Saisio = tuoreinta, terävintä NYT

Kuva: Tuomo Manninen

Musta Saara. Pirkko Saisio. Musta Pirkko. Yleisö palvoo - jos ymmärtää.

Saisio ei ole tehnyt teatteriaan helpoksi. Vaikka se on väännetty rautalangasta. Väliajalle tilataan viiniä, lavastusta ei tajuta. (Se on sirkus [tai Auschwitz, päätä itse.]) Romanien holokausti, Ranskan (maailman) äärioikeisto. Marine Le Pen vs. Jean-Marie Le Pen. Janne-Maria Teräväkynä, naurua.

riemukaari / arbeit macht frei
ciRcus / aRbeit

Karnevaali! Revittely! Näin se maailma makaa. Iloisia lupauksia - VAPAUS!
                                         VELJEYS!
                                                                              TA
                                                                               S
                                                                                   A-
                                                           A
                                              R
                                                                          V
                                                                                                                                O

!Liha on halpaa. Sian, mutta erityisesti ihmisen. Esteettiset haitat helvettiin turuilta ja toreilta.
Kulttuurinen omiminen, äärimmäisyyksiin riistäytynyttä vouhotusta. SaisiO sanOO miten asiat On.

Kuva: Tuomo Manninen

Suvaitsevaisto - valittaa
Tolkun ihmiset - valittaa
Rasistit - valittaa
Natsit - valittaa
Kreivi Dracula - ei

Populismi syö omat lapsensa. Kansa kyllä Uskoo Puheisiin.
Taiteilija ei syö lapsiaan. Kesto liian pitkä, kill your darlings.

Eläimiä Kansallisteatterin lavalla. Taas.
Ja taas. Ja taas.
Toimii nyt, ensimmäisen kerran.

Jussi Tuurna = Musiikkia korvilleni +++
Laura Jäntti = Paras ohjaus tähän asti

Upeat puvut, lavasteet. Kunnioittavat mennyttä, nykyisyyttä, kärsimystä, historiaa.
Näytelmän muoto, ei oma suosikkini tyylillisesti. Fragmentaarinen muoto toimii Tyhmyyden Ajassamme täydellisesti, teatteri heijastaa todellisuutta.

Ei väliä onko johtaja mies, nainen vai sika. Huono johtaja on huono johtaja. Sukupuolen merkitys ja merkityksettömyys.

Karisma, ammattitaito, Kansallisteatterin Valkyyriat: Ulla Tapaninen (<3) Tiina Weckström (<3) Sinikka Sokka (<3)

Komeaa työtä myös: Juha Muje (<3) Janne Marja-aho (<3) TIMO TUOMINEN (<3) Taru Still (<33)

Saisio näkemyksekkäämpi ja tuoreempi kuin suurin osa suomalaisista teatterintekijöistä. Ei pyöri paikallaan nuoleskelemassa kollegoidensa ja aateveljiensä ja -siskojensa perseitä.

Suositus? Vahva.

Kuva: Tuomo Manninen

Kun Helsingin kirjamessut pesivät Göteborgin

Helsingin kirjamessut tekivät tänä vuonna historiaa - virallisen tiedotteen mukaan kävijöitä oli 85 600. Se on kävijäennätys Helsingin kirjamessujen historiassa, mutta ylitti myös Göteborgin kirjamessujen tämän vuoden kävijämäärän, jonka on ilmoitettu olevan 85 371. Göteborgin kirjamessut ovat pohjoismaiden suurimmat kirjamessut, toiseksi suurimmat koko maailmassa. (Kuulitte sen ensimmiäseksi blogistani, en ole lukenut sitä vielä Suomen mediasta.)

Kuinka Ronja Salmi onnistui ensimmäisenä vuotenaan ohjelmajohtajana? Olivatko muutokset onnistuneita? Oliko messuilla mitään nähtävää? Miksi ikiliikkuja Paavo Väyrynen ja profeetta Jouko Piho olivat siellä, mutta piispat tai amerikkalaiset eivät? Löytyikö mitään ostettavaa? Nämä ovat tyhmiä kysymyksiä, mutta seuraa oma (nälkävuottakin pidempi) raporttini.

Antony Beevor naisen pään takana

Torstai lähti käyntiin arvostetun brittihistoroitsija sir Antony Beevorin haastattelulla uudesta teoksestaan Kohtalokas silta (Arnhem: The Battle for the Bridges 1944, WSOY 2018). Beevor on keskittynyt oikeastaan pitkin uraansa toiseen maailmansotaan ja siellä käytyihin taisteluihin. Hänen pääteoksinaan voidaan toistaiseksi pitää teoksia Stalingrad (WSOY 2000), Berliini 1945 (WSOY 2002), sekä melkein 1000-sivuinen järkäle, Toinen maailmansota (WSOY 2012), johon kävin hakemassa itsekin signeerauksen.

Seuraavaksi palloilin antikvaarisella puolella ja kävin kuuntelemassa Helsingin sanomien entistä kulttuuriosaston päätoimittajaa Pekka Tarkkaa hänen Onnen Pekka (Otava 2018) -muistelmiensa johdosta. Tarkan haastattelu oli ehkä hivenen löysä, joskin oikeassa paikassa. Seminaarihuone Suomenlinna tarjosi intiimin elämyksen - tai olisi tarjonnut, jos sinne olisi päässyt istumaan.

Jussi Parviainen

Tämä ei ollut ainoa hetki, jolloin seminaarihuoneet (lavanimiltään Suomenlinna ja Vallisaari) olivat liian täynnä. Aina yleisö ei edes mahtunut sisään, mikä söi paljon. Huoneet ovat jees sinänsä, mutta ensi vuodeksi pieni organisointi olisi toivottavaa.  Muistiinpanoissani lukee: Suomenlinna, Vallisaari = perssilmä.

Ensinäkin käytävä on aivan liian ahdas, eikä kukaan tiedä miten pitäisi toimia. Järkkäreiden olisi syytä rajata alueet ja heti kättelyssä ohjata ihmiset sisään toisesta ja ulos ensimmäisestä ovesta. Voisiko tilaa rajata esimerkiksi nauhoilla?

Suomenlinnan edessä on valtava määrä ihmisiä odottamassa sisäänpääsyä. Moni haluaisi päästä Vallisaareen, joka sijaitsee Suomenlinnan takana, eikä lopulta kukaan pääse minnekään, koska toinen osa ihmisistä haluaa päästä myös ulos huoneista. Tämän organisointiin olisi syytä jatkossa kiinnittää huomiota. Ei se mahdotonta ole, vaatii vaan hieman viitselijäisyyttä ja ajatustyötä.

Rafael Donner

Suomenlinnassa oli niin ikään tunnin kestävä kiinnostava keskustelu Miten media selviää paskapuheen aikakaudella, jota veti toimittaja Ruben Stiller. Tämä olisi vaatinut huomattavasti enemmän tilaa myös, mikä ei sinänsä ole ihme: aihe kiinnostaa suurta osaa messuvieraista, jopa torstaina.

