Depressiopäiväkirjat kertoo miltä masennus tuntuu

Twitter on kummallinen paikka. En ole koskaan päässyt siihen kunnolla sisään - olen enemmän vanhanaikaisen Facebookin miehiä, vaikka olenkin löytänyt vihdoin Instagramin tarinatoiminnon verrattoman maailman. Twitterissä on monta julkkiksen asemaan noussutta persoonaa ja Anni Saastamoinen (Saastis) on heistä yksi.

Hän on hauska, hieman Levykauppa Äxän tyylinen naisoletettu henkilö. Tämän Twitter-sirkutuksen takaa paljastuu kuitenkin vakavasta masennuksesta kärsivä nuori. Depressiopäiväkirjat (Kosmos) kuvaa taistelua arkea ja masennusta vastaan. (Saastamoinen lyttäisi varmasti termin, kuten todennäköisesti koko tekstini.)

Saastamoisen lähtökohdat ovat hyvät ja ulospäin kaikki on kunnossa - valitettavasti kuitenkin raastava ja näkymätön sairaus tekee elämästä helvettiä. Lähipiirissäni on kymmeniä masennuksesta kärsiviä nuoria (se tuntuu olevan nykyajan kansantauti numero yksi), joten aihe ei ole minulle tuntematon.

Depressiopäiväkirjojen tärkein tehtävä on poistaa negatiivista stigmaa, sekä kuvata lukijalle miltä se tuntuu. Miltä masennus tuntuu, mitä se kehossa aiheuttaa. Se on kirjan ehdottomasti paras anti. Pidin myös tavasta jolla kirja on rakennettu: askel askeleelta, aihe aiheelta, terävä huomio huomiolta. Terävää analysointia olikin paljon.

Kuva: Miikka Pirinen

Silmääni kävi kuitenkin kirjailijan kirjoitustyyli, joka oli rentoa, mutta toisinaan liiallisen capslockin kyllästämää. Saastamoinen osaa kirjoittaa. Hänessä on sitä jotakin kirjoittajana. Sanoilla kikkailu ja rikas kielellinen ilmaisu ovat hänelle ominaisia, toisin kuin esimerkiksi sitä kovasti yrittävälle Katja Ketulle.

Eniten minua henkilökohtaisesti kuitenkin häiritsi sukupolvelleni ominainen, nenäkäs ironisuus. Saatanan saatana, siellä se taas on. Ironia on parhaimmillaan nerokasta, mutta vain pieninä annoksina. Liika ironia menee helposti yli, eikä toimi enää tehokeinona. Siitä syystä topakka teksti ja lyhyt kirja tuntui paikoin hyvinkin raskaalta.

Liiallinen ironia toimii paremmin sitten taas livenä, mutta ei tekstinä. Kaikesta huolimatta odotan innolla mikäli Saastamoinen kirjoittaa lisää. Depressiopäiväkirjat osoittaa näppäimistön olevan hallussa - ja mikä tärkeintä, ajatuksen joka todella kulkee.

Mikäli masennus kiinnostaa aiheena, suosittelen tässä samalla yhtä kaikkien aikojen suosikkikirjaani. Neil Hardwickin Hullun lailla kuvaa ohjaaja-käsikirjoittajan omaa masennusta.

Anni Saastamoinen
Depressiopäiväkirjat
157 sivua. Kosmos 2017.