Kansallisteatteri: Petos

Kävin ensin päivänäytöksessä katsomassa pienen näyttämön Pohjalla, iltanäytökseen sitten Willensaunaan todistamaan Petosta.

Ensiksi hiukan näytelmän käsikirjoittajasta, Harold Pinteristä (1930-2008). Näyttelijänä aloittanut, ohjaajanakin tunnettu Pinter on yksi arvostetuimmista brittiläisistä näytelmäkirjailijoista. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005. Käsikirjoituksen Oscar-ehdokkaana Pinter oli kaksi kertaa, elokuvista Ranskalaisen luutnantin nainen (The French Liutenant's Woman), sekä näytelmäfilmatisoinnistaan Petos (Betrayal).

Pinterin kuuluisin (ja tietämistäni parhain) näytelmä lienee Ei kenenkään maa (No Man's Land).

Maria Kuusiluoma
Kuva: Stefan Bremer

Arto af Hällström ohjasi tämän Kansallisteatterin version, mutta se toimi varmaan ajatuksena paremmin.

Juttelin läheisen ystäväni kanssa esityksen jälkeen ja olimme yhtä mieltä siitä, että näin brittiläistä tapaa ja tyyliä on hyvin vaikea saada sopimaan suomalaiseen kulttuuriin.

Mielestäni ainoa näyttelijä, joka oli uskottava illan esityksessä, saaden repliikeistä todentuntuiset oli Maria Kuusiluoma. Muuten Petos jäi suht tekniseksi suorittamiseksi.

Myös lavastus tuki tuota teknisyyttä; näyttämö oltiin jaettu kolmeen osaan: valkoiseen, pinkkiin ja mustaan. Värimaailma oli kaamea. Noin absurdi lavastus luo väärää tunnelmaa jos tavoitellaan realismia ja toimivaa "huonenäytelmää".

Pinter on rakentanut näytelmän tyylikkäästi, se etenee peruuttaen. Näytelmä käsittää 9 vuotta henkilöiden elämästä ja suhteista, alkaen vuodesta 1977, päättyen vuoteen 1968.

Esityksen kesto on tunti 15 minuuttia. Eikä väliaikaa tässäkään. Jos menet katsomaan, suosittelen vahvasti käsiohjelman ostoa: siinä on erittäin mielenkiintoinen ja kompakti tietopaketti Pinteristä, pinterismistä ja Petoksesta.

Jussi Rusanen rocks!

Marc Gassot ja Maria Kuusiluoma
Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatteri: Pohjalla

Kuva: Stefan Bremer

Olen niin iloinen, että kävin vuoden viimeisenä Kansallisteatterin aukiolopäivänä katsomassa Janne Reinikaisen ohjaaman, Maksim Gorkin klassikkonäytelmän, Pohjalla (Na dne). Pohjalla valittiin pienen näyttämön 60-vuotisjuhlanäytelmäksi, ja hyvä niin.

Edellisen kerran näin Reinikaisen mestarillista ohjausta vuonna 2010, jolloin Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä esitettiin Dostojevskin Idiootti, pääosassa Hannu-Pekka Björkman.
Molemmissa esityksissä oli samanlaista runsauden ja yltäkylläisyyden estetiikkaa, vaikka Pohjalla-väellä ei ollutkaan käytännössä mitään. Tämä klassikko on ajankohtainen helmi. Myös vahvimpia ensemble-kokemuksia mitä olen lavalla nähnyt. Jokainen näyttelijä teki 100 % lasissa hienoa työtä upeassa puvustuksessa ja lavasteissa.

Jukka-Pekka Palo
Kuva: Stefan Bremer

Jukka-Pekka Palo tekee yhtä karismaattista työtä kuin aina ennenkin, ja olen iloinen nähdessäni hänet Kansallisteatterin lavalla jälleen. Hän on yksi suurimmista suosikeistani, mutta edellisen kerran taisin nähdä hänet niinkin kauan kuin kaksi vuotta sitten Mr Vertigossa. En ainakaan muista esitystä sen jälkeen.
Antti Pääkkönen vetää myös tapansa mukaan vahvan roolityön. Petri Manninen. Paula Siimes. Kuten kaikki, nyt kun aloitin mainitsemaan nimeltä niin pitäisi oikeastaan nimetä kaikki. Kaikkien näyttelijöiden täytyy käydä katsomassa esitys ja nähdä tältä teatteritaiteen
Rekalta, kuinka se temppu tehdään.

Kuva: Stefan Bremer

Sanaa "kokemus" käytetään liian usein teatterista puhuttaessa.
Mutta todellisuudessa juuri Pohjalla on niitä näytelmiä joita ei mennä katsomaan, vaan kokemaan. Koe vuoden WOW! mainostaa Kansallisteatterikin Facebookissa. Kaksi tuntia, ei väliaikaa. Sisään teatteriin ja ulos, toivottavasti jotain oivaltaneena.

Timo Hietalan musiikki ja äänisuunnittelu on hämmästyttävän hienoa ja mukaansa tempaavaa, kuten myös Max Wikströmin valosuunnittelu.

Pohjalla ei ole helppo esitys toteuttaa, päin vastoin. Luulen, että se on yksi teknisesti vaativimmista.

Entä mistä näytelmä kertoo? Ihmisyydestä. Siitä kun ei ole mitään. Näytelmän idea kiteytyy sopivasti yhteen lauseeseen, jonka poimin Kansallisteatterin sivuilta. Yksinkertaisimmillaan se menee jotenkin näin: "Yömajaa kansoittaa alamaailman kirjava väki."

Astu pienen näyttämön yömajaan, istu alas ja nauti. Minä ainakin aion vielä toisen kerran.

Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatteri: Europaeus

Juha Hurmeen taitavasti käsikirjoitettu ja ohjattu Europaeus kertoo taiteellisesti suomalaisen, historiankirjoista lähes kokonaan kadonneen, David E.D. Europaeuksen tarinan. Hän keksi suomenkieleen uusia sanoja (kuten tasa-arvo, jota hän vahvasti eläessään ajoikin), keräsi kansanrunoutta ympäri Suomea ja toimi yleisenä vastarannan kiiskenä ja Lönnrotin kritisoijana.
Europaeus ei eläessään saanut arvostusta, todennäköisesti osin änkytyksensä, osin kouluttamattomuutensa vuoksi. Hän oli ikuinen ylioppilas ja kirjallisuuspiireissä täten aliarvostettu. Tänä päivänä vastaava tilanne voisi olla näyttelijöillä: ilman koulutusta on lähes mahdoton saada mahdollisesti ansaittua arvostusta, saatika töitä. Europaeus kuoli köyhänä, vailla arvostusta.

Hurme on kirjoittanut näytelmän neljälle miehelle ja kahdelle naismuusikolle.
Kansallisteatterin kantaesityksessä pääroolissa nähdään Timo Tuominen Europaeuksena. Kaikki muut roolit hoitavat Taisto Reimaluoto, Esa-Matti Long ja Antti Pääkkönen. Muusikkoina Duo Hurmeessa nähdään Petra Poutanen-Hurme, sekä Hanna Rajakangas.

Reimaluoto, Tuominen, Pääkkönen ja Long
Kuva: Tuomo Manninen

Esitys soljui vaivatta eteenpäin.
Lavastus oli yksinkertainen, moneen taipuva.
Näytelmään oltiin kirjoitettu myös alkuperäistä musiikkia ja lauluja.
Luulen, että esityksestä kertoo jotain se, että sitä esitetään täysille saleille edelleen, melkein vuosi ensi-iltansa jälkeen. Europaeus jatkaa ohjelmistossa vielä ensi kevään. Jos Suomen historia kiinnostaa niin tässä ihan kompakti paketti erään miehen elämästä. Hurme on kaivanut hänet esiin, ja hyvä niin.

Olen iloinen, että suomalaiseen teatteriskeneen on tuotu henkilökuvat. Tämä Europaeus ei ole perinteinen henkilönäytelmä, mutta herättää henkiin jälleen uuden merkkihenkilön teatterin keinoin. Esimerkiksi muutaman vuoden sisällä Helsingin Kaupunginteatterissa on nähty näytelmiä niin Katri Helenasta, G.A. Serlachiuksesta, kuin Armi Ratiastakin. Kansallisteatterin Europaeus jatkaa tätä sarjaa, ollen Kansallisteatterin näköinen teos.

Long, Rajakangas, Poutanen-Hurme, Tuominen ja Pääkkönen
Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatteri: Jukka Puotila -Show 2014

Jukka Puotila
Kuva: Krista Mäkinen

Useille Jukka Puotila lienee tuttu Kotikatu -sarjasta. Itse en sarjaa koskaan ole katsonut, ja Puotila onkin minulle tutuin Kansallisteatterin kärkinäyttelijänä. Tänä vuonna (ainakin aina yhtä luotettavan Wikipedian mukaan) hänen uransa Kansallisteatterissa on jatkunut tasan 30 vuotta.

Näyttelijäntyön ohella Puotila on mieletön imitaattori. Ensimmäisen kosketukseni hänen imitaatiokykyynsä sain varmaan Iltalypsystä.

Jukka Puotila -Show on Puotilan ja Taina Westin yhteistyön tulos.
Puotila pitää yksin pienen näyttämön täyttä salia hyppysissään koko esityksen keston (1h 45min) ajan.
Ja on pitänyt itseasiassa jo 7 vuotta, sillä tämä vuosi on järjestyksessään juurikin volume 7.

Esitys ei suinkaan ole pysynyt samana vuodesta toiseen, vaan on joka kerta hyvinkin ajankohtainen - ajankohtaiset poliitikot ja julkisuudenhenkilöt puheineen ja päätöksineen saavat osansa tässä löylyssä. Jossain haastattelussa Puotila onkin sanonut, että hänen täytyy harjoitella aina istuva presidentti, pääministeri, sekä muistaakseni ulkoministeri. Vuosien saatossa hahmokavalkadi on siis vain kasvanut.

Illan (totta puhuakseni olin matineanäytöksessä) päräyttävimmät imitaatiot saimme mielestäni Sauli Niinistöstä, Paavo Lipposesta ja Väyrysestä, Esko Salmisesta, Martti Ahtisaaresta, Hjallis Harkimosta, Antero Mertarannasta ja lukuisista muista. Lähestulkoon jokainen imitaatio oli täydellinen. Vaikka politiikkaa ei seuraisi, olen varma että esityksessä ja jutuissa pysyy mukana. Sitä ei pidä pitää esteenä tämän taidekokemuksen näkemiselle.

Jos haluatte viihtyä, nauraa tai kuulla miltä kuulostaa kun koko sali nauraa - mene katsomaan tämä. Omalla kohdallani tämä oli toinen kerta, näin show'n ensimmäisen kerran vuonna 2012. Kolmannen kerran toivottavasti vuoden päästä.

Tuossa alhaalla on vielä video, jonka kaverini oli linkannut Facebookiin joku aika sitten.
Suosittelen katsomaan.
Jos 2,5 minuuttia viihdyttää näin paljon, kuvittele sama potenssiin kaksi tuntia.

Jukka Puotila
Kuva: Krista Mäkinen