Muutenkin messuilla oli järjetön määrä kiinnostavia keskusteluja päivän polttavista aiheista. Osa niistä kuvattiin YLE Areenaan, joka oli upea muutos, nostaa kirjamessujen profiilia kulttuurisena keskustelualustana, ja ihmiset ympäri Suomen saavat olla mukana. Sanomattakin selvää, että keskusteluille oltiin varattu useimmiten liian pieni stage.

Torstai päättyi eriskummalliseen kokemukseen: Jussi Parviaisen haastatteluun elämäkerrastaan Jumalan rakastaja (Tammi 2018). Lavalla nahkahousuinen Taiteilija oli yhtä katkera ammattinsa edustaja kuin edellinen esiintyjä Kauko Röyhkä, mutta vähemmän charmikas. Röyhkästä kyllä pidän, Parviaisesta en ole varma. Palloilin elämäkerran ostamisen kanssa, mutta esiintyminen jätti jotenkin kummallisen olon.

Jari Tervo

Ensin hän haukkui kaikki muut ja ylisti itseään (tosin, kyllä havaittavissa oli myös itseironia, mikä on aina tärkeää ihmiselle kuin ihmiselle). Myöhemmin hän ylisti itseään ja korosti omaa merkittävyyttään Taiteilijana. Hän kertoi näytelleensä jonkun katsojan jopa transsiin, ja että yleisöä on pitänyt joskus viedä ambulanssilla pois. Niin vaikuttava hän on ollut Taiteensa kanssa. Paha sitä toki on mennä kieltämään. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin ajatus, että hän on Taiteilija ja Väärinymmärretty. Eittämättä silti kiinnostava persoona, jonka kirja on syytä lukea kun se sattuu käteen osumaan.

Perjantaina osallistuin ensitöikseni bloggaajana Rafael Donnerin lukupiiriin, mainiosta kirjastaan Ihminen on herkkä eläin (Människan är ett känsligt djur, Förlaget & Teos 2018). Bloggaus lukupiiristä luettavissa myöhemmin, mutta saatatpa haluta lukea kirjasta kirjoittamani bloggauksen täältä.

KirjaKallion paneeli Kuka saa määritellä mut? kuvattiin ja hyvä niin. En ehtinyt seuraamaan sitä alusta ja tunnin kestonsa vuoksi en ehtinyt katsoa sitä kokonaan. Varmasti hyvää, ajassa olevaa keskustelua useista seksuaali-identiteeteistä, jotka ovat ehkä suurelle osalle ihmisistä vielä melko kysymysmerkki. Paneelikeskustelu antoi hyvät eväät keskustelulle aiheesta kokonaisuutena. Itsellänikin on melko kaksijakoiset ajatukset aiheesta vielä toistaiseksi.

Staffan Bruun

Suomalaisen kirjallisuuden jättiläinen ja supertähti Jari Tervo kertoi uudesta teoksestaan Aamen (Otava 2018) Senaatintori -lavalla. Ronja Salmi lupasi raivata messuilla tilaa uusille haastattelijoille, mutta Jukka Petäjän voimalle hän ei näköjään voinut mitään. On kuitenkin sanottava, että Petäjä oli tällä kertaa oivallinen haastattelija. Hän piti omat kommenttinsa lyhyinä ja terävinä, antaen tilaa kirjailijalle itselleen.

Onko hänelle annettu palautetta, josta on otettu opiksi ja sovellettu, vai eikö hän saanut Tervolta suunvuoroa? Se nähdään seuraavana päivänä. Tällä kertaa odotin sitä kuitenkin innolla, koska tiedän Petäjän olevan nautittava kirjallisessa muodossa.

Kuuntelin myös Huvfudstandsbladetin entisen toimittajan Staffan Bruunin haastattelua muistelmastaan Mies joka rakasti uutisia (Mitt liv på HBL, Förlaget & Siltala 2018), jossa hän kertoo katkerasta erostaan HBL:n kanssa.

Riku Rantala ja Tunna Milonoff

Myöhemmin Rafael Donnerin haastattelu, sekä Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin haastattelu uudesta Selviytymisoppaasta (Johnny Kniga 2018). Yksi messujen kiinnostavimpia haastatteluja, koska paketti oli niin valmis. Ulospäinsuuntautuneet ja miellyttävät persoonat kertovat asiantuntevasti kokoamastaan uudesta paketista.

Oli myös kiinnostava ratkaisu pistää Riku ja Tunna esiintymään perjantai-ilapäivään. Perjantaina moni koululainen oli joutunut messuille pakon vuoksi, mutta moni saattoi jäädä pidemmäksi aikaa messuille nimenomaan heidän takiaan. Muutenkin mielestäni melkein kaikki kiinnostavimmat vieraat olivat ennen viikonloppua, vaikka yleensä viikonlopulle on ladattu kaikki isoimmat paukut.

Tämä on mahdollisesti ollut osuva taktiikka saada enemmän väkeä myös hiljaisemmille päiville. Ehkä vain ajattelen kaiken, sekin on mahdollista. Toki Tuomas Kyrö ja Katja Kettu, sun muut olisivat olleet lauantaina. Kettu lopulta perui sairastumisen vuoksi.

Perjantai päättyi osaltani Andy McCoyn haastatteluun hänen uudesta, Lamppu Laamasen kirjoittamasta elämäkerrastaan Andy - Rock'n'Roll Star (Johnny Kniga, 2018). Jone Nikula osoittautui erittäin hyväksi haastattelijaksi. Andy oli Andy, mikä saattaa merkitä eri asioita eri ihmisille. Todellisuudessa hän on terävä ja suorasanainen persoona. Haastattelun perusteella vaikutti jopa hieman ujolta ihmiseltä.

Laamasta tuntui ärsyttävän, kun jäi itse toiseksi McCoyn vuoksi. Kun Nikula (kunnioitettavasti) halusi pitää haastattelun musiikissa ja kuvataiteessa, Laamanen yritti värittää haastattelua ja huomauttaa, että kirjassa on myös politiikkaa, uskontoa ja kohuja. Kohuista Andy tunnetaan, siksi olisi väärin keskittyä siihen. Nikula piti asialinjan, osoittaen Andyn olevan paljon muutakin, mikä tuntuu suomalaisilta monesti unohtuvan.

Andy McCoy ja minä Maikkarin loppukevennyksessä. (Ei kestä kiittää, kirjamessut!)

Andylle on erittäin helppo nauraa, mutta hän on saavuttanut musiikillisesti enemmän kuin suurin osa voi edes haaveilla - ja toisaalta kritisoi kaikkien muiden suomalaisten tavoin Juha Sipilän surkeaa hallitusta. Kuvataiteesta puhuttaessa (McCoy on yllättävän taitava siinäkin), Nikula yritti kiven kovaa viedä mielipidettään läpi, että taulut eivät olisi kovin suomalaisia. Ne ovat värikkäitä, puna-keltavoittoisia, eivät yhtään suomalaisen taulun näköisiä.

"Miltä suomalainen taulu näyttää", McCoy kysyi, jolloin yleisö purskahti nauruun. Juuri tämän ytimessä ollaan - mitä on suomalainen taide? Miksi suomalaisen taiteen pitäisi näyttää tai olla suomalaista? Nikula yritti jatkaa ja perustella värien käytöllä. "Must värit on tehty siks et niit käytetään", McCoy huomautti. Yleisö antoi aplodit.

