Everstinna on Heidi Heralan vaikuttava monologi

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Finlandia-palkittu Rosa Liksom julkaisi vuonna 2017 pienen kirjan, jonka nimesi Everstinnaksi. En ole itse yrittänyt kirjaa lukea, mutta pari tuttavaani ovat valitelleet, kuinka vaikea sitä on lukea. Kirja on nimittäin kirjoitettu meänkielellä.

Ottamatta kantaa siihen onko kirja vaikeaselkoinen vai ei, näytelmä ei sitä ole. Päin vastoin, sen voisi kuvitella olevan selkeämpi, kun puhuttuna murteet heräävät eloon.

Everstinna kertoo naisesta, naisen elämästä. Kuinka runoja rakastava, viaton lapsi päätyy naimisiin melkein 30 vuotta vanhemman everstin kanssa. Suhde ei sinänsä ole erikoinen, mutta Liksomin tarina tuo siihen sävyjä, jotka tekevät siitä ajankohtaisen ja tärkeän.

Pääasiassa näytelmän tapahtumat käsittelevät toisen maailmansodan aikoja. Eversti pitää Hitleriä arvossa, joten perhe oli kallellaan natsi-Saksaan. Siinä suhteessa teos tuo mieleen Kazuo Ishiguron nerokkaan läpimurtoromaanin Pitkän päivän ilta.

Suomalaisten suhdetta natsismiin on kuvattu vähän, mikä varmasti osin johtuu siitä, kuinka kipeä aihe vielä tänäkin päivänä on. Monien isovanhemmat tai isoisovanhemmat olivat varmasti natsisympatisoijia, koska eivät tienneet tarpeeksi. Ja toisaalta ne jotka tiesivät, siitä tuskin kukaan haluaa pitää meteliä.

Suomi ja natsismi on vaiettu aihe, vaikka se on nostanut päätään vielä tälläkin vuosisadalla. Everstinna antaa mahdollisesti eväitä ymmärtää miksi aiemmin.

Näytelmä ei missään tapauksessa ole sympaattinen aihetta kohtaan, vaan tarkastelee sitä etäisyyden päästä ja viisaudella.

Myös naisen seksuaalisuus on jonkinlainen aihe esityksessä, mutta se ei nouse samalla tavalla kiinnostavaksi kuin historiallinen kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta pohjoisen naisen näkökulmasta.

Näytelmän on hienosti, vankasti ohjannut ja dramatisoinut Susanna Airaksinen. Näyttämöllä nähdään ainoastaan Heidi Herala, mikä lisää vakuuttavuutta. Tämä lienee yksi Heralan elämän rooleista, ja jatkaa hienosti unohtumattoman Kirsikkatarhan tiellä. Heralan monipuolisuus näyttelijänä tulee kummassakin teoksessa esiin, ja vaikka Everstinna onkin vakava draama, Heralan komiikka tuo hahmoon ja siten koko esitykseen kaivattua lämpöä.

Yleisö ihastui ja joi kaiken viinin Timo Tuomisen Brel -konsertin aikana

Chanson-laulajien kärkeen kuuuluva Jacques Brel (1929-1978) on ollut Timo Tuomisen intohimona jo kauan. Vuonna 2011 hän esitti ensimmäisen kerran Timo Tuominen avec Jacques Brel -konserttinsa Kansallisteatterin Lavaklubilla.

Koko Teatterissa nähtiin nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, se ensimmäinen konserttikokonaisuus, jota on seurannut kolme muuta. Itseänikin harmitti, kun missasin juuri tämän ensimmäisen (aiemmin olen nähnyt vain Brel Final Spécialin Kansallisteatterissa).

Tosin, tässä vuoden 2021-versiossa on lisäyksiä, ja Tuomisen itsensä mukaan sitä voi pitää kokonaan uutena kokonaisuutena. Niin tai näin, konsertti Koko Teatterilla oli nautinto.

