Haastattelussa Jessica Oreck

Jessica Oreck Aatsinki -elokuvan kulissien takaa

Juliste

   Äskettäin Suomessa ensi-iltansa saanutta, dokumentaristi   Jessica Oreckin uusinta dokumenttia, Aatsinki: The Story of         Arctic Cowboysia on esitetty muun muassa New Yorkin          maineikkailla Tribeca-elokuvafestivaaleilla.

  Suomeen hänellä on hyvin läheinen linkki: hänen isänsä Bruce   Oreck on toiminut Helsingissä Yhdysvaltojen suurlähettiläänä     vuodesta 2009.

  Tapasin Jessica Oreckin ja puhuimme rennolla otteella hänen     elokuvistaan ja suhteestaan Suomeen.

  Aatsinkiin voit tutustua sen omilta nettisivuilta tästä.



Onnittelut uusimman dokumenttisi Aatsinki: The Story of Arctic Cowboys menestyksestä. Kuulin että halusit kuvata elokuvan alunperin Siperiassa?

Alunperin, kyllä. Mutta sitten vanhempani muuttivat tänne, hylkäsin Siperian ja sen sijaan tulin Suomeen.

Etsit Gary Cooper -tyylistä miestä elokuvan päähenkilöksi. Miksi juuri Gary Cooper, miksei John Wayne tai James Stewart?

Rakastan länkkäreitä. Jimmyssä on aina ollut jotain höpsöä, eikä John Waynekaan ole samaa kaliiperia. Cooperin älykkyyden taso on aina ollut minusta viehättävää.

Mikä on suosikki länkkärisi?

Vaikea sanoa... Se vaihtelee. Lempi Cooper-elokuvani on Mies lännestä (Man of the West, 1958). Rakastan sitä. Toinen suosikkini on Jimmy Stewartin ja Anthony Mannin Maa vuorten takana (Bend of the River, 1952).

Oliko rakkautesi länkkäreihin syynä siihen miksi halusit tehdä elokuvan nykyajan cowboyista?

Se on eri asioiden sekoitus. Rakastan sitä genreä, se vetoaa minuun. Pidän ajatuksesta, että edelleen on sitä ihmistyyppiä, joilla on hyvin syvä yhteys maahan ja eläimiin. Se eroaa tämän päivän yhteiskuntamallista huomattavasti. Siinä on jotain hyvin aitoa ja alkuperäistä.

Asuit Lapissa kuvausten ajan. Nautitko ajastasi Lapissa?

Voi kyllä, paljon. Niin paljon. Aluksi oli vaikeaa kun en esimerkiksi tiennyt kuinka sytyttää tuli tai kuinka pukeutua sopivasti kylmältä. En tiennyt kuinka pitää huolta itsestäni. Aluksi oli vaikeaa, mutta pian saapumiseni jälkeen minut tavallaan otettiin perheen ”neljänneksi tyttäreksi”. He opettivat minulle niin paljon ja pitivät minusta huolta. Rakastan sitä paikkaa, aluetta. Se on niin kaunis ja rakastuin perheeseen. Palasin itseasiassa viime viikolla heidän luotaan. Se on yksi suosikkipaikoistani maailmassa.

Opit paljon. Sanoit jossain haastattelussa että me suomalaiset olemme hyvin hiljaista kansaa. Tuntuiko se alkuun sinusta ahdistavalta?

Siihen tottuminen vei aikaa. He eivät pelkästään puhuneet toisilleen juuri mitään, muttei aluksi minullekaan kerrottu mitään! Yhdysvalloissa on paljon ääneen suunnittelua - ”nyt tehdään tätä ja nyt tätä, sitten syödään, sitten juodaan ja sitten mennään nukkumaan...” - tällaista ei koskaan tapahtunut Lapissa.

Aatsinki -elokuvan kulissien takaa

Kerran ihmettelin minne kaikki ovat lähdössä ja he vastaavat ”olemme menossa korjaamaan aitaa”. Hyppään autoon ja vielä 12 tuntia myöhemmin olemme jossakin tekemässä jotakin, eikä tietenkään tullut mieleen ottaa mukaan vettä tai ruokaa. Odotin vähän enemmän asioiden suunnittelua. Siihen oli aluksi vaikea tottua, mutta siitä jopa oppii pitämään. Kun palasin Yhdyvaltoihin kaikki ihmettelivät miksi olen niin hiljaa, miksen sano mitään. Se oli pieni kulttuurishokki, mutta se on hyvä.

Dokumenttisi on saanut hyvän vastaanoton, mm. Tribecan elokuvajuhlilla. Miltä elokuvan saama vastaanotto on sinusta tuntunut?

Olen iloisesti yllättynyt. Se ei ole helppo elokuva katsoa. Se on hyvin hiljainen eikä siinä ole kerrontaa tai musiikkia, vuoropuheluakin hyvin vähän... On pieni sitoumus katsoa elokuva alusta loppuun. Joidenkin elokuvien kanssa on tehtävä pieni sitoumus ja olen iloinen, että ihmiset vielä ottavat sen.