Myöhemmin hain Hanoi Rocks -legendalta signeerauksen sekä uuteen Andyyn, että mahtavaan Building on Tradition (1995) -vinyyliin, joka julkaistiin Svart Recordsin toimesta viime vuonna ensimmäistä kertaa vinyylinä. Ostin sen itseasiassa viime vuoden kirjamessuilta, kun tarkemmin ajattelen.

Minulle viikonloppu oli tylsä tänä vuonna. Kaikki kiinnostavat ovat melkein jo menneet. Lauantai oli ruuhkaisin päivä, liikkuminen oli erittäin vittumaista. Lastenrattailla ajettiin miten sattuu ja yleensä parkkeerattiin ne käytävän poikki. Ihmiset pyörivät ja hortoilivat (eivät varmaan tienneet itsekään minne) ja kaikki oli yhtä kaaosta. Itselläni oli koko lauantai viilut auki. Onneksi en hakenut signeerauksia.

Kari Hotakaisen haastattelu Senaatintorilla (vuoden myydyimmästä kirjasta?) Tuntematon Kimi Räikkönen oli mainio. Kimi Räikkönen ei itse ollut paikalla, mikä varmasti oli monelle suuri pettymys. Omalla ständillään paikalla oli kuitenkin Paavo Väyrynen, joka sai huijattua mummojen nimiä omiin kannattajakortteihinsa.

Myös profeetta Jouko Piho oli omalla ständillään istuskelemassa. Hän oli lahjoittanut oman kirjansa Väyryselle, ainakin kirja lojui edellisenä päivänä Väyrysen pöydän alla. Piho poisti minut Facebook-kavereista joku aika sitten, en tiedä miksi. Tottahan se on, ettei ajatusmaailmamme (tai mitkään muutkaan maailmamme) kohdanneet, mutta silti se oli sen aikakauden loppu. Ehkä se oli lopun ajan merkki?

Kari Hotakainen

Yksi messun kiinnostavimmista keskusteluista osoittautui ehkä suurimmaksi pettymykseksi. Image järjesti kirjailijan ja kriitikon kohtaamisen. Kaikki alkoi siitä, kun Saara Turunen sai kehnoa kritiikkiä kirjastaan. Seuraavaan kirjaan hän kirjoitti Kriitikko -nimisen hahmon, joka perustuu kehnon kritiikin kirjoittaneeseen Hesarin Antti Majanderiin.

Syttyi sanasota ja kiinnostava keskustelu kriitikon ja taiteilijan suhteesta. Kirjamessut nostivat profiilinsa yhteiskunnallisen keskustelun alustaksi myös tässä tapauksessa, kun Majander ja Turunen kohtasivat. Valitettavasti Turunen ei osannut vetää keskustelua, ja haastattelu olisi kaivannut kolmannen henkilön, joka olisi vetänyt sitä.

Turusen ja Majanderin vittuuntuneisuus paistoi läpi, ja keskustelu käytiin "hyvässä hengessä" hampaat narskuen. Turunen oli ylenpalttisen ystävällinen ja yritti samalla lyödä Majanderille maskuliinisuuden leimoja: "pikkulinnut lauloivat", että kehuit Robert Capan muistelmaa Sotakuvaaja... Tästä tuli hutera silta jotenkin siihen, että onko sota kiinnostavampaa kuin nainen kotitöissä.

Jos olen käsittänyt asian oikein, Turunen kirjoitti omaelämäkerrallisen romaanin, jonka päähenkilönä on hänen kaltaisensa hahmo. Kun Majander arvosteli omaelämäkerrallista romaania, Turunen koki että häntä arvostellaan ihmisenä.

Kunnollista keskustelua tai argumentaatiota ei saatu aikaiseksi, mikä jäi harmittamaan. Olisi ollut kiinnostavaa, jos myös Majander olisi esittänyt kysymyksiä ja aihetta oltaisi oikeasti käsitelty. Sen sijaan Turunen sopersi jotain ympäripyöreää feministisestä tavasta lukea kirjoja. Lopuksi Turunen kysyi: "onko taidekritiikillä tulevaisuutta?" ja "luetko vapaa-ajallasi naiskirjailijoiden teoksia?"

Polttavat kysymykset kyllä ikäänkuin leijuivat ilmassa, mutta niihin ei koskaan tartuttu. Teennäinen hymy jäi käteen. Toisin kuin KirjaKallion lavalla, jossa Ilkka Kivi kertoi ironisesta ja osin aidosta self help -oppaastaan Menisit ennemmin terapiaan - Rehellistä self helpiä (Kosmos 2018). KirjaKallio ansaitsee tämän vuotisen kokemukseni mukaan huomattavasti isomman tilan ensi vuodeksi.

Venäläis-amerikkalaista Masha Gesseniä en valitettavasti ehtinyt kuulemaan. Hänen tietokirjansa Venäjä vailla tulevaisuutta - Totalitarismin paluu (The Future is History - How Totalitarism Reclaimed Russia, Docendo 2018) valittiin viime vuonna Yhdysvalloissa vuoden tietokirjaksi.

Sunnuntain kohokohta oli esikoiskirjailija Tiina Rajamäen haastattelu upeasta novellikokoelmastaan Vieras maisema (Teos 2018). Novellikokoelmaa voi toden totta suositella.

Antikvariaateista ostin (yllättävää kyllä) vain kaksi kirjaa koko messujen aikana. Toinen suosikkini, Planeetta-antikvariaatin osastolta. Se oli puolalaisen Marek Hlaskon Suoraan paratiisiin (Tammi 1960), joka on varhaisimpia Keltaisen kirjaston julkaisuja ja aivan iskemätön.

Saara Turunen ja Antti Majander

Toinen oli suuresti arvostamani Gore Vidalin pikkuinen novellikokoelma Naiset kirjastossa ja muita kertomuksia (Eurographica 1986). Tämä Vidal oli erittäin erikoinen juttu: olin aamulla lukenut hänestä kertovasta elokuvasta, jota ei koskaan saateta ensi-iltaan, koska pääosassa oli Kevin Spacey. Elokuva on valmis, mutta Spaceyn takia elokuva mapitettiin ö:hön.

Matkalla Messukeskukseen kuuntelin Vidalin haastattelua ja ajattelin, että häneltä tuskin löytyy suomennettua kirjallisuutta. Hänellä on erittäin laaja ja arvostettu fiktiivisten ja historiallisten romaanien elämäntyö, joka lähinnä koskee Yhdysvaltojen historiaa. En ole koskaan nähnyt Vidalin kirjoja Suomessa, joten tuo löytö oli hämmästyttävä. Varsinkin, kun kyseessä on pieni pehmeäkantinen, 70-sivuinen kirja.

No, mitä messuilta jäi käteen? Mielestäni kirjallisuuden taso oli tänä vuonna heikompi kuin vuosiin. Ei ollut kiinnostavia kirjoja uutuuksissa fiktion tai faktan puolella, mutta tarjonta antikvariaateissa oli myös hieman kehno. Yleisesti monilla messulavoilla tuntui olevan mottona ja sanomana "sinä riität", mikä puistattaa ja oksettaa minua.