EsitysKokonaisuus istui loistavasti juuri Koko Teatteriin – ilta oli intiimi, toisin kuin se aiempi näkemäni esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Kyse ei ole siitä, etteikö Tuominen yhtyeineen pystyisi täyttämään lavaa, vaan siitä kuinka itse chansonit miellän: lasi viiniä pienellä klubilla, jossa taiteilijat ovat yhtä yleisönsä kanssa. Suuri näyttämö toiseuttaa.

Kokon saliin oli tuotu pieniä pyöreitä pöytiä ja tuoleja, sekä sivuille perinteisempi katsomo. Itse istuin seuralaiseni kanssa tietysti pöytien ääreen, koska juuri näin esitys kuuluu kokea. Join kaksi lasia viiniä – enkä ilmeisesti ollut ainoa. Koko Teatterista loppui punaviini kokonaan esitysiltana! Mielestäni tämä on hyvin kuvaavaa – punaviini ja chanson kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Yhtyeessä kitaraa ja alttoviulua soitti Tomi Rikkola, kontrabassoa Jori Huhtala ja pianoa ja haitaria Marko Roinininen.

Sanoin Brel Final Spécialista, että se oli "perkeleen kova". En muuta sanojani, mutta tämä oli huomattavasti nautittavampi tunnelman ja settilistan osalta.

Mukana on klassikot Mathilde, Epätoivoiset, Ei et mennä saa, Jackyn laulu, Porvarit, sekä tietysti upeat Sen tuhannen valssi ja Rakastakaa, jotka ovat klassikkoja syystä. Viimeeksi petyin, kun settilista oli suurelta osin itselleni tuntematonta, mutta nyt mukana oli juuri niitä hittejä, jotka olen halunnut livenä kuulla.

Väliajalla sain ostettua kokoelmaani puuttuvat Tuomisen Brel-levytykset Ne... (2020) ja En concert Brel (2020). Levyt olivat erittäin hyvässä tarjouksessa, mikä tuli hauskojen välispiikkienkin välissä selväksi. Välispiikeistä sen verran, että ne istuivat ohjelmaan hienosti ja luonnollisesti. Ja mikä harvinaista ne oikeasti naurattivatkin.

Kuten olen aiemminkin todennut, Tuominen tekee sivistystyötä kääntämiensä laulujen kanssa. Ranskalainen kulttuuri on Euroopan ja koko maailman silmissä merkittävää, musiikkikulttuuri erityisesti.

Uskoakseni juuri tämä kokonaisuus on se definitiivinen. Sunnuntaina 28. marraskuuta on vielä mahdollisuus kokea tämä hieno konsertti, joten tiedät mitä tehdä.

Settilista

1. Rakastin (J'aimais)
2. Mathilde
3. Hevoinen (Le Cheval)
4. Fanette (La Fanette)
5. Epätoivoiset (Les désespérés)
6. Iso herra (Grand Jacques)
7. Viha (La haine)
8. Arat (Les timides)
9. Ei, et mennä saa (Ne me quitte pas)
10. Jackyn laulu (La chanson de Jacky)
11. Kuolema (La mort)
12. Härät (Les toros)
13. Porvarit (Les bourgeois)
14. Vanhanpojan bourree (La bourrée du célibataire)
15. Vanhojen rakastavaisten laulu (La chanson des vieux amants)
16. Lapset (Fils de...)
17. Yksin (Seul)
18. Seuraava (Au suivant)
19. Luutarhatango (Le tango funébre)
20. Sen tuhannen valssi (La valse á mille temps)
21. Rakastakaa (Quand on n'a que l'amour)

Seela Sella on Adolf Hitler pakahduttavan hienossa näytelmässä

Kuva: Kari Sunnari / TTT

Kun Kansallisteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto Hitler ja Blondi ilmoitettiin, olin innoissani. Korona pilasi kuitenkin orastavan esityskauden, enkä uskonut näkeväni esitystä. Toki siitä tarjottiin striiminä, mutta en erityisemmin lämpeä niille jos on kyse suomalaisesta esityksestä.

Esitys kuitenkin palasi Kansallisteatteriin nyt lokakuussa. En voi kyllin vahvasti painottaa, että tämä on nähtävä ennen kuin se on ohi. Oikeastaan on suuri pettymys, että näin mestarillinen esitys ei näytä toistaiseksi jatkuvan Kansallisteatterissa. Marraskuun alussa nähdään pari esitystä Tampereella, ja sitten se näyttää olevan siinä.