Mitä enemmän meihin survotaan tätä nykypäivän ADD-mediaa, sitä vaikeampi ihmisten on muistaa että on todella mahdollista keskittyä jonkin aikaa.

Näytännöissä saan toki tiettyjä kysymyksiä mitkä saavat minut hyvin vihaiseksi, mutta olen iloinen että yleisö vastaa elokuvaan.

Millaisia kysymyksiä ne ovat?

Inhottavin kysymys mitä saan on, että miksi näytän elokuvassa poron teurastuksen.
Minulle vastaus on hyvin selvä: se on osa heidän elämäänsä, siksi he kasvattavat niitä ja niin porolle tapahtuu. USAssa meillä on tilanne, että useimmat syövät lihaa mutta eivät tiedä mistä se tulee. Jos on lihansyöjä, niin minusta on myös syytä myös tietää mistä se liha tulee. Jos et pysty katsomaan kun eläintä teurastetaan, sinun ei pitäisi syödä teuraseläintä. Ymmärrän, jos eläintä ei pysty itse tappamaan, mutta jos ei pysty edes katsoa kun eläin tapetaan niin ei sitä silloin pitäisi edes syödä. Yksinkertaisimmillaan sen pitäisi olla sääntö. Se saa minut vihaiseksi kun ihmisillä ei ole tarpeeksi arvostusta sille elämäntavalle ja niille eläimille.

Olen kuitenkin aina hyvin kärsivällinen niille ihmisille, ei kenellekään pysty vakuuttamaan että hän on väärässä jos ainoa asia mitä teet heille on että hoet heidän olevan vääärssä.

Ja Lapissa nämä porot ovat eläneet hyvän elämän, niitä on kohdeltu hyvin. Toisin kuin meidän tapamme kasvattaa lihaa Yhdsyvalloissa, lehmät eivät saata koskaan edes nähdä auringonvaloa tai saada tietää mitä elämä on.

Tämä ihmisten kaksinaismoralismi on haastavaa.

Kuten varmasti jo tiedät, me suomalaiset olemme hyvin huolissamme välittämästämme kuvasta ulkopuolelle. Millaisena sinä näet Suomen?

Minusta on mielenkiintoista kuika Helsinki on niin vastakohta Lapille. Ja ne ovat ainoat paikat joissa olen viettänyt enimmäkseen aikani. On vaikea summata kokonainen kulttuuri pariin lauseeseen. Suomalaiset ovat hyvin pidättyväisiä, mutta ette onnettomia. Olette Venäjän ja Skandinavian välissä ettekä oikein kuulu kumpaankaan. Rakastan tätä paikkaa ja minusta suomalaiset ovat mahtavia.

Jessica Oreck ja lapsi, kulissien takaa

Mistä aiheita haluaisit käsitellä seuraavassa dokumentissasi?

En tiedä. Olen ajatellut pitää vähän taukoa elokuvien tekemisestä, koska rahoitusta on hyvin vaikea saada ja elokuvien on hankala tienata rahaa. Tuntuu kuin olisin vuodattanut paljon verta, hikeä, kyyneliä ja rahaa jokaiseen projektiin eivätkä ne tunnu menevän kovin pitkälle. Se ei toki ole syy miksi teen elokuvia, mutta on niitä vaikeaa pusertaa. Eikä luonteeni ehkä sovi tähän, en ole Facebookissa enkä käytä Twitteriä, joten on hyvin vaikea promota elokuviani ja se tuntuu olevan tänä päivänä tärkeää tällä alalla. En ole hyvä itseni mainostamisessa. Minulla on muutama projekti-idea, mutta mitään ei ole vielä valmistumassa. Elän elämääni ja katson mitä tapahtuu.

Voitko kertoa edellisestä dokumentistasi Beetle Queen Conquers Japan?

Se kertoo japanilaisten rakkaudesta hyönteisiin ja menestyi aika hyvin. Siitä on kauan, aloitin tekemisen 2007 ja päätin sen 2009.

Kuinka valitset projektisi?

Ne valitsevat minut! Esimerkiksi Aatsinki: vanhempani olisivat voineet päätyä töihin minne päin maapalloa tahansa ja he päätyivät tänne. Kaikki kävi niin mukavasti.

Uskotko kohtaloon?

En oikeastaan, kohtalolla on liian vahvoja konnotaatioita. Uskon, että kun asiat ovat valmiita tapahtumaan ne tapahtuvat.

Viimeiseksi minun on pakko kysyä isästäsi, Bruce Oreckista. Hän vaikuttaa olevan todella siisti tyyppi ja suomalaiset rakastavat häntä. Onko se sinusta kummallista?

En tiedä, on vaikea olla objektiivinen kun hän on isäni. Hän tekee mitä rakastaa ja hänestä on mahtavaa olla Suomessa. On paljon suurlähettiläitä, jotka kulkevat ympäriinsä ja vaan kehuvat olevansa suurlähettiläitä, mutta isäni haluaa todella vaikuttaa asioihin. Olen ylpeä hänestä.

Kuva elokuvasta Aatsinki