Viime vuonna messut muistuttivat enemmän I Love Me -messuja, kuin kirjamessuja, tänä vuonna hieman vähemmän. Asiapitoisuutta ja tuoreita aiheita oli kiitettävästi, paneelikeskusteluja ja näin. Mielestäni kirjamessujen kannattaisi tulevaisuudessa ottaa vielä hanakammin asiaksi toimia julkisena keskustelualustana ja nostaa esiin aiheita, joista puhutaan ja erityisesti joista pitäisi puhua.

Olisi esimerkiksi ollut enemmän kuin kiinnostavaa kuulla Tuomas Kyrön ja miksei vaikka Jari Tervon keskustelu yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta. Kyrö hoilotti taannoin Suomen Kuvalehden -kolumnissaan, että "mikäli taiteella on ideologinen päämäärä, se joutaa roskakoriin."

Kirjamessut voivat nostaa uusia ja pieniä aiheita kulttuurikeskustelun kärkeen. Se, että YLE Areena kuvaa messuohjelmia on mitä mainioin juttu! Myös menneisyydessä on kuvattu tiettyjä ohjelmia, mutta tämä trendi saisi jatkua ja sitä sopisi jalostaa. Se nostaisi kirjallisuudenkin profiilia huomattavasti, koska let's face it - kirjallisuus on ollut hieman paitsiossa Suomessa jo pitkään.

Salmi kohotti kirjamessuja jo uusimalla sen ulkomuodon - "brändäämällä" sen uusiksi. Vierastin aluksi lavojen nimen muuttamista kaupunginosiksi, mutta se oli osa pakettia. Suurta ongelmaa ei ollut, paitsi se kun mummoni selasi ohjelmalehteä ja kysyi: "Eikö näitä tänä vuonna järjestetäkään yhdessä paikassa?"

Piispat olivat muutaman vuoden saaneet vetää joitain haastatteluja, mutta Salmi työryhmineen näki tämän lyhyen perinteen tarpeettomana. Hyvä niin - mikä on mediaseksittömämpää kuin piispat haastattelemassa? Jos kirjan "brändiä" halutaan modernisoida niin pölyisiä kirjoja ei saada kiinnostaviksi piispojen avulla.

Uskonnon ei pidä olla modernissa yhteiskunnassamme muutenkaan enää kovin suuri tekijä - ajat ovat muuttuneet. Yhteiskunnan pitää rakentua tietoon, ei uskomuksiin. Uskonto on henkinen, jokaisen henkilökohtainen asia. Sen ei pidä vetää viivoja tai olla läsnä politiikassa. Kuten ei Paavo Väyrysenkään.

Tiina Rajamäki

Helsingin kirjamessujen vierailijat ostivat keskimäärin kuusi kirjaa, eikä tulevaisuudessa 100 000 kävijää ei ole mahdottomuus. Yksi suuri asia, joka kaipaisi kuitenkin huomiota, on lavojen koko. Pääasiassa Senaatintorin koko.

Nouseva katsomo tänä vuonna oli täydellinen idea, mutta paikkamäärä - noin 400 ei riitä. Se ei vaan riitä. Jos kokonaiskävijämäärä jaetaan neljään ja päivät jaetaan aamu- ja iltapäivään, on ehkä mahdollista että samaan aikaan Messukeskuksessa oli about 10 000 ihmistä. Osa ruokamessuilla, osa muuaalla, mutta suosituin esiintyjä - vaikka se Kyrö ja Mielensäpahoittaja prime timessa päälavalla.

Tyhjää tilaa lavan ympärillä oli suunnattoman paljon, toinen samanlainen katsomo riittäisi akuuttiin tarpeeseen. Sijoitetaan vain vähän sivummalle jo olevaa katsomoa ja toinen samanlainen siihen viereen. Paikkoja saa olla liikaa, mutta ei liian vähän. Seisomapaikkoja kyllä riittää, mutta suurin lava tarvitsee oikeasti paljon enemmän istumapaikkoja kuin 400.

Puhutaan kuitenkin Suomen suurimman messutapahtuman pääesiintyjistä. Ajatelkaa ensi vuotta, kun päälavalla mitä todennäköisimmin on sekä Jari Tervo, että Vesa-Matti Loiri samaan aikaan. Olette kusessa.

Lyriikkan ja nuorten kosiskelemisen näkökulmasta on ihan hyvä idea ottaa tämän päivän poptähtiä haastatteluun päälavalle. Voittihan Bob Dylankin kirjallisuuden Nobel-palkinnon toissa vuonna. Lyriikkaa ei pidä missään nimessä väheksyä, mutta ovatko toisaalta tämän vuoden valinnat todella kirjallisuutta ajatellen sitä kirkkainta kärkeä? Tähän valintaan vaikutti varmasti kaupallisuus enemmän kuin sisältö - tuskin kukaan haastatelluista ansaitsisi lyriikoillaan edes Finlandiaa.

Suuri pettymys oli myös tämän vuoden teemamaan näkymättömyys. Yhdysvalloista tulee maailman suurimpia kirjailijoita ja kirjoja. Parasta antia lienivät paneelikeskustelut aiheesta, sillä vieraat eivät sitä valitettavasti olleet. Messujen päävieraana voidaan pitää PEN:in puheenjohtajaa Jennifer Clementiä, joka on ansiokas, mutta Suomessa melko tuntematon kirjailija.

Muita vieraita Yhdysvalloista oli Masha Gessen ja joka vuosi Suomessa vieraileva Don Rosa (jonka signeerausjonossa oli varmaan puolet koko messun kävijöistä tänäkin vuonna). Teemamaa Yhdysvallat, mutta suurin osa vieraista oli ruotsalaisia tai virolaisia. Yhdysvaltalaisia vieraita taisi olla viisi.

Musiikkimessuista en voi sanoa mitään, kun en tänä vuonna siellä käynyt. Vinyylisoitin rikki, ei tee mieli ostella. Ruokamessut on vajonnut niin alas kuin mahdollista. Valikoima on edelleen yksipuolinen ja huono, mutta nyt mukana on vielä Lidl. Viini- ja ruokamessut ovat oikeastaan viinimessut, jonne on vähän yritetty saada kateelliselle ruokaserkulle tilaa.

Ruokamessuilla tuli siinä mielessä kotoisa olo, että oli yhtä ahdasta kuin helsinkiläisessä yksiössä. Yhtä paljon viiniä kuin helsinkiläisessä yksiössä. Yhtä yksipuolinen ruokavalikoima kuin helsinkiläisessä yksiössä.

Tyttö, joka käveli on parhaita kotimaisia nykynäytelmiä

Kuva: Tuomo Manninen

Tyttö, joka käveli on suurta suomalaista näytelmäkirjallisuutta, joka palauttaa uskon suomalaisen teatterin voimaan.

On harvinaista nähdä näin kompaktia ja kirkasta näytelmäkokonaisuutta - siitäkin huolimatta, että 5-10 minuuttia olisi helposti saatu väliajan jälkeen napsaistua pois. Visuaalisesti (myös audiovisualisesti) esitys on kaikin puolin näyttävä. Käsikirjoittaja Michael Baranin ohjaus on virtuoosimaista, ainakin mikäli näyttelijät ovat saaneet minkäänlaista henkilöohjausta.