Vetoan tekijöihin ja tuottajiin: antakaa sen jatkua. Hitler ja Blondi on jotakin poikkeuksellista. Se ei ole vain hyvä esitys, se on tärkeä. Se on kaunis, kaikin puolin upeasti kirjoitettu ja valmistettu. Seela Sella tekee suurella varmuudella yhden uransa hienoimmista rooleista, eikä Tampereen Työväen Teatterin loistava Verneri Lilja jää näyttelijälegendan varjoon.

Sella näyttelee natsi-Saksan diktaattori Adolf Hitleriä ja Lilja tämän saksanpaimenkoiraa Blondia. Hitler ja Blondi on nykyteatteria parhaimmillaan, vaikka ei varsinaisesti riko rajoja. Tai no, laadun rajoja kyllä, mutta nykyteatteriksi esitys on jopa melko perinteinen. Silti se tuo mieleeni Kristian Smedsin Mr Vertigon noin kymmenen vuoden takaa. En osaa oikeastaan sanoa edes miksi, ehkä se aiheutti niin suuren tunne-elämyksen.

Vuoden hienoimmasta näkemästäni lavastuksesta (ja puvustuksesta) vastaa Tarja Simone, valoista Eero Auvinen, äänistä Kyösti Kallio. Yhdessä he ja moni muu nostavat Michael Baranin teoksen täyteen loistoonsa.

Esityksessä kuullaan paljon musiikkia saksalaiselta avantgarde-säveltäjä Karlheinz Stockhausenilta, jonka pianoteoksia soittaa vuoroin Mariola Aniolek ja Niina Ranta.

Sanoin samaa Baranin toisesta mestariteoksesta Tyttö joka käveli mitä aion sanoa nyt Hitleristä ja Blondista: tässä on kansainvälistä potentiaalia. Näen paremmin kuin hyvin, että esitys kiertäisi maailmaa tällä kokoonpanolla, mutta myös sen että teksti jäisi klassikoksi. Kuvitelkaa kuinka hienoa olisi, jos näytelmän Hitler-roolista tulisi samanlainen kuin vaikka Kirsikkatarhan Firsistä tai Kuningas Learin nimiroolista: rooliin etsittäisi paikallinen ansioitunut (tässä tapauksessa nais-)näyttelijä, ja rooli olisi sulka ansioituneen taiteilijan hattuun.

Vaikka tiesin aiemmin kuinka monipuolinen ja merkittävä näyttelijä Sella on, muodonmuutos tuntui mahdottomalta. Siinä katsojien silmien edessä tämä 84-vuotias nainen muuttuu aikamme kylmäverisimmäksi murhaajaksi. Sella kuitenkin toi rooliin lämpöä, ja lähestyi hirmuhallitsijaa ymmärryksellä. Hän rakensi Hitleristä ihmisen, eikä turvautunut psykopaatin maneereihin.

Vierailin kuukausi sitten Lontoossa ja Windsorissa, ja näin kaksi näytelmää jotka sattumalta yhdistyvät omalla tavallaan Hitlerissä ja Blondissa. Theatre Royal Windsorissa katsoin Hamletin, jossa 82-vuotias Ian McKellen näytteli, perinteisesti nuoren miehen, Hamletin roolin. Lontoon Wyndham's Theatressa sen sijaan pyöri Tom Stoppardin natsi-Saksan nousua viennalaisten juutalaisten näkökulmasta kuvaava Leopoldstadt. Baranin näytelmä toimi näiden kahden näytelmän vastaparina mainiosti.

Tämän esityksen kohdalla tähdet ovat olleet oikeassa asennossa. Tämän esityksen pitäisi jatkua ikuisesti.

Kuva: Kari Sunnari / TTT

Tatu ja Patu ovat saapuneet Helsinkiin

Kuva: Tuomo Manninen

Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista suhdetta kuuluisiin outolalaisiin Tatu ja Patu. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen luomat hahmot ovat ilostuttaneet lapsia jo melkein kahdenkymmenen vuoden ajan.

