Minä, Vesku ja Vain elämää

Pari päivää sitten kauan odotettu Vain elämää -sarjan 3. kausi alkoi. Jakso ylitti parhaimmillaan miljoonan katsojan rajan. Keskimääräisesti jaksoa katsottiin enemmän kuin mitään aiempaa sarjan jaksoa; edellinen ennätys oli Anna Abreulla.

Kuva: Petri Aho

Luulen, että ainoa artisti, ainoa taiteilija Suomessa joka pystyy saamaan katsojia näin paljon on Vesku.
Kuka Loirista ei tykkäisi? Jos joku ei pidä Loirin musiikista, pitää ainakin hänestä näyttelijänä. Harvassa ovat he, jotka eivät pidä Veskusta ollenkaan.

Hauskinta tässä mun mielestä on se, että ekalla kaudella Vain elämää pilkattiin paljon. Samoin toisella kaudella. Kolmanteen mukaan ilmoitettiin Vesku, ja arvostelijat alkoivat pitää pienempää ääntä. Miestä arvostetaan niin paljon, ettei siihen paljoa sanota vastaan. Jos Vain elämää kelpasi Veskulle, miksei se kelpaisi muillekin? Kehuin tätä formaattia jo ekalla kaudella, mutta aika pitkällehän kauden onnistuminen riippuu artisteista.

Paljon on kritisoitu juuri tätä "itkuasiaa". Monille tuntuu olevan vaikea hyväksyä, että taiteilijat ovat herkkiä ihmisiä. Se on hauskaa, koska yleensä juuri herkkyys on taiteilijan tärkeimpiä ominaisuuksia. Mitä pahaa siinä on? Moni suuri taideteos olisi jäänyt tekemättä ilman kyyneliä. "Ei kehtaa katsoa kun ne siellä itkee". Parastahan on se, ettei tarvitse. Mutta sekin on uutisoinnin vika pääosin, kun juuri se on se uutinen joka nostetaan esiin kuukausia ennen lähetystä. Luulen, että se on artistille iso hetki, kun joku tulkitsee omia laulujaan, itselle kaikkein tärkeimpiä asioita.

Tällä kaudella on muutenkin ihan loisto kattaus. Loirin lisäksi odotan innolla Paula Vesalaa ja Samuli Edelmannia.
Myös Paula Koivuniemellä ja Toni Wirtasella on hienot äänet, vaikka heidän musiikkinsa on minulle vierasta.

Kun katsoin tätä avausjaksoa ekaa kertaa, jostain syystä liikutuin kamalasti. Se viestii sitä, että vaikka Veskua ei henkilökohtaisesti tuntisi niin silti hän on koskettanut minua ja tuhansia, satojatuhansia suomalaisia aivan järkyttävän paljon. Hän on meille läheinen.

Kuva: Nelonen Media / Petri Aho

Oma suhteeni Veskuun on pitkä. Olen pienestä pitäen rakastanut uunoja ja mielestäni parhaita roolisuorituksia suomalaisessa elokuvassa on Jokke-papan rooli Pahat pojat -elokuvassa. Musiikkiin tutustuin varmaan joskus Ivalon ilmestymisen aikaan 2006 paikkeilla, jolloin olin 14-vuotias. Olen ollut onnekas ja nähnyt Veskun keikalla kolme kertaa: yhdessä joulukonsertissa, Loirista Leinoon -konsertissa, sekä Tavastialla Pori Jazz -kenraalissa. Jokainen konsertti on ollut elämys ja itselleni tärkeä kulttuurikokemus.

Ja mikä tärkeintä - olen jopa päässyt kohtaamaan mestarin kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli kirjamessuilla 2010. Peter von Bagh haastatteli häntä ja uusi albumi Skarabee oli juuri ilmestynyt. Osasin onneksi taktikoida ja sain nimmarin Hyvää puuta -CD:hen. Sanoin vapisevalla äänellä "Tä-tämä oli viviime vvuoden paparas llevy." Ja olin tosissani. Se on mestariteos.
Toinen kerta oli vielä ikimuistoisempi: Tavastian keikan jälkeen, noin kello 00:00. Tavastian valot syttyivät ja oli pakko lähteä ulos. En nähnyt Veskun vielä poistuvan, kuten muut bändin jäsenet, joten jäin odottelemaan vielä ulos. Oven edessä oli vielä taksi, joten olin varma ettei Vesku ole poistunut. Odottelin ulkona vain hetken, kun Vesa-Matti Loiri itse astelee poikiensa avustamana ulos. Kysyin tuttuun tapaan pelokkaalla äänelläni: "O-olisiko mmitään mahdollisuutta saada ninimmaria tähän?"
Vesku: "Onks sulla kynää?"

Rajoitettu 4+20 "Amerikkapainos"

Minä: "Joo, olen varautunut kaikkeen!"

 En tietenkään saanut tussia heti auki … Kehuin keikkaa kauheasti, Loiri hymyili ja vaikutti liikuttuneelta. Samalla hän alkoi pyöritellä levyäni käsissään ja kysyi onko se alkuperäinen (tähän mainittakoon, että alkuperäinen 4+20 -albumi, Loirin ensimmäinen, lienee Suomen arvokkaimpia levyjä, niitä ei hirveästi ole). Sanoin, että ei ole, johon Loirin poika sanoi heti että kyseessä on pari vuotta sitten julkaistu uusintapainos. Vesku avasi kannet ja sanoi, että kyllä tämä alkuperäinen on kun se aukeaakin. Totesin levyn olevan amerikkapainos.
Kiitin vielä ja läksimme tahoillemme.

Illan jaksosta sen verran, että lienee mahdotonta esittää kuusi kappaletta Veskun tuotannosta niin, ettei jokainen katsoja jäisi kaipaamaan vielä jotakin biisiä. Jaksossa kuultiin hienot huumoriklassikot Naurava kulkuri ja Kohtalokas samba, leinoklassikot Lapin kesä ja Elegia, loiriklassikko Väliaikainen, sekä unohdettu helmi Brontosauruksen yö.
Omiksi suosikiksi kirkkaimmin nousi Wirtasen Brontosauruksen yö. Vesalan Elegia oli kaunis, samoin Edelmannin Väliaikainen. Nauravasta kulkurista oli hyvä versio Elastisella, Vartiaisen samba oli myös very nice! Oikeastaan kaikki oli hyviä, mutta on sanottava, että ei niitä biisejä silti kukaan esitä niin kuin Vesku itse - ja odotankin eniten Loirin tulkintoja muiden biiseistä.

Kimmo Elastinen summasi Loirin ehkä parhaiten:
"Kaikkee mitä se on tehny se on ollu paras."
Mitäpä siihen lisäämään.