Mitä tämän teoksen juonesta pitäisi kertoa? Mikä on sopivasti? Kamppalen aina näiden kysymysten kanssa, mutta tämän kohdalla hieman enemmän. Lienee turvallista kertoa, että Eret on Helsinkiin muuttanut opiskelija, joka elää vaatimatonta elämää vielä vaatimattomammilla tuloilla. Hän tutustuu naapuriinsa Edithiin ja naiset tutustuvat, jopa ystävystyvät. Syntyy merkillisten tapahtumien ja kertomusten sarja, joka muuttaa sekä Eretin että Edithin elämän.

Kuinka paljon karismaa lavalle tarvitaan? Ei paljoa, kolme naista riittää: Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella. Tietysti on sanomattakin selvää, että yksinään Sella vastaa karismassaan kahta naista, kymmentä miestä ja viittäkymmentä villihevosta.

Kuva: Tuomo Manninen

En tiedä mistä Korttila on Kansallisteatteriin tupsahtanut, mutta toivon näkeväni häntä paljon lisää. Nuorissa näyttelijöissä on harvoin vastaavanlaista luontevuutta ja sielua. Määttä tietysti on Kansallisteatterin kirkas vakikasvo ja tämä on mahdollisesti paras näkemäni roolityö häneltä, itsevarma ja koruton, samalla niin avoin ja vaivaton.

Riisuttu ja naturalistinen ilmaisu on näytelmän kantava voima. Tällainen ilmaisu tukee näytelmää itseään, antaen tilaa itse tarinalle ja sen väkevälle tekstille. Baranin Tyttö, joka käveli on yksi parhaita kotimaisia nykynäytelmiä, jonka uskon saavan tilauksia myös muuaalta Euroopasta.

Näytelmä ja sen teemat ovat universaaleja ja koskettavat oikeastaan koko maailmaa. Näytelmän tapahtumat voisivat periaatteessa tapahtua melkein missä tahansa Euroopan maassa, eikä se ole niinkään sidottu Suomeen, joskin hieman mahdollisesti suomalaisuuteen. Tekstiä on yhden katsomiskerran jälkeen haastava lähteä analysoimaan tarkemmin. Olisi mielekästä, mikäli tästäkin näytelmästä nähtäsi Ntamon kirjajulkaisu.

Tyttö, joka käveli on hyvin kunnianhimoinen teos, joka yltää täsmälleen siihen mihin kurkottaa.

Rakastuin... / Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Julia & Romeo on yksi vuoden parhaista esityksistä

Kuva: Tuomo Manninen

Edellisessä blogipostauksessani pääsin päästämään höyryjä, kun jouduin osoittamaan suurmusikaalisatsauksen totaalisen epäonnistumisen. Tämän musikaalin näin päivänäytöksessä ja illaksi riensin toiseen teatteritaloon katsoman versiointia William Shakespearen ehkä kulahtaneimmasta teoksesta: Romeo ja Julia.

Lyhyesti Romeon ja Julian populaarihistoria: muutama leffa, naamioitu musikaaliklassikko West Side Story, maailmalla muutamia kuuluisia näyttämöversioita, Suomessa pari vuotta sitten erittäin tykki-versio Lahden kansanopistossa (jossa itsekin ansiokkaasti näyttelin, sori tästä) ja niin edelleen. Tämä on todennäköisesti maailman tunnetuin näytelmä, joka isketään jo ylä-asteella nuorison päähän. Pateettista nuorta rakkautta, joka on naurettavuudessaan miltei komedia.

Rakkauteni Shakespeareen sai kuitenkin antamaan mahdollisuuden Kansallisteatterin Julia & Romeolle. Onneksi - se osoittautui yhdeksi alkuvuoden parhaista näkemistäni esityksistä, jonka listaan suurella todennäköisyydellä koko vuoden parhaimpien listalle.

Kuva: Tuomo Manninen

Pessimismistäni huolimatta merkit olivat kuitenkin ilmassa: viime vuonna esityksen ohjaaja Jussi Nikkilä ohjasi parhaan koskaan näkemäni Shakespeare-tulkinnan Willensaunaan. Tämä oli tietenkin haastava Richard III, joka oltiin rakennettu hyvin perinteisen ja alkuperäisen teatterityylin mukaisesti - miehiä nähtiin naisen rooleissa ja oikeilla soihduilla valaistu näyttämö, jonka vallitsevana elementtinä oli puu.

Julia & Romeo on klassinen, mutta moderni Shakespeare-tulkinta, jollaisia on totuttu näkemään aiemmin vain maailman johtavilla näyttämöillä, ei niinkään Suomessa. Vaikka Suomi onkin pullollaan innovatiivista ja raikasta teatteria, liian monesti nähdään sen sortuvan apinointiin ja vanhan jo olemassa olevan kierrätykseen.

Nikkilän ohjauksesta huomaa, että hän on intohimoinen Shakespeare-mies. Hän ei ole vain lukenut alkuperäistä käsikirjoitusta, hän on opetellut sen - hän tuntee sen - varmasti luita ja ytimiä myöten. Uskon näin, sillä vain sillä tavalla Nikkilä on kyennyt löytämään tekstistä kaikki ne nyanssit ja rohkeatkin tulkinnat, jotka tekevät Kansallisteatterin Juliasta & Romeosta raikkaan.

Ja kun tehdään shakespearea, tarvitaan ensemble näyttelijöitä, jotka heittäytyvät Nikkilän tulkinnan lisäksi Shakespearen ytimeen. Repliikkejä on mahdollista pulputtaa ilman ajatusta, eikä se välttämättä aina näy yleisöön asti jos omaa tyyli- ja rytmitajua. Shakespearessa niin ei voi tehdä - ensiksikin runomitta on haastava (joskin tässä versiossa onnistuneesti käytetty valikoiden) ja toiseksi dialogi ei anna näyttelijälle varaa listata mielessään illan kauppaostoksia. Ajatuksen on oltava kirkas repliikin takana, muuten repliikit kuulostavat falskilta.

Kuva: Tuomo Manninen

Tässä onkin valtavan hyvä roolitus, eikä niin sanottuja "heikkoja lenkkejä" löydy. Jos joitain nostoja pitäisi tehdä, niin erityisesti Jarno Hyökyvaara (karismaattinen, mutta yllättävä Tybalt), Sonja Salminen (rouhea ja letkeä Benvolio) ja Eetu Känkänen (hillitön, hillitön Paris). Kristo Salminen osoittaa olevansa (edelleen) yksi Suomen parhaista. Gloucesterin herttuan jälkeen Salminen pääsee toiseen ääripäähän - joka nauratti minua hirveän paljon. Isä Laurencen tulkinta on suorastaan nerokas.

Sanomattakin selvää, että fantastinen Julia & Romeo vaatii myös vahvan pääparin. Suorastaan loistavat Satu Tuuli Karhu ja Olli Riipinen onnistuvat rooleissaan yhtä vahvasti kuin Nikkilä tulkinnassaan. Kaikissa roolihenkilöissä on erittäin paljon huumoria, vähintään humoristisia piirteitä, mutta Karhun ja Riipisen Juliassa ja Romeossa tämä kaikki huumori kulminoituu ja korostuu - kaikessa traagisuudessaan teos on hillittömän hauska, jos tekstistä osaa poimia kaikki oikeat kohdat.

Muusikkoina (livenä) kuultavat Mila Laine ja Aleksi Kaufmann kruunaavat tämän kokonaisuuden virittelevällä ja tunnelmallisella musisoinnillaan.

Anna Viitalan dramaturgia ansaitsee täten myös aplodit seisten, kuten myös skenografiasta vastuusta ja toteutuksesta vastaavat henkilöt. Julia & Romeo on ajattomaan lavastukseen, paikoin futuristisiin valoihin ja uutta ja vanhaa yhdistävään upeaan puvustukseen nojaava kokonaistaideteos.

Kuva: Tuomo Manninen

Katsojia aliarvioiva Myrskyluodon Maija on silakkasalaatti, joka väärinkäyttää teatterin resursseja

Kuva: Tapio Vanhatalo

Helsingin Kaupunginteatterin suuren näyttämön valot himmenevät. Viime syksynä teatteritalon kahden vuoden remontin jälkeen avannut Myrskyluodon Maija oli ladannut suuria odotuksia.

Liput myivät kuin häkä ja esitys oli pitkään loppuunmyyty. Markkinointikoneisto kävi kuumana - uusi suurmusikaali kotimaisesta raskaan sarjan klassikosta. Suomi 100, Helsingin Kaupunginteatteri 50 vuotta. Anni Blomqvistin rakastettu klassikko, aiemmin samana vuonna kuolleen Lasse Mårtensonin musiikki.

Mikään ei voi mennä vikaan. Eihän? Mårtensonin koskettava sävelmä kajahtaa soimaan - esitys alkaa. Lähes kolme tuntia vaikuttavan ja traagisen tarinan seurassa Ahvenanmaan maisemissa. Tarkemmin ajatellen puitteet ovat otolliset tehdä musikaali juuri tästä.

Kuka siis jätti uppoavan laivan? Kuinka näin loistavien puitteiden valossa voidaan sössiä esitys näin maan perusteellisesti? Ystäväni kertoi, että teatteri on viime aikoina saanut hänet niin vihaiseksi, että on pidettävä taukoa. En tunnistanut tätä tunnetta, ennen kuin näin Myrskyluodon Maijan. Kuinka vihaiseksi ammattilaisten tekemä teatteri voi tehdä?

Olen nähnyt paljon teatteria - kahden esityksen päässä häämöttää 200 eri näytelmää 25 elinvuoteni aikana. Yhtenä lukiovuonna näin 50 esitystä vuodessa - se on ennätys ja mahdollisesti syy heikkoihin arvosanoihini tietyissä aineissa. Myrskyluodon Maija on varmasti kymmenen häntää pitävän esityksen joukossa.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Esitys ei toki ollut sellainen etteikö siinä olisi ollut mitään hyvää. Melkein kaikissa esityksissä on jotakin. Tässä pitkähkössä tekstissä yritän valaista syitä miksi Myrskyluodon Maija epäonnistui. Jotkut saattavat olla kanssani erimieltä ja hyvä niin. Katson näytelmiä oman kokemusmaailmani ja ymmärrykseni pohjalta. On ihanaa, jos joku rakasti esitystä. En ole koskaan halunnut lytätä kenekään taideteoksia, koska taiteen arvioiminen ja mielipiteet ovat aina subjektiivista.

Kun kirjoitan Episodiin tai Film-O-Holic.comiin arvosteluja elokuvista, tilanne on hyvin erilainen. En unohda omaa mielipidettäni (arvostelut perustuvat sille!), mutta yritän aina peilata elokuvia myös laajemmasta näkökulmasta. Voin nähdä, että elokuva on onnistunut pyrkimyksissään, vaikka en henkilökohtaisesti pitäisi siitä.

Blogiteksteissäni lähestymistapa on hieman erilainen. Olen alusta alkaen halunnut kirjoittaa esityksistä ja taideteoksista mahdollisimman positiivisesti. En yleensä edes kutsu täällä julkaistavia tekstejä arvosteluiksi tai kritiikeiksi, vaan kirjoituksiksi. Otan tämän rennommalla kädellä, mutta toki vakavasti. En ole koskaan huijannut tai johtanut lukijoitani harhaan - mutta olen helpommin jättänyt asioita vaikka sanomatta, jos en ole niistä pitänyt.

On turhaa teilata tälläisellä alustalla yksittäisiä näyttelijöitä tai taiteilijoita. Se ei ole mielekästä, eikä mielestäni kritiikin tehtävä. Oman teatteritaustani vuoksi olen hyvin herkkä epäluontevalle näyttelijäntyölle tai löysälle estetiikalle. Pieni hetki tulkinnassa (tai joskus roolin koko tulkinta) jää ärsyttämään, mutta aina niiden mainitseminen ei ole mielekästä.

Myrskyluodon Maija sen sijaan oli umpisurkea. Kari Rentola ohjasi teoksen (jos hän edes kävi töissä) joka aliarvioi katsojiaan rankalla kädellä. Kenelle teos on tehty? Se ei varmasti ole mennyt läpi niille lukuisille mummoille, jotka käyvät katsomassa kaikki tärkeät teatteriesitykset mitä Helsingissä on. He ovat kouliintuneita ja yllättävän kriittisiä katsojia. Toisinaan kun pääsen keskustelemaan tällaisen katsojan kanssa, he ovat huomattavasti kriittisempiä kuin minä!

Onko teos tehty nuorille, jotta he tulisivat teatteriin? En usko, että Myrskyluodon Maija on produktiona sellainen, joka heittäisi ketään teatteriin. Silti se muistuttaa kaikin puolin koulunäytelmää - näyttelijöiden asemointi ja suunnat, kuiva paatoksellisuus esimerkiksi - ja niistä ohjaaja on pitkälti vastuussa. Surkealle dramaturgialle hän ei paljoa voi - se oli Seppo Parkkisen heiniä.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Parkkinen oli ilmeisesti dramatisoinut koko viisiosaisen Myrskyluoto -sarjan kolmeen tuntiin. Tehtävä ei ollut helppo, mutta onko se mahdoton? Sen saamme tietää joskus, kun joku toinen yrittää. Kun kirjasarjassa on paljon suuria ja tärkeitä käänteitä ja tapahtumia, tuntuu hupsulta ja suoraan sanottuna helvetin väärältä katsoa hassun hauskaa musikaalinumeroa silakoista tai koulussa opiskeltavista aakkosista.

Päähenkilön poika hukkuu ja Maija tietenkin suree järkyttyneenä hänen kuolemaansa. Näytelmän tekijät ovat varmasti halunneet tuoda jonkinlaista kontrastia ja osoittaa elämän jatkumista entisajan rankoissa oloissa, kun päättivät pistää näytelmän laulut sanoittaneen Maija Vilkkumaan keksimään tähän väliin laulun lintukeitosta. Tässä laulussa käydään läpi jotakin reseptiä - ja kun ei keksitä sanottavaa lauletaan "rallatilaa ja rallallaa".

Kuinka upean ja traagisen laulun Maija olisi voinut poikansa kuoltua laulaa? Tai kenties kuolleen lapsen sisarukset? Ehkä ahvenanmaalaiset voisivat laulaa jotakin Myrskyluodossa asuvan Maijan ja Jannen kärsimyksestä? Tai hei, entä Maijan vanhemmat joilla ei ole yhtään musikaalinumeroa? Ääh, laitetaan tähän nyt biisi lintukeitosta. Rallatilaa ja rallallaa. Ainakin laulujen linja pysyy samana - yhdentekevinä ja unohdettavina.

Ei näytelmästä toki huumoria puutu - jossakin vaiheessa lokki paskantaa jonkun tärkeän henkilön kahvikuppiin ja väliajalle mennään aakkoslaulu ABC:n sävelin. Joku Maijan lapsista on kirjoittanut jotakin koko musikaalinumeron ajan pieneen liitutauluun. Siinä lukee "PÖÖ". PÖÖ? Ihan oikeasti. Anni Blomqvist halkeaisi ylpeydestä ellei olisi kuollut järkytykseen melkein 30 vuotta ennen näytelmän ensi-iltaa.

Dramaturgi valitsee mitä alkuperäisestä teoksesta jätetään ja mikä on toisarvoista. Myrskyluodon Maija eteni vyöryen eteenpäin, mihinkään ei paneuduttu eikä näytelmässä hengähdetty ellei oltu jonkun merkityksettömän hahmon kuolinvuoteella. Kun pysähdyttiin laulamaan - laulettiin monesti jostakin turhasta ja samalla juostiin tarinan läpi niin nopeasti, ettei pysytty kunnolla edes lasten lukumäärässä mukana.

Rooleissa nähtiin hyvin kaksijakoinen joukkio. Suoraan sanoen en ole varma mitä mieltä olin Maijaa näyttelevästä Laura Alajääskestä. Hän lauloi hyvin ja toi Maijan hahmoon tarvittavaa kylmyyttä ja ronskiutta, mutta välillä tunteiden ulosanti oli ehtaa naamanvääntelyä. Ei suurella näyttämöllä tarvitse nyt liiallisuuksiin mennä, eihän tämä mitään lastenteatteria ole. Tosin myönnettäköön, että hänen on käytävä kolmessa tunnissa läpi Maijan roolihahmo teinistä mummoon. Kenestä se sitten oli hyvä ratkaisu, sitäkään en tiedä.

Leenamari Unho ja Eero Saarinen onnistuvat jälleen - tällä kertaa Maijan vanhempina, ja debyyttinsä Helsingin Kaupunginteatterissa tekevä Aaro Wichmann on miellyttävä ja suorastaan täydellinen Maijan puolisona, Jannena.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Sitten on paljon hahmoja joissa ei ole mitään järkeä. Lavastuksen köyhyyttä ja lavan tyhjyyttä täyttävät "luonnon henget", jotka heiluvat ja tekevät lavalla ties mitä sammakosta lokkien heilutteluun. Onko vähän helppo ja yksinkertainen ratkaisu? Kun toteutukseen on tullut ongelmia niin laitetaan tanssahtelevia "näyttämömiehiä" ja kutsutaan niitä luonnon hengiksi. "Nyt ollaan taiteen ytimessä, kaverit!"

Ja tietysti kun halutaan hieman keventää tunnelmaa ja tarvitaan kivoja musikaalinumeroita joille ei ihan ole paikkaa eikä järin tarvetta, mutta ei haluta kill your darlings koska biisit ovat niin hyviä - otetaan suutari laulamaan. Siis tämä suutari tulee ensin tekemään kengät yhdelle lapsista ja laulaa siinä, se nyt vielä menee. Toisella kerralla suutarille ei edes vaivauduttu keksimään kunnollista syytä saapua paikalle. Tarvittiin vaan joku laulamaan - ja kun meillä on hyvä laulaja niin miksei käytettäisi sitä?

Tämäkin lienee dramaturgin ratkaisu - en tiedä. Syytän joka tapauksessa kaikkia. Kuinka tämä on mennyt läpi? Ymmärrän, ettei Suomessa ole resursseja käyttää musikaalien perusteelliseen valmistamiseen. Olin itseasiassa yllättynyt, kun ohjaajan sanassa kerrottiin, että Kaupunginteatterin näyttämön 50-vuotisen historian aikana on nähty vain yksi koko illan musikaali, joka perustuu suomalaiseen alkuperäisaiheeseen ja mikä on suomalaisen säveltämä. Tämä teos on Härmäläiset vuonna 1979 - ja uskon, että sille on syynsä etten ole kuullutkaan siitä ennen tätä mainintaa.

Epäonnistuminen on ihan ok, sillä kukaan ei ole täydellinen tai tee aina priimaa. Epäonnistuminen on ehdotonta, jotta voi onnistua. Katseet suuntautuvat nyt seuraavaksi Kinky Bootsiin, ja ehkä jossakin vaiheessa seuraavaan kotimaiseen tuotokseen.

Sanotaan, että maailma odottaa vielä ensimmäistä suomalaista menestysmusikaalia - ja niin kauan kun kulttuurin rahoittamiseen ei panosteta, saadaankin odottaa. Ehkä Samuel Beckettin näytelmässä En attendant Godot (suomeksi Huomenna hän tulee tai Godota odottaessa tai Odotellessa...) odotetaankin sitä ensimmäistä suomalaista menestysmusikaalia.

Kuva: Tapio Vanhatalo

Paradise by the C

Ajatellaan, että huumeet ovat ongelma vain huono-osaisten keskuudessa. Tämä tietysti on yleinen harhaluulo, sillä kukapa muu sitä laadukkainta ja kalleinta kamaa ostaa kuin rikas.

Pirullisen kypsä ja ajankohtainen C on näytelmähelmi Kallion sydämessä. "Kansalaisten kohtaamispaikalla", Elokolossa, Toisella linjalla esitettävä pienoisnäytelmä sai alkusysäyksensä jo reilusti ennen Jari Sillanpään toilailuja. Jos sen tapauksen tuoma julkisuus toisi edes kourallisen ihmisiä katsomaan tätä esitystä, jotakin hyvää on tapahtunut.

Virginia Ensemblen C on Misa Palanderin käsikirjoittama ja ohjaama teos, jossa yläluokkaiset hyväosaiset karkeloivat. Kosteiden juhlien kosteat jatkot - nimettömäksi jäänyt, yliopistossa filosofiaa opettava herra saapuu kumppaninsa Honeyn kanssa Ykän ja Martan luokse. Näyttelijä, arkkitehti, opettaja ja lääketieteen kandidaatti. Kaikki fiksuja, päältäpäin hyvinvoivia ihmisiä.

Nerokkaasti Edward Albeen klassikonäytelmästä Kuka pelkää Virginia Woolfia? inspiraationsa saanut C on päivitetty tähän päivään onnistuneesti ja suurella herkkyydellä. Teoksen voisi kuvitella olevan lähes yhtä raskas näyttelijälle kuin Albeen mestariteos.