Ensimmäinen kirja oli osuvasti Tatu ja Patu Helsingissä (Otava 2003), jonka näyttämösovitus sai kuukausi sitten ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa. Sami Rannilan ohjaama, Havukaisen ja Toivosen kanssa käsikirjoittama näytelmä sisältää musiikkia, erikoisia hahmoja ja päähenkilöiden Helsinkiin muuttaneen serkun.

Jori on Tatun ja Patun serkku, jota kaksikko lähtee etsimään. Matkalla Tatu ja Patu kohtaavat Helsingin kummallisuuksia aina liivijengistä (kekseliästä!) ties minkälaiseen hiihtäjään. He ystävystyvät joka paikkaan ehtivät siivoja-Marin kanssa ja ihmettelevät Helsingin nähtävyyksiä ja raitiovaunuja.

Ympäröivät lapset tuntuivat pitävän esityksestä, eikä ihme: Tatu ja Patu Helsingissä toi näyttämölle värejä ja ajanmukaisesti videoprojisointeja. Antti Timosen ja Paavo Kääriäisen Tatu ja Patu olivat illan suuret tähdet.

Esityksessä oli hyviä hetkiä ja vauhtia, vaikka paikoin siltä olisi toivonut enemmän. Näytelmä ei koskaan vyörynyt yleisöön, vaan jäi suurelle näyttämölle. Videoprojisointeja näytettiin muutamassa isossa ruudussa, jotka lavan takaosaan oli pystytetty, mutta värit ja Helsinki jäivät lavan takaosaan.

Videoprojisointi mahdollisti asioita, joita oikeissa lavasteissa ei ehkä olisi pystynyt tuottamaan, mutta se söi esityksen mielikuvituksellisuutta. Lavasteita ei ollut paljoakaan, mikä oli ensimmäinen suuri pettymys. Tässä olisi ollut kaikki mahdollisuudet lähteä irrottelemaan, tekemään jotakin lapsia ilahduttavaa hienoa ja suurta. Nyt tunnuttiin jäävän sinne matalan aidan toiselle puolelle.

Ajatus luultavasti oli luottaa pelkän videon voimaan, mutta silloin herkästi teatterin taika jää puuttumaan. Pienessä merenneidossa videota osattiin hyödyntää, mutta sen ei annettu olla kaikki. Puvustuksessa oli hieman samaa vikaa: värejä käytettiin, mutta kaikki oli niin kovin tylsää.

Koreografia ei istunut lastennäytelmään, mutta osa lauluista olivat viihdyttäviä. Huippuhetkeksi nousee Liikennevalot -numero, joka toi koko esitykseen sähköä. Musiikkinumero oli visuaalisesti näyttävä ja innostava.

Esityksen dramaturgiassa olisi ollut parantamisen varaa. Ensimmäisellä puoliskolla seikkailtiin, oli menoa ja meininkiä, kunnes toisella puoliskolla esitys muuttui pitkästyttäväksi takaa-ajoksi ja romanttiseksi lässynlääksi. En ole lapsi, mutta voisin kuvitella, että finaali olisi kannattanut painottaa johonkin muuhun kuin romantiikkaan, joka vei näytelmän kestosta hieman liian pitkän ajan.

Entä mikä oli pulujen funktio? Oliko siltä yhdeltä sivuhenkilöltä kadonnut koira, enpä tajunnut sitä kuin vasta viimeisessä kohtauksessa.

Esityksen huumori tuntui uppoavan lapsikatsojiin, mutta harvemmin aikuiset siitä mitään saivat. Lastennäytelmän pitäisi olla lapsenmielinen, ei lapsellinen. Tatu ja Patu Helsingissä painui useasti jälkimmäiseen.

Lapsi, joka pitää Tatusta ja Patusta saa varmasti esityksestä irti kuitenkin niin paljon, että esitystä kannattaa mennä teatteriin nauttimaan. He ovat tulevaisuuden teatterikävijät, jotka täytyy huomioida.