihin muihin tunteisiin, harvemmin toisin päin. Rakkaudelle emme voi mitään, emmekä rakkauden, tai rakkaan, menettämiselle. Se tulee kaikkien eteen ennemmin tai myöhemmin, enemmän tai vähemmän.
Pelottavaa, ja toisaalta lohdullista on, ettei koskaan tiedä milloin.

Kuva: Lauri Kivikataja
Esityksessä etsitään itseään, yritetään kuulua johonkin. Kasvetaan useiden metrien mittaiseksi vain kutistuakseen takaisin ihmisen kokoiseksi. Lopuksi opitaan, että riittää olla itsensä kokoinen. Kuten esityksen sitaattikin sanoo: Minä olen juuri niin riittävä kuin annan itseni olla.

Odotus on pitkä aika.

Erityisesti tässä tanssiteoksessa minua kiehtoo kuinka paljon se muistuttaa juuri tätä esityksessä nähtävää Markku Susimäen Elämänpuuta. Kuinka esityksen liikkeellä ja muodolla on saatu napattua se sama tunnelma ja fiilis; se sama mikä pelottaa ja samalla kiinnostaa maalauksessa, pelottaa ja kiinnostaa myös liikkeessä ja ilmeessä.
Esitykseen on onnistuttu lisäämään myös huumoria, sillä ilman sitä ei elämässä pärjää.
Ja multaa.

Kaapelitehtaan Pannuhalli toimii Susimäkien areenana enää vain 7.-9. maaliskuuta. Lauantaista maanantaihin esityksiä on joka päivä klo 19:00, sekä sunnuntaina 8. päivä vielä lisäksi päivällä klo 13:00. Tämä on merkittävä. Tässä vielä linkki esityksen Facebook-sivuille.

Tukekaa nuoria taiteilijoita ja kuunnelkaa mitä sanottavana on. Tällaista ei usein näe.