Onkin hienoa nähdä kuinka jokainen neljästä näyttelijästä onnistuu roolissaan: Riikka Koskinen hyökkäävänä, viettelevänä, mutta niin epävarmana näyttelijättärenä, Ville Hilska hiljaisena, tossun alla vakaasti istuvana arkkitehtinä, Joonas Lehikoinen viehättävänä ja karismaattisena opettajana, sekä kirsikkana kakun päällä Jalmari Savolainen indentiteetistään varmana, mutta herkkänä opiskelijana.

Kuva: Mikael Karkkonen

Näyttelijäntyö on luontevaa ja suurimmalti osin kliseisiin sortumatonta. Palanderin herkullinen ja haastava teksti antaa näyttelijöille tilaa luoda henkilöhahmoja - ylilyöntien pelko oli jälkeen päin ajatellen aiheellinen, mutta turha. Olen aina ollut sitä mieltä, että pienoisnäytelmässä näyttelijän todelliset kyvyt paljastuvat - se on eräänlainen tulikoe, koska ensemblen tai suurten lavasteiden taakse ei pääse piiloon ja hetkessä eläminen korostuu. Näyttämö ja näyttelijät ovat paljaita. Hilska, Koski-, Lehikoi- ja Savolainen tekivät tarkkaa työtä.

Mielipidekysymyksiä, mutta mielestäni on melkein aina eduksi jos käsikirjoittaja myös ohjaa oman tekstinsä. C antoi kuvan, että Palander on tiennyt mitä haluaa ja saanut sen. Käsikirjoitus on rakennettu hyvin ja kohtaukset jättävät toisilleen tilaa hengittää. Toisinaan kokoonpano vaihtuu, mutta pääosin se pysyy samana ja kaikki neljä henkilöä ovat samassa tilassa samaan aikaan, omine ongelmineen ja haluineen.

Milloin huumeiden käytöstä tuli salonkikelpoista? Puhutaan huumeiden viihdekäytöstä ja toiset hokevat ettei se ole alkoholia pahempi päihde. Populaarikulttuurissa huumeiden käyttö nähdään joskus jopa ihailtavana osana ihailtujen henkilöhahmojen tarinaa. Kun vanhat kiksit eivät enää riitä, on löydettävä uusia nautinnon lähteitä. Ei haluta "nukkuvaa, puolikuollutta elämää", vaan "kaikkea muuta". Halutaan pitää hauskaa, nähdä lohikäärmeitä, lentää ja keskustella kärpästen kanssa.

Kuva: Mikael Karkkonen

Kaikesta huolimatta C ei ole näytelmä pelkästään huumeista. Se on yhtä lailla näytelmä identiteetistä ja valta-asetelmista. Identiteetti- ja seksuaalikysymykset olivat itselleni näytelmän puhuttelevin anti - mikä saattaa osaltaan johtua siitä, että vihdoinkin aihetta käsiteltiin tuoreesta kulmasta ja rohkea hahmo esitti suorat, rohkeat ja hieman ehkä vanhanaikaiset kysymykset. Eivät kysymykset minnekään katoa, vaikka niitä ei kukaan esittäisi.

Jokainen hahmo oli silti samaistuttava, mikä osaltaan tarkoittaa tietysti sitä, että meissä jokaisessa asuu sekä Honey että Martta. Myös mitä liberaaleimmilla ihmisillä on konservatiivisia ajatuksia - ja toisinpäin. Maailma muuttuu Eskoseni - vitun nopeasti.

Näytelmästä ei rankasta aiheesta huolimatta puutu huumoria. Se osaltaan tuokin teokseen sen herkullisimman sysäyksen. Palander on onnistunut jättämään valistavan paasauksen pois, mikä jättää vastuun katsojalle. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta tällaisia näytelmiä katsoessa halu päästä takaisin lavalle on tuuperruttava. Mieleen muistuu miksi alunperin halusi näytellä. Perusasioiden äärelle. Varaa lippusi täältä.

Lemminkäinen on taattua hurmetta, mutta leikki on jäänyt näyttämölle

Kuva: Tommi Mattila

Viime vuonna Finlandia-palkinnon Niemellä (Teos, 2017) napannut Juha Hurme valmisteli kirjaan pohjautuvan näytelmän Kansallisteatterille. Lemminkäinen perustuu tarkemmin vain yhteen osaan kirjasta, eikä siitä voi päätellä Niemestä juuta eikä jaata.

Toki Hurmeen omaleimainen kieli ja huumori on läsnä molemmissa teoksissa, mutta seisovat silti itsenäisesti omilla jaloillaan.

Lemminkäinen kertoo Lemminkäisen sisaruksista (Marja Salo ja Tomi Alatalo), jotka seikkailevat kalevalaisissa maisemissa aseenkantajansa Tieran (Antti Pääkkönen) kanssa huijaten pikkurikollisliigallaan seudun väkeä erinäisin vippaskonstein. He käyvät rouva Louhivuorta (Cécile Orblin) vastaan, mistä seuraa enenevissä määrin vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Hurmeen uusi näytelmä muuttuu paikoin revyymäiseksi hassutteluksi ja musikaalinomaiseksi ilotteluksi - lavalla nähdään mainio kahden miehen bändi, jonka koostavat Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi. Heidän ja Petra Poutanen-Hurmeen luoma äänimaailma nostaa Lemminkäisen aivan uudelle tasolle.

Kuva: Tommi Mattila

Teksti itsessään on paikoin oikeinkin kekseliäs, mutta ilman Hurmeen huumoria ja useita näytelmässä nähtäviä musikaalinumeroita se saattaisi jäädä ohueksi. Lemminkäisen ohjaus on näpäkkää ja kekseliästä ja tekstin mahdollisuuksia on käytetty hyvin hyväksi.

Toisaalta lavalla näkyy myös se mitä Hurme on haastatteluissa useasti painottanut: hänelle teatteri ja sen tekeminen on suurta leikkiä, ja ymmärtääkseni hänen tapansa "treenata" näytelmiä on rento ja epäautoritäärinen. Se vaatii näkemyksellisen työryhmän, mikä Lemminkäisessä on selvästi ollut, mutta kokonaisuus jäi hieman pliisuksi. Leikki ikään kuin jäi osin näyttämölle, eikä esitys saanut kypsää muotoaan.

Näyttämöllä nähtiin useaan otteeseen hienoja hetkiä ja väläyksiä, mutta kokonaisuus ei aivan kantanut loppuun asti. Olen miettinyt syytä siihen, tullen siihen lopputulokseen, ettei näytelmässä ollut yhtäkään pidettävää hahmoa. Kaikki olivat omalla tavallaan raskaita ja epämiellyttäviä, eikä varsinaisia sankareita ollut.

Orblinin viehättävä ja viettelevä Louhivuori osui ehkä lähimmäksi miellyttävää hahmoa, mutta siinäkin tapauksessa kaikki hahmoon liitettävä miellyttävyys ja pidettävyys on vain päälleliimattua, jotta hän saavuttaisi omat tavoitteensa. Näyttelijäntyö on Lemminkäisessä kaikin puolin hyvin kovatasoista, eikä mainiosta näyttelijäkavalkadista löydy sitä niin sanottua "heikkoa lenkkiä".

Upea Cécile Orblin / Kuva: Tommi